Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun ystävän raskausuutinen ei pelkästään ilahduta
31.07.2025 |
Löytyyköhän täältä muita joilla samoja fiiliksiä? Näistä ei tietenkään pysty puhumaan kellekään ääneen koska vaikutelma varmastikin on hyvin epänormaali ja itsekäs. En vaan voi sille minkään etten pelkästään pysty olemaan iloinen. Itse en siis ole varma haluanko lapsia ollenkaan (tai voinko niitä edes saada) ja olen lähinnä iloinen ystävän puolesta että heitä tämä onni suo kun niin ovat toivoneet. Mutta sitten niihin muihin fiiliksiin. Koen siis että tulevan lapsen myötä menetän ystävän. Ei meidän jutut tai yhteydenpito tule olemaan enää yhtä tärkeää ja tiheää kun ajan täyttää lapsi ja perhe-elämä ja sitten kun joskus harvoin on aikaa nähdä ystäviä niin nähdään mieluiten niitä joilla myös lapsia koska lapset saavat myös kaveriseuraa ja aikuiset voivat puhua molemmille ajankohtaisista aiheista. Koen ettei lapsettoman kuulumiset enää kiinnosta samalla tavalla koska se on vaan noh tavallista arkea kun taas lapsi kehittyy ja kasvaa kokoajan ja se tuntuu olevan paljon mielenkiintoisempaa.
Itsellä ei myöskään ole kuin ihan muutama kaveri, siskolla myös lapsi eli nyt olen oman kaveriympyrän ainut jolla ei ole lapsia, mies on ainakin toistaiseksi mutten siitäkään mitään takuita antaisi.. vaikeaa on ollut. Siskoni oli ensimmäinen joka minun läheisistä sai lapsen ja ikävä kyllä ei meidänkään välit ja jutut enää ole ennallaan. Ihan siksi että hänkin näkee mielummin äitikavereita, muistaa vastata ehkä 1/3 laittamiini viesteihin jne. Kyllä se välillä loukkaa.
Nämä jutut taas varmasti kuulostaa sille ettei kukaan ympärilläni saisi lisääntyä tai mennä elämässä eteenpäin jottei minulle tulisi paha mieli. En tietenkään niin ajattele. On vaan tosi vaikea asennoitua tähän kolmekymppisten elämään. Koen että elän "väärin" ja jossain väliaikaiselämässä eikä minun jutut ole niin merkityksillisiä mitä perhe-elämä voi olla. Lisäksi lähitulevaisuus näyttää melko yksinäiseltä. En muutenkaan tiiviisti ole elänyt kaverisuhteita vaan viihdyn paljon myös yksin mutta nyt tuntuu että tulen jäämään tosi yksin. Ei niitä uusia kavereitakaan noin vaan hankita. Ja joo varmasti voin mennä kaverille kylään vaikkei hän lapsen kanssa niin helposti pääsisikään minnekään mutta se jos mikä ei enää ole mitään kuulumisten vaihtoa ja maailmanparantamista. Äidit vahtii toisella silmällä ja korvalla kokoajan lapsen tekemisiä joten eivät ole koskaan oikeasti läsnä, vastaukset on jotain yhden sanan juttuja tai "anteeksi meni nyt vähän ohi, mitä sanoitkaan". Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin minua ei yhtään kiinnosta lapsen syömiset, potalle oppimiset, yöheräämiset jne. (Ja jottei kukaan pääse sanomaan niin ei, en myöskään biletä ja elä jotain mieskuvioita, jotka ei ainakaan sitä äitiä enää kiinnosta)
Kommentit (147)
Monesti siinä niin käy että lapsi syntyy ja vanhat ystävät unohtuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä tarina on vanha kuin taivas. Tämä on hyvin yleinen ilmiö. Et todellakaan ole yksin. Jos ystäväsi lopettaa panostamisen ystävyyteen, se on hänen valintansa. Vastuu ei voi yhtäkkiä siirtyä toiselle. Se on tosi rankkaa kun joutuu itse olla jatkuvasti ehdottelemassa aikoja ja mikään ei sovi ja jos toinen ei edes yritä löytää yhteistä aikaa (ilman lapsia). Ystäväsi on tietänyt nämä riskit (ja jos ei tiedä, hän on naiivi) joten hän on valintansa tehnyt. Jos ystävyys menee jäähylle/päättyy, se ei ole sinun vikasi jos itse olet yrittänyt oman osuutesi. Ei kannata alkaa kenenkään emotionaaliseksi tamponiksi joka soitetaan esille silloin kun itselle sopii ja dumpataan pois kun apua ei enää tarvi. Tällaisia energiavampyyreja on maailmassa paljon.
Itsellä on paljon samanlaisia ajatuksia viime aikoina. Emme luultavasti hanki lapsia, mutta aika lailla kaikki muut hankkii. Mieheni ei vaikuta ymmärtävän mikä tässä on ongelma, mutta itse koen jääväni kaikesta ulkopuolelle. Työpaikan kahvipöydässä puhutaan lapsista, perheellistyneitä kavereita näkee 1x vuodessa enää jos sitäkään, vanhempiakaan ei kiinnosta pitää erityisemmin yhteyttä minuun. Lapsenlapsista kyllä aina jaksavat kysyä. Tiedän että tulevaisuuteni tulee olemaan jotenkin yksinäinen. En kuitenkaan ihan kauheasti niitä lapsia halua, mies ei halua ollenkaan. Töissä on pari sinkkua mutta he ovat sellaisia aktiivista elämää viettävää. Itse viihdyn kotosalla ja harrastan kaikenlaista rauhallista yksinäistä hommaa. Osuit juuri oikeaan aiheeseen kyllä. Miten tällainen 30+ voi tässä tilanteessa selvitä sosiaalisesti?
Et todellakaan ole yksin! Olen itse 34v ja täysin samoja ajatuksia. Kaikki ystäväni seurustelevat, ovat naimisissa ja/tai saaneet lapsen. Itse olen sinkku. Lapsen saaminen ei edes haaveissa.
Kamalaa huomata tämä muutos omassa, ennen niin laajassa ystäväpiirissä...
Ja tosiaan olen kyllä kokeillut ryhmäharrastuksia, niihin tullaan tekemään asioita tunniksi tai pariksi ja sitten kaikki lähtevät kotiin. Olen myös yleensä nuorin kaikissa noissa, vaikka olenkin yli 30. Sitten taas nuo aktiiviset sinkut ovat hyvin sosiaalisia ja käsittääkseni käyvät paljon tapahtumissa ja baareissa. Itse kaipaisin jotain vähän rauhallisempaa tekemistä ja yhteisöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on ikuisuusongelma, joka on koskettanut varmasti ainakin satoja miljoonia ihmisiä.
Perinteisesti se on ratkaistu menemällä naimisiin ja hankkimalla lapsia. Tai ainakin on yritetty.
Tuohon et ehkä rupea, mutta harkitse edes sitä että annat ystävällesi armoa muutaman vuoden. Eli jos hän ei kiireiltään ehdi tai jaksa tavata, niin soitellaan ja viestitelkää.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on paljon samanlaisia ajatuksia viime aikoina. Emme luultavasti hanki lapsia, mutta aika lailla kaikki muut hankkii. Mieheni ei vaikuta ymmärtävän mikä tässä on ongelma, mutta itse koen jääväni kaikesta ulkopuolelle. Työpaikan kahvipöydässä puhutaan lapsista, perheellistyneitä kavereita näkee 1x vuodessa enää jos sitäkään, vanhempiakaan ei kiinnosta pitää erityisemmin yhteyttä minuun. Lapsenlapsista kyllä aina jaksavat kysyä. Tiedän että tulevaisuuteni tulee olemaan jotenkin yksinäinen. En kuitenkaan ihan kauheasti niitä lapsia halua, mies ei halua ollenkaan. Töissä on pari sinkkua mutta he ovat sellaisia aktiivista elämää viettävää. Itse viihdyn kotosalla ja harrastan kaikenlaista rauhallista yksinäistä hommaa. Osuit juuri oikeaan aiheeseen kyllä. Miten tällainen 30+ voi tässä tilanteessa selvitä sosiaalisesti?
Kunhan et tee lapsia sosiaalisen paineen vuoksi. Sitä pitää haluta itse 100%, omasta tahdosta, oma-aloitteisesti. P**kamainen temppu lapselle kun hän saa kuulla että vanhemmat eivät oikeasti halunneet häntä mutta kituuttivat menemään "koska nyt vain kävi niin". Parempi valita lapseton elämä tässä tapauksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää aikuistua ja ymmärtää, että ihmiset elävät kukin omaa elämäänsä.
Ystävyydet tulee ja menee. Ehkä joskus myös elpyvät uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Pitää aikuistua ja ymmärtää, että ihmiset elävät kukin omaa elämäänsä.
Ystävyydet tulee ja menee. Ehkä joskus myös elpyvät uudestaan.
Miten elämään sitten saa läheisiä ihmisiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on paljon samanlaisia ajatuksia viime aikoina. Emme luultavasti hanki lapsia, mutta aika lailla kaikki muut hankkii. Mieheni ei vaikuta ymmärtävän mikä tässä on ongelma, mutta itse koen jääväni kaikesta ulkopuolelle. Työpaikan kahvipöydässä puhutaan lapsista, perheellistyneitä kavereita näkee 1x vuodessa enää jos sitäkään, vanhempiakaan ei kiinnosta pitää erityisemmin yhteyttä minuun. Lapsenlapsista kyllä aina jaksavat kysyä. Tiedän että tulevaisuuteni tulee olemaan jotenkin yksinäinen. En kuitenkaan ihan kauheasti niitä lapsia halua, mies ei halua ollenkaan. Töissä on pari sinkkua mutta he ovat sellaisia aktiivista elämää viettävää. Itse viihdyn kotosalla ja harrastan kaikenlaista rauhallista yksinäistä hommaa. Osuit juuri oikeaan aiheeseen kyllä. Miten tällainen 30+ voi tässä tilanteessa selvitä sosiaalisesti?
Kunhan et tee lapsia sosia
Olisin varmasti hyvin rakastava äiti. Jos minulla olisi perhe, se olisi minulle tärkeintä maailmassa. Kuitenkaan en ole ihan vakuuttunut että pystyisin suojelemaan lasta pahalta maailmassa. Jos minullakin on vaikeuksia selvitä elämässä, miten voin opettaa jotain pientä koululaista tai edes päiväkotilaista selviämään ilman että aletaan kiusata?
Itsellä sellainen tilanne, että tutut (somesta näkee) saavat lapsia, ei lähimmät kaverit onneksi. Itse olen akateeminen sinkkunainen ja edelleen haluan viettää vapaata elämää, mutta tietenkin takaraivossa kaihertaa perheen perustaminen (pitää löytää sopiva mies isäksi jne.) eikä kyllä tunnu hyvältä nähdä muiden saavan lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärän ap:n ajatukset tosi hyvin. Olen itsekin ystäväpiirissäni vähitellen ainoa lapseton. Olen myös ystäväpiirini vanhemmasta päästä. 2-7 vuotta nuoremmilla ystävillä on lapsia, osa jo kouluikäisiä ja nuorimmat ihan pieniä vauvoja. Olen mieheni kanssa yrittänyt lasta yli 4 vuotta. Emme ole koskaan ajatelleet, että meidän olisi pakko saada lapsi, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä kurjemmalta tuntuu, kun muut onnistuvat kerta toisensa jälkeen raskautumaan, ja minä, minun lapsettomuuteni tai minun seurani ei kiinnosta enää ketään. Olemme olleet lapsettomuuteen liittyvissä tutkimuksissakin. Niissä ei ole löytynyt mitään lääketieteellistä estettä raskaudelle. Minulla on ikääni nähden hyvät mahdollisuudet saada lapsi, ei ole mitään sairautta, mitä voisi hoitaa. Vaikka koitan ajatella, että elän täyttä hyvää elämää näin, kaipaan sitä, että minulla olisi ystäviä, jotka olisivat välillä vain minua varten. Jos käyn jonkun kaverin luona, samassa kahvipöydässä istuu huomionhakuinen 2-vuotias, ja jos lähden kaverin kanssa vaikka kävelylenkille, se on yhteistä aikaa, jolloin ne lapset eivät ole mukana, mutta sieltä on sitten kiire kotiin laittamaan lapsi nukkumaan. Jos perheessä on jo 2 lasta, äiti ei voi yleensä lähteä minnekään. Ja vauva kulkee aina kainalossa mukana. Ymmärrän tämän kyllä, mutta lapseton kaveri ei ole niin hyvä kaveri kuin ne muut äidit. Se tuntuu todella pahalta.
Miksi ystävyyden pitäisi kestää läpi elämän? Kaikella on aikansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitää aikuistua ja ymmärtää, että ihmiset elävät kukin omaa elämäänsä.
Ystävyydet tulee ja menee. Ehkä joskus myös elpyvät uudestaan.
Hmm. Itse taas kaipaan ystäviä ajatustenvaihtoon, oli se sitten ihmissuhdejuttuja tai maailmanpolitiikkaa tai someilmiöitä. En niinkään kaipaa ystäviä shoppailemaan, kahvilaan tai elokuviin seuraksi vaikka kivoja juttuja nekin yhdessä mutta pärjään oikein hyvin yksinkin. Omien ajatusten pyörittely taas pelkästään omassa päässä tuntuu tekeeävän välillä hulluksi tai vielä pahempaa jos vaikka ääniviestillä tai snapchat videolla laitat jotain mieleentullutta pohdintaa toiselle, hän avaa ne muttei vastaa koska ei ehdi, ei muista, lapsi alkoi huutaa jne mitä näitä nyt on. Ap
Itseä ei edes haittaa nähdä muiden lapsia, en tunne niistä lapsista kateutta. Harmittaa ja järkyttää jäädä itse vain niin yksin. Siis oikeasti todella yksin. Elämässäni on vain pari ihmistä enää kenen kanssa edes kommunikoin.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on paljon samanlaisia ajatuksia viime aikoina. Emme luultavasti hanki lapsia, mutta aika lailla kaikki muut hankkii. Mieheni ei vaikuta ymmärtävän mikä tässä on ongelma, mutta itse koen jääväni kaikesta ulkopuolelle. Työpaikan kahvipöydässä puhutaan lapsista, perheellistyneitä kavereita näkee 1x vuodessa enää jos sitäkään, vanhempiakaan ei kiinnosta pitää erityisemmin yhteyttä minuun. Lapsenlapsista kyllä aina jaksavat kysyä. Tiedän että tulevaisuuteni tulee olemaan jotenkin yksinäinen. En kuitenkaan ihan kauheasti niitä lapsia halua, mies ei halua ollenkaan. Töissä on pari sinkkua mutta he ovat sellaisia aktiivista elämää viettävää. Itse viihdyn kotosalla ja harrastan kaikenlaista rauhallista yksinäistä hommaa. Osuit juuri oikeaan aiheeseen kyllä. Miten tällainen 30+ voi tässä tilanteessa selvitä sosiaalisesti?
Sama juttu, vanhempani kyläilevät kyllä siskon luona (koska lapsenlapsi) mutteivät minun luona. Sama omissa isovanhemmissa, menevät kylään tuonne lapsenlapsenluokse. Nämä jotenkin vahvistaa omaa tunnetta siitä että elämäni on jotenkin arvoton. Ap
Vierailija kirjoitti:
Ja tosiaan olen kyllä kokeillut ryhmäharrastuksia, niihin tullaan tekemään asioita tunniksi tai pariksi ja sitten kaikki lähtevät kotiin. Olen myös yleensä nuorin kaikissa noissa, vaikka olenkin yli 30. Sitten taas nuo aktiiviset sinkut ovat hyvin sosiaalisia ja käsittääkseni käyvät paljon tapahtumissa ja baareissa. Itse kaipaisin jotain vähän rauhallisempaa tekemistä ja yhteisöä.
Minäkään en ole bilettäjäihminen. Meneväinen kyllä kun sille tuulelle satun mutta pääosin puuhailen "mummoharrastuksien" parissa. Ja saman olen huomannut noissa ryhmäharrastuksissa. Siellä olen se nuorin, keski-ikäiset naiset puhuvat aikuisista lapsistaan tak lapsenlapsistaan..Ap
Olen miettinyt tätä asiaa myös mieheni näkökulmasta joka ei halua lapsia. Häneltä ei kukaan tule kysymään onko lapsenlapsia tulossa, kahvipöydässä hänen ei edes oleteta osallistuvan lapsikeskusteluihin eikä niitä kai pelkästään miesten kesken juuri puhutakaan? On jotenkin erilaista olla mies ja nainen tässä asiassa.
Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat ap, mutta monesti meillä lapsellisilla ei vain ole mahdollisuutta samanlaiseen ystävyyteen tai vapaaseen aikaan kuin ennen lapsia. Ymmärrän kyllä harmituksesi, mutta en itsekkään voinut todella ymmärtää, miten sitovaa elo lasten kanssa on ennekuin sain omia lapsia.
Minulla on 3 lasta ja usein kyllä joku heistä kulkee mukanani. Esimerkiksi otan taaperon mukaani, kun menen tapaamaan kaveriani lenkille, koska mieheni on viemässä eskarilaista uimakouluun ja on jo ottanut leikki-ikäisenkin sinne mukaan. Arki on jo aikamoista taiteilua, kun lapsia on monta ja meitä aikuisia 2. Isovanhemmat tai kukaan muu ei ole koskaan hoitanut lapsiamme, joten olemme siis tukiverkottomia. Omaa vapaa-aikaa ei juuri one eikä parisuhdeaikaa varsinkaan.
Alue: Aihe vapaa
Up