Lue keskustelun säännöt.
Kun ystävän raskausuutinen ei pelkästään ilahduta
31.07.2025 |
Löytyyköhän täältä muita joilla samoja fiiliksiä? Näistä ei tietenkään pysty puhumaan kellekään ääneen koska vaikutelma varmastikin on hyvin epänormaali ja itsekäs. En vaan voi sille minkään etten pelkästään pysty olemaan iloinen. Itse en siis ole varma haluanko lapsia ollenkaan (tai voinko niitä edes saada) ja olen lähinnä iloinen ystävän puolesta että heitä tämä onni suo kun niin ovat toivoneet. Mutta sitten niihin muihin fiiliksiin. Koen siis että tulevan lapsen myötä menetän ystävän. Ei meidän jutut tai yhteydenpito tule olemaan enää yhtä tärkeää ja tiheää kun ajan täyttää lapsi ja perhe-elämä ja sitten kun joskus harvoin on aikaa nähdä ystäviä niin nähdään mieluiten niitä joilla myös lapsia koska lapset saavat myös kaveriseuraa ja aikuiset voivat puhua molemmille ajankohtaisista aiheista. Koen ettei lapsettoman kuulumiset enää kiinnosta samalla tavalla koska se on vaan noh tavallista arkea kun taas lapsi kehittyy ja kasvaa kokoajan ja se tuntuu olevan paljon mielenkiintoisempaa.
Itsellä ei myöskään ole kuin ihan muutama kaveri, siskolla myös lapsi eli nyt olen oman kaveriympyrän ainut jolla ei ole lapsia, mies on ainakin toistaiseksi mutten siitäkään mitään takuita antaisi.. vaikeaa on ollut. Siskoni oli ensimmäinen joka minun läheisistä sai lapsen ja ikävä kyllä ei meidänkään välit ja jutut enää ole ennallaan. Ihan siksi että hänkin näkee mielummin äitikavereita, muistaa vastata ehkä 1/3 laittamiini viesteihin jne. Kyllä se välillä loukkaa.
Nämä jutut taas varmasti kuulostaa sille ettei kukaan ympärilläni saisi lisääntyä tai mennä elämässä eteenpäin jottei minulle tulisi paha mieli. En tietenkään niin ajattele. On vaan tosi vaikea asennoitua tähän kolmekymppisten elämään. Koen että elän "väärin" ja jossain väliaikaiselämässä eikä minun jutut ole niin merkityksillisiä mitä perhe-elämä voi olla. Lisäksi lähitulevaisuus näyttää melko yksinäiseltä. En muutenkaan tiiviisti ole elänyt kaverisuhteita vaan viihdyn paljon myös yksin mutta nyt tuntuu että tulen jäämään tosi yksin. Ei niitä uusia kavereitakaan noin vaan hankita. Ja joo varmasti voin mennä kaverille kylään vaikkei hän lapsen kanssa niin helposti pääsisikään minnekään mutta se jos mikä ei enää ole mitään kuulumisten vaihtoa ja maailmanparantamista. Äidit vahtii toisella silmällä ja korvalla kokoajan lapsen tekemisiä joten eivät ole koskaan oikeasti läsnä, vastaukset on jotain yhden sanan juttuja tai "anteeksi meni nyt vähän ohi, mitä sanoitkaan". Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin minua ei yhtään kiinnosta lapsen syömiset, potalle oppimiset, yöheräämiset jne. (Ja jottei kukaan pääse sanomaan niin ei, en myöskään biletä ja elä jotain mieskuvioita, jotka ei ainakaan sitä äitiä enää kiinnosta)
Kommentit (147)
Vierailija kirjoitti:
Oon naimissa (10v avioliitto) lapseton, mulla on pari mamma kaveria jonka kanssa käydään jopa joskus viihteellä/ tapahtumissa. Mutta usein on lapset mukana. Toki itse tykkään lapsista niin se ei mua haittaa, niitten kanssa tulee käytyä kivoissa paikoissa, joissa en muuten kävisi.esim kotieläintarha ja Muumimuseo etc.. En tiiä millaisia teidän kaverit on, mutta mulla on mun kavereiden kanssa ihan yhtä mukavaa heidän lasten kanssa kuin ennen heidän lasten syntymää. Joskus jopa mukavampaa, sillä lasten syntymä muutti mun yhden kaverin tosi paljon rennommaksi ja itsemyötätuntoiseksi. Ehkä tämä on asennoitumis kysymys. Ja eihän ne lapset ikuisuuden pieniä ole, pian heillä on jo omat kaverit ja äidin seura on noloa. :D
Kiva jos sinulla noin ja hyviä kokemuksia! Minun kokemus taas on ettei monille mahdu muuta siihen arkeen kuin se oma perhe ja lapsen tarpeet. En jotenkin osaa lohduttautua sillä että hei mut sitten 15vuoden päästä lähempänä viiskymppisyyttä voidaan taas yhdessä parantaa maailmaa ja tavata extempore.. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, jos tykkäät sun kavereista ja heidän lapsista niin ehdota vaikka "mennäänkö laskemaan mäkeä tai perhe tapahtumaan". Näin minäkin tein kun kaverit alkoi saamaan lapsia. Hyväksyin sen että nyt heidän arki on erilaista. Mutta ystäväni edelleen hyvin tärkeä ja rakas minulle. Ole osa näiden lasten elämää (jos haluat, ei kukaan pakota), siten teidän ystävyys säilyy ja syventyy läpi tämän pikkulapsi ajan. Jos tämä ei kiinnosta niin on aika hankkia uusia ystäviä ja sekin on ok, mennä elämässä eteenpäin.
Terv. Naimisissa lapseton (10v avioliitto)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on kyllä naiselle inhottava elämänvaihe, kun ystävät pariutuvat oikealta ja vasemmalta ja perustavat perheen. Itse nostin siinä vaiheessa kytkintä, vaihdoin paikkakuntaa ja työpaikkaa, josta sain 5v nuoremmat uudet kaverit, kunnes hekin pian aloittivat saman rumban. Ikisinkun täytyy hyväksyä se, ettei voi rakentaa elämäänsä yhdenkään toisen ihmisen varaan vaan on pakko tottua yksinäisyyteen. Ainoa vaihtoehto on hankkia se puoliso, jolla on virkansa puolesta velvollisuus kuunnella arkikuulumisia ja muutenkin olla läsnä päivittäin. Se rauhoittaa monia, jotka eivät kertakaikkiaan siedä yksinäisyyttä.
Tuntuu että miehet pääsevät tässäkin helpommalla, jatkavat kaverisuhteitaan kuten ennenkin. Työpaikalla en juurikaan kuule miesten juttelevan keskenään lapsistaan, muutamien kohdalla ollut jopa vuosien päästä yllätys että heillä on lapsia kun eivät niistä koska
Miesten väliset suhteet ovat pinnallisempia ja usein sidoksissa johonkin harrastukseen/tekemiseen.
"Kiva jos sinulla noin ja hyviä kokemuksia! Minun kokemus taas on ettei monille mahdu muuta siihen arkeen kuin se oma perhe ja lapsen tarpeet. En jotenkin osaa lohduttautua sillä että hei mut sitten 15vuoden päästä lähempänä viiskymppisyyttä voidaan taas yhdessä parantaa maailmaa ja tavata extempore.. Ap"
Vaikutat todella vajakilta, ap.
Sama kuvio toteutuu, kun ystävä löytää rinnalleen uuden rakkaan. Se vaan taitaa olla hyväksyttävämpi syy nykypäivänä etääntyä ystävistä, uuden suhteen alkuhuuma. Itsellä käynyt usean kaverin kohdalla näin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäntilanteen vaihtuvat, se on normaalia. Vanhaan ripustautuminen ei ole fiksua tässä tilanteessa. Pitää mennä omassa elämässäänkin eteenpäin kohti uusia kuvioita.
Vierailija kirjoitti:
Samaan aikaan lapsettoman elämä tuntuu jämähtäneen jonnekin edelliseen elämänvaiheeseen, kun itse koen menneeni eteenpäin. Ei ole ihme, jos puolin ja toisin ei enää koeta yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun elämäntilanteet ovat niin erilaiset.
Nää on kyllä aina erikoisia kommentteja lapsellisilta, tässäkin ketjussa jo useampia :D
Milläköhän perusteella vain lasten hankkiminen "vie elämässä eteenpäin"? Ihan tiedoksi, eivät kaikki lapsettomat ole jämähtäneet henkisesti jonnekin yläasteelle ja voivat olla ihan kokonaisia ihmisiä unelmineen ja tavoitteineen vaikka eivät olekaan suorittaneet sitä elämää siinä järjestyksessä kun yhteiskunnan mielestä kuuluisi. Ite hankit lapsen, onnea siitä. Mutta ei se kyllä tee kenestäkään parempaa ja jotenkin valaistuneempaa ihmistä joka vihdoinkin ymmärtää elämän tarkoituksen.
Oon AP:n kanssa kyllä samoilla linjoilla, kolmekymppisenä elämästä hävisivät kaverit vauvakuplaan (ovat edelleen sillä tiellä, kuulumisia näkee lähinnä sosiaalisesta mediasta), nelikymppisinä taas niillä lopuillakin menee työ ja parisuhde kaiken edelle ja mahdollisia tapaamisia on pakko suunnitella puoli vuotta etukäteen. Lisäksi melkein kaikki ihmiset tuntuvat olevan koko ajan niin järkyttävän kuormittuneita jo siitä arjestaan että millekään ylimääräiselle (= kavereille) ei löydy aikaa kun ehkä kerran vuodessa tai kesälomalla. Saati sitten jos jollain vähänkin isommalla porukalla pitäisi suunnitella jotakin niin kaikille sopivan ajan löytäminen muuttuu lähes mahdottomaksi.
En kans oikeasti tiedä mistä löytäisi uusia ystäviä näin nelikymppisenä sinkkuna jota ei kiinnosta lapsijutut mutta joka on myös ulkona työelämästä ja harrastaa lähinnä yksin tehtäviä asioita kotona (ja muistakaan edes etäisesti itseä kiinnostavista harrastuksista niitä kavereita ei oikein löydy, kukaan ei ala tekemään tuttavuutta uimahallissa ja liikuntaharrastuksissa ihmiset keräävät tunnin jälkeen kamppeensa ja lähtevät himaan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomiakathan ovat aina sanoneet naisen olevan onnellisin sinkkuna.
Raskausuutisen jälkeen silloinen paras ystävä muisti alkaa joka tapaamisella kertoa, miten hän inhoaa ja vihaa vauvoja ja lapsia. Synnytyksen jälkeen ei onnitellut, raahautui monien kutsujen jälkeen viikkojen päästä kylään (asuimme lähekkäin), istui hetken sohvalla naama väärinpäin ja häipyi. Olisi vain halunnut tavata minua yksin, monta kertaa viikossa ja oli naama väärinpäin, kun se ei onnistunut. Loukkaantui, kun en kuukausien nukkumattomuuden jälkeen heti vastaillut viesteihinsä jotain syvällistä ja luovaa. Jos joskus kävi meillä, niin häipyi heti, jos koki etten kuunnellut sataprosenttisesti häntä.
Se ystävyys sitten päättyi omaan mahdottomuuteensa. Jos ap kuitenkin on tavallinen ihminen ja mukava kaveri muille, eikä ajattele vain omaa napaansa, niin tuskin jää yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen törmännyt lähipiirissäni samaan,olen ainoa jolla ei ole parisuhdetta eikä lapsia. Olen tässä vuosien saatossa hyväksynyt että tulen olemaan ikuisesti yksin. Alussa yritin kysellä nähtäisiinkö edes loma-aikana mutta kun silloinkaan ei käynyt niin luovutin. Vaikka lapsella olisi ikää 10+ niin pitää olla kotona lapsen tullessa koulusta ym. Olen välillä miettinyt miksei lasten isät voi olla edes kerran vuodessa lapsen kanssa kun tapaisimme äidin kanssa. Mutta ei, silloin ei käy kun isä on menossa omien kavereidensa kanssa ja jonkun pitää jäädä kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Ihan täysin luonnollisia tunteita ja paljon yleisempiä kuin myönnetään. Muutos on aina haikeaa ja pelottavaa ja se saa tuntua siltä. Toivottavasti saat ne kuitenkin käsiteltyä kaatamatta niitä liikaa ystäväsi niskaan. Muista, että ystäväsi on vielä suuremman myllerryksen äärellä ja tarvitsee tukeasi. Hän ei todennäköisesti pysty nyt kannattelemaan sinun epävarmuuksiasi, vaan sinun on tehtävä se itse.
Muuten samaa mieltä, mutta eivät ole suuremman myllerryksen äärellä..He elävät sitä normien mukaista elämää, jolle on saatavissa jatkuvaa tukea ympäristöstä, jossa he elävät. Lapsettomat ovat vähemmistö , jolla on aina vain vähemmän kaltaisiaan ympärillä, kun ystävät yksi toisensa jälkeen lisääntyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen törmännyt lähipiirissäni samaan,olen ainoa jolla ei ole parisuhdetta eikä lapsia. Olen tässä vuosien saatossa hyväksynyt että tulen olemaan ikuisesti yksin. Alussa yritin kysellä nähtäisiinkö edes loma-aikana mutta kun silloinkaan ei käynyt niin luovutin. Vaikka lapsella olisi ikää 10+ niin pitää olla kotona lapsen tullessa koulusta ym. Olen välillä miettinyt miksei lasten isät voi olla edes kerran vuodessa lapsen kanssa kun tapaisimme äidin kanssa. Mutta ei, silloin ei käy kun isä on menossa omien kavereidensa kanssa ja jonkun pitää jäädä kotiin.
Etkö ymmärrä, ei hän halua.
Jättäkää lapsettomat perheelliset rauhaan, jos selkeästi näyttää että teidän seuranne ei enää kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun itsellä on elämässä jo ihan eri vaihe menossa, ei välttämättä enää jaksa vatvoa niitä kouluaikoja ja ekoja kännejä.. .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän menee ohi aiheesta, mutta minulla on ystävyys muuttunut ikävään suuntaan kuluneen vuoden aikana, kun parhaasta ystävästäni tuli äiti. Ja ei, minä en ole lapseton. Sain esikoiseni kuusi vuotta sitten.
Kun minä sain lapsen, meistä tuli ystäväni kanssa entistä läheisempiä. Nyt kun taas hän on äiti, niin huomaan, että välimme ovat kiristyneet. Häntä ei kiinnosta enää mikään muu, kuin hänen vauvansa ja millään muulla ei ole väliä.Menin kesäkuussa naimisiin ja ystäväni ei voinut häissä minua halata, koska vauvaa ei voinut minuutiksikaan antaa isällensä. Loukkaantuu nykyään myös kaikesta. Tuntuu, etten uskalla enää mitään sanoa, kun sanon kuitenkin jotain väärin ja olen ilkeä ja epäempaattinen.
Itse olin oman lapseni vauva-aikana kiinnostunut myös ystäväni kuulumisista ja ylipäänsä kaikesta muustakin, vaikka olin totaali yh ja
Mulla ei ole lapsia ja kyllä mullakin on usein hetkiä, jolloin en ennätä jutella , taatusti kaikilla on..Se ei liity mitenkään siihen, onko lapsia vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Kun itsellä on elämässä jo ihan eri vaihe menossa, ei välttämättä enää jaksa vatvoa niitä kouluaikoja ja ekoja kännejä.. .
Eli pidät itseäsi parempana ihmisenä, vai?
Jos ystävyyden toivoo säilyvän, niin kannattaa kiinnostua ystävän elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun itsellä on elämässä jo ihan eri vaihe menossa, ei välttämättä enää jaksa vatvoa niitä kouluaikoja ja ekoja kännejä.. .
Eli pidät itseäsi parempana ihmisenä, vai?
En ainakaan ole jumiutunut menneeseen, kuten jotkut ikiteineiksi itseään luulevat kolmikymppiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun itsellä on elämässä jo ihan eri vaihe menossa, ei välttämättä enää jaksa vatvoa niitä kouluaikoja ja ekoja kännejä.. .
Eli pidät itseäsi parempana ihmisenä, vai?
En ainakaan ole jumiutunut menneeseen, kuten jotkut ikiteineiksi itseään luulevat kolmikymppiset.
Tässä just näkee sen miten ajatukset ja arvot muuttuu lapsen saamisen jälkeen, niitä lapsettomia ei oikein enää pidetä minään ja voidaan sulkea pois elämästä. Eihän ne muuta kuin tavoittele ikuista nuoruutta ja bilettämistä ja muistelee vain menneitä kouluaikoja(mitä lie tämä tarkottaakaan kun en vielä tällaista ole harrastanut). Ilmeisesti monilla se ystävyys sitten on jotain biletystä ja pintaliitoa ennen lasta. Sitten on meitä jotka jättäneet biletyksen ja baarielämän taakseen jo 24 vuotiaina eikä todellakaan haikaile sinne. Ap
Oon naimissa (10v avioliitto) lapseton, mulla on pari mamma kaveria jonka kanssa käydään jopa joskus viihteellä/ tapahtumissa. Mutta usein on lapset mukana. Toki itse tykkään lapsista niin se ei mua haittaa, niitten kanssa tulee käytyä kivoissa paikoissa, joissa en muuten kävisi.esim kotieläintarha ja Muumimuseo etc.. En tiiä millaisia teidän kaverit on, mutta mulla on mun kavereiden kanssa ihan yhtä mukavaa heidän lasten kanssa kuin ennen heidän lasten syntymää. Joskus jopa mukavampaa, sillä lasten syntymä muutti mun yhden kaverin tosi paljon rennommaksi ja itsemyötätuntoiseksi. Ehkä tämä on asennoitumis kysymys. Ja eihän ne lapset ikuisuuden pieniä ole, pian heillä on jo omat kaverit ja äidin seura on noloa. :D