Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Joskus se voi olla terapeutti, joka saa potilaan epävakaaksi ei sen trauman hoito. Tuolla alalla on psykopaatteja, joihin traumatisoituneella voi syntyä traumaside, kun tuntevat hoitajan välillä pelastavaksi sankariksi ja sitten taas eivät ole, vaihdellen. Ja potilaalle voi syntyä tunne, ettei pärjää ilman terapeuttia.
Ja varmaan tuo sama psykopaatti voi hoitaa osan potilaista ihan normaalisti ja kunnolla, siksi ei asia nouse esille. Mutta terapeutilla laukaisee saalistuskäytöksen sopiva herkkä ja altis uhri. Uhri, joka luottaa hoitajaansa ja jolta on saanut paljon myös tukea.
Löysin tämän ketjun, kun etsin tietoa ja kokemuksia vastaavista tilanteista.
Olen itse tilanteessa, että puolisoni on kärsinyt traumaattisesta lapsuudesta. Hän on mielestäni hienosti jo ajan mittaan käsitellyt asioita, ollut tasapainoinen (tai niin luulin) ja rakentanut elämäänsä ja olen ollut hänestä erittäin ylpeä.
Mutta nykyään kaikki on pielessä, kun hän on mennyt terapiaan. Ilmeisesti on vaan uskottava, että joku järki siinä kaikkien haavojen auki repimisessä ja kaiken kyseenalaistamisessa on, mutta minua tämä järkevyys ei tavoita. Pelkään että terapeutti esittää pätevämpää kuin on, tai pahimmillaan on ihastunut puolisooni, tai muuten vaan tykkää muokata haavoittuvassa asemassa olevaa ihmistä haluamaansa suuntaan.
Puolisoni jätti minut, koska kaikki elämässä tehdyt päätökset ovatkin nyt yhtäkkiä epäaitoja ja kaikki johtuu niistä traumoista. Että ei voikaan olla kanssani yhdessä kun ehkä saattaakin haluta ihan muita asioita, siis ehkä ja saattaa, mutta ei tiedä. Kuitenkin tietää että kaiken pitää muuttua. Ei vaan osaa nimetä minkä.
Eron jälkeen olen itse ollut ihan murtunut. Mutta en tälle tilanteelle mitään voi. Mietin kuitenkin, mitä sitten tapahtuu jos (ex) puolisoni joskus havahtuu siihen että meillä oli asiat lopulta hyvin, hänellä oli rakastava ihminen lähellään. Mitä jos terapiassa iskostetut uudet ns. aidot haaveet eivät toteudukaan? Mitä jos kaikki vaan leviää näin käsiin ja puolisokin jossain vaiheessa huomaa terapian rikkoneen paljon enemmän kuin korjaavan mitään? En ymmärrä, miten terapian nimissä kannustetaan hajottamaan arki kokonaan. Pelottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Terapeuteilla on valtavan iso vastuu tilanteessa, jossa nostetaan vakavia traumoja pintaan ja aletaan käsittelemään niitä. Sellaisen vaikutukset, joskus isot tai vakavatkin, ja muutenkin moninaiset vaikutukset tapauksesta riippuen, ja näiden ilmeneminen elämässä, tulisi ymmärtää ja ottaa terapiassa huomioon paljon paremmin. Näitä seurauksia pitäisi varmastikin erilaisin keinoin seurata ja kartoittaa koko ajan hoidossa. Tällaisten asioiden tarpeellinen huomioiminen taitaakin nyt vaihdella paljon, terapeutista riippuen.
Varmasti yleisissä käytännöissä, terapeuttien koulutuksessa, sekä valvonnassa, olisi parantamisen varaa. Samoin kuin myös epäkohtiin tai ongelmiin puuttumista pitäisi helpottaa ja luoda siihenkin selvät reitit ja käytännöt.
Mielestäni asiaa ei voi kuitata sanomalla, että ihmisellä täytyi olla tällaista (esim. väkivaltaista käytöstä) jo omasta takaa persoonassaan. Voi olla että olikin, mutta pitää ottaa huomioon, että traumataustaisilla voi todellakin olla monia ongelmia siellä syvällä sisällä, ja kyse on kuitenkin hyvinkin poikkeuksellisesta psyykkisestä rasituksesta, joka traumakäsittelyssä voi ihmiselle aiheutua. Kyllähän osaavan terapeutin pitää ymmärtää tällaisia asioita, ettei homma mene holtittomaksi, vastuuttomaksi ja vahingolliseksi, ja aiheuta enemmän haittaa kuin hyötyä, vaaraakin.