Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen tiedoksi, kyllä tässä on häpeää tunnettu ihan ilman syytä tai sitä että on tehnyt väärin. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla käskyn että häpeä vaikka ja mitä. Omaa ulkonäköä päästä varpaisiin, väärältä suvulta perittyjä piirteitä. Nämä kaikki jo leikki-ikäisenä. Koulussa sitten piti hävetä kun ei joka kokeesta tullutkaan kiitettävää, sehän oli minimivaatimus kiitos niiden oikean suvun geenien ja loistavan kasvatuksen. Häpeä sitä että tätäkään tajunnut ilman että siitä joutuu huomauttamaan tai kertomaan. Häpeä sitä että olet kömpelö, et osaa olla ihmisten kanssa. Oliko vielä jotain kysyttävää?
Sinä et taida olla ap:n vaimo kuitenkaan?
Ihmettelen miten tällä palstalla saa ikinä mitään keskustelua aikaiseksi, kun ainakin 70% kirjoittajista projisoi projisoimasta päästyään eikä millään näe että muunlaisiakin tilanteita
Ne omat kokemukset tuovat vertailu- tai samaistumiskohtaa? Enemmän ihmettelen ihmisiä, joilla ei ole omaa kokemusta tai ole alan ammattilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Edelleen tiedoksi, kyllä tässä on häpeää tunnettu ihan ilman syytä tai sitä että on tehnyt väärin. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla käskyn että häpeä vaikka ja mitä. Omaa ulkonäköä päästä varpaisiin, väärältä suvulta perittyjä piirteitä. Nämä kaikki jo leikki-ikäisenä. Koulussa sitten piti hävetä kun ei joka kokeesta tullutkaan kiitettävää, sehän oli minimivaatimus kiitos niiden oikean suvun geenien ja loistavan kasvatuksen. Häpeä sitä että tätäkään tajunnut ilman että siitä joutuu huomauttamaan tai kertomaan. Häpeä sitä että olet kömpelö, et osaa olla ihmisten kanssa. Oliko vielä jotain kysyttävää?
Ei kiinnosta. Tässä ketjussa keskustellaan siitä, miten toimia terapian seurauksena häiriintyneesti käyttäytyvän, perheellisen ja perheensä hyvinvoinnin tuhoavan ihmisen kanssa.
Omasta kokemuksesta tiedän, että traumojen sairastutettua ihmisen, se voi olla niin vakava sairaus, että ei saa kunnolla edes itseään hoidettua, saati ketään muuta. Ihan turha siihen sanoa, mutta kun velvollisuudet. Ei niitä ole voimia hoitaa, ne kasaantuvat, kaatuvat jne Lääkäri vertaa siihen, että makaa koomassa sairaalassa. Just sen verran voi vaatia keskittymistä muuhun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen tiedoksi, kyllä tässä on häpeää tunnettu ihan ilman syytä tai sitä että on tehnyt väärin. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla käskyn että häpeä vaikka ja mitä. Omaa ulkonäköä päästä varpaisiin, väärältä suvulta perittyjä piirteitä. Nämä kaikki jo leikki-ikäisenä. Koulussa sitten piti hävetä kun ei joka kokeesta tullutkaan kiitettävää, sehän oli minimivaatimus kiitos niiden oikean suvun geenien ja loistavan kasvatuksen. Häpeä sitä että tätäkään tajunnut ilman että siitä joutuu huomauttamaan tai kertomaan. Häpeä sitä että olet kömpelö, et osaa olla ihmisten kanssa. Oliko vielä jotain kysyttävää?
Ei kiinnosta. Tässä ketjussa keskustellaan siitä, miten toimia terapian seurauksena häiriintyneesti käyttäytyvän, perheellisen ja perheensä hyvinvoinnin tuhoavan ihmisen kanssa.
Tuo on aika loukkaava muoto ilmaista asia, kun vaimon vakava sairaus uhkaa koko perhettä.
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee aloituksessa se, että ap ei voi ilmaista sukupuolia. Kuitenkin mies ja nainen ovat psyykkiseltä dynamiikaltaan erilaisia joten sukupuolella on merkitystä. Sukupuolettomuus saa koko asian tuntumaan teoreettiselta, eikä sitä voi oikein ymmärtää.
Tämä. Nyt on tullut muodikkaaksi tehdä aloitukset niin, että puhutaan vain puolisosta. Kuitenkin miehiin ja naisiin suhtaudutaan edelleen niin eri tavoin, että ilman tätä tietoa on vaikea arvioida asian mittasuhteita.
Jos esimerkiksi kerrotaan, että puoliso saa raivareita ja itse kävelee munankuorilla, niin jos raivareita saa nainen tilanne on ikävä, mutta jos mies, niin tilanne on ehkä hengenvaarallinen. Iso ero. Vihainen mies on naiselle eri tavalla vaarallinen kuin vihainen nainen miehelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee aloituksessa se, että ap ei voi ilmaista sukupuolia. Kuitenkin mies ja nainen ovat psyykkiseltä dynamiikaltaan erilaisia joten sukupuolella on merkitystä. Sukupuolettomuus saa koko asian tuntumaan teoreettiselta, eikä sitä voi oikein ymmärtää.
Tämä. Nyt on tullut muodikkaaksi tehdä aloitukset niin, että puhutaan vain puolisosta. Kuitenkin miehiin ja naisiin suhtaudutaan edelleen niin eri tavoin, että ilman tätä tietoa on vaikea arvioida asian mittasuhteita.
Jos esimerkiksi kerrotaan, että puoliso saa raivareita ja itse kävelee munankuorilla, niin jos raivareita saa nainen tilanne on ikävä, mutta jos mies, niin tilanne on ehkä hengenvaarallinen. Iso ero. Vihainen mies on naiselle eri tavalla vaarallinen kuin vihainen nainen miehelle.
Kyllä tilanne voi olla hengenvaarallinen myös, jos nainen saa raivareita. Esim. keittiö on täynnä teräviä esineitä.
Mutta oli kyseessä äiti tai isä, tilanne on hyvin haitallinen, ellei vaarallinen, lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terepeutti heti vaihtoon, jos sanoo, että tuollainen on normaali välttämätön vaihe!!
Ja parempi tilalle, joka kantaa oikeasti huolta ja vastuuta ihmisten voinnista ja traumatyöstentelyn seurauksista.
Terapeuteissa on paljon eroja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjun aloittajan kuvittelen olevan nainen, joka kertoo miehensä käytöksestä. Vähän outona pidin, koska tarinan kerronta ei oikeen sovi miespuoliseen henkilöön. Mutta en mä muuta sano, kuin anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repia sää. Usein on parempi, että ei ala penkomaan menneisyyttään, koska asioita ei voi enää muuttaa. Kun menneisyyden ja vuotavien haavojen hoiteluksi. Läheisen ei pitäisi olla aikuislapsen hoitaja. Liika myötäileminen ja empätia vie ilon ja voiman pois ja kuihduttaa oman elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän että ap:n puoliso käy läpi vaikeaa vaihetta mutta sekö se ratkaisu on että traumatisoidaan vuorostaan lapset ja puoliso. Muutaman vuoden päästä nämä on vuorostaan terapeutilla. Ärtymyksen purkuun on rakentaviakin tapoja joissa sivulliset ei kärsi.
Omalla puolisolla jos olisi tuo tilanne niin tuskin eroaisin mutta en kyllä myöskään prosessin ajan asuisi saman katon alla vaan lähettäisin vaikka kesämökille että saa siellä hoitaa rauhassa itsensä kuntoon.
Enkä varsinkaan sallisi näyttää esimerkkiä lapsilleni että muihin saa kohdistaa (henkistä) väkivaltaa siksi että itsellä on paha olla.
Olen traumatoipuja ja itselleni oli silmiäavaavaa, kun tajusin, että on vihanhallintaongelma silloinkin, kun ei suutu "mistään", kuten vaimosi ja ehkä sinunkin laita on ollut.
Toinen silmiä avaava juttu oli tajuta konkreettisesti, mitä tarkoitetaan sillä, kun puhutaan traumakehityksen muodostamasta perustavanlaatuisesta häpeästä. Olin lukenut monta kirjaa ennen kuin ymmärsin oikeasti, mistä puhutaan. Voi olla, että sitä häpeää ei tunne tietoisesti lainkaan.
Kotimaisia kirjoja on Ben Malisella ja Katja Myllyviidalla.
Youtubessa hyviä kanavia Patrick Teahan ja Tim Fletcher, jos sinä ja/tai vaimosi haluatte tutustua aiheisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"No jossain kohta huomasin, että jos toinen alkaa varomaan ja hipsiin niiden munankuorten päällä, niin se oli se tekijä, joka toi ärsytyksen, josta ei ennen sen huomaamista ollut tietoakaan. Tietty kehä siinä, toinen ei halua suututtaa ja varoo, mutta se onkin juuri se mikä suututtaa, tai oikeastaan muistuttaa siitä, että minun tunnetiloissa on jotain varomisen arvoista ja laukaisee sellaisen tunnetilan."
Riippuu perhetilanteesta ja siitä, onko vastavuoroisuutta. Kyllä itse kypsyin täysin puolisoni aggressiivisuuteen pienten lasten kanssa. Häiriintyneelle kun ei mikään asenne ole oikea vaan aina toinen tekee väärin. Pariterapian myötä otin eron ja johan elämä valkeni.
Oon tuo jota lainasit ja koin asian niin, että tuo oli ainut asenne mikä oli "väärä" ja mikä tahansa muu olis ollut helpommin siedettävissä.
Etkös aiemmin kertonut, että sulla oli käytöksessä todellakin äkkipikaista raivostumista tms. tuolloin?
Eli et kestänyt nähdä peiliä omasta huonosta käytöksestäsi, katsomalla sen seurauksia toisen varovaisuutena.
Ongelma ei siis ollut toisen munakuorilla kävely, vaan oma huono ja kohtuuton käytöksesi ja reagointisi, joka sen varovaisuuden toisessa aiheutti.
Onko tullut update ap:ltä viimeaikoins?
Osallistuin ketjuin alussa mutta sitten se posahti liian suureksi.
Vierailija kirjoitti:
Onko tullut update ap:ltä viimeaikoins?
Osallistuin ketjuin alussa mutta sitten se posahti liian suureksi.
Katso tämän päivän muutamat ensimmäiset kommentit, siellä 2 viimeisintä päivitystä. (Aiemminkin on tullut pari viestiä.)
Minulla on ystäväpiirissä kaksi keski-ikäistä, eri tavoilla traumatisoitunutta miestä. Toinen on käynyt terapiassa todella kauan. Omasta mielestään hän edistyy, mutta näin ystävänä en näe sitä niinkään. Keskustelut pyörivät samaa kehää ja hän (yli)analysoi aivan kaikki asiat ja yrittää käyttäytyä jotenkin kuin jonkin ihanneminänsä mukaan. En aina näe, kuka ja millainen ihminen hän oikeasti on, vaikka olemme tunteneet vuosia. Toisaalta hän on myös älykäs, herkkä, huumorintajuinen tyyppi ja siksi olemme ystäviä. Välillä on pakko ottaa etäisyyttä, kun jutut käy raskaiksi.
Toinen on hieman nuorempi. Kävi terapiassa jonkin aikaa ja sittemmin lopettanut. Luulen, että terapeutti ihastui häneen. Tulkitsen näin, kun olen kuullut miten terapeutti oli kommentoinut joitain asioita. Tällä kaverilla menee kaiketi ihan hyvin, mutta jotakin katkeruutta, pisteliäisyyttä, ehkä ylimielisyyttä häneen on tullut. Ikään kuin hän olisi ainoa, jolla on todellisia ongelmia ollut ja muut vaan kitisee tyhjästä.
Kovasti voimia ap sinulle! Mielestäni ei olisi huono idea ollenkaan, jos teidän olisi mahdollista vuokrata vaikka yksiö jonne kuka vaan perheestä voisi tarvittaessa mennä huokaisemaan. Vaikka myötätuntoa puolisoasi tarvitsee niin ei hänellä silti ole oikeutta pilata kaikkien muiden elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"No jossain kohta huomasin, että jos toinen alkaa varomaan ja hipsiin niiden munankuorten päällä, niin se oli se tekijä, joka toi ärsytyksen, josta ei ennen sen huomaamista ollut tietoakaan. Tietty kehä siinä, toinen ei halua suututtaa ja varoo, mutta se onkin juuri se mikä suututtaa, tai oikeastaan muistuttaa siitä, että minun tunnetiloissa on jotain varomisen arvoista ja laukaisee sellaisen tunnetilan."
Riippuu perhetilanteesta ja siitä, onko vastavuoroisuutta. Kyllä itse kypsyin täysin puolisoni aggressiivisuuteen pienten lasten kanssa. Häiriintyneelle kun ei mikään asenne ole oikea vaan aina toinen tekee väärin. Pariterapian myötä otin eron ja johan elämä valkeni.
Oon tuo jota lainasit ja koin asian niin, että tuo oli ainut asenne mikä oli "väärä" ja mikä tahansa muu olis ollut helpommin siedettävissä.
Etkös aiemmin kertonut, että sulla oli käytöksessä todellakin äkkipikaista raivostumista tms. tuolloin?
Eli et kestänyt nähdä peiliä omasta huonosta käytöksestäsi, katsomalla sen seurauksia toisen varovaisuutena.
Ongelma ei siis ollut toisen munakuorilla kävely, vaan oma huono ja kohtuuton käytöksesi ja reagointisi, joka sen varovaisuuden toisessa aiheutti.
Suhteen dynamiikkaan vaikuttaa aina molempi henkilö. Otetaan henkilö A, joka lyö B:tä. A lyö myös C:tä. B ja C reagoivat asiaan eri tavoin ja tilanne jatkuu sen mukaisesti erilaisesti. Se ei poista sitä, että A:n lyöminen olisi ollut väärin.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän että ap:n puoliso käy läpi vaikeaa vaihetta mutta sekö se ratkaisu on että traumatisoidaan vuorostaan lapset ja puoliso. Muutaman vuoden päästä nämä on vuorostaan terapeutilla. Ärtymyksen purkuun on rakentaviakin tapoja joissa sivulliset ei kärsi.
Omalla puolisolla jos olisi tuo tilanne niin tuskin eroaisin mutta en kyllä myöskään prosessin ajan asuisi saman katon alla vaan lähettäisin vaikka kesämökille että saa siellä hoitaa rauhassa itsensä kuntoon.
Enkä varsinkaan sallisi näyttää esimerkkiä lapsilleni että muihin saa kohdistaa (henkistä) väkivaltaa siksi että itsellä on paha olla.
Ihan vain tällainen filosofinen kysymys, että onko touretten sairastaja mielestäsi vastuussa sanomisistaan? Kehitysvammainen? Vajaaälyinen?
Alue: Aihe vapaa
No vaikuttaako ne sodasta selvinneet sukupolvet kovin selväpäisiltä? Traumat on siirtyneet sieltä sukupolvi toisensa perään eteenpäin