Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Aivan, mutta miksi sen oman perheen pitäisi olla siinä vastaanottajina? Miten se on reilua? Tässä tai missään muussa asiassa. Syitä raivoamiseenhan löytyy itse kullakin. Miten tämä nyt olisi jotenkin vähemmän loukkaavaa raivoa?
Koti on ihmisen turvapaikka. Kenenkään ei tarvitse sietää siellä yhtään mitään p*skaa. Sitä tuo on, koska perhe ei sitä raivoa ansaitse. Saako lyödäkin, kenties? Raivoa voi purkaa aikuinen muutenkin ja siksi ihmiset käyvät vaikkapa nyrkkeilemässä tai halonhakkuussa tai mitä lie.
Ja miten se traumatisoituneen itsetuntoa ja -varmuutta nostaa, että pistää läheisensä vihaamaan ja pelkäämään itseään?
Ei saa lyödä, ei saa solvata, ei saa terrorisoida perhettä jne jne.
Suurin osa kuitenkin omaa kokemuksen siitä, että saa olla kärttyisä, suuttua tyhjästä, olla eri mieltä jne. ja tietää, ettei puoliso jätä sen vuoksi. Tuo kokemus puuttuu luultavasti ap:lta itseltään ja myös vaimolta. Se on ihan hirveän stressaavaa. Sen takia odottelisin hetken aikaa, mitä tapahtuisi jos se munankuorihomma jätettäisiin pois ja alettaisiin ihan todella keskustella näistä asioista eikä pelättäisi sen eskaloittavan tilannetta. Nämä molemmat ovat ollet kovin silkkihansikkain toisiaan kohtaan. On sellainen olo, että kelpaa sellaisena. Siksi luultavasti ap:nkin oli vaikea osata suuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä vain tässä ihmettelen, että antaako trauman läpikäyminen jonkinlaisen oikeuden kohdella muita ihmisiä huonosti ja onko läheisillä velvollisuus sietää loputtomiin huonoa käytöstä ja kohtelua traumatisoituneelta henkilöltä, etenkään, jos tämä ei suostu millään tavoin hillitsemään omaa käytöstään ja ottamaan muita huomioon.
En nyt väitä, että tässä tapauksessa olisi kyse samasta asiasta, mutta joissain tapauksissa on valitettavasti vaikuttanut siltä, että traumatisoitunut ihminen on käyttänyt omaa traumaansa jonkinlaisena oikeutuksena ja tekosyynä kohdella perheenjäseniä ja muita läheisiä huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Sitä vain tässä ihmettelen, että antaako trauman läpikäyminen jonkinlaisen oikeuden kohdella muita ihmisiä huonosti ja onko läheisillä velvollisuus sietää loputtomiin huonoa käytöstä ja kohtelua traumatisoituneelta henkilöltä, etenkään, jos tämä ei suostu millään tavoin hillitsemään omaa käytöstään ja ottamaan muita huomioon.
En nyt väitä, että tässä tapauksessa olisi kyse samasta asiasta, mutta joissain tapauksissa on valitettavasti vaikuttanut siltä, että traumatisoitunut ihminen on käyttänyt omaa traumaansa jonkinlaisena oikeutuksena ja tekosyynä kohdella perheenjäseniä ja muita läheisiä huonosti.
Ei oikeuta. Esimerkiksi narsisti on tällainen, jonka kanssa on ihan turha jäädä vääntämään, vaikka on kuinka traumatisoitunut, koska on patologinen. Sen sijaan joskus voi halutessaan jäädä, esimerkiksi hoitoonsa motivoitunut epävakaa saattaa olla jollekin sellainen, että jää suhteeseen. Läheisriippuvaisen kanssa saattaa joku jäädä. "Pelkällä" C-PTSD:llä olevaa saatetaan jäädä katsomaan tai sitten ei. Olennaista on sekin, miten ihminen suhtautuu itse omaan käytökseensä ja minkä verran tekee töitä sen eteen ja minkä verran edistyy. On myös eri juttu, sairastaako suhteen alusta vai sairastuuko joskus myöhemmin.
"Etkös aiemmin kertonut, että sulla oli käytöksessä todellakin äkkipikaista raivostumista tms. tuolloin?
Eli et kestänyt nähdä peiliä omasta huonosta käytöksestäsi, katsomalla sen seurauksia toisen varovaisuutena.
Ongelma ei siis ollut toisen munakuorilla kävely, vaan oma huono ja kohtuuton käytöksesi ja reagointisi, joka sen varovaisuuden toisessa aiheutti. "
Kerroin. Tosiaan, varovaisuus on seuraus, jonka aiheuttava ongelma on jossain muualla. En tarkoittanut, että siinä reagointitavassa olis ollut vikaa tai syy.
Mutta sillä varomistunteellakin on merkitystä. Se on yhtenä osana sitä epätervettä dynamiikkaa. Molempien olemus, tunteet ja asenteet merkitsee eikä oo vaan niin että toinen peilaa toista. Vaikka voimadynamiikka on tällaisessa tapauksessa todella epätasapainossa, niin silti molemmilla voi olla mahdollisuus vaikuttaa. Kummankin tunnetilalla on merkitystä; sillä on vissi ero kaikille, pystyykö toinen pysymään rauhassa neutraalina, vai käveleekö niillä munankuorilla. Enkä kerro tätä nyt siks, että voisin vierittää vastuuta tälle toiselle osapuolelle, vaan sillä vaan, että siihen voi halutessaan kokeilla vaikuttaa.
Olen joskus miettinyt, että ihmisillä on kärsivällisyyttä omassa kodissaan kuntouttaa traumatisoituneita kissoja ja koiria, mutta samaa kärsivällisyyttä ei voisi osoittaa traumatisoituneelle ihmiskumppanilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän että ap:n puoliso käy läpi vaikeaa vaihetta mutta sekö se ratkaisu on että traumatisoidaan vuorostaan lapset ja puoliso. Muutaman vuoden päästä nämä on vuorostaan terapeutilla. Ärtymyksen purkuun on rakentaviakin tapoja joissa sivulliset ei kärsi.
Omalla puolisolla jos olisi tuo tilanne niin tuskin eroaisin mutta en kyllä myöskään prosessin ajan asuisi saman katon alla vaan lähettäisin vaikka kesämökille että saa siellä hoitaa rauhassa itsensä kuntoon.
Enkä varsinkaan sallisi näyttää esimerkkiä lapsilleni että muihin saa kohdistaa (henkistä) väkivaltaa siksi että itsellä on paha olla.
Ihan vain tällainen filosofinen kysymys, että onko touretten sairastaja mielestäsi vastuussa sanomisistaan? Kehitysvammainen? Vajaaälyinen?
Eikö sinun mielestäsi traumaterapiassa käyvä ihminen ole enää vastuussa omista teoistaan ja sanoistaan? Jos ei, niin miksi ei olisi? Ja pitäisikö hänen olla sitten vaikka holhouksessa?
Mielestäni touretten sairastaja on vastuussa sanomisistaan, poisluettuna tik-oireensa. Vakavammin ja siis myös älyllisesti kehitysvammaisella on käsittääkseni huoltaja/edunvalvoja tms. ja oikeudenkin silmissä kehitysvammaisuus voidaan ottaa huomioon. Kehitysvammaisuus voi myös kuitenkin olla muuta kuin älyllistä, jolloin hän on aikalailla samalla viivalla silloin kuin muutkin, mitä tulee toisten kohtelun arvioimiseen.
Vajaaälyisen määritelmä ei ole tuttu, mutta jos sillä tarkoitetaan juuri esim. tuota älyllistä kehitysvammaa tai vastaavaa, niin syyntakeisuus voi hyvinkin olla alentunut. Mielestäni silti, varmasti tapauksesta vähän riippuen, hän olisi kuitenkin vastuussa teoistaan ja sanomistaan omalla tasollaan.
- eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen tiedoksi, kyllä tässä on häpeää tunnettu ihan ilman syytä tai sitä että on tehnyt väärin. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla käskyn että häpeä vaikka ja mitä. Omaa ulkonäköä päästä varpaisiin, väärältä suvulta perittyjä piirteitä. Nämä kaikki jo leikki-ikäisenä. Koulussa sitten piti hävetä kun ei joka kokeesta tullutkaan kiitettävää, sehän oli minimivaatimus kiitos niiden oikean suvun geenien ja loistavan kasvatuksen. Häpeä sitä että tätäkään tajunnut ilman että siitä joutuu huomauttamaan tai kertomaan. Häpeä sitä että olet kömpelö, et osaa olla ihmisten kanssa. Oliko vielä jotain kysyttävää?
Sinä et taida olla ap:n vaimo kuitenkaan?
Ihmettelen miten tällä palstalla saa ikinä mitään keskustelua aikaiseksi, kun ainakin 70% kirjoittajista projisoi projisoimasta päästyään eikä millään näe että muunlaisiakin tilanteita
Sinäkin projisoit. Minäkin projisoin. Sellaista on ihmisyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kokemusta. Perheemme nuori aikuinen meni terapiaan. Nyt sitten on katkaissut välit kaikkiin muihin perheenjäseniin, haukkuen ja raivoten.
Älä vaan kerro enempää.
Usein jos iuistunut lapsi kakaisee vanhempiinsa välit, niin siellä takana on isoja syitä, kävi hän sitten niistä asioista johtuen terapiassa tai ei.
Kyseessä on vaan voimaantunut kakara 🤣
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän että ap:n puoliso käy läpi vaikeaa vaihetta mutta sekö se ratkaisu on että traumatisoidaan vuorostaan lapset ja puoliso. Muutaman vuoden päästä nämä on vuorostaan terapeutilla. Ärtymyksen purkuun on rakentaviakin tapoja joissa sivulliset ei kärsi.
Omalla puolisolla jos olisi tuo tilanne niin tuskin eroaisin mutta en kyllä myöskään prosessin ajan asuisi saman katon alla vaan lähettäisin vaikka kesämökille että saa siellä hoitaa rauhassa itsensä kuntoon.
Enkä varsinkaan sallisi näyttää esimerkkiä lapsilleni että muihin saa kohdistaa (henkistä) väkivaltaa siksi että itsellä on paha olla.
Ihan vain tällainen filosofinen kysymys, että onko touretten sairastaja mielestäsi vastuussa sanomisistaan? Kehitysvammainen? Vajaaälyinen?
Eikö sinun mi
Jatkokysymys, miten trauman aiheuttama dissosiaatio eroaa touretten tic-oireista syyntakeisuuden kannalta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä millaista terapiaa puolisosi saa mutta oheeseen voisitte harkita tätä:
Hyväksymis- ja omistautumisterapia (HOT) on yksi ns. kolmannen aallon kognitiivisista käyttäytymisterapioista. HOT keskittyy tunteiden, ajatusten ja käyttäytymisen väliseen yhteyteen. Sen tavoitteena on auttaa ihmisiä elämään täysipainoista ja merkityksellistä elämää elämässä kohdatuista vaikeuksista huolimatta.
Tunteiden tulee antaa tulla ja mennä terapioiden aikana. Puolisosi on nyt avannut ullakon oven jonne on elämänsä aikana sullonut kaikki epämukavuudet. Se ullakko tulee siivota. Vie sen ajan jonka vie, sitä ei voi ennustaa etukäteen. Siivouksen jälkeen puolisosi voi olla hyvin eri henkilö kuin mihin olet tottunut. Se vaatii sinulta myös tilanteen hyväksymistä.
Voi pyhä sylvi mitä puppua. Missä tuollaista
Lainaukset ei taas toimi mutta nämä lapset taisi olla jo aikuisia.
Eihän tässä nyt kai kuitenkaab ole kyse siitä, että vaimo nyt vaan on silkka kusipää ja sen takia käyttäytyy miten lystää? Ne triggeröitymiset tulee kuin lekalla päähän, ei se ole mikään valinta käyttäytyä huonosti. Tässä on varmasti nyt myös hormonaalisia tekijöitä, jotka lyö vettä myllyyn. Eihän mikään tuollaista käytöstä oikeuta, mutta kokonaan eri asia pitääkö sen takia nyt jostain erosta alkaa puhumaan. Akuutti kriisi, josta on löydettävä tie ulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus miettinyt, että ihmisillä on kärsivällisyyttä omassa kodissaan kuntouttaa traumatisoituneita kissoja ja koiria, mutta samaa kärsivällisyyttä ei voisi osoittaa traumatisoituneelle ihmiskumppanilleen.
Ihmiset ovat vaikeampia kuin eläimet...
Ja usein traumatisoitunut eläin valitaan TIETOISESTI. Kumppanin traumat saattavat taas tulla myöhemmin ilmi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus miettinyt, että ihmisillä on kärsivällisyyttä omassa kodissaan kuntouttaa traumatisoituneita kissoja ja koiria, mutta samaa kärsivällisyyttä ei voisi osoittaa traumatisoituneelle ihmiskumppanilleen.
Ihmiset ovat vaikeampia kuin eläimet...
Ja usein traumatisoitunut eläin valitaan TIETOISESTI. Kumppanin traumat saattavat taas tulla myöhemmin ilmi.
Väittäisin, että motivoitunut muuten ei-kusipäinen ja addiktiovapaa ihminen on paljon helpompi kuin koira. Kokemusta molemmista. Ja juu, nyt en puhu mistään alkoholistin hyysäämisestä tai ihmisestä, jota toinen yrittää hoitaa kuntoon. Vaan olla rinnalla ja tukea, kun ihminen kuntouttaa itseään.
Vierailija kirjoitti:
Olen little 🥺 tarviin littlespacea omiin traumoihini 💔
Sinäkö Stuart? 🐭 Vieläkö sua little masentaa? 🐁 Tuu takasin kotiin.💔🛹
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Aivan, mutta miksi sen oman perheen pitäisi olla siinä vastaanottajina? Miten se on reilua? Tässä tai missään muussa asiassa. Syitä raivoamiseenhan löytyy itse kullakin. Miten tämä nyt olisi jotenkin vähemmän loukkaavaa raivoa?
Koti on ihmisen turvapaikka. Kenenkään ei tarvitse sietää siellä yhtään mitään p*skaa. Sitä tuo on, koska perhe ei sitä raivoa ansaitse. Saako lyödäkin, kenties? Raivoa voi purkaa aikuinen muutenkin ja siksi ihmiset käyvät vaikkapa nyrkkeilemässä tai halonhakkuussa tai mitä lie.
Ja miten se traumatisoituneen itsetuntoa ja -varmuutta nostaa, että pistää läheisensä vihaamaan ja pelkäämään itseään?
Mistä sinä voit tietää ettei perhe yhtään raivoa ansaitse? Kaikkien kanssa tullaan hyvin toimeen ja on niin helppoa silloin kun suhteen kantava kulmakivi on voimissaan eikä toisilta mitään tarvitse tai vaadi.
Joskus elämässä vaan tapahtuu epäreiluja asioita, vaimolle lapsuudessa ja ap:lle nyt. Ei ole reilua että ap joutuu kärsimään, mutta ohi se menee kun nyt vaan kurssi muuttuu kun ongelman ytimeen pääsevät kiinni. Vaimo tuskin pahuuttaan purkautuu noin. Joo, ei mikään oikeuta tuollaista käytöstä, ei siinä ole mitään epäselvää. Mutta tilanne ei ole mikään sinänsä tavallinen case "hirvittävä aviopuoliso terrorisoi koko perheen elämää vuosikymmeniä koska hän nyt vaan on sellainen". Vaimo on kuvauksen mukaan äärimmäisen pahoillaan että on käyttäytynyt noin, ja tekee töitä sen eteen että se loppuisi. Tämä tuntuu jäävän monelta huomaamatta.
Jos ap:n elämä olisi järkyttävän rankkaa siksi, että joutuu olemaan tukena kun vaimo on rajuissa syöpähoidoissa, ei täällä kukaan huutaisi että kyllä on aivan epäreilua ap:lle.
Ap tässä lyhyesti, vaimo avautui tänään että hän ei voi enää sietää sitä miten tämä meihin muihin vaikuttaa. Että ajatukset kiertää vaan sitä syyllisyyden ja häpeän kehää. Oli varannut ajan psykiatrille, kun pelkää että on sekoamassa eikä tunne enää itseään ollenkaan.
En ole ehtinyt lukea aivan kaikkia viestejä vielä, mutta tosiaankin hän on tietoinen siitä mitä tämä on meissä aiheuttanut. Kiitos paljon kaikille viesteistä, on ollut uskomaton apu ja silmiä avaava kokemus tämä keskustelu!
Ap
Alue: Aihe vapaa
Aivan, mutta miksi sen oman perheen pitäisi olla siinä vastaanottajina? Miten se on reilua? Tässä tai missään muussa asiassa. Syitä raivoamiseenhan löytyy itse kullakin. Miten tämä nyt olisi jotenkin vähemmän loukkaavaa raivoa?
Koti on ihmisen turvapaikka. Kenenkään ei tarvitse sietää siellä yhtään mitään p*skaa. Sitä tuo on, koska perhe ei sitä raivoa ansaitse. Saako lyödäkin, kenties? Raivoa voi purkaa aikuinen muutenkin ja siksi ihmiset käyvät vaikkapa nyrkkeilemässä tai halonhakkuussa tai mitä lie.
Ja miten se traumatisoituneen itsetuntoa ja -varmuutta nostaa, että pistää läheisensä vihaamaan ja pelkäämään itseään?