Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Kannattaa muistaa, että tapahtuu mikä tahansa ratkaisu niin vaimo ei ole terve sen mukana, eikä vielä kesälläkään. Jos hän saa käytöksensä kuosiin, se ei ole sama kuin parantuminen ja olisi hyvä muistaa toisen olevan vakavasti sairas silloinkin, kun se ei näy käytöksestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" Mitä tässä koitat kertoa? Tarkoitatko, että ei pitäisi haitata, tai siihen puuttua, jos toinen käyttäytyy vahingollisesti toisia / läheisiään kohtaan? Entäs ne ihmiset, joihin tämä käytös sattuu? Eikö heillä ole mielestäsi merkitystä?
Ei traumat tai terapiassa käynti ole mielestäni vapautus omasta vastuusta miten toisia kohtelee. Vaikka riippu toki varmasti traumojen vakavuudesta, miten ne vaikuttavat. "
Psykopaattien kanssa eläneenä voin sanoa, että voihan heiltä edellyttää mitä tahansa, mutta pysyvä vika päässä estää sen. Toki ovat syyllisiä, mutta kuten sanottu, vika on päässä ja pysyy.
Vaimon päävika on muuttamassa muotoaan. Hän ei ole pysyvästi tuollainen. Toki on syyllinen, mutta kuinka paljon pystyy asiaa ohjailemaan, on toinen asia.
Itse näkisin, että varmistetaan, onko terapia ja lääkitys ok. Katsotaan, mikä on vaimon asenne tekemisiään ja muutostaan kohtaan. Lopetetaan munankuorilla oleminen. Joitain kertoja pariterapuaaiaa kriisiterapeutilla, joka käsittelee myös parisuhdekriisejä. Jos ei edisty tuolla mihinkään, suunnitelma b käyttöön.
Vakavasta dissosiaatiosta kärsivä voi hetkittäin olla psykoottinen eikä silloin hallitse sanojaan tai tekojaan. Se ei kuitenkaan tee hänestä psykopaattia. Apua tarvitaan kyllä.
Perheenjäsenellä on oikeus omiin tunteisiin ja omaan aikaan ja tilaan. Oman tilan voi ottaa toiselle turvallisella tavalla kertomalla mitä tekee tai mihin menee ja kauanko se kestää. Esimerkiksi että nyt lähden ulos tai sinne autotalliin tunniksi ja tulen sitten takaisin. Ja pitää se lupaus koska petetyt lupaukset rikkovat traumatisoitunutta entisestään.
Kumma kun nämä faktatiedot keräävät alapeukkuja tässäkin ketjussa.
Epävakaa voi kyllä vetää ranteet auki sillä välin. Ap:n vaimo tosin ei ole epävakaa persoonaltaan, mutta käytös on aikalailla.
Olen muutaman kerran elämässäni ollut epävakaa, kun traumat iskivät yllättäin päälle. Muulloin en. En sinänsä voi noita estääkään, kun aiheuttajia ovat toiset. Ehkä terapian jälkeen reaktioa ei enää tule koskaan.
Eipä sekään silti perheenjäsenen vastuulla ole. Jokainen tekee omat ratkaisunsa.
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa voi kyllä vetää ranteet auki sillä välin. Ap:n vaimo tosin ei ole epävakaa persoonaltaan, mutta käytös on aikalailla.
Olen muutaman kerran elämässäni ollut epävakaa, kun traumat iskivät yllättäin päälle. Muulloin en. En sinänsä voi noita estääkään, kun aiheuttajia ovat toiset. Ehkä terapian jälkeen reaktioa ei enää tule koskaan.
Eipä sekään silti perheenjäsenen vastuulla ole. Jokainen tekee omat ratkaisunsa.
Miten voi olla muutaman kerran epävakaa? Itsetuhoinen kylläkin mutta epävakauteen tarvitaan lääkärin diagnoosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa voi kyllä vetää ranteet auki sillä välin. Ap:n vaimo tosin ei ole epävakaa persoonaltaan, mutta käytös on aikalailla.
Olen muutaman kerran elämässäni ollut epävakaa, kun traumat iskivät yllättäin päälle. Muulloin en. En sinänsä voi noita estääkään, kun aiheuttajia ovat toiset. Ehkä terapian jälkeen reaktioa ei enää tule koskaan.
Eipä sekään silti perheenjäsenen vastuulla ole. Jokainen tekee omat ratkaisunsa.
Miten voi olla muutaman kerran epävakaa? Itsetuhoinen kylläkin mutta epävakauteen tarvitaan lääkärin diagnoosi.
Ns. Secondary-tyyppisesti varmaan aika monikin voi olla epävakaa. Joskus vaan tapahtumat ovat liikaa. Epävakaa taas on hetkittäin psykopaatti, kun kierrokset lähtevät lapasesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa voi kyllä vetää ranteet auki sillä välin. Ap:n vaimo tosin ei ole epävakaa persoonaltaan, mutta käytös on aikalailla.
Olen muutaman kerran elämässäni ollut epävakaa, kun traumat iskivät yllättäin päälle. Muulloin en. En sinänsä voi noita estääkään, kun aiheuttajia ovat toiset. Ehkä terapian jälkeen reaktioa ei enää tule koskaan.
Eipä sekään silti perheenjäsenen vastuulla ole. Jokainen tekee omat ratkaisunsa.
Miten voi olla muutaman kerran epävakaa? Itsetuhoinen kylläkin mutta epävakauteen tarvitaan lääkärin diagnoosi.
Ns. Secondary-tyyppisesti varmaan aika monikin voi olla epävakaa. Joskus vaan tapahtumat ovat liikaa. Epävakaa taas on hetkittäin psykopaatti, kun kierrokset lähtevät lapasesta.
Psykopaatti vai psykoottinen?
Näillä ei ole mitään tekemistä keskenään, vaikka molemmissa onkin "psyko-" etuliite
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En hyväksy valtaosaa näistä nykyisistä terapeuteista, joita on tullut helpon rahan perässä kuin sieniä sateella. Eivät tee hommaa asiakkaan vuoksi vaan pelkästään rahan. Ovat samanlaisia onnenonkijoita kuin jotkut *nlyfansissa per*ettään myyvät.
Jos olisi valmis tekemään palkatonta vapaaehtoistyötä vaikkapa SPR:n terapeuttina, niin silloin hommassa ja terapeutissa olisi jotain uskottavuuttakin.
Tässä ei nyt ole taas mitään käsitystä asiasta. Psykoterapeutteja ( laillistettuja sellaisia) ei todellakaan ole tullut kuin " siemeniä sateella". Terapeuteista on alueellisesti pulaa eikä suunniteltua terapiaa voida aina aloittaa ajoissa. Terapeutit ovat pohjakoulutuksen ( lääkäri, psykologi, Sh, sos.tt...) päälle opiskelleet terapeutin tutkinnon useimmiten itse kustantaen. He tekevät työtään siinä missä muutkin. Palkka kai aika monella syy tehdä töitä? Miksi ihmeessä omaa ammattia pitäisi harjoittaa vapaaehtoispohjalta? Mistä toimeentulo sitten tulisi. Olisitko sinä halukas tekemään työsi ilmaiseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen käynyt vastaavan traumaterapian läpi, terapia kesti 9 vuotta. Vasta sen jälkeen pystyin aloittamaan parisuhteen ja parisuhde korjasi minut "loppuun" - tai no niin hyväksi kun voi aikuisena enää korjaantua.
Väittäisin, että koska puolisosi on kyennyt olemaan kanssasi pitkässä parisuhteessa eikä lastenne varttuminen ole myöskään laukaissut suuria traumaryöppyjä ulos, niin hän on ollut hyvin valmis tähän traumaterapiaan eikä hänen kohdallaan traumaterapia vie 9 vuotta, kuten minulla. Hänellä on varmaan Kelan 3v terapia? Kelan 3v traumaterapiassa on periaatteessa tarkoituksena, että ensimmäisenä vuonna rakennetaan luottamusta, toisena vuonna mennään tosi syvälle ongelmiin, ja kolmantena vuonna tuodaan terapia-asiakas takaisin pinnalle traumoista.
Minulla ei ole perhettä, joten en osaa kommentoida, että miten lapsia tai kumppania tulisi tässä tilanteessa suojella. Puolisostasi sanoisin, että älä yllättäen hylkää häntä nyt kun hän on heikoimmillaan, mutta yhteisymmärryksessä varmaan voi jotain keksiä, ettei kaikki kärsisi tästä tilanteesta. Itse kasvoin isän kanssa, joka sai raivokohtauksia ja hänen ympärillään piti kävellä varpaillaan, ja se oli todella traumaattista minulle, sisaruksilleni ja äidilleni.
Minusta on hieman erikoista, että kumppanisi ylipäätään meni tähän terapiaan enää tässä vaiheessa. Maailman huiputkin terapeutit sanovat, että hyvä parisuhde korjaa ihmistä paremmin kuin terapia. Toki plussaa terapian kannalta puolisollesi on se, että hänellä ei ole jatkuvasti hurja määrä energiaa sidottuna traumoihin ja kaikkiin sisälle jumiutuneisiin tunteisiin.
Se kumppani, jonka tunsit, ei todennäköisesti tule enää takaisin. Kun terapia on ohi, kumppanisi on erilainen ihminen ja jatkaa toipumista jollain tasolla terapian jälkeenkin. Jos terapeutti on hyvä ja terapiaa sopiva määrä vuosissa, niin sieltä tulee ulos kumppani, jolla on paljon parempi itsereflektiokyky, paremmat rajat ja parempi itsetunto. Jos terapeutti ei ole kumppanillesi sopiva tai terapiaa oli ajallisesti vuosissa mitattuna liian vähän, niin sieltä tulee huonoimmassa tapauksessa ulos ihminen, joka jää hoidollisesti heitteille avointen traumahaavojen kanssa (Kelan 3v terapia kun päättyy, niin seuraavaan viiteen vuoteen ei voi saada Kelalta lisää terapiaa) ja tunnesäätely sakkaa jatkossakin.
Vierailija kirjoitti:
Olen käynyt vastaavan traumaterapian läpi, terapia kesti 9 vuotta. Vasta sen jälkeen pystyin aloittamaan parisuhteen ja parisuhde korjasi minut "loppuun" - tai no niin hyväksi kun voi aikuisena enää korjaantua.
Väittäisin, että koska puolisosi on kyennyt olemaan kanssasi pitkässä parisuhteessa eikä lastenne varttuminen ole myöskään laukaissut suuria traumaryöppyjä ulos, niin hän on ollut hyvin valmis tähän traumaterapiaan eikä hänen kohdallaan traumaterapia vie 9 vuotta, kuten minulla. Hänellä on varmaan Kelan 3v terapia? Kelan 3v traumaterapiassa on periaatteessa tarkoituksena, että ensimmäisenä vuonna rakennetaan luottamusta, toisena vuonna mennään tosi syvälle ongelmiin, ja kolmantena vuonna tuodaan terapia-asiakas takaisin pinnalle traumoista.
Minulla ei ole perhettä, joten en osaa kommentoida, että miten lapsia tai kumppania tulisi tässä tilanteessa suojella. Puolisostasi sanoisin, että älä yllättäen hylkää häntä ny
Tuohan ei sinänsä ole ollut suhde, jossa voi olla oma itsensä vaan on oltu yksikkö ja kohteliaita toisiaan kohtaan. Siksi epäilen ap:täkin alkoholistin lapseksi tms. Suhde ei siis ole sinänsä ollut huono, muttei myöskään korjaava. Siltä näyttää ulkopuoliselle tämän pienen datan perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen käynyt vastaavan traumaterapian läpi, terapia kesti 9 vuotta. Vasta sen jälkeen pystyin aloittamaan parisuhteen ja parisuhde korjasi minut "loppuun" - tai no niin hyväksi kun voi aikuisena enää korjaantua.
Väittäisin, että koska puolisosi on kyennyt olemaan kanssasi pitkässä parisuhteessa eikä lastenne varttuminen ole myöskään laukaissut suuria traumaryöppyjä ulos, niin hän on ollut hyvin valmis tähän traumaterapiaan eikä hänen kohdallaan traumaterapia vie 9 vuotta, kuten minulla. Hänellä on varmaan Kelan 3v terapia? Kelan 3v traumaterapiassa on periaatteessa tarkoituksena, että ensimmäisenä vuonna rakennetaan luottamusta, toisena vuonna mennään tosi syvälle ongelmiin, ja kolmantena vuonna tuodaan terapia-asiakas takaisin pinnalle traumoista.
Minulla ei ole perhettä, joten en osaa kommentoida, että miten lapsia tai kumppania tulisi tässä tilanteessa suojella. Puolisostasi sanoisin, että älä yllättäen hylkää häntä ny
Keski-ikäisellä voi olla rahaa jatkaa terapiaa ilman KELA:n tukea. Moni käy terapiaa ilman KELA:a.
Vierailija kirjoitti:
Taas on tietämättömät eksyneet jankkaamaan tähänkin ketjuun :(
Tarkoitako nyt ymmärtämätöntä traumataustaista kohtaan, vai ymmärtämätöntä traumareagoivan (toisia satuttavalla tavalla) läheisiä kohtaan?
Mielestäni olisi tärkeää koittaa ymmärtää asia kokonaisuutena monipuolisesti, ja kaikkien kannalta.
Tuntuu siltä, että jotkut, joilla on ehkä kokemusta omasta traumataustastaan ja traumojen käsittelystä, eivät aina tunnu kunnolla näkevän ja huomioivan sitä läheisten tilannetta ja näkökumaa. Jotenkin oletetaan helposti, että sen trauma-asian pitäisi olla keskiössä, mikä on omasta mielestäni perheessä tai parisuhteessa epäterve malli.
On hienoa jos läheiset pystyvät tukemaan, mutta mitään sellaista ei voi tehdä liikaa omalla, ja oman mielenterveydenkin, tai uupumisen, kustannuksella.
Minusta on todella hyvä, että ap:n vaimo näkee ja ymmärtää käytöksensä vaikutukset perheeseen / läheisiinsä, ja hakee asiaan nyt apua ja muutosta. Hänen terapeuttinsa ei vaikuta olleen tehtäviensä tasalla, kun kerran tuollaiseen tilanteeseen on päädytty, ja hän on ilmeisesti ilmaissut sen olevan normaali vaihe terapiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me emme voi tietää, onko vaimo kertonut terapiassa kohtauksista vai ei. Hänhän on toipuva miellyttäjä. Toivottavasti viimeistään ensi viikolla kertoo.
Ymmärrän perheenjäseniä oikein hyvin, olen itsekin sekä vanhempien että parisuhdekumppaneiden traumatisoima. Mutta vaimoa ei voi vaatia tekemään yhtään mitään enempää, häntä voi edellyttää jättämään käytöstä pois uhkana ero. Vaimo sitten onnistuu tai ei. Riippuu kuinka sairas on.
En minä traumatoipujana pysty tekemään työtäni, vaikka työnantaja edellyttää ja vaatii. Mutta voin olla pois sieltä, etten aiheuta vahinkoa.
Jokainen hyvä ihmissuhde ei ole korjaava kokemus. Siihen korjaamiseen liittyy, että siinä suhteessa on saatu joku traumatisoituneen pohjaongelmista hoidettua. Hyvä ihmissuhde on ihan vaan hyvä ihmissuhde, joka ei laukaise triggereitä eikä näin korjaa, se vaan rakentaa ja pitää yllä, mutta se vanha tönö on purkamatta ja siitäkin pitää maksaa kiinteiatöverot.
Lapsuuden kehityksellisen trauman yksi oire on monilla dissosiaatio. Se voi olla eri tasoilla eri vaiheessa elämää, riippuen elämäntilanteesta ja olosuhteista. On ihan käypähoitotasoinen fakta, että dissosiaatiossa voi vaikka tavata ihmisen eikä tunnista tätä myöhemmin, jos onkin "normaalissa"' persoonassa. On voinut esitellä itsensä eri nimelläkin. Minullakin on paljon muistiaukkoja ihan tuoreitakin. Kun mieli ja keho eivät ole kosketuksissa ja ihminen turta, ei synny muistoja, joihin pääsisi käsiksi. Siitä syystä moni unohtaa säännöllisestikin kokemansa väkivallan eikä se "haittaa". Koska se tapahtui, mutta siitä ei ole kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitähän hittoa siellä puolisosi terapiassa oikein tehdään? Kävin kaksi vuotta traumaterapiassa, ja vaikka se oli rankkaa, se rankkuus purkautui terapiakäynneillä, ei niiden ulkopuolella. Terapia on se paikka missä opetellaan tunteiden ja traumareaktion tunnistaminen ja käsittely, ja siitä työstä on vastuussa sekä terapeutti että asiakas. Sinä ja lapset ette ole kykeneviä ottamaan vastaan traumareaktiosta purkautuva tunteita, eikä se ole missään nimessä teidän tehtävänne tai vastuunne.
Puolisosi tilanne ei ole tarkoituksenmukainen. Hänellä pitäisi olla jo jonkinlainen työkalupakki minkä mukaan toimia silloin kun traumareaktio iskee päälle. Siihen ei kuulu aggressio, häpeä ja pelko, vaan konkreettiset tavat rauhoittaa oma keho ja mieli silloin kun ympärillä tapahtuu jotain triggeröivää. Koko traumaterapia lähtee siitä, että ensin opetellaan ne rauhoittumistavat, ja vasta sen jälkeen aletaan mennä syvemmälle.
Tietääk
Minä ihmettelen ihan samaa, että mitä ihmettä nämä tällaiset traumaterapiat ovat, joissa terapian ulkopuoliset läheiset vedetään mukaan noiden reaktioiden käsittelyyn. Ei terapialla pitäisi olla vaikutuksia terapian ulkopuolisiin ihmisiin.
Itselläni on ap:n tilanteesta omaa kokemusta. Läheiseni meni traumaterapiaan, ja muuttui sen myötä väkivaltaiseksi. Otin tietenkin terapeuttiin yhteyttä, joka kielsi minua olemasta häneen yhteydessä, koska hänelle ei kuulemma kuulu mitä asiakas tekee vapaa-ajallaan, eivätkä terapiaan liittyvät asiat muutenkaan kuulu minulle. Minä tietenkin sanoin, että sitähän minäkin juuri toivoisin, että terapia pysyisi siellä terapiassa eikä purkautuisi terapian ulkopuolella väkivaltana. Terapeutti ei enää vastannut minulle.
Minun oli sitten tietenkin katkaistava yhteydet tähän läheiseeni, kun terapeuttia ei väkivallan alkaminen kiinnostanut. Poliisistakaan en saanut apua, kun ei ollut todistajia ja kun oli kuulemma mahdollista, että olin murtanut kylkiluuni itse. Itseni suojelemiseksi en enää ole ollut tekemisissä tämän entisen läheiseni kanssa.
Mutta olen kovasti ihmetellyt sitä, että onko terapiassa ihan tarkoituksenmukaista tuhota läheiset ihmissuhteet. Ja miten tällaista terapiaa ylipäätään on mahdollista laillisesti antaa Suomessa. Kun olen keskustellut hyvinvointialueen ja aluehallintoviraston viranomaisen kanssa, niin he ovat kyllä puhelimessa sitä mieltä, että ei tuo ihan oikealta kuulosta. Ja ovat pyytäneet tekemään valituksen Valviraan ja Aviin. Kun olen nuo valitukset tehnyt, niin sieltä vastataan, että asia ei kuulu heille, ole yhteydessä terapeuttiin. Näitä ongelmia ei siis ole mitenkään mahdollista korjata. Eikä ketään kiinnosta. Kuitenkin tässä ketjussa nähdään, että samoista ongelmista kärsitään monessa perheessä. Terapia ei ole sellaista kuin pitäisi.
Toivottavasti tällaiset keskustelut saavat ajan kanssa aikaan sen, että asiat nousevat tietoisuuteen ja että terapeuttien toimintaa valvottaisi paremmin.
Todella kamala tapaus tuo. Jotenkin uskon, ettei kuka tahansa muutu väkivaltaiseksi hirviöksi terapiassa vaan sen on oltava jossain tasossa valmiiksi persoonassa ja kun tunnesäätely madaltuu terapian vuoksi, se tulee pintaan.
Tai sitten kyseessä oli narsisti, joka hurmasi terapeutin, sai oikeutusta terapiasta ja meni vain pahemmaksi.
Joskus se voi olla terapeutti, joka saa potilaan epävakaaksi ei sen trauman hoito. Tuolla alalla on psykopaatteja, joihin traumatisoituneella voi syntyä traumaside, kun tuntevat hoitajan välillä pelastavaksi sankariksi ja sitten taas eivät ole, vaihdellen. Ja potilaalle voi syntyä tunne, ettei pärjää ilman terapeuttia.
Ja varmaan tuo sama psykopaatti voi hoitaa osan potilaista ihan normaalisti ja kunnolla, siksi ei asia nouse esille. Mutta terapeutilla laukaisee saalistuskäytöksen sopiva herkkä ja altis uhri. Uhri, joka luottaa hoitajaansa ja jolta on saanut paljon myös tukea.
Alue: Aihe vapaa
Mitä tässä koitat kertoa? Tarkoitatko, että ei pitäisi haitata, tai siihen puuttua, jos toinen käyttäytyy vahingollisesti toisia / läheisiään kohtaan? Entäs ne ihmiset, joihin tämä käytös sattuu? Eikö heillä ole mielestäsi merkitystä?
Ei traumat tai terapiassa käynti ole mielestäni vapautus omasta vastuusta miten toisia kohtelee. Vaikka riippu toki varmasti traumojen vakavuudesta, miten ne vaikuttavat.