Lue keskustelun säännöt.
Sinä yli 50-vuotias lapseton nainen, kaduttaako tai harmittaako koskaan, ettet hankkinutkaan lasta/lapsia?
31.05.2025 |
Et halunnut lapsia tai ehkä olisit halunnutkin muttet saanut ja nyt olet yli 50-vuotias. Tuleeko koskaan sellaisia hetkiä, että olisi sittenkin pitänyt hankkia lapsi? Tai harmittaako/kaduttaako, että äitiys ja lapsiperhe-elämä jäi sinulta kokematta?
Kerro myös halutessasi, oletko parisuhteessa tai tapailetko miehiä vai elätkö yksin.
Kommentit (618)
Minkähänlainen ketju saataisi aikaan vauva palstalle aiheesta "sinä joka kadut lasten tekemistä, kerro mikä aiheutti katumisen ja minkälaisen elämän olisit halunnut. Miksi teit lapsia?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monesta kirjoituksesta näkee että lasten hankkiminen pelottaa.
Sen kuuluukin pelottaa mutta ei elämän suuria valintoja voi antaa pelon päätettäväksi.
Koko elämähän on pelottavaa. Sille vaan kannattaa antaa mahdollisuus tapahtua. Elämälle.
Tsiisus. Ei minua elämä pelota, ei edes se, että jään nyt paitsi jostaan utooppisesta ihmisjärjen ylittävästä kokemusta joka on Pyhä Äitiys.
Minä nimenomaan olen antanut elämässäni mahdollisuuksia tapahtua ja sitten on asioita, joiden en ole antanut tapahtua. Koska haluan elää omaa elämääni siten kuin haluan.
Mikä oikeasti on tämä juttu, että kun kysytään jotain lapsettomuudesta paikalle ryntää sata mammulia selostamaan, mitä se on, miksi se on ja mitä se ei ole?
Vierailija kirjoitti:
Ihminen aivopesee itsensä seisomaan valintojensa takana.
Niin, eikö näin myös silloin, kun päätyy lapset tekemään? Millä perusteella se on päätös, joka on täysin itsenäinen (vaikka yhteiskunnallista painetta ON), mutta vastakkainen päätös on - ihan sama miten harkitusti ja mistä syistä - tehty, jonka takana täytyy aivopestä itsensä seisomaan?
Tätä yritin alunperin sanoa. Minä tein lapset, mutta kyllä olen miettinyt, miten paljon se oli oma päätökseni ja minkä verran menin sillä autopilotilla. Se koskee ihan yhtä lailla minua kuin monia muitakin, olen miettinyt, olinko jotenkin tyhmä.
Ihan oikeasti kaikilla ei käy niin, että lapsen tultua aukenee jokin auvo, minkä jälkeen on vain ihania ja vielä ihanampia perhehetkiä ja perhe on kaikki kaikessa ja kaiken muun saa siihen vielä bonuksena päälle.
Tää on kyllä varmasti totta, monet, varsinkin minun nuoruudessani 90 luvulla oli sitä mielyä etteivät ikinä halua lapsia, oikein "inhosivat kakaroita". Mutta sitten kun saivat kiinni sen haluamansa nuoren miehen niin punkivat tasasern tahtiin 2-4 ladta jotta saivat pitää sen miehen, antaa hänelle hänen haluamansa perheen. Kukapa sitä nyt lapsettomaksi "vanhaksi piiaksi" ilkeää jäädä, se olisi ollut häpeä. Näistä syistä useampikin minunkin ystäväni lapset hankki. Rikä siinä mitään, varmaan ihan hyviä vanhempia ovat olleet mutta näin sen kipuilun kun itse opiskelin, etenin työuralla, muuyin pääkaupunkiseudulle, harrastin kaikenlaista, matkustelin ja nautin vapaudesta, nämä muutamat ystäbäni jäivät kotikonnuille vaippa-arkea pyörittelemään (ehkä hiukan) vasten todellista sielunsa kaipuuta. Mutta koska on normi pariutua, saada lapsi ja muuttaa omakotitaloon, hankkia farmariauto, kaikki muu on jotain kummallista, niin jotkut tekee noin, vaikka oikeasti kaipaisivat jotsin muuta.
Ja voihan olla niin että siinä rakastumisen huumassa haluaa juuri tälle miehelle lapsen, mutta vadta muutamien v jälkeen tajuaa olevansa loukussa josta ei ole ulos pääsyä. Kaipuu muuhun on vain tukahdutettava.
En ole koskaan katunut. Olen aina, nuoresta saakka tiennyt etten halua lasta. Kun seurustelin nuorena (asuttiinkin jo yhdessä) sen nuoren miehen kanssa, kenet olin aina halunnut, ajattelin kauhulla sitä että mun pitäis kantaa sitä isoo mahaa, mun tuurilla saan kaikki raskausajan sairaudet, en ikinä kestä sitä synnytyksen kipua, en halua että jalkovälini hajoaa, en kestä ajatustakaan siitä synnyttämisestä, hyi hitto, mun tuurilla lapsi ei olisi terve. Vielä terve kiltti nätti hiljainen lapsi menisi ja saisimme sen hoidettua mutta minulla ei ikinä riittäisi mitkään rahkeet jos lapsi olisikin sairas tai jotenkin vammainen. Lisäksi pelkäsin että joutuisin yksinhuoltajaksi, mieheni ei ollut kovinkaan luotettava. En ikinä alkaisi hoitamaan lasta yksin. Ei, lapsiarki ei vaan ole mun juttu milyään kantilta katsottuna.
Ja, siis olen edelleen sinkku, edelleen, olen elänyt suurimman osan aikuisikääni yksin. En tosin ole yksinäinen kuin satunnaisia hetkiä. Elämässäni on paljon muita ja muuta tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tässä joku juttu että jottei nyt vaan noudattaisi jotain ihmeen kaavaa, niin älä missään nimessä hanki parisuhdetta, osta omaa asuntoa, mene naimisiin äläkä hanki lapsia. Ei koiraakaan, sekin kuuluu kaavaan. Autokin varmaan kannattaa jättää hankkimatta, sähköpyörästä puhumattakaan.
Sitten voit olla täysin vapaa kaavoista ja elää elämäsi just kuten sinä haluat?
Näinkö tosiaan?
Ei, vaan se että jos jokin noista ei tunnu omalta, niin ei ole pakko tehdä vaikka tuntisi että sellaista jostain odotetaan. Varsinkin nuorena noille odotuksille saattaa olla aika herkkä, ja mennä itseään vastaan vain sen takia että jotain "kuuluu" tehdä.
Toki, mutta silti on asioita joita nyt vaan
Ei ne omat lapset automaattisesti pois sulje sitä muuta. Voi silti olla läheinen suku, puoliso ja hänen lapsetkin ja suku. Miksi sanot että perhekuplassa noita ei olisi olemassa?
Koska haluat ajatella nyt näin. Tässä hyvä todiste taas.
Ihminen aivopesee itsensä seisomaan valintojensa takana.
"Se perhe on niin tärkeä että kaikki muu jää sivuun ja sitä on vaikea saada takaisin. Mulla on läheinen suku, puoliso, hänen lapset ja suku."
En halua ajatella noin vaan olen nähnyt monelle käyvän noin. Myös itseltä on kadonnut ystäviä kun he ovat saaneet lapsia. Sitten he ovat tässä keski-iässä ottaneetkin yhteyttä ja avautuneet siitä kun ei ole ehtinyt ylläpitää mitään muita ihmissuhteita. Poikkeuksia on, mutta jotenkin vaikea sitä ystävyyttä on elvyttää enää jonkun lähes 20 vuoden jälkeen kun toinen on elänyt vaan perhe-elämää eikä ole mitenkään ollut kiinnostunut, ennen kuin huomatessaan olevansa tosi yksin. Ei kaikille näin käy, mutta monille. Itse olen valinnut muut ihmissuhteet oman ydinperheen yli, ja se oli minulle hyvä valinta. Sen todetakseen ei tarvitse aivopesua.
Äitylit täällä huutelee kateellisena kun velat on ikäistään 10v nuoremman näköisiä, vähemmän rahahuolia, paremmat työmahdollisuudet, nukkuu täydet 8h yöunet, nukkuu päikkärit milloin itse haluaa....
Velalla ei ole myöskään kiirettä kumppanin hankintaan toisin kuin vanhemniksi haluavilla (koska biologia) joten isyliksi/äityliksi joutuvat kiirehtiö parinvalinnassa = hätä = huonommat valinnat kuin ilman kiirettä
Epätoivoisuudesta esimerkkinä sitten nää fomovauvat joita hädässä yritetää saada ventovieraan uuden nyxän kanssa... hyvä kun on edes ajateltu yhteenmuuttoa tai mitään.. tällä taktiikalla on riski että yh-elämä kutsuu jo ennen kuin vauva ehtii syntyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ainakaan tässä maailmantilanteessa kadua hetkeäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten on, harmiittaako ap:ta 18 vuoden kotiorjan asema? Se, että et nähnyt ja kokenut mitään. Ehkä et edennyt urallasi, etkä koskaan saanut aikaiseksi mitään. Harmittaako tuollainen ilmainen 18 vuoden siivousputki?
Harmittaa lähinnä se, että tein vain yhden abortin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eipä kyllä ole kaduttanut, paras päätös minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monesta kirjoituksesta näkee että lasten hankkiminen pelottaa.
Sen kuuluukin pelottaa mutta ei elämän suuria valintoja voi antaa pelon päätettäväksi.
Koko elämähän on pelottavaa. Sille vaan kannattaa antaa mahdollisuus tapahtua. Elämälle.
Elämä pelottavaa? Ei toki, elämä on upeaa! Ilman lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Ei kaduta. Ikää nyt 59.
Ai, piti vielä kertoa miessuhteista. Juu, aviomies on, sunnuntaina oli 33. hääpäivä. Hän on ihan yhtä tyytyväinen lapsivapauteemme kuin minäkin.
Ei kaduta. En kestäisi sitä huolta mikä lapsen mukana väistämättä tulee, varsinkaan tässä maailman tilanteessa. Ja ylipäätään olen luonteeltani sellainen, että nautin itsekseen olosta ja siitä että voin työpäivän jälkeen rauhassa uppoutua omiin harrastuksiini ja projekteihini, elää pitkälti omassa rytmissäni.
Elämä on ollut hyvää ja antoisaa näinkin, yhdessä mieheni ja koirieni kanssa.
Ei kaduta, vaihdevuodet just alkaneet, olen 48v. Puoliso on ja hän yhtä mieltä kanssani, ei hänkään lapsia halunnut.
Emme tuomitse lisääntyneitäkään, kiva että joku lapsia haluaa tähän hulluun maailmaan vielä tehdä. Emme myöskään vihaa lapsia, elämässämme on ollut ja on edelleen paljon lapsia ja me aidosti pidämme heistä, itsellemme vaan emme lapsia halunneet.
Aloittaja voi opetella pitämään huolen omista asioistaan. Te uskovainen MAGA-sakki kuulutte USA:n kaltaiseen banaanimaahan, ette Suomeen.
Joka toinen avioliitto päätyy Suomessa eroon ja joka kolmas nainen saa turpaansa kotona mieheltään. Hakatun yksinhuoltajan elämä ei kiinnosta nykynaista. Suomalaisten mielenvikaisten miesten kanssa lisääntyminen on hulluutta.
Ihminen aivopesee itsensä seisomaan valintojensa takana.
Niin, eikö näin myös silloin, kun päätyy lapset tekemään? Millä perusteella se on päätös, joka on täysin itsenäinen (vaikka yhteiskunnallista painetta ON), mutta vastakkainen päätös on - ihan sama miten harkitusti ja mistä syistä - tehty, jonka takana täytyy aivopestä itsensä seisomaan?
Tätä yritin alunperin sanoa. Minä tein lapset, mutta kyllä olen miettinyt, miten paljon se oli oma päätökseni ja minkä verran menin sillä autopilotilla. Se koskee ihan yhtä lailla minua kuin monia muitakin, olen miettinyt, olinko jotenkin tyhmä.
Ihan oikeasti kaikilla ei käy niin, että lapsen tultua aukenee jokin auvo, minkä jälkeen on vain ihania ja vielä ihanampia perhehetkiä ja perhe on kaikki kaikessa ja kaiken muun saa siihen vielä bonuksena päälle.