Kun ystävän raskausuutinen ei pelkästään ilahduta

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tätä asiaa myös mieheni näkökulmasta joka ei halua lapsia. Häneltä ei kukaan tule kysymään onko lapsenlapsia tulossa, kahvipöydässä hänen ei edes oleteta osallistuvan lapsikeskusteluihin eikä niitä kai pelkästään miesten kesken juuri puhutakaan? On jotenkin erilaista olla mies ja nainen tässä asiassa.

Ei kai kukaan tee lapsia voidakseen osallistua kahvipöytäkeskusteluihin?

Vierailija kirjoitti:

Monesti siinä niin käy että lapsi syntyy ja vanhat ystävät unohtuu...

No jos näin käy niin mistään ystävyydestä ei ole ollut alun alkaenkaan kyse. 

Tätä ei ehkä saisi sanoa, mutta itselleni perheen perustaminen oli pakotie päästä joistakin raskaiksi kokemistani ystävistä eroon. En tietenkään sen takia perustanut perhettä, mutta sitä pystyi käyttämään syynä keskittyä perheeseen ja mennä elämässä eteenpäin.

Minä menetin todella monta kaveria, kun kerroin olevani raskaana. Itse en siis hylännyt yhtäkään. Ja kyllä, lapsillani on isä, joka voi olla lasten kanssa sen ajan, että tapaan ystäviäni, lähtisin mielelläni vaikka syömään ja baariin tai mitä ikinä! Mutta ei. Hyvä jos minun viesteihin edes jotain vaivautuu vastaamaan. Enpä ole enää laittanut mitään liki vuoteen ja hiljaista on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tätä asiaa myös mieheni näkökulmasta joka ei halua lapsia. Häneltä ei kukaan tule kysymään onko lapsenlapsia tulossa, kahvipöydässä hänen ei edes oleteta osallistuvan lapsikeskusteluihin eikä niitä kai pelkästään miesten kesken juuri puhutakaan? On jotenkin erilaista olla mies ja nainen tässä asiassa.

Ei kai kukaan tee lapsia voidakseen osallistua kahvipöytäkeskusteluihin?

Ei kahvipöytäkeskusteluihin, mutta yhteiskuntaan kuuluakseen kyllä varmasti aika monikin tekee, tietoisesti tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää aikuistua ja ymmärtää, että ihmiset elävät kukin omaa elämäänsä.

Ystävyydet tulee ja menee. Ehkä joskus myös elpyvät uudestaan.

Hmm. Itse taas kaipaan ystäviä ajatustenvaihtoon, oli se sitten ihmissuhdejuttuja tai maailmanpolitiikkaa tai someilmiöitä. En niinkään kaipaa ystäviä shoppailemaan, kahvilaan tai elokuviin seuraksi vaikka kivoja juttuja nekin yhdessä mutta pärjään oikein hyvin yksinkin. Omien ajatusten pyörittely taas pelkästään omassa päässä tuntuu tekeeävän välillä hulluksi tai vielä pahempaa jos vaikka ääniviestillä tai snapchat videolla laitat jotain mieleentullutta pohdintaa toiselle, hän avaa ne muttei vastaa koska ei ehdi, ei muista, lapsi alkoi huutaa jne mitä näitä nyt on. Ap

 

Koita ajatella asiaa niin, että ystäväsi käyvät nyt läpi kiireistä elämänvaihetta, jolloin he joutuvat valitettavasti uhraamaan osan sosiaalisesta kanssakäymisestään. Voi hyvin olla että ystäväsi kaipaavat noita keskusteluita myös. Se vain tahtoo olla niin, että "ruuhkavuosina" lapset menevät sosiaalisten suhteiden, harrastusten ja monen muun asian edelle. Jos pysyt hyvänä ystävänä voi olla, että 5-10 vuoden päästä teidän suhde palautuu enemmän samanlaiseksi kuin mitä se oli aikaisemmin. Useimmilla perheellisillä siirtymä "normaaliin sosiaalisuuteen" tapahtuu viimeistään lasten lennettyä pesästä mutta joskus jo aikaisemmin. 

Tämä ei tietenkään ratkaise sitä ongelmaa, että saatat kokea yksinäisyyttä seuraavat 5-10 vuotta. Nyt on tehtävästi miettiä mitä aiot elämälläsi tehdä. Yksi tärkeä motiivi ihmisillä perheellistyä on se, että suku ja perhe täyttää yhteisöllisyyden sekä sosiaalisuuden tarpeen, myös vanhempana. Jos et mene ns. perinteistä reittiä joudut oikeasti nostamaan takapuolesi sohvasta ja tekemään töitä sen eteen, että löydät muita tai uusia tapoja luoda tarvitsemiasi sosiaalisia kontakteja. 

Tuo on kyllä naiselle inhottava elämänvaihe, kun ystävät pariutuvat oikealta ja vasemmalta ja perustavat perheen. Itse nostin siinä vaiheessa kytkintä, vaihdoin paikkakuntaa ja työpaikkaa, josta sain 5v nuoremmat uudet kaverit, kunnes hekin pian aloittivat saman rumban. Ikisinkun täytyy hyväksyä se, ettei voi rakentaa elämäänsä yhdenkään toisen ihmisen varaan vaan on pakko tottua yksinäisyyteen. Ainoa vaihtoehto on hankkia se puoliso, jolla on virkansa puolesta velvollisuus kuunnella arkikuulumisia ja muutenkin olla läsnä päivittäin. Se rauhoittaa monia, jotka eivät kertakaikkiaan siedä yksinäisyyttä.  

Miten niitä sosiaalisuuden tarpeita voisi sitten täyttää kolmekymppisenä? Kun suurimmalla osalla muista on ne lapset ja perhe. Mihin kannattaa hakeutua että saa edes seuraa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää aikuistua ja ymmärtää, että ihmiset elävät kukin omaa elämäänsä.

Ystävyydet tulee ja menee. Ehkä joskus myös elpyvät uudestaan.

Hmm. Itse taas kaipaan ystäviä ajatustenvaihtoon, oli se sitten ihmissuhdejuttuja tai maailmanpolitiikkaa tai someilmiöitä. En niinkään kaipaa ystäviä shoppailemaan, kahvilaan tai elokuviin seuraksi vaikka kivoja juttuja nekin yhdessä mutta pärjään oikein hyvin yksinkin. Omien ajatusten pyörittely taas pelkästään omassa päässä tuntuu tekeeävän välillä hulluksi tai vielä pahempaa jos vaikka ääniviestillä tai snapchat videolla laitat jotain mieleentullutta pohdintaa toiselle, hän avaa ne muttei vastaa koska ei ehdi, ei muista, lapsi alkoi huutaa jne mitä näitä nyt on. Ap

Onhan noita kanavia esim. SPR:n ystävätoiminta, monenmoisia harraste- ja muita piirejä. Ensin sinun toki on oltava aktiivinen ja etsiytyä itse johonkin tuollaiseen. Mistä muuten voit löytää ystäviä ajatustenvaihtoon, kukaan ei sinua kotoa hae. Ja on selvää, että kun ystävä saa lapsen, tulee hänelle myös velvollisuus huolehtia tästä. Lapsen tarpeet - ainakin tiettyyn ikään asti - menevät lapsettoman ystävän tarpeiden edelle, niin harmillista kuin se kannaltasi onkin. Ystävällesi on syntynyt uusi ihminen, joka on täysin riippuvainen huoltajastaan. Löydät takuulla muitakin ajatustenvaihtoon sopivia kavereita, kun uskaltaudut oman mukavuusalueesi ulkopuolelle. Rohkeutta ja tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Mistä kolmekymppinen lapseton voisi saada yhteisön itselleen? Kirkko ei käy. Katsoin juuri dokumentin kesäteattereista ja se vaikutti aika yhteisölliseltä harrastukselta. Kaikki tosin olivat n. 60v. Vai puhutaanko niissäkin lapsenlapsista aina tauoilla?

Minä olen mukana harrastelija-teatterin toiminnassa: ainakin meillä on ihmisiä joka lähtöön. On nuoria, vanhoja, äitejä, lapsettomia, sinkkumiehiä..taukopuheet seilaavat laidasta laitaan.

Kaikkein huvittavinta on, kun nuo "ystävät" ottavat reippaan vuosikymmenen jälkeen yhteyttä ja ovat kuin asiat olisivat kuon reipas vuosikymmen sitten! Juu ei, minä en ole mikään esine, joka vedetään esiin sitten, kun itselle se sopii. Jos ihmiset kohtelevat teitä lapsen saamisen jälkeen kuin roskaa tai unohtavat kokonaan, näyttäkää ettei se maailma pyöri heidän mukaansa. Niin kiire ei kellään ole lapsista huolimatta, etteikö olisi aikaa myös muille tärkeille ja rakkaille ihmisille, se on pelkkää itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä,  jos muuta väittää. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan samat fiilikset minullakin ja olen kolmekymppinen nainen. En vaan jaksa sitä äitihenkilöiden kanssa hengailua kun ei ole yhtään samat jutut ja juurikin tuo läsnäolon puute. 

Toki ymmärrät äitihenkilöiden läsnäolon puutteen, kun tämän ajatukset ovat kiinni lapsen syöttöajoissa tai neuvolan tarkastuksissa. Ole siis itse aktiivinen ja hakeudu ihmisten pariin uimahallille, jumpparyhmiin, kaikenlaista löydät. 

Vierailija kirjoitti:

Vähän menee ohi aiheesta, mutta minulla on ystävyys muuttunut ikävään suuntaan kuluneen vuoden aikana, kun parhaasta ystävästäni tuli äiti. Ja ei, minä en ole lapseton. Sain esikoiseni kuusi vuotta sitten. 

 

Kun minä sain lapsen, meistä tuli ystäväni kanssa entistä läheisempiä. Nyt kun taas hän on äiti, niin huomaan, että välimme ovat kiristyneet. Häntä ei kiinnosta enää mikään muu, kuin hänen vauvansa ja millään muulla ei ole väliä.Menin kesäkuussa naimisiin ja ystäväni ei voinut häissä minua halata, koska vauvaa ei voinut minuutiksikaan antaa isällensä. Loukkaantuu nykyään myös kaikesta. Tuntuu, etten uskalla enää mitään sanoa, kun sanon kuitenkin jotain väärin ja olen ilkeä ja epäempaattinen. 



Itse olin oman lapseni vauva-aikana kiinnostunut myös ystäväni kuulumisista ja ylipäänsä kaikesta muustakin, vaikka olin totaali yh ja todella väsynyt. Koin jopa tarvetta puhua muustaki

Jokainen ihminen on omanlaisensa ja hoitaa omalla tavallaan mahdolliset lapsensakin. Kun oma lapsesi oli vauva, juttelitko ystäväsi kanssa aina, kun hän otti yhteyttä? Vai oliko sinullakin hetkiä, jolloin et kertakaikkiaan ehtinyt jutella?

Oma kokemukseni oli, että osaan lapsettomista kavereista yhteys väheni, osan kanssa pysyi.

Jotkut lapsettomat kaverit ihan itse ottivat etäisyyttä, kun päättivät että minulle voi puhua seuraavat 15 vuotta vain vaipoista, soseista ja lasten harrastuksista. Jankkasivat niistä soseista silloinkin, kun minä yritin puhua aivan muusta, ja sitten saattoivat vähän pahoitellen tehdä selväksi miten meillä on nyt niin erilainen elämäntilanne, että 

Sitten on ollut kavereita, joiden kanssa on ihan sujuvasti nähty niin terassilla ilman lapsia kuin kävelylenkeillä niin että vauva on mukana, ja juteltu asioista ja elämästä, ehkä niistä lapsistakin, kuten ennenkin.

Ihan hyvä jonkin verran jaksaa niitä pikkulapsielämän rajoitteita, jos haluat säilyttää ystäväsi. Se aika menee lopulta ohi. Toisaalta, sekin kannattaa hyväksyä, että joidenkin ihmisten kanssa se oli loppujen lopuksi elämäntilanne, joka yhdisti eniten.

Vierailija kirjoitti:

Tämä tarina on vanha kuin taivas. Tämä on hyvin yleinen ilmiö. Et todellakaan ole yksin. Jos ystäväsi lopettaa panostamisen ystävyyteen, se on hänen valintansa. Vastuu ei voi yhtäkkiä siirtyä toiselle. Se on tosi rankkaa kun joutuu itse olla jatkuvasti ehdottelemassa aikoja ja mikään ei sovi ja jos toinen ei edes yritä löytää yhteistä aikaa (ilman lapsia). Ystäväsi on tietänyt nämä riskit (ja jos ei tiedä, hän on naiivi) joten hän on valintansa tehnyt. Jos ystävyys menee jäähylle/päättyy, se ei ole sinun vikasi jos itse olet yrittänyt oman osuutesi. Ei kannata alkaa kenenkään emotionaaliseksi tamponiksi joka soitetaan esille silloin kun itselle sopii ja dumpataan pois kun apua ei enää tarvi. Tällaisia energiavampyyreja on maailmassa paljon.

Lohduttavaa että teitä samoin tuntevia on muitakin. Yritin googlata aiheesta jo olemassaolevia keskusteluja mutta löysin vain niitä joissa vaikeita tunteita tuli siksi ettei itse ole raskautunut kovasta yrityksestä huolimatta, tuntuu että silloin on sallitumpaa tuntea jopa kateutta tai negatiivisia tunteita ystävän raskaudesta. Sitten on me jotka ei olla kateellisia vaan surullisia tietyllä tapaa menetetystä ystävyyssuhteesta. En itse ainakaan ole löytänyt aiheesta keskustelua. Ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi ystävyyden pitäisi kestää läpi elämän? Kaikella on aikansa.

New friends are silver, old friends are gold. 

Jos on 30 vuotta oltu ystäviä, vietetty teiniaikoja ekoine känneineen ja romansseineen yhdessä, kasvettu yhdessä aikuisiksi on ihminen ihan eri tavalla tärkeä kuin joku hyvänpäiväntuttu jostain harrastuksesta. 

Kyllähän se harmittaa jos elämä vie erilleen. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo on kyllä naiselle inhottava elämänvaihe, kun ystävät pariutuvat oikealta ja vasemmalta ja perustavat perheen. Itse nostin siinä vaiheessa kytkintä, vaihdoin paikkakuntaa ja työpaikkaa, josta sain 5v nuoremmat uudet kaverit, kunnes hekin pian aloittivat saman rumban. Ikisinkun täytyy hyväksyä se, ettei voi rakentaa elämäänsä yhdenkään toisen ihmisen varaan vaan on pakko tottua yksinäisyyteen. Ainoa vaihtoehto on hankkia se puoliso, jolla on virkansa puolesta velvollisuus kuunnella arkikuulumisia ja muutenkin olla läsnä päivittäin. Se rauhoittaa monia, jotka eivät kertakaikkiaan siedä yksinäisyyttä.  

Tuntuu että miehet pääsevät tässäkin helpommalla, jatkavat kaverisuhteitaan kuten ennenkin. Työpaikalla en juurikaan kuule miesten juttelevan keskenään lapsistaan, muutamien kohdalla ollut jopa vuosien päästä yllätys että heillä on lapsia kun eivät niistä koskaan puhu kahvipöydässä. Ap

Huolesi on aiheellinen, ap. Todennäköisesti käy juuri noin kuin kuvailet, valitettavasti.

Lisään tähän vielä perheellisen näkökulmaa: Vaikka ystäväni olivat edelleen ystäviäni senkin jälkeen, kun sain lapsia, monet heidän kommenttinsa tuntuivat todella ymmärtämättömiltä. Niitä on tullut kuultua paljon tässä vuosien varrella. He kuvittelevat antavansa jonkin hyvän neuvon, vaikka todellisuudessa minä osaan tuon asian jo aika hyvin. Yleensä he eivät edes tajua, kuinka koomista tuo neuvominen on. Osa lapsettomista tosin osaa antaa neuvotkin niin, ettei heistä tule ylimielistä vaikutelmaa. Ehkä se on enemmän persoonakysymys kuin perheellisyydestä kiinni.

Samaan aikaan lapsettoman elämä tuntuu jämähtäneen jonnekin edelliseen elämänvaiheeseen, kun itse koen menneeni eteenpäin. Ei ole ihme, jos puolin ja toisin ei enää koeta yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun elämäntilanteet ovat niin erilaiset.

Vierailija kirjoitti:

Miten niitä sosiaalisuuden tarpeita voisi sitten täyttää kolmekymppisenä? Kun suurimmalla osalla muista on ne lapset ja perhe. Mihin kannattaa hakeutua että saa edes seuraa?

Olet etsinyt vääristä paikoista. Tutkimusten mukaan alle 35-vuotiaista naisista kuitenkin yli 70 % ei ole synnyttänyt, ja yli 30-vuotiaissakin synnyttämättömien osuus on lähes 40 % (Terve Suomi -tutkimus).

Eli nyt pitäisi vain löytää ne ryhmät, joissa lapsettomuus on normi. Täällä palstallakin on lukuisia veloja kommentoimassa. Luultavasti oikeassa elämässään harrastavat jotain aikaa vievää lajia, matkustavat paljon ja kuluttavat kulttuuria (ainakin kommenttien perusteella). Rauhallisemmista harrastuksista lapsettomia löytyy oman kokemuksen mukaan pelien (rooli-, lauta-, tietokonepelit) piiristä. Myös erinäiset fantasia-, keskiaika- ja animefaniryhmät on aika lapsettomia. 

Ihan yhtä inhottavalta musta tuntui kun yksi ystävänä pitämäni ihminen lopetti yhteydenpidon raskausuutiseen. Hän oli ilmeisesti päättänyt omasta puolestaan, että mulla ei tulisi olemaan aikaa tavata kun äitinä olisin niin sidottu lapseen ja vaikka joku kahvittelu olisi täysin mahdotonta järjestää. Kävin kyllä parin kuukauden jälkeen jo pitkillä vaunulenkeillä (kaksi tuntia) ja näin mm. tuhannen kilometrin päässä asuvaa ystävääni ihan säännöllisesti. 

Tämä myös sanoi, että kyllähän sä tiedät mitä hän ajattelee lapsista. On siis vela. Ok, olin ollut aina hänen tukenaan kun läheisensä kuoli, kun lemmikille kävi niin ja kuuntelin kyllä miljoonat kerrat luonaan lässytystä niistä lemmikeistään, mutta mun takia oli mahdotonta joustaa pätkääkään. Eikä näitäkään syitä olisi kuultu ellen itse olisi jälkikäteen kysellyt.