Jos nyt saisin valita, en ikinä hankkisi lapsia

Tosin mulla oli tuossa jo hoitolapsetkin välissä, mutta eipä noista ajoista paljoa muista muutakuin sen jatkuvan väsymyksen. Ja lapset kun oli saanut hoidettua ja passattua, mies odotteli minua " viihdyttämään" itseään.... No, nyt kun tuosta on aikaa 3,5v (kuopus on siis 5v) on tilanne paljon parempi. Miehen kanssa rakastuttiin uudestaan, kun hän alkoi ottamaan osan hommista omalle kontolleen ja näin mulle jäi aikaa itselleni jonka kulutan joogassa tai vaikka vaan ottamalla kotisohvalla jalkakylvyn tai päiväunet. Viikonloppuisin kun on lapset saatu nukkumaan, keskitymme toisiimme, pelaamme pelejä, katsotaan elokuvia ja saatetaan juoda puoliksi pullo hyvää viiniä.



Ole armollinen itsellesi, nuo tunteet on normaaleja ja hyvä että ne tunnistat. Näin voit tehdä asialle jotain ennenkuin tilanne menee pahaksi. Tsemppiä.

Mahtaako pojallanne olla ADHD? Ymmärrän sinua hyvin ja tekstistäsi kuulsi totaalinen väsymys ja kyllästyminen poikaasi. Onneksi asiat on sulla nyt hieman paremmin.

lapsien hankkimisesta, ei pitäsi hankkia lapsia. siitä seuraa katastrofi, kaikille osapuolille. toista ihmistä ei voi peruuttaa.



itse en ole koskaan halunnut lapsia, ja silti samaistun ap:n tunnelmiin täysin. itse olisin todennäköisesti ajatellut juuri noin, jos jostain syystä olisin lapsen saanut. kammottavaa.



lukekaapa Lionel Shiverin kirja " Poikani Kevin" . Herättää ajatuksia, oli sitten lapsia tai ei.

Mikä ihme on, että lapsella on ties mitä häiriökäyttäytymistä, kun oma äiti ajattelee hänestä näin pahasti ja sanoo suoraan, ettei ole oppinut rakastamaan poikaansa?!? Ihan varmasti pojan käytös on suurelta osin selitettävissä äidin asenteella ja tunteettomuudella lasta kohtaan, sääliksi käy lapsiparka :-((( Onneksi tosiaan pääsee isänsä luo asumaan, toivottavasti hän suhtautuu aivan eri tavalla poikaansa kuin äiti.

Vierailija:

Tosin lapseni ovat syntyneet 1,5 vuoden ikäerolla, tyttö ja poika, ja oikeastaa virhe oli tehdä se kakkonen tytölle leikkikaveriksi ja elämän mittaiseksi verisiteeksi. Elämä olisi paljon helpompaa ja miellyttävämpää vain tytön kanssa, koska hän on tasapainoinen, fiksu, empaattinen ja " luotettava" eskarilainen, jonka kanssa voi tehdä ihan mitä vaan.

Poika oli jo vauvasta saakka yksi rasitusolento, joka ei osannut syödä rinnasta, pullosta, sosetta, sitten oikeaa ruokaa jne, ei nukkunut päivisin kuin pari vartin pätkää ja huusi kuin hinaaja vähän väliä ja öisin sellaiset 1,5 vuotta, narisi päivät pitkät joka hemmetin asiasta. En koskaan oppinut rakastamaan häntä, ei syntynyt sellaista tunnetta tai sidosta vaikka yritin lapsen takia asennoitua vaikka millä tavalla.

Nyt viiteen ikävuoteen mennessä kaikki ongelmat, mitä lasten kanssa on, pyörivät pojan ympärillä tai syystä. Syö kyllä jees ja nukkuu, mutta joka muussa asiassa hermot viedään viimeistä säiettä myöten ja jatkuvasti on käytettävä naurettavia seuraamuksia, koska asiat eivät yksinkertaisesti mene hänelle jakeluun ja aikuista uskominen tuntuu olevan täysin outo käsite. Täysin epäluotettava lapsi, jonka kanssa eläessä pitäisi olla silmät selässä tai sitten aseistautunut vanginvartija... Ei mitään empatiakykyä, ei itsesäätelykykyä eikä rajojen tuntemista, oma-aloitteisuus ja tarmokkuus lähes nolla, elämä pyörii täysin oman navan ympärillä (" ...mää, mää, ja mää" , " kato, kato, kato, kun määmäämäämää" , " mulle vaan kaikki" ) ja kesken minkä tahansa keskustelun (jossa lapset mukana) alkaa kaakattamaan täysin ulkopuolista omaa juttuaan, jonka päähenkilö on tietysti " mää" , vesstouhuissa on kaikenlaista sikailua, provosoi voimakkaasti toisia lapsia (ja aikuisia), ei noudata sääntöjä, ei osaa leikkiä siististi ja sovitun mukaan, ei tajua laisinkaan satuttavansa muita täysillä lyömällä tai sitten ei vain välitä, valehtelee surutta ja on patalaiska väkyttävä kakara, joka hajottaa pienessä ajassa omat lelunsa tai kaikki mihin näppinsä laittaa.

Kaiken lisäksi hänen takiaan muut usein loukkaavat itsensä fyysisesti ja pojalla on raivostuttavan kova ääni ja hän huutaa lähietäisyydeltäkin suoraa korvaan, ja ääni raakkuva ja hirveä muutenkin. Ei kuulemma löydä vaatteitaan, ei muista mitä ajatteli tai miksi teki niin tai näin (tai sitten vastaus on, että mä halusin/mä en halunnut)... Poika jatkaa toimintaansa tai keksii uutta pahaa täysin tietäen, että rangaistus seuraa, ja näin ollen niin tietysti tapahtuukin, ja seuraavaksi huudetaan siitä asiasta puoli tuntia.

Kunpa olisin tehnyt vain yhden lapsen... Hänen kanssaan olen äiti ja kaveri, tuon toisen näkeminen ja kuuleminenkin saa sappeni kiehumaan ja olen joskus vuosia sitten toivonut heikkona hetkenäni, että kunpa joku olisi vienyt lapsen pois, kauas pois. Tytön kanssa voin elää normaalia elämää ja liikkua missä tahansa, harrastaa mitä tahansa, ja meillä on todella hauskaa (ja juu, on erimielisyyksiäkin, mutta normaalilla tavalla). Jätän monissa asioissa pojan ulkopuolelle, koska muuten niistä ei tule yhtään mitään ja elämässä ei ole hetkenkään rauhaa tai jotain miellyttävää. Minusta meillä muilla on täysi oikeus siihen, ettei joku sabotoi kaikkea.

Ikävää, mutta totta. Pääsen onneksi ensi syksynä etä-äidiksi pojalle, kun hän muuttaa isänsä luokse ja näen häntä kahtenä pidennettynä viikonloppuna kuussa. Meille jää tytön kanssa aikaa olla ja elää, iloita täysin rauhassa ja ilman helvetillistä menoa.

Toisella on sensorinen integraatiohäiriö.

105

Syy on aikuisissa, jotka eivät ole osanneet sopeutua elämänmuutoksiin ja hoitaa suhdettaan tilanteen vaatimalla tavalla. Toki lasten syntymä aiheuttaa muutoksia parisuhteeseen rajoittamalla monella tavalla, mutta jos se parisuhde on tärkeä, voi etsiä uudessa tilanteessa uudet tavat pitää suhde hyvänä tai entistä parempana.



Meillä suhde ei koskaan ole voinut paremmin, vaikka hyvin on mennyt melkein aina. Lapset on nyt 1,5 ja 3,5 -vuotiaita ja mielellään kävisimme useammin leffassa (nyt noin parin vuoden välein), mutta toisaalta esim. vuokraleffa omalla sohvalla vierekkäin käpertyneenä tuntuu aivan eri tavalla ihanalta kuin leffassa käynti silloin, kuin meitä oli vain kaksi. Kahdenkeskiset luksushetket merkitsevät nykyään todella paljon, niihin ei suhtaudu itsestäänselvyytenä ja hellyyttä mahtuu päiviin yhtä paljon kuin ennenkin tai enemmän.

>En haluaisi olla tämän äidin lapsi... Eikö vikaa löydy yhtään vanhemmista >kun lapsi on tuollainen? Kamalaa kun kirjoitat omasta lapsestasi noin. >Onneksi tosiaan hän pääsee pois sinun luota.



Kuule, sinulla voi olla mielipide sieltä kaukaa ja eri elämästä. Haluaisin todella nähdä, miten handlaisit nämä asiat tai mikä olisi selityksesi, kun lapsi ei muuttuisikaan " normaaliksi" sinunkaan seurassasi...



Kirjoitan asiat niin kuin tunnen; todella syntistä tunnustaa sydämensä mustat osat ja niiden sanoma... Ole itse onnellinen, kun elämäsi ei ole tällaista. Vaihtaisin milloin tahansa lasta kanssasi, koska en yksinkertaisesti jaksa/halua tällaista elämää, joka on hermoja riepovaa ja osin ahdistavaakin tuon yhden ihmisen takia. Viisi vuotta on pitkä aika...



Isänsä kyllä valitettavasti ajattelee noin 60-prosenttisesti kuten minä, koska tuntemuksemme perustuvat elämänkokemuksiin ja faktoihin.



Jos yhden asian saisin pyyhkiä elämästäni, se olisi tuo kakkonen. Tai toinen vaihtoehto on, että olkoon vaan olemassa, kunhan ei ole minua piinaamassa - enää. Ja silti toteutan tätä kolmatta: yritän jaksaa eteenpäin ja järjestää kahdenkeskistä aikaa tyttären kanssa mahdollisimman paljon, että hänen ei tarvitse menettää pojan takia kaikkea, mihin hänellä on oikeus - omaa rauhaa, hetkiä äidin kanssa. Pojan kanssa yritän myös jaksaa olla ja kuunnella, leikkiä, selvittää kaiken pahan alkulähdettä, mutta enemmän käytän aikaani tyttären kanssa, koska silloin saan minäkin jotain.

tuon vaikean pojan äidin tekstistä käy ilmi, että lapsi ei ole millään lailla normaali, oli oireiden takana sitten fyysinen häiriö tai vaan luonnekysymys. miksi äiti ei saa todeta, että oma lapsensa on vaikea, ja että häntä on mahdoton rakastaa? olisiko parempi vaieta, ja kärsiä hiljaisuudessa.



tosiasiahan on, että maailma on täynnä kusipäitä, epärehellisiä, itsekeskeisiä, väkivaltaisia ja pahuuden läpitunkemia yksilöitä. ja monella heillä on taustalla ihan tavallinen perhe, ja tavalliset vanhemmat. pahuus on olemassa, on aina ollut.



p.s. joku tuossa edellä mainitsi shiverin kirjan Poikani Kevin. Sehän on juuri kuvaus pahuuden läpitunkemasta lapsesta, joka isompana teki joukkomurhan. äidin syy taas, niinkö? sitä kirjassa pohditaan. (ja isä pääsee aina helpommalla....)

Miten voi olla noin vaikea ymmärtää??? Esimerkki: Minulla ei ole koiraa, enkä sitä myöskään halua. Mutta jos minulla olisi koira, en varmastikkaan haluaisi siitä luopua. Ymmärrätkö??? Jos siis on jo lapsia, ei niistä yleensä halua luopua (kuten ei siitä koirastakaan). Mutta ap haluaisi matkustaa takaisin aikaan, jossa he vasta suunnittelivat lapsia. Eikä nyt tekisi niitä lapsia enää.

Jospa käyttäytymiseen löytyisi jokin syy ja mahdollisesti samalla myös ratkaisu.



Ap,

Hei, tosiaan, lastenhoitajia kyllä löytyy, kun vaan jaksaa hakea. Kyllä se (paljon parjattukin) oma aika on ensiarvoisen tärkeää jokaiselle äidille. Kuten täällä on moni sanonut pikkulapsiaika on äärimmäisen rasittavaa (en nukkunut yhtään kokonaista yötä 6 vuoteen...). Ei sitä hirveästi jaksa ylimääräistä jos ei saa nukkua riittävästi. Ja ylimääräisellä tarkoitan siivousta, ulkoilua, kotiruuan tekemistä yms.



Lastenhoitaja säännöllisesti joku ilta viikossa niin, että pääset joko itse yksin jonnekin pois kotoa tai sitten miehen kanssa. Ja siivooja, hanki sellainen!



Nyt kun lapset ovat 5 ja 8 niin niistä jaksaa myös nauttia. Miehen kanssa puhuttiin, että kolmaskin voitaisiin hankkia jos se viihtyis mahassa noin 3.5 ensimmäistä vuotta =).

Aikuisten ihmisten pitää ihan oikeasti päästä ULOS ja tehdä KAHDESTAAN, mitä ikinä haluaa!



Minua ahdistaa nimenomaan se, että olen AINA sidottu istumaan neljän seinän sisään. Tarkoitan, että koska yhteinen vapaamme alkaa lasten nukahdettua, niin emme voi lähteä ulos, vaan siinä sitä sitten istutaan 365 päivää vuodessa telkkkarin ääressä. Liikaa on liikaa!

>Mikä ihme on, että lapsella on ties mitä häiriökäyttäytymistä, kun oma >äiti ajattelee hänestä näin pahasti ja sanoo suoraan, ettei ole oppinut >rakastamaan poikaansa?!? Ihan varmasti pojan käytös on suurelta osin >selitettävissä äidin asenteella ja tunteettomuudella lasta kohtaan, sääliksi >käy lapsiparka :-((( Onneksi tosiaan pääsee isänsä luo asumaan, >toivottavasti hän suhtautuu aivan eri tavalla poikaansa kuin äiti.



Yritä itse lukea rivien välistä. Minä välitän pojasta, mutta en rakasta. Yritän olla neutraali lasta kohtaan ja ohjata häntä parempaan toimintaan. Kerron aina rakastavani häntä, vaikka se ei ihan totta olekaan. Annan molemmille samat etuudet elämässä poislukien tietysti asiat, jotka voivat koitua toisen vaaraksi tai uskon, että poika ei ole valmis/kypsä tai suurella todennäköisyydellä hän tuhoaa esim. jonkin laitteen tms.



Olen kyllä sortunut huutamaan, katoamaan omaan huoneeseeni ja kieltämään häntä tulemasta sinne, olemaan täysin hiljaa ruokapöydässä

ja pari kertaa olen kiinnittänyt hänet valjailla tai vöillä niin, että olen pystynyt turvallisin mielin tekemään jonkin asian, mikä on kertakaikkisesti pakko.



Ja kyllä, olen ajoittain pahimpina hetkinä kaikkea tätä ajatellessa tuntenut vihaa, suurta vihaa, ja nähnyt pojan silmissäni. Mutta hän ei varmasti tiedä tätä.



Kaikkihan tässä perheessä reagoivat ongelmiin. En minä päättänyt pojan syntyessä, että sua en rakasta, siskoasi vain. Minä halusin toisen lapsen ja odotin häntä yhtä innolla ja suurella sydämellä. Mutta sitten elämä lähti menemään kuten kerrottu ja jossain vaiheessa huomasin, että tunteeni lapsia kohtaan eroavat toisistaan. On se äidillekin rankka paikka.

Tämä on ollut hieno ketju aiheensa puolesta. Olen vahvasti ap:n kanssa samaa mieltä: jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin, en hankkisi lapsia. Nyt kun he ovat olemassa, en heitä poiskaan halua, vaan rakastan kovasti. Mutta jos olisin etukäteen voinut kristallipallosta kurkistaa..



Minun 6-vuotias esikoispoikani on ns. erityislapsi. Hänellä on sensorisen integraation häiriö, joten hän on vaativa hoidettava. Joka päivä olen aivan uuvuksissa illalla, kun poika on saatu nukkumaan. Hän ei ole mitenkään agressiivinen, tai ilkeä, vaan ongelmia koituu lähinnä ylivilkkaudesta, jatkuvasta puhetulvasta, ja siitä, että hän todella varastaa huomion. HÄn on myös kovin kömpelö, ja katuu lähes päivittäin. Olin hyvin helpottunut, kun hän sai diagnoosin. Tiesin aina, että hänessä on " jotakin erilaista" . Kaikesta huolimatta hän on tyytyväinen lapsi, ja olen ylpeä hänestä.



Kakkonen, tyttö, on unelmalapsi. Häntä on helppo rakastaa, ja hän toimii kuten tavalliset lapset. Mutta voin kyllä rehellisesti sanoa rakastavani molempia yhtä paljon. Isommalle olen koettanut antaa niin hirmuisesti huomiota (toki pienellekin), ja olen todella halunnut tutustua häneen. Hän on kovin läheinen minulle.



Mutta: olen kovin, kovin väsynyt tähän arkeen. Parisuhde on täysin retuperällä, ja ero pyörii mielessä päivittäin. Ennen olimme läheisiä. Nyt kun molemmat käyvät töissä, ja antavat muun aikansa lapsille, ei parisuhteelle jää aikaa. Mies ei edes halua antaa aikaansa minulle. Hän on suoraan sanonut, että jos joskus on omaa aikaa, hän käyttää sen mielummin itseensä kuin minuun. Tämä surettaa minua kovasti. Meillä ei ole mitään läheisyyttä.



Mutta jaksettava on. Yksinäisyys vaivaa, mutta puren hammasta.



Elämä lasten kanssa on osoittautunut raskaammaksi, kuin ikinä olisin osannut kuvitella. Olen läpikäynyt vaikean synnytyksen jälkeisen masennuksen, ja kärsin edelleen unettomuudesta. Minun on vaikea rentoutua, kun aamusta iltaan on paljon tekemistä.



Elämä olisi helpompaa, jos joskus saisi hoitoapua. Täällä missä asumme ei vaan toimi MLL, eikä mikään muukaan. Sukulaiset asuvat 500 km päässä, ja eivät ole edes erityisen kiinnostuneita lapsistamme. Yksin on pärjättävä.



Tsemppiä kaikille äideille! Älkäämme tuomitko toisiamme. Vaikka äitiys meitä yhdistää, elämme kuitenkin monesti kovin erilaista elämää kukin.

Isä on pojalle tärkeä hahmo elämässä ja heillä meno on tietysti samanlaista kuin minun kanssani, koska poika ei toistaiseksi ole muuttunut toiseksi ihmiseksi kodin ulkopuolella :-) Isällä on lyhyempi pinna kuin minulla ja häntä on helppo huijata, eli isä ei tunnista lapsen motiiveja tai lue lasta kovinkaan hyvin. Kyllähän isä aina huokailee ja on rasittunut, kun poika hänen luotaan lähtee. Ja hän on minulle myöntänyt tämän saman välittää-ei rakasta -asian, joten olemme ilmeisesti molemmat sekaisin.



Olen varautunut toistuviin hermolomapyyntöihin ensi syksystä lähtien, kun poika on isällään.



Netistä olen yrittänyt selailla erilaisista häiriöistä, mutta poikaa ei ole tutkittu. Hän pystyy kuitenkin keskittymään omiin leikkeihinsä _yksin_, ei kovinkaan hyvin seurassa, mutta ruokapöydässä istuminen on yhtä keikkumista ja jauhamista. Ja aina kyläpaikassa tai kaupungilla hän ryhtyy heti alkuun rikkomaan rajoja ja huutaa vaan päälle, kun yritän muistuttaa sovituista tavoista. Eli kodin ulkopuolella suuremmin kyseenalaistetaan vanhemman auktoriteetti ja käyttäydytään röyhkeästi ja pistetään show pystyyn itkien, huutaen ja maassa kierien.



Poika on hyvin ääripäätyyppi: joko iloinen tai sitten aivan hirveä. Vastoinkäymisten sietämiskyky on nolla edelleen.



Elämän perusasioista muodostuu painajaisia, kun lapsi ei käyttäydy normaalisti missään tilanteessa. Esim. katoaa kaupan kassalta siinä sekunnissa, kun teen jotain, mikä estää ottamasta hänestä kiinni, ja hetken päästä hän voi olla pökertyneenä kulman takana (juoksi päätä pahkaa kulman taakse ja törmäsi niihin markettien lasten kolikolla toimiviin heilutushärveleihin ja ilmat pihalle...). Kyllä on rento elämä kaukana joka päivä... Mutta sinä varmasti olet kokenut myös kaikenlaista, josta minä en tiedä mitään.

ovat vaaraksi itselleen ja muille. Sitä vaan miettii missä on idiotismin raja. Rakastetaan heitä ihan hirveästi, mutta joskus on niin järkyttynyt, että menee sanattomaksi ja menee vain pois. Ei tätä jaksaisikaan ellei miehen kanss tuettaisi toisiamme. Aina kun toinen väsyy niin toinen jaksaa kantaa.

Joskus miettii ja säälii naapureita kun ne joutuu kuuntelemaan sitä kirkumista ja vanhemmalla pojalla on vielä tapana kirkua apua ikkunasta. Ihme kun lastensuojelu ei ole vielä käynyt katsomassa, että tapetaanko täällä lasta. Mitään huonekaluja ei kannata hankkia kun ne pistetään heti palasiksi.

105

Hirveesti sanottu, mutta mä niin toivon, että pääsette tavalla tai toisella eroon lapsistanne.... Niiden ON parempi ilman teitä...



Ihan hirveetä, ihan kamalaa, ihan sairasta porukkaa.

Kiitos hirveästi teille, jotka olette kehdanneet myöntää samat ajatukset! Siitä olen saanut voimia, sillä luulin olevani ainoa, joka näin ajattelee.



Osa ei tunnu käsittävän ollenkaan. Heillä on ilmeisesti sellainen luonne, että äitiys sopii siihen hyvin ja vielä lapset, joilla ei ole mitään ongelmia tai vaikeampia luonteenpiirteitä. Kuitenkin luulin, että jokainen äiti voisi ehkä ajatuksen tasolla samaistua asiaan ja siten ymmärtää mistä on kyse, mutta osa täällä - tuttuun tapaan - vain tuomitsee ja kiillottaa omaa sädekehäänsä, ehkä heille elämän ainut sisältö kautta aikain, on ollut ainoastaan äitiys ja jos joku sitä kehtaa arvostella, niin auta armias!!



Sinulle, joka kirjoitit vaikeasta pojastasi: tiedän miltä sinusta tuntuu. Meidän ensimmäinen oli jo synnytyslaitokselta asti täysin erilainen kuin nyt tämä kakkonen. Esikoinen huusi ja itki, vaati koko ajan huomiota, välillä ei rauhoittunut millään, ei olisi halunnut imeä rinnasta, koska pinna ei riittänyt jne. eli ns. vaativa vauva. Tämä kuopus sen sijaan on PALJON rauhallisempi ja tyytyväisempi, olen häntä kohtaan tuntenut rakkautta ensi hetkistä alkaen (mutta silti jos aikakoneella pääsisin, en hankkisi lapsia), sen sijaan ensimmäistä kohtaan olen väen väkisin yrittänyt kehittää tunteita, mutta niitä ei vain tule ja viimeistään siinä vaiheessa kun hän tosiaan pukkaa takaraivollaan haalaria pukiessani minua nenään niin, että veri lentää puolituntia, ovat kiintymyksen tunteet hakusessa. Hän nimittäin ei tee sitä vahingossa, vaan on keksinyt, että voi tarkoituksellisesti ja yllättäen ja usein pukata päätään pukijaan, niin saapahan vähän pukijassa reaktiota. Arvatkaa kuinka monta kertaa häntä on kielletty ja kunka monta kertaa puhuteltu siitä - mikään ei ole kuitenkaan sitä saanut loppumaan. Tämä siis vain yksi esimerkki esikoisen luonteenlaadusta.



En tiedä opinko koskaan rakastamaan aidosti häntä ja tätä perhe-elämää. En näe tällä hetkellä tässä perhe-elämässä mitään hyvää.

Enpä yhtään ihmettele, että toinen lapsi käyttäytyy kuin käyttäytyy. Voi pientä raasu-parkaa! Herää hyvä ihminen! Enempi huomiota, ymmärrystä ja hellyyttä sille kakkosellekin! Jos ei provo-viesti ni todelllinen typerys äidiksi!



Kyllä se vain niin menee, että lapsi kasvaa juuri sellaiseksi kuin vanhemmat hänet kasvattavat! Lapsi parka! Voi hyvä ihme sentään! Ei voi kuin pyörittää päätä!

Mikä siinä on niin vaikeeta tajuta, että lapset ovat erilaisia? Ja, joo, kasvatuksella voi vaikuttaa, mutta se ei kuitenkaan merkkaa kaikkea!! Luonteita on erilaisia. Lue vaikka joku kirja asiasta!

Vierailija:

Kyllä se vain niin menee, että lapsi kasvaa juuri sellaiseksi kuin vanhemmat hänet kasvattavat! Lapsi parka! Voi hyvä ihme sentään! Ei voi kuin pyörittää päätä! .

ympäri kyliä. Levittää tauteja ja pahaa mieltä. Ja lapsistakin tulee vaikkapa paloniemeen hyviä uusia asiakkaita. Harmaat vanhemmat tekee harmaaseen maailmaan lisää harmaita ihmisiä!