Lue keskustelun säännöt.
Kun ystävän raskausuutinen ei pelkästään ilahduta
31.07.2025 |
Löytyyköhän täältä muita joilla samoja fiiliksiä? Näistä ei tietenkään pysty puhumaan kellekään ääneen koska vaikutelma varmastikin on hyvin epänormaali ja itsekäs. En vaan voi sille minkään etten pelkästään pysty olemaan iloinen. Itse en siis ole varma haluanko lapsia ollenkaan (tai voinko niitä edes saada) ja olen lähinnä iloinen ystävän puolesta että heitä tämä onni suo kun niin ovat toivoneet. Mutta sitten niihin muihin fiiliksiin. Koen siis että tulevan lapsen myötä menetän ystävän. Ei meidän jutut tai yhteydenpito tule olemaan enää yhtä tärkeää ja tiheää kun ajan täyttää lapsi ja perhe-elämä ja sitten kun joskus harvoin on aikaa nähdä ystäviä niin nähdään mieluiten niitä joilla myös lapsia koska lapset saavat myös kaveriseuraa ja aikuiset voivat puhua molemmille ajankohtaisista aiheista. Koen ettei lapsettoman kuulumiset enää kiinnosta samalla tavalla koska se on vaan noh tavallista arkea kun taas lapsi kehittyy ja kasvaa kokoajan ja se tuntuu olevan paljon mielenkiintoisempaa.
Itsellä ei myöskään ole kuin ihan muutama kaveri, siskolla myös lapsi eli nyt olen oman kaveriympyrän ainut jolla ei ole lapsia, mies on ainakin toistaiseksi mutten siitäkään mitään takuita antaisi.. vaikeaa on ollut. Siskoni oli ensimmäinen joka minun läheisistä sai lapsen ja ikävä kyllä ei meidänkään välit ja jutut enää ole ennallaan. Ihan siksi että hänkin näkee mielummin äitikavereita, muistaa vastata ehkä 1/3 laittamiini viesteihin jne. Kyllä se välillä loukkaa.
Nämä jutut taas varmasti kuulostaa sille ettei kukaan ympärilläni saisi lisääntyä tai mennä elämässä eteenpäin jottei minulle tulisi paha mieli. En tietenkään niin ajattele. On vaan tosi vaikea asennoitua tähän kolmekymppisten elämään. Koen että elän "väärin" ja jossain väliaikaiselämässä eikä minun jutut ole niin merkityksillisiä mitä perhe-elämä voi olla. Lisäksi lähitulevaisuus näyttää melko yksinäiseltä. En muutenkaan tiiviisti ole elänyt kaverisuhteita vaan viihdyn paljon myös yksin mutta nyt tuntuu että tulen jäämään tosi yksin. Ei niitä uusia kavereitakaan noin vaan hankita. Ja joo varmasti voin mennä kaverille kylään vaikkei hän lapsen kanssa niin helposti pääsisikään minnekään mutta se jos mikä ei enää ole mitään kuulumisten vaihtoa ja maailmanparantamista. Äidit vahtii toisella silmällä ja korvalla kokoajan lapsen tekemisiä joten eivät ole koskaan oikeasti läsnä, vastaukset on jotain yhden sanan juttuja tai "anteeksi meni nyt vähän ohi, mitä sanoitkaan". Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin minua ei yhtään kiinnosta lapsen syömiset, potalle oppimiset, yöheräämiset jne. (Ja jottei kukaan pääse sanomaan niin ei, en myöskään biletä ja elä jotain mieskuvioita, jotka ei ainakaan sitä äitiä enää kiinnosta)
Kommentit (147)
Vierailija kirjoitti:
Raskausuutisen jälkeen silloinen paras ystävä muisti alkaa joka tapaamisella kertoa, miten hän inhoaa ja vihaa vauvoja ja lapsia. Synnytyksen jälkeen ei onnitellut, raahautui monien kutsujen jälkeen viikkojen päästä kylään (asuimme lähekkäin), istui hetken sohvalla naama väärinpäin ja häipyi. Olisi vain halunnut tavata minua yksin, monta kertaa viikossa ja oli naama väärinpäin, kun se ei onnistunut. Loukkaantui, kun en kuukausien nukkumattomuuden jälkeen heti vastaillut viesteihinsä jotain syvällistä ja luovaa. Jos joskus kävi meillä, niin häipyi heti, jos koki etten kuunnellut sataprosenttisesti häntä.
Se ystävyys sitten päättyi omaan mahdottomuuteensa. Jos ap kuitenkin on tavallinen ihminen ja mukava kaveri muille, eikä ajattele vain omaa napaansa, niin tuskin jää yksin.
En kyllä ymmärrä tuollaista mielenosoittamistakaan. Ei tulisi mieleenkään sanoa ystävälle mitään negatiivista liittyen raskauteen tai vauvaan. Tottakai onnittelen ja kyselen kuulumiset yms perusasiat sen mitä aiheesta osaan kysyä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun itsellä on elämässä jo ihan eri vaihe menossa, ei välttämättä enää jaksa vatvoa niitä kouluaikoja ja ekoja kännejä.. .
Eli pidät itseäsi parempana ihmisenä, vai?
En ainakaan ole jumiutunut menneeseen, kuten jotkut ikiteineiksi itseään luulevat kolmikymppiset.
Tässä just näkee sen miten ajatukset ja arvot muuttuu lapsen saamisen jälkeen, niitä lapsettomia ei oikein enää pidetä minään ja voidaan sulkea pois elämästä. Eihän ne muuta kuin tavoittele ikuista nuoruutta ja bilettämistä ja muistelee vain menneitä kouluaikoja(mitä lie tämä tarkottaakaan kun en vielä tällaista ole harrastanut). Ilmeisesti monilla se ystävyys sitten on jotain biletystä ja pintaliitoa ennen lasta. Sitten on meitä jo
Näinpä. Ja sit on meitä, jotka ollaan jo lapsina menetetty läheisiä, nähty kuolemaa, kannettu vastuuta ja koettu surua.
Ja sit joku ihminen, jolle lapsen myötä ekan kerran elämässä tulee velvollisuus ottaa vastuuta, alkaa päteä, miten on kasvanut ja kehittynyt eikä enää ajattele vain itseään...
Vierailija kirjoitti:
Mä niin tiedän tuon, että on oikein kutsuttu lounaalle, et e ole lapsi esteenä. Kaverilla siis 6kk ikäinen lapsi. Ja miten se sit menikään, En saanut sanaa väliin, kun "äipän pitää syöttää", "äipän pitää paijata" "äipän pitää...
Ymmärrän sen, että elämä muuttuu, kun lapsia tulee, mut älkää ihmetelkö jos me lapsettomat ei sit istuta just siihen soppeen, jonka olette suunnitelleet. Ei ole nimittäin kiva tulla kutsutuksi ja viettää ajasta 95% vaan hiljaa, kun toinen viettää tuon ajan laittamassa lasta nukkumaan, Ja sitten vihdoin sanoo, et joo, sori, nyt ei ookaan enåä aikaa, kun Aino-Petteri vihdoin nukkuu. Nyt sun pitää mennä.
Ja kyllä, näin on käynyt.
Eikö sen lapsen isä ollut kotona? Täytynee kyllä sanoa, että jos on tarkoitus jutella jotain vain aikuisten kesken ja haluan itsekin tällaisia lounaita, kahvitteluja, illallisia, niin en tosiaan ota lasta mukaan tai jos ollaan meillä, niin isä on lasten kanssa... Eri juttu sitten tällaiset vartavasten äiti-lapsikyläilyt. Ehkä olen vaan outo, mutta en ole kokenut luontevaksi raahata lapsia mukana, jos tapaan ystäviä muussa kuin jossain leikkitreffimielessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun itsellä on elämässä jo ihan eri vaihe menossa, ei välttämättä enää jaksa vatvoa niitä kouluaikoja ja ekoja kännejä.. .
Eli pidät itseäsi parempana ihmisenä, vai?
En ainakaan ole jumiutunut menneeseen, kuten jotkut ikiteineiksi itseään luulevat kolmikymppiset.
Hmm, kun jotkut ihmiset , joilla on lapsia, sanovat menneensä elämässä eteenpäin , tekisi mieli kysyä, että mistähän pisteestä he lähtivät liikkeelle...
Varmaan olivat opiskelijoita, saivat työpaikan, lapsia, opiskelijat perhevapailla lisää ja saivat vastuullisempia töitä. Tienasivat lisää, matkustelivat jne.
Sellaisia asioita, joita lapsettomat eivät ehdi tekemään, koska he jäävät kahvilan pöytään parantamaan maailmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun itsellä on elämässä jo ihan eri vaihe menossa, ei välttämättä enää jaksa vatvoa niitä kouluaikoja ja ekoja kännejä.. .
Eli pidät itseäsi parempana ihmisenä, vai?
En ainakaan ole jumiutunut menneeseen, kuten jotkut ikiteineiksi itseään luulevat kolmikymppiset.
Tässä just näkee sen miten ajatukset ja arvot muuttuu lapsen saamisen jälkeen, niitä lapsettomia ei oikein enää pidetä minään ja voidaan sulkea pois elämästä. Eihän ne muuta kuin tavoittele ikuista nuoruutta ja bilettämistä ja muistelee vain menneitä kouluaikoja(mitä lie tämä tarkottaakaan kun en vielä tällaista ole harrastanut). Ilmeisesti monilla se ystävyys sitten on jotain bilety
Juuri tuohon ystävyydet kaatuvat. Kun toinen oikeastaan halveksii ystäväänsä ja saa nautintoa tämän elämän mitätöinnistä ja toinen on innoissaan saadessaan lapsen ja elämänsä muuttuessa, niin eihän siitä hyvää seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma kaveri sai lähes 40 vuotiaana ensimmäisen (ja viimeisen) lapsensa. Lapsi on kohta 4v. Olen yrittänyt ymmärtää ja antaa aikaa ja tilaa mutta päivä päivältä menee sietämättömämmäksi. En kuule mitään muita asioita hänen puoleltaan kuin lapsesta. Ja sitä lastahan kohdellaan ylijumalana. Lapsi saa päättää mitä syödään ja koska mennään ulos ja kenen kanssa äiti saa puhua yms.. Olen alkanut vihaamaan tuota pentua joka määrää kaiken. Tekisi mieli laittaa välit poikki vaikka ennen oltiin tosi läheisiä. Jos vaikka olisin itse tullut äidiksi samaan aikaan niin en usko että haluaisin kaverin tyranni pennun antavan huonoja vaikutteita omalle lapselleni.
toinen läheinen äiti aivan eri maata. Ei muuttunut mitenkään ihmisenä. Eikä puhunut lapsestaan (12v) kuin lähinnä kysyttäessä.
Niin siinä käy, se on elämää. Koeta tottua. Siinä vastaus AP:n ''kysymykseen''. Ketju voidaan poistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärän ap:n ajatukset tosi hyvin. Olen itsekin ystäväpiirissäni vähitellen ainoa lapseton. Olen myös ystäväpiirini vanhemmasta päästä. 2-7 vuotta nuoremmilla ystävillä on lapsia, osa jo kouluikäisiä ja nuorimmat ihan pieniä vauvoja. Olen mieheni kanssa yrittänyt lasta yli 4 vuotta. Emme ole koskaan ajatelleet, että meidän olisi pakko saada lapsi, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä kurjemmalta tuntuu, kun muut onnistuvat kerta toisensa jälkeen raskautumaan, ja minä, minun lapsettomuuteni tai minun seurani ei kiinnosta enää ketään. Olemme olleet lapsettomuuteen liittyvissä tutkimuksissakin. Niissä ei ole löytynyt mitään lääketieteellistä estettä raskaudelle. Minulla on ikääni nähden hyvät mahdollisuudet saada lapsi, ei ole mitään sairautta, mitä voisi hoitaa. Vaikka koitan ajatella, että elän täyttä hyvää elämää näin, kaipaan sitä, että minulla olisi ystäviä, jotka olisivat v
Siinähän sitä hyvä kysymys onkin! Jotkut isät hoitavat, mutta monelle äidille tuntuu olevan erityisen vaikeaa jättää alle vuoden ikäinen vauva edes muutamaksi tunniksi isän kanssa. Kun imetetään eikä se oo tottunut juomaan pullosta. Toki on joku semmoinenkin yrittäjä-äiti tuttavapiirissä, joka on jakanut vauvan hoitamisen miehensä kanssa täysin puoliksi. Äiti on alusta asti imettänyt ja lypsänyt maitoa pakastimeen. Isä tarjoaa rintamaitoa pullosta, kun äiti on töissä. On tarjonnut ihan ensimmäisestä elinviikosta lähtien, eikä vauva pistä yhtään pahakseen.
Sitten on se toinen vaikea hetki, kun perheeseen syntyy toinen lapsi: isä ei pärjää vauvan ja taaperon kanssa yksin, tai se on niin vaikeaa, ettei sitä edes yritetä.
Mulle kävi kuten ap kirjoittelee. Jäin lapsettomana yksin kun muut saivat lapsia. Eipä minua sittemmin kelpuutettu mihinkään heidän toimintaansa mukaan ja nähtiin hyvin vähän 10 vuoden aikana. Ystävyys kyllä kärsi. No ne niiden lapset kasvoivat ja sitten myöhemmin nämä äiti-ihmiset halusivat aikuista seuraa niin olivat minuun yhteydessä. Ystävyys ei tietenkään koskaan palautunut tasolle mitä se oli ennen heidän lasten saamista. Mulle ei siis ollutta aikaa kun lapset olivat pieniä vaikka ehdotin että voitaisiin leikkipuistossa edes tavata ja lapsi saisi siellä leikkiä ja me puhua/nähdä. Elämä on. Uusia kavereita on sitten tullut töiden ja harrastusten kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en vättämättä olisi koskaan halunnut lasta, koska halusin tasavertaisen puolison
lapsen hoitoon ja ensimmäinen mies ei ollut se. Tämä toinen sitten oli toista maata.
Yritimme lasta 7-vuotta ja myös lapsettomuuhoidot oli mukana. Hoidot jätettiin pois
ja tulin raskaaksi ja sain pojan, joka on nyt 18 v. Lapsen saaminen ei ollut ihan järkevää
37-vuotiaana diabeetikkona ja ensi synnyttäjänä. Meinasi itseltäni siinä henkikin mennä,
mutta en kadu. Poika on parasta mitä minulla on. Hyvät välit, juttelemme kaiskestaa ja matkustelemme
myös. Isä on myös kuvioissa.
Vastasitko väärään ketjuun? Tää ketju on ystävyydestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää aikuistua ja ymmärtää, että ihmiset elävät kukin omaa elämäänsä.
Ystävyydet tulee ja menee. Ehkä joskus myös elpyvät uudestaan.
Hmm. Itse taas kaipaan ystäviä ajatustenvaihtoon, oli se sitten ihmissuhdejuttuja tai maailmanpolitiikkaa tai someilmiöitä. En niinkään kaipaa ystäviä shoppailemaan, kahvilaan tai elokuviin seuraksi vaikka kivoja juttuja nekin yhdessä mutta pärjään oikein hyvin yksinkin. Omien ajatusten pyörittely taas pelkästään omassa päässä tuntuu tekeeävän välillä hulluksi tai vielä pahempaa jos vaikka ääniviestillä tai snapchat videolla laitat jotain mieleentullutta pohdintaa toiselle, hän avaa ne muttei vastaa koska ei ehdi, ei muista, lapsi alkoi huutaa jne mitä näitä nyt on. Ap
On aika tökeröä nähdä vanhemmuus asiana, joka kadottai
Ei sitten kiinnosta tarpeeksi kun ei ikinä ole aikaa mistään muusta puhua kuin lapsista. Ei siis kaikki äidit. Vaan tosi monet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystäväsi ei tarvitse sinua enää jos sinä et tarvitse ystävääsi. Ei kai hän voi heittäytyä lapsettomaksi vain sen takia että teidän ystävyytenne pysyisi entisenlaisena!
Kyllä ystävyys säilyy vaikka tulisikin äidiksi, joillakin. Sen takia lapsettomana tiedän ettei se mahdotonta todellakaan ole koska minulla on todella hyvä ystävä joka on äiti. Kyllä näistä viesteistä näkee että on äitejä joita ei enää lapsettomat kiinnosta sekä äitejä joita kiinnostaa. Eräs äiti jota en vielä tuntenut kun hänellä oli pieniä lapsia sanoi kuinka nyt kun teinejä ei enää kiinnosta olla äidin kanssa niin hänkin tarvitsee ystäviä että on joku kenen kanssa tehdä asioita. Ei välttämättä vanhat 15v sopien dumpatut kaverit enää viitsisi. Mun elämässä ystävät on todella tärkeitä, en tajua miten joku äiti ei niitä tarvitse.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväsi ei tarvitse sinua enää jos sinä et tarvitse ystävääsi. Ei kai hän voi heittäytyä lapsettomaksi vain sen takia että teidän ystävyytenne pysyisi entisenlaisena!
Siinäpä syvällistä pohdintaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos koet nyt yksinäisyyttä niin odotas kun olet eläkkeellä. Muut hoitavat taas lapsenlapsia ja tapaavat omia lapsiaan. Myöhemmin lapset ja lapsenlapset käyvät auttamassa. Kuka sinua sittenkään tapaa ja auttaa. Monelle velalle tulee vielä yllätyksenä yksinäinen vanhuus.
Älä huoli, Suomessa on niin paljon yksinäisiä isovanhempia joita kukaan ei käy katsomassa. Harrastuspiireihin vaan niin siellä on vaikka kuinka paljon ystäväainesta.
Vierailija kirjoitti:
Kyynel. Toiset aikuistuu, toiset ei.
Ihminen, joka tähän ketjuun vastaa "kyynel" ei ole aikuistunut.
En tiedä millaisissa piireissä te pyöritte ja minkä ikäisiä oikein olette, mutta meillä on isohko kaveriporukka, joka koostuu noin 30-vuotiaista naisista. Osalla lapsia ja osalla ei ja lähes kaikki saaneet lapset nyt lähivuosina (minä mukaan lukien). Tavataan säännöllisesti ilman lapsia eikä puhuta mistään lapsijutuista juurikaan, kun ollaan viettämässä aikaa. Kukaan ei ole jäänyt ulkopuoliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää aikuistua ja ymmärtää, että ihmiset elävät kukin omaa elämäänsä.
Ystävyydet tulee ja menee. Ehkä joskus myös elpyvät uudestaan.
Miten elämään sitten saa läheisiä ihmisiä?
Menemällä naimisiin. Läheisimmät ihmiset ovat omat lapset, puolisot ja sen jälkeen sisarukset sekä vanhemmat. Vasta sen jälkeen tulevat kaverit.
Jos on vannoutunut sinkku vela, on ihan itse valinnut ettei läheisiä ihmisiä ole. Nehän aiheuttavat vaivaa ja niillä olisi oma tahtokin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaan aikaan lapsettoman elämä tuntuu jämähtäneen jonnekin edelliseen elämänvaiheeseen, kun itse koen menneeni eteenpäin. Ei ole ihme, jos puolin ja toisin ei enää koeta yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun elämäntilanteet ovat niin erilaiset.
Nää on kyllä aina erikoisia kommentteja lapsellisilta, tässäkin ketjussa jo useampia :D
Milläköhän perusteella vain lasten hankkiminen "vie elämässä eteenpäin"? Ihan tiedoksi, eivät kaikki lapsettomat ole jämähtäneet henkisesti jonnekin yläasteelle ja voivat olla ihan kokonaisia ihmisiä unelmineen ja tavoitteineen vaikka eivät olekaan suorittaneet sitä elämää siinä järjestyksessä kun yhteiskunnan mielestä kuuluisi. Ite hankit lapsen, onnea siitä. Mutta ei se kyllä tee kenestäkään parempaa ja jotenkin valaistuneempaa ihmistä joka vihdoinkin ymmärtää elämän tarkoituksen.
Oon A
Mietin samaa kun aina ehdotetaan että jumpassa on sosiaalista. Missään jumpassa missä oon käynyt ei kukaan juttele kenenkään kanssa. Naiset käy hikoilemassa sen tunnin ja äkkiä ovesta ulos sen jälkeen. En tiedä ovatko äitejä. Ne äidit ketä tunnen saattaa mennä porukalla jumppaan jossa jutellaan pari minuuttia ennen alkua mutta lopussa on jo kiire kun iskän lapsenvahtitunti loppuu just. Ei sen puoleen, olen saanut käsityksen että nämä äidit tykkäävät usein siitä että heitä tarvitaan niin paljon.
Mä olen viimeiset 3 vuotta elänyt elämää, jossa kaikilla läheisimmillä ystävillä on lapsi ja kyllä ystävyys on muuttunut. Tapaamisia ei ole enää kovin usein ja silloinkin lapsi tai useampi on mukana. Tykkään kyllä kavereiden lapsista, mutta niillä harvoilla tapaamisilla olisi kiva edes joskus jutella aikuisten asioita, eikä leikkiä pikkuautoilla.
Lisäkierroksia tuo se, että itsekin toivon lasta, mutta toiveen toteutuminen on epävarmaa. Viime aikoina toisten vauvoista tai raskauksista puhuminen onkin alkanut ahdistaa. Tuntuu, että myrkytän kateudellani heidän onnensa ja olen sitten ottanut etäisyyttä. En vain jaksa olla aina vain se ulkopuolinen ihmettelijä porukassa, jossa jaetaan synnytystarinoita.
Ehkä suurin osa on omassa päässä ja pitäisi vaan saada suu auki kavereiden kanssa, mutta en voi välttyä tunteelta, ettei minulla ole mitään annettavaa niin kauan kun olen lapseton. Äitini kuoli viime vuonna ja olisin kaivannut siihen tukea ystäviltä. Tuo kokemus oli samaa suuruusluokkaa kuin uusi vauva, mutta suruun on vaikea saada muita mukaan. Pari päivää hautajaisten jälkeen tuli taas uusi raskausilmoitus ja sitten taas mentiin. Sen jälkeen kukaan näistä äiti-kavereista ei ole kysynyt, miten voin.
Hmm, kun jotkut ihmiset , joilla on lapsia, sanovat menneensä elämässä eteenpäin , tekisi mieli kysyä, että mistähän pisteestä he lähtivät liikkeelle...