Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Ap, en jaksa lukea ketjua, mutta onhan lääkkeiden tuoteseloste luettu läpi. Minusta tuo voisi olla myös lääkkeiden haitallista sivuvaikutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä lyhyesti, vaimo avautui tänään että hän ei voi enää sietää sitä miten tämä meihin muihin vaikuttaa. Että ajatukset kiertää vaan sitä syyllisyyden ja häpeän kehää. Oli varannut ajan psykiatrille, kun pelkää että on sekoamassa eikä tunne enää itseään ollenkaan.
En ole ehtinyt lukea aivan kaikkia viestejä vielä, mutta tosiaankin hän on tietoinen siitä mitä tämä on meissä aiheuttanut. Kiitos paljon kaikille viesteistä, on ollut uskomaton apu ja silmiä avaava kokemus tämä keskustelu!
Ap
Kiitos ap kun kerroit. Onnea jatkoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Aivan, mutta miksi sen oman perheen pitäisi olla siinä vastaanottajina? Miten se on reilua? Tässä tai missään muussa asiassa. Syitä raivoamiseenhan löytyy itse kullakin. Miten tämä nyt olisi jotenkin vähemmän loukkaavaa raivoa?
Koti on ihmisen turvapaikka. Kenenkään ei tarvitse sietää siellä yhtään mitään p*skaa. Sitä tuo on, koska perhe ei sitä raivoa ansaitse. Saako lyödäkin, kenties? Raivoa voi purkaa aikuinen muutenkin ja siksi ihmiset käyvät vaikkapa nyrkkeilemässä tai halonhakkuussa tai mitä lie.
Ja miten se traumatisoituneen itsetuntoa ja -varmuutta nostaa, että pistää läheisensä vihaamaan ja pelkäämään itseään?
Ei saa lyödä, ei saa solvata, ei saa terrorisoida perhettä jne jne.
Suurin osa kuitenkin omaa kokemuksen siitä, että saa olla kärttyisä, suuttua tyhjästä, olla eri mieltä jne. ja tietää, ettei puoliso jätä sen vuoksi. Tuo kokemus puuttuu luultavasti ap:lta itseltään ja myös vaimolta. Se on ihan hirveän stressaavaa. Sen takia odottelisin hetken aikaa, mitä tapahtuisi jos se munankuorihomma jätettäisiin pois ja alettaisiin ihan todella keskustella näistä asioista eikä pelättäisi sen eskaloittavan tilannetta. Nämä molemmat ovat ollet kovin silkkihansikkain toisiaan kohtaan. On sellainen olo, että kelpaa sellaisena. Siksi luultavasti ap:nkin oli vaikea osata suuttua.
Sitä vaan, että se "munankuorihomma" on ihmisen normaali suojareaktio ala-arvoiselle arvaamattomalle kohtelulle, raivoamiselle ja pahoille sanomisille jne. Ei sitäkään kertakaikkian voi vaatia vaan "jättämään pois" ja esittämään, että kaikki on ok ja ettei arvaamaton satuttava käytös vaikuta ja tunnu mihinkään. Kun se vaikuttaa ja paljon! Niin paljon, että koko perhe kävelee jo munankuorilla, joka on nimenomaan seuraus tuosta vaimon käytöksestä. Ja se munankuorikävely loppuu kun tuo kohtuuton käytös loppuu. Odotat jotain epäinhimillistä venymistä ja epänormaalia reagointia nyt muilta perheenjäseniltä, niiltä nuoriltakin, ihan tuosta noin vain.
Asiaa ei kertakaikkiaan voi tarkastella utopistisesti vain terapiassa käyvän kannalta. Rehellinen asioista puhuminen on tietenkin toivottavaa.
Ei missään suhteissa saa käyttäytyä muutenkaan ihan miten vaan. Pidempään kun pärseilee, niin suhde kun suhde voi päättyä.
ps. suuttuminen tyhjästä ei ole normaalia
En hyväksy valtaosaa näistä nykyisistä terapeuteista, joita on tullut helpon rahan perässä kuin sieniä sateella. Eivät tee hommaa asiakkaan vuoksi vaan pelkästään rahan. Ovat samanlaisia onnenonkijoita kuin jotkut *nlyfansissa per*ettään myyvät.
Jos olisi valmis tekemään palkatonta vapaaehtoistyötä vaikkapa SPR:n terapeuttina, niin silloin hommassa ja terapeutissa olisi jotain uskottavuuttakin.
Ei kuulosta hyvältä terapialta. Terapeutti stressaa? Ehkä työ stressaa tai arki. Onko alkoholit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Sitä vaan, että se "munankuorihomma" on ihmisen normaali suojareaktio ala-arvoiselle arvaamattomalle kohtelulle, raivoamiselle ja pahoille sanomisille jne. Ei sitäkään kertakaikkian voi vaatia vaan "jättämään pois" ja esittämään, että kaikki on ok ja ettei arvaamaton satuttava käytös vaikuta ja tunnu mihinkään. Kun se vaikuttaa ja paljon! Niin paljon, että koko perhe kävelee jo munankuorilla, joka on nimenomaan seuraus tuosta vaimon käytöksestä. Ja se munankuorikävely loppuu kun tuo kohtuuton käytös loppuu."
En minä aikuisena ala kävellä munankuorilla kenenkään takia. Lapsena ei ollut vaihtoehtoja, nyt voin valita. Aikuiset nostaa kissan pöydälle.
Ap:n tapauksessa hyvä, että vaimo nyt tajusi tilanteen ja ottaa askelia sen korjaamiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän että ap:n puoliso käy läpi vaikeaa vaihetta mutta sekö se ratkaisu on että traumatisoidaan vuorostaan lapset ja puoliso. Muutaman vuoden päästä nämä on vuorostaan terapeutilla. Ärtymyksen purkuun on rakentaviakin tapoja joissa sivulliset ei kärsi.
Omalla puolisolla jos olisi tuo tilanne niin tuskin eroaisin mutta en kyllä myöskään prosessin ajan asuisi saman katon alla vaan lähettäisin vaikka kesämökille että saa siellä hoitaa rauhassa itsensä kuntoon.
Enkä varsinkaan sallisi näyttää esimerkkiä lapsilleni että muihin saa kohdistaa (henkistä) väkivaltaa siksi että itsellä on paha olla.
Ihan vain tällainen filosofinen kysymys, että onko touretten sairastaja mielestäsi vastuussa sanomisistaan? Kehitysvammainen? Vajaaälyinen?
Eikö sinun mielestäsi traumaterapiassa käyvä ihminen ole enää vastuussa omista teoistaan ja sanoistaan? Jos ei, niin miksi ei olisi? Ja pitäisikö hänen olla sitten vaikka holhouksessa?
Mielestäni touretten sairastaja on vastuussa sanomisistaan, poisluettuna tik-oireensa. Vakavammin ja siis myös älyllisesti kehitysvammaisella on käsittääkseni huoltaja/edunvalvoja tms. ja oikeudenkin silmissä kehitysvammaisuus voidaan ottaa huomioon. Kehitysvammaisuus voi myös kuitenkin olla muuta kuin älyllistä, jolloin hän on aikalailla samalla viivalla silloin kuin muutkin, mitä tulee toisten kohtelun arvioimiseen.
Vajaaälyisen määritelmä ei ole tuttu, mutta jos sillä tarkoitetaan juuri esim. tuota älyllistä kehitysvammaa tai vastaavaa, niin syyntakeisuus voi hyvinkin olla alentunut. Mielestäni silti, varmasti tapauksesta vähän riippuen, hän olisi kuitenkin vastuussa teoistaan ja sanomistaan omalla tasollaan.
- eri
Jatkokysymys, miten trauman aiheuttama dissosiaatio eroaa touretten tic-oireista syyntakeisuuden kannalta?
Vastaisitko ensin itsekin esittämiinini vastakysymyksiin?
Ja meinaatko, että esim. ap:n vaimon raivokohtaukset tai sanalliset ilkeydet perheelle ovat tehty dissosiatiivisessa tilassa? Jos, niin mistä näin päättelet? Itse olen ymmärtänyt, että dissosiaatio tarkoittaa vähän eri asiaa. Asiantuntija en asiassa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä vain tässä ihmettelen, että antaako trauman läpikäyminen jonkinlaisen oikeuden kohdella muita ihmisiä huonosti ja onko läheisillä velvollisuus sietää loputtomiin huonoa käytöstä ja kohtelua traumatisoituneelta henkilöltä, etenkään, jos tämä ei suostu millään tavoin hillitsemään omaa käytöstään ja ottamaan muita huomioon.
En nyt väitä, että tässä tapauksessa olisi kyse samasta asiasta, mutta joissain tapauksissa on valitettavasti vaikuttanut siltä, että traumatisoitunut ihminen on käyttänyt omaa traumaansa jonkinlaisena oikeutuksena ja tekosyynä kohdella perheenjäseniä ja muita läheisiä huonosti.
Ei anna oikeutta käyttäytyä huonosti eikä läheisillä ole velvollisuutta sietää jatkuvaa huonoa kohtelua. Sanon tämän ihmisenä, jolla on itsellään traumatausta ja joka nuorempana purki ahdistustaan hyvin samantyyppisesti kuin ap:n puoliso. Olin silloin niin lukossa, etten tajunnut sitä itse mutta jälkeenpäin olen pystynyt myöntämään, ettei käytökseni ollut hyväksyttävää. Minulla ei ole oikeutta rikkoa muita siksi, että minut on joskus rikottu. Olen ollut jo vuosia tasapainossa ja oppinut menneistä sen, että minun on osattava heti vetää rajat, jos alkaa näyttää siltä, että jokin tilanne tai asia saattaisi mahdollisesti triggeröidä minua. Olen siis oppinut erottamaan myös sen, mikä on normaalia elämään kuuluvaa epämukavuutta ja mikä taas tarpeetonta sietokyvyn koettelemista.
Ap: todella hienoa kuulla, että puolisosi on tietoinen käytöksensä vahingollisuudesta ja on oma-aloitteisesti nyt lähtenyt tekemään asialle jotain. Kaikkea hyvää sinulle + teille muille ja käy kertomassa kuulumisia tänne jatkossakin, jos haluat.
Vierailija kirjoitti:
En hyväksy valtaosaa näistä nykyisistä terapeuteista, joita on tullut helpon rahan perässä kuin sieniä sateella. Eivät tee hommaa asiakkaan vuoksi vaan pelkästään rahan. Ovat samanlaisia onnenonkijoita kuin jotkut *nlyfansissa per*ettään myyvät.
Jos olisi valmis tekemään palkatonta vapaaehtoistyötä vaikkapa SPR:n terapeuttina, niin silloin hommassa ja terapeutissa olisi jotain uskottavuuttakin.
SPR nimienomaan rahastaa ja suolaisesti rahastaakin.
On terapeuteissa huuhailijoitakin, mutta valtaosa on ihan hyviä.
Minulle on sattunut oikein asiansa osaava traumaterapeutti, joka on ollut minulle suoraan sanottuna hengen pelastava. En siis ihan pureksimatta niele kritiikkiäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä lyhyesti, vaimo avautui tänään että hän ei voi enää sietää sitä miten tämä meihin muihin vaikuttaa. Että ajatukset kiertää vaan sitä syyllisyyden ja häpeän kehää. Oli varannut ajan psykiatrille, kun pelkää että on sekoamassa eikä tunne enää itseään ollenkaan.
En ole ehtinyt lukea aivan kaikkia viestejä vielä, mutta tosiaankin hän on tietoinen siitä mitä tämä on meissä aiheuttanut. Kiitos paljon kaikille viesteistä, on ollut uskomaton apu ja silmiä avaava kokemus tämä keskustelu!
Ap
Oikea ratkaisu, jota kannattaa tukea.
Voimia teille!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän että ap:n puoliso käy läpi vaikeaa vaihetta mutta sekö se ratkaisu on että traumatisoidaan vuorostaan lapset ja puoliso. Muutaman vuoden päästä nämä on vuorostaan terapeutilla. Ärtymyksen purkuun on rakentaviakin tapoja joissa sivulliset ei kärsi.
Omalla puolisolla jos olisi tuo tilanne niin tuskin eroaisin mutta en kyllä myöskään prosessin ajan asuisi saman katon alla vaan lähettäisin vaikka kesämökille että saa siellä hoitaa rauhassa itsensä kuntoon.
Enkä varsinkaan sallisi näyttää esimerkkiä lapsilleni että muihin saa kohdistaa (henkistä) väkivaltaa siksi että itsellä on paha olla.
Ihan vain tällainen filosofinen kysymys, että onko touretten sairastaja mielestäsi vastuussa
Kyllä se minun mielestäni on dissosiatiivinen/ hermoromahduksellinen tila. Itse en olisi voinut niitä pysäyttää, koska ne "vain tapahtuvat"'. Olen paiskannut ostoskassin maahan ja rynnännyt ilman sitä kotiini ja suoraan kylpyhuoneen lattialle pimeään. Otsalohko ei ole mukana vasnan aivojen alemmat osat toimivat. Ap itse ei ole kertaakaan käyttänyt sanaa ilkeä vaan kamala tai on jäänyt minulta huomaamatta.
Heräsin juuri. Huomasin, että alan keinuttaa itseäni ja hyräillä omituisesti. Yritin vaihtaa asentoa, mutta oli vahva tarve tehdä niin. Tunsin itseni vauvaksi. Sen jälkeen olin lyijynraskaan voipunut. Trauma purkautui ulos kehosta taas yhden annoksen. Olisin toki voinut jättää tuon tekemättä, niin dissosiaatiossa en ollut, koska tilanne ei ollut äkillinen, mutta sitten paraneminen ei olisi edistynyt tuota askelta.
Sairastan yksin. Pahimmat triggeröitymiset tapahtuvat toisten ihmisten kautta. Paras paraneminen myös tapahtuu toisten ihmisten kanssa.
Kaikkea hyvää toivon sekä ap:lle että vaimolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä vain tässä ihmettelen, että antaako trauman läpikäyminen jonkinlaisen oikeuden kohdella muita ihmisiä huonosti ja onko läheisillä velvollisuus sietää loputtomiin huonoa käytöstä ja kohtelua traumatisoituneelta henkilöltä, etenkään, jos tämä ei suostu millään tavoin hillitsemään omaa käytöstään ja ottamaan muita huomioon.
En nyt väitä, että tässä tapauksessa olisi kyse samasta asiasta, mutta joissain tapauksissa on valitettavasti vaikuttanut siltä, että traumatisoitunut ihminen on käyttänyt omaa traumaansa jonkinlaisena oikeutuksena ja tekosyynä kohdella perheenjäseniä ja muita läheisiä huonosti.
Ei anna oikeutta käyttäytyä huonosti eikä läheisillä ole velvollisuutta sietää jatkuvaa huonoa kohtelua. Sanon tämän ihmisenä, jolla on itsellään traumatausta ja joka nuorempana purki ahdistustaan hyvin samantyyppisesti kuin ap:n puoliso. Olin sil
Paino sanalla olet oppinut. Käsittääkseni ap:n vaimo myös opettelee nyt eikä ole heittäytynyt olemaan tuollainen. Hänhän on terapiassa. Ja itselläni triggeröitymistä tapahtui ennen terapiaakin.
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä lyhyesti, vaimo avautui tänään että hän ei voi enää sietää sitä miten tämä meihin muihin vaikuttaa. Että ajatukset kiertää vaan sitä syyllisyyden ja häpeän kehää. Oli varannut ajan psykiatrille, kun pelkää että on sekoamassa eikä tunne enää itseään ollenkaan.
En ole ehtinyt lukea aivan kaikkia viestejä vielä, mutta tosiaankin hän on tietoinen siitä mitä tämä on meissä aiheuttanut. Kiitos paljon kaikille viesteistä, on ollut uskomaton apu ja silmiä avaava kokemus tämä keskustelu!
Ap
Ap, oliko tässä siis käynyt niin että puoliso oli mennyt traumaterapiaan "kylmiltään", ilman lääkärin tutkimuksia? Vai varasiko hän ylimääräisen ajan psykiatrille? Kun moni meistä jo psykiatrin hoidettavana olevista voi vain haaveilla traumaterapiasta, mitä käsittääkseni on Suomessa hyvin rajoitetusti tarjolla. Jos näin on niin ei ihme että moni kyseenalaisti terapeutin työtä. Mutta mistä ihmeestä olette löytäneet nämä kaikki ammattilaisten käyttämät termit ja kerronnat ja jää käsitys että vielä ymmärrättekin ne? Toivon että saatte apua, vaikuttaa siltä että teille on mahdollista mennä lääkäriin eikä vain jättää (vastaamattomia) soittopyyntöjä julkisella :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli mieleen psykan opinnot avoimessa yliopistossa. Siellä puhuttiin, kuinka jotkin terapiamuodot voivat ongelmien purkamisen sijaan saada ihmiset kiihtymyksen tilaan. Esimerkiksi sellainen, että kuvitellaan ikävä ihminen istumaan tuolille ja ikään kuin puhutaan hänelle. Muistelen, että oireilu kuvattiin aika samanlaiseksi kuin AP:lla. En itse uskaltaisi tällaista terapiamuotoa käyttää tuon perusteella.
Tuosta on kyllä jo lähemmäs 20 vuotta aikaa, mutta tuntuu, että näissä asioissa täällä ei seurata kovin hyvin tutkimustuloksia saati kehitetä menetelmiä. Psykoterapia perusmuodossaa on esimerkiksi epätieteellinen menetelmä, koska sitä ei voi osoittaa vääräksi. En kyllä osaa sanoa, onko siitä jokin tieteellisempi versio käytössä, mutta pahoin pelkään, ettei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä lyhyesti, vaimo avautui tänään että hän ei voi enää sietää sitä miten tämä meihin muihin vaikuttaa. Että ajatukset kiertää vaan sitä syyllisyyden ja häpeän kehää. Oli varannut ajan psykiatrille, kun pelkää että on sekoamassa eikä tunne enää itseään ollenkaan.
En ole ehtinyt lukea aivan kaikkia viestejä vielä, mutta tosiaankin hän on tietoinen siitä mitä tämä on meissä aiheuttanut. Kiitos paljon kaikille viesteistä, on ollut uskomaton apu ja silmiä avaava kokemus tämä keskustelu!
Ap
Ap, oliko tässä siis käynyt niin että puoliso oli mennyt traumaterapiaan "kylmiltään", ilman lääkärin tutkimuksia? Vai varasiko hän ylimääräisen ajan psykiatrille? Kun moni meistä jo psykiatrin hoidettavana olevista voi vain haaveilla traumaterapiasta, mitä käsittääkseni on Suomessa hyvin rajoitetusti tarjolla. Jos näin on niin ei ihme että
Psykiatrilta sain lähetteen KELA-terapiaan. Ei siinä eritellä muuta. Jokainen etsii itselleen sopivan terapeutin. Ylipäätään terapeuttia on vaikea löytää. Moni traumaterapeutti on yleensä keskittynyt PTSD:n hoitoon, ei kehitykselliseen traumaan. Se hämää helposti. Oma terapeuttini ei markkinoi traumaterapiaa, mutta traumojani siellä puretaan. En löytänyt juuri ketään terapeuttia, joka olisi esittänyt integroivansa dissosiatiiviset osat = lapsuustrauman hoito. Se voi käsittääkseni tapahtua terapiassa silt, jos terapia onnistuu parhaalla tavalla. Osa toki ei itse halua integroitua.
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen psykan opinnot avoimessa yliopistossa. Siellä puhuttiin, kuinka jotkin terapiamuodot voivat ongelmien purkamisen sijaan saada ihmiset kiihtymyksen tilaan. Esimerkiksi sellainen, että kuvitellaan ikävä ihminen istumaan tuolille ja ikään kuin puhutaan hänelle. Muistelen, että oireilu kuvattiin aika samanlaiseksi kuin AP:lla. En itse uskaltaisi tällaista terapiamuotoa käyttää tuon perusteella.
Tuosta on kyllä jo lähemmäs 20 vuotta aikaa, mutta tuntuu, että näissä asioissa täällä ei seurata kovin hyvin tutkimustuloksia saati kehitetä menetelmiä. Psykoterapia perusmuodossaa on esimerkiksi epätieteellinen menetelmä, koska sitä ei voi osoittaa vääräksi. En kyllä osaa sanoa, onko siitä jokin tieteellisempi versio käytössä, mutta pahoin pelkään, ettei ole.i
Jos ihmisellä olisi ollut syytä kiihtyä, mutta hän on ollut freeze-tilassa vuosia, on todella hyvä, että hän kiihtyy. Elimistö pääsee toipumaan ja hermosto irti jäätymisestä.
Voisiko olla vain sitä kyse, että terapeutti on "väärä"? Joko terapiamuoto tai lähestymiskulma tai terapeutti persoonana on puolisollesi vääränlainen?
Olen itsekin terapioissa käynyt. Pahin oli se, kun terapeutti yritti löytää traumoja sieltäkin, missä niitä ei ollut. Hän toi esille omia ennakkoluulojaan, ja niiden pohjalta ryhtyi luomaan minulle "traumoja". En toista kertaa tämän terapeutin vastaanotolle mennytkään.
Toisessa paikassa kaikki meni hyvin, kunnes terapeutti vaihtui. Uuden ihmisen kanssa koko homma meni niin vaivaannuttavaksi, että lopetin sen kokonaan.
Viimein sitten kohtasin henkilön, joka hoksasi, että poikkeava käyttäytyminen ei johdukaan traumasta, vaan päinvastoin. Eli olen traumatisoitunut siitä, kun minun poikkeavaa käyttäytymistäni ei ymmärretä. Ja siitä on sitten seurannut niitä oikeita ongelmia. Ja syy ongelmattomaan, mutta tavallisesta poikkeavaan käyttäytymiseen onkin synnynnäinen "vamma". Kun tämä ymmärrettiin, väheni ongelmallinen käyttäytyminen ihan merkittävästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkokysymys, miten trauman aiheuttama dissosiaatio eroaa touretten tic-oireista syyntakeisuuden kannalta?
Vastaisitko ensin itsekin esittämiinini vastakysymyksiin?
Ja meinaatko, että esim. ap:n vaimon raivokohtaukset tai sanalliset ilkeydet perheelle ovat tehty dissosiatiivisessa tilassa? Jos, niin mistä näin päättelet? Itse olen ymmärtänyt, että dissosiaatio tarkoittaa vähän eri asiaa. Asiantuntija en asiassa ole.
Kyllä se minun mielestäni on dissosiatiivinen/ hermoromahduksellinen tila. Itse en olisi voinut niitä pysäyttää, koska ne "vain tapahtuvat"'. Olen paiskannut ostoskassin maahan ja rynnännyt ilman sitä kotiini ja suoraan kylpyhuoneen lattialle pimeään. Otsalohko ei ole mukana vasnan aivojen alemmat osat toimivat. Ap itse ei ole kertaakaan käyttänyt sanaa ilkeä vaan kamala tai on jäänyt minulta huomaamatta.
Heräsin juuri. Huomasin, että alan keinuttaa itseäni ja hyräillä omituisesti. Yritin vaihtaa asentoa, mutta oli vahva tarve tehdä niin. Tunsin itseni vauvaksi. Sen jälkeen olin lyijynraskaan voipunut. Trauma purkautui ulos kehosta taas yhden annoksen. Olisin toki voinut jättää tuon tekemättä, niin dissosiaatiossa en ollut, koska tilanne ei ollut äkillinen, mutta sitten paraneminen ei olisi edistynyt tuota askelta.
Sairastan yksin. Pahimmat triggeröitymiset tapahtuvat toisten ihmisten kautta. Paras paraneminen myös tapahtuu toisten ihmisten kanssa.
Kaikkea hyvää toivon sekä ap:lle että vaimolle.
Kysyit tik-oireiden eroavuudesta. TIk-oireet ovat tahdosta riippumattomia pakko-oireita, eivätkä ne ole osoitettu kenellekään.
Jos raivoaa, huutaa ja haukkuu suoraan läheisilleen, niin onhan se eri asia. Sellainen on mielestäni myös taas vähän eri asia, mitä itse kuvasit kirjoitusessasi.
Kirjoitit, ettei ap ole käyttänyt "ilkeä" tai "kamala" sanoja, mutta kyllähän ap aloituksessa selvästi on kuvannut esim, että: "saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen" ja "se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona" ja nuorille on selitetty ettei äiti "tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa." ja että vaimo "raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut".
Minun korvaan tuo kuulostaa hyvinkin satuttavalta. Ei muiden hyvinvointia voi vain ohittaa sillä, että hänhän on vain sairas ja käsittelee traumojaan.
Enkä nyt ihan voi olla samaa mieltä siitä, ettei traumoja käsittelevä ihminen pystyisi tavallisesti ollenkaan valitsemaan käytöstään muita kohtaan ja olisi jotenkin täysin syyntakeeton, jos satuttaa suoraan muita. (Ja kuten vastasin esittämääsi kysymykseesi jo aiemmin, niin esim. minun mielestäni vaikkapa vammaisillakin (älyllisesti) on silti omakin vastuunsa käytökseensä, vaikka syyntakeisuus voikin olla joltain osin alentunut.)
Ymmärtää voi traumaoireilua monellakin tapaa, mutta kyllä rajatkin on tärkeä vetää ja läheisten hyvinvointi on aivan yhtä tärkeää. Eikä toisten satuttamista voi hyväksyä, vaikka monessa muussa asiassa läheiset varmasti voivatkin joustaa, tukea ja auttaa. Perheessä tai parisuhteessa ei ole kyse vain yhdestä, vaan kaikista yhtälailla.
En ole minkäänlaisen terapian asiantuntija, mutta kysymys: kun puoliso kokee turvattomuutta ja raivoaa jos toinen on hetken autotallissa, niin eikö sekin olisi korjaava kokemus, että aloittaja ilmoittaisi että menee silti autotalliin eikä kuuntele syyllistämistä, koska hänellä on vastuu omista rajoistaan - ja siltikään aloittaja ei ole hylkäämässä tai jättämässä vaikka pitää omista rajoistaan kiinni.
Koska en terapiaa paremmin tunne, niin kuulostaa kummalliselta että muu perhe kulkee munankuorilla. Eikö ole tarkoitus opetella normaalia dynamiikkaa, jossa teoilla ja sanoilla on kohtuulliset seuraukset. Jos loukkaat, toinen tulee surulliseksi, mutta jos kivahdat lattialle jääneistä pyykeistä, ei silti tule eroa.
Alue: Aihe vapaa
Marttyyri äitikö se siellä itkemässä, kun on itse kuoppansa kaivanut?