Sinä yli 50-vuotias lapseton nainen, kaduttaako tai harmittaako koskaan, ettet hankkinutkaan lasta/lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mites itse ap, harmittaako?

Olen vielä sen ikäinen, että voisin saada lapsia, mutta kallistumassa siihen, etten niitä hanki. Mietityttää vain, tulenko katumaan sitä 15 - 20 vuoden päästä. Sen takia teinkin aloituksen, kun haluaisin kuulla muiden kokemuksista. Vapaaehtoinen lapsettomuus on aika suosittua nykyään, mutta en usko sen olevan pelkästään positiivinen kokemus kaikille sen valinneille. AP

Miksei se olisi positiivinen kokemus kun on oma valinta?

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa, etten yrittänyt toista lasta, ja ikionnellinen olen siitä, että tein kuitenkin yhden. Olen tajunnut, ettei mikään muu tuo itselleni ihan sen kaltaista tyytyväisyyttä elämään kuin perhe. Jos ei minulla olisi yhtäkään lasta, olisi katumus valtava, jos en olisi edes yrittänyt.

Et näemmä ymmärtänyt kysymystä.

Sinä lapsia hankkinut nainen, kaduttaako koskaan että hankit lapsia?

Ei harmita.

Ei harmita. Olen tiennyt nuoresta lähtien, että lasten "hankkiminen"  olisi sairauden takia hankalaa, ehkä mahdotonta. Tein siis on varhain päätöksen, että en lähde edes yrittämään. Olen siis tavallaan sekä tahattomasti että vapaaehtoisesti lapseton.

Olen naimisissa, puolisolla on aikuinen lapsi aiemmasta liitosta. Sisareeni ja hänen lapsiinsa mulla on lämpimät välit.

Olen monta kertaa viikossa hemmetin tyytyväinen asiain tilasta. Eli lapsivapaudesta. En jaksanut lapsia edes lapsena. Ne oli kummia,äänekkäitä olentoja,joiden pääasiallinen elämäntehtävä oli häiriköidä kunnon ihmisen,eli minun, leikkejäni. Päätöntä säntäilyä juosten,omituista älämölöä pitäen. Ja välillä ne huusivat suoraa huutoa posket märkinä. Korviini sattui ja näin kaiken vain huonona käytöksenä,mitä eläimetkin pelkäsivät. 

Valitsin kirjat ja hiljaisuuden silloin,valitsen kirjat ja hiljaisuuden edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Ei tämmöistä kannata täällä kysellä.

Ihan riippumatta siitä, katuvatko naiset vai eivät, joka ikinen vastaa, että ei kaduta.  

Koska osa tietysti oikeasti ei kadu, ja toinen osa sitten kyllä katuu, mutta ei voi sitä tunnustaa.  Ei edes anonyymisti, ettei tule tunnetta siitä, että on petturi.

Kaikkien velojen on oltava yhdessä rintamassa kantamassa katumattomien kylttiä!!!!

Jos tunnustaa katuvansa, saa muitten velojen vihat päällensä.

Muistan vieläkin vanhan lehtijutun, jossa aikanaan vahvana naisasianaisena ja lapsettomuuden kannattajana esiintynyt Yrsa Stenius kertoi katuvansa sitä, että ei aikoinaan hankkinut itselleen lasta.

Sehän heti herätti närkästystä.  Ei olisi kai saanut mennä julkisesti katumistaan kertomaan.

Mikähän siinä muuten on, että miehillä ei tunnu olevan ollenkaan tällaista vastakkainajattelua.  Heille on ihan se ja sama, onko toisilla miehillä lapsia vai ei, eivätkä

Tai sitten projisoit omia käsityksiäsi vain naisiin. Jos mies sanoo, ettei kadu, naisista taas kuvittelet heti etteivät he voi "tunnustaa" katumusta koska muuten olisi petturi.

Luulen että tuollainen ajattelu juontuu siitä jos itselle lapsi on ollut iso haave, jonka vuoksi on vaikea ymmärtää että kaikille naisille se ei vain ole minkäännäköinen haave joten on vaikea katua sellaista mitä ei ole ikinä aidosti halunnut.

Kysyt, miksi miehillä ei ole tällaista vastakkainasettelua. Se vastakkainasettelu on sinun päässäsi, joten kysy itseltäsi miksi et projisoi sitä myös miehiin. Sanot, että miehille on se ja sama onko toisilla miehillä lapsia vai ei. Kerron sinulle yhden jutun joka voi yllättää sinua. Niin useimmille naisillekin on se ja sama onko toisilla naisilla lapsia vai ei. Sillä on merkitystä vain sinun kaltaisillesi, joiden on vaikea kuvitella että kaikki eivät ole kuin sinä. 

Kyllähän se elämä aika tyhjää ja merkityksentä on.

Luulin nuorena, että haluaisin loppuikäni vaan reissata, juhlia, syödä hyvissä ravintoloissa, nauttia... Kukaan ei kertonut, että keski-iässä kaikkeen tuohon voi kyllästyä, ja sitten siinä vaiheessa ihmettelee että mitäs nyt. Kun aina iloa toi uudet aistinautinnot ja niiden suunnittelu, ja yhtäkkiä kaikki se tuntuukin tyhjältä ja jo niin nähdyltä, tylsältä. 

Siinä vaiheessa iski se tunne, että voi olisipna mennyt naimisiin ja hankkinut lapsia. Tai edes hankkinut jonkinlaisia ihmissuhteita ja tehnyt muutakin kuin elänyt 30 vuotta jatkettua opiskelijabiletyyppistä elämää, aikuisena vaan luksusvivahteella koska hyväpalkkainen työ mahdollisti sen. Tässäpä sitten olen, 50 täytin elokuussa, enkä enää lapsia voi saada. Tuskin miestäkään, sen verran on 30 vuoden "raju putki rilluvuosien" jättänyt jälkensä. Nyt täytyy vaan opetella elämään tämän tyhjyyden, yksinäisyyden ja merkityksettömyyden tunteen kanssa. Mutta ei ollut joo fiksu valinta omistaa elämää naatiskelulle.

Mä en ole oikeasti ikinä lukenut tai kuullut mistään että herättäisi närkästystä jos joku katuu lapsettomuutta. Itselleni se herättää vain ja ainoastaan myötätuntoa ja toivetta että toinen pääsee katumuksen yli. Ainoa mikä närkästyttää on se, jos sitä omaa katumusta yritetään sälyttää myös toisille, kuvitellen että muidenkin on pakko tuntea samoin.

Omasta näkökulmastani voisin myös sanoa, että on varmasti ihmisiä jotka ihan aidosti katuvat ja olisivat halunneet lapsia mutta eivät vain ehtineet niitä saada.

Mutta sen lisäksi ajattelen, että tällaisen asian katuminen voi kertoa kuitenkin monesta muustakin asiasta. Vapaaehtoisesti lapseton ei ole lapsia halunnut, joten katumus voi kertoa yleisestä tyytymättömyydestä joka syystä tai toisesta on fokusoitunut lapseen. Ajattelee että elämä olisi parempaa jos olisi lapsi, eikä ota huomioon sitä ettei se elämä olisi todennäköisesti ollut kovin hyvää ei-toivotun lapsen kanssa. Tuossa on kuitenkin tavallaan helppo kohde syyttää elämän kulkua, koska voi jäädä vellomaan katumukseen eikä tarvitse tehdä niitä siirtoja jotka aidosti tekisivät elämästä hyvää.

Tottakai ne katuu. Eivät rasismin pelossa pysty tunnustamaan.

Äitiyden katuminen se vasta on tabu joka herättää närkästystä. Tällaisen asian myöntävä on petturi, joka pitää saada käännettyä äitiyden autuutta ylistävään kuoroon. Tiedän ihmisen joka yritti tehdä aiheesta graduaan. Aineistoa olisi ollut valtavasti, mutta monissa jo ihan pelkkä aihe herätti sellaista raivoa että taisi tutkijanalku säikähtää hiljaiseksi.

Usein mietin mikä tuossa on takana. Jos ei itse kadu, miksi raivostua siitä että joku muu katuu? Onko se pelottavaa, jos joku tunnustaa katuvansa lasten tekoa, koska voisi joutua itsekin kohtaamaan omat ajatuksensa siitä mitä ei ehkä uskalla myöntää itselleen?

En oikein edes ymmärrä mitä katumisella tässä kohtaa tarkoitetaan. Miten katua jotain, mistä ei edes tiedä olisiko toinen vaihtoehto ollut parempi? Itse olen joskus katunut etten ottanut vastaan yhtä työpaikkaa. Mutta vaikea sitä tunnetta on ylläpitää, kun en tosiaan tiedä mihin suuntaan sen työn vastaanottaminen olisi elämäni kääntänyt.

Ehkä tässä on se, että elän onnellista elämää, joten katuminen missään asiassa ei vain tee järkeä. Jos olisin tehnyt toisenlaisia ratkaisuja, niin voisi olla että minulla ei olisi nyt asiat näin hyvin. 

Mutta jos olisin tyytymätön elämääni, jossittelu olisi tietenkin todennäköisempää. Voisi kuvitella, että elämäni olisi parempaa kun vain olisin ottanut sen työn tai jos vain olisin tehnyt lapsen, tai mitä ikinä, vailla mitään tietoa olisiko se tehnyt elämästä parempaa vai vielä hirveämpää.

Ei todellakaan. 

Täällä oli joskus ketju missä lapsen hankkimista katuneet hakivat vertaistukea. Kyllä heitä myös haukuttiin siellä. Ei siis ihme ettei lapsen hankkimista katuneet kauheasti kuuluta asiasta.

Oon kohta 50- v. Ensi vuonna vasta. Mul ei oo omii lapsii. Ja nyt näyttää siltä, etten niitä enää voi saada...........vaik sinkkuna olenkin. Ja vammainen. Olisin kyl halunnut..........mut mis o miehet ? Siis tasan ei- vammainen ! Totta kai se harmittaa. Ja adoptio ei onnistu, koska se maksaa, eikä mul oo rahaa moiseen. 

Ei harmita enkä ole koskaan kokenut asian suhteen mitään epävarmuutta. Olen 54-vuotias. 

Yllä olevaan lisäyksenä. että liittoa saman miehen kanssa takana nyt 28 vuotta. N54

Ei harmita. Tiesin jo lapsena, etten halua lapsia. Olen kyllä tosi yksinäinen nykyään, myönnän sen. Mutta tiesin myös aina, että näin tulee käymään. En kuitenkaan osannut odottaa, että vanhempani kuolisivat jo mun ollessa vasta nelikymppinen. 

Vaikka olenkin yksinäinen, en edelleenkään kadu lapsettomuutta. En ole koskaan halunnut lapsia, mutta olisin halunnut hyvän miehen. Mutta siitäkin tiesin jo nuorena, ettei sellaista todennäköisesti koskaan löydy, koska olin sellainen kiltti naapurin tyttö. 

Eli periaatteessa elämäni on nyt viiskymppisenä juuri sellaista kuin tiesin jo teininä sen olevan, sitten kun olen viiskymppinen. Ainoastaan en osannut odottaa vanhempieni kuolevan niin nuorina kuin kuolivat. Molemmat siis kuolivat syöpään tasan 7-kymppisinä.