Kannustettiinko teitä tavoittelemaan unelmia koulun OPOssa tai ammatinvalinnassa?

Tälle jonka mielestä lapsen unelmat esim eläinlääkärin ammatista kuuluu murskata jos lapsella keskiarvo huono.

Minusta ensimmäiseksi kannustetaan opiskelemaan ahkerasti ja kehittämään oppimista. Toisekseen mietitään yhdessä miten sinne unelma-ammattiin mennään eli esim lukio ja siellä laaja matematiikka. Jos mahdollista niin selvitetään että jotkut käy Virossa opiskelemassa kun eivät pääse Suomessa sisään opiskelemaan.

Joo kyllä minä ymmärrän ettei siitä nuoresta tule eläinlääkäriä. Mutta miksi murskata toisen unelma ja kannustaa lopettamaan kaikki opiskelu kun sinusta ei ole mihinkään. Ennemmin kannustetaan haaveilemaan läinlääkäri urastaan ja tekemään töitä sen eteen. Sitte. Voi kannustaa miettimään mikä olisi samantapainen muu kiinnostava homma esim eläintenhoitaja jonka voisi ehdottaa varavaihtoehdoksi. Eiköhän se nuori tajua kasvaessaan että ei pääse eläinlääkikseen mutta on saanut haaveilla siitä ja se on auttanut parantamaan todistusta niin ehkä pääsee sitten eläintenhoitajaksi. Ja on tyytyväinen. Tai ehkä kiinnostus vaihtuu ajan kanssa muuhun muutenkin. Mutta ei toisen unelmia kannata murskata. Hyödynnetään ja ohjataan löytämään jotain muuta tarvittaessa.

Eilen käytiin oman abin kanssa tunteja läpi eri opiskelumahdollisuuksista ja ammatteja. Enhän minä tavallisena toimistotyöntekijänä tiedä niistä paljoa mutta nuoret tietää vielä vähemmän nykyäänkin. Tsempatkaa ja auttakaa niitä tämän päivän valintojaan pohtivaa nuoria.

Ei.

Eipä ollut oposta oikein mitään hyötyä 80/90-luvun taitteessa yläasteella.

Minulle suositeltiin ykskantaan äitini ammattia, veljilleni isäni ammattia.

Sanottiin että keskiarvoni on niin huono (8) ettei lukioon kannata pyrkiä, paremminkin kymppiluokalle.

Näin pienessä maalaispitäjässä, jossa vanhempien asemalla ja varallisuudella oli tärkeä merkitys! Omat vanhempani olivat tavallisia duunareita.

Menin lukioon, kirjoitin C:n paperit. Paremmatkin olisivat voineet olla, ellen olisi pienentänyt itseäni olemattomiin koko peruskoulun jatkuneen koulukiusaamisen takia.

Ei ole jäänyt mitään mieleen opon tapaamisista. Tosin syynä voi olla se, että minulla oli selkeät pasmat siitä, mitä teen. Olin ns. kympin oppilas ja itselleni oli täysin selvää, että lukioon ja sitten lääkäriksi tai juristiksi. Lukiossa sitten lääkäri tippui pois ja juristi pysyi. Kotona ei erityisesti kannustettu, mutta ei millään tavalla kyseenalaistettukaan sitä, ettenkö pystyisi toteuttamaan suunnitelmia. 

Eli ihan itsenäisesti tämä uravalinta tuli tehtyä eikä unelmiani kyseenalaistettu millään tavoin. Näin jälkikäteen voin todeta, että uravalinta oli oikea, mutta ehkä olisi ollut hyvä, jos minulle olisi hieman kerrottu juristin todellisesta työstä, sillä minulla taisi olla kuvitelmat pohjautuen Matlockiin... Tosin eipä vanhemmilla tai opolla tainnut olla siitä mitään tietoakaan.

asianajaja, N54

Meillä oli tosi vapaata yläasteella ja lukiossa opon tunnit. Sai itse miettiä ja valita omaa, tulevaa ammattiaan. Ei ollut mitään painostamista tai aivopesua mihinkään ammattiin tai mihinkään suuntaan. Toki meilläkin oli 90-luvulla jotain VHS-kasetin katsomisia, mutta eivät ne omiin mielipiteisiin ja valintoihin lopulta vaikuttaneet. Toisaalta olen kuullut hieman itseäni nuoremmilta, että he saivat tosi suppeaa tietoa, oli kaikenlaisia suositteluja ja painostamisia siihen ja siihen ammattiin ja tuota ammattia ei kannata sinun ainakaan pitäisi tehdä.

Itsellä oli ihan selkeä visio yläasteella, että kielten aineenopettajaksi ja ala-asteella oli näyttelijäksi, mutta se tippui mielestä jo alan epävarman palkkauksen ja työllisyystilanteen takia. Opettajan ammatti tippui pois paljon myöhemmin kun elämää tuli elettyä enemmän.

Kävin lukion -84-87 enkä muista mitään opon tunteja? Enkä muista oliko mitään opoa edes. Lukio oli Turun keskustassa, joten ei mistään pienestä maaseutukoulusta kyse. Olenko vaan unohtanut ne täysinn merkityksettöminä, en tiedä.

Olin sukuni ensimmäinen ylioppilas ja tiesin hakevani yliopistoon. Mitään apua tai ohjeistusta en kotoakaan saanut, kun ei vanhemmat tienneet opiskelusta mitään. Pääsin opiskelemaan, joten neuvonnan puute ei mua haitannut.

Olin yläasteella 80-luvun puolivälissä. Rinnakkaisluokalla oli tyttö, joka halusi puutarhuriksi. Muistan opon olleen sitä mieltä, että niin hyvällä keskiarvolla pitäisi ehdottomasti mennä lukioon. Mielestäni olisi pitänyt olla tyytyväinen, kun teini-ikäisellä on jo selkeitä suunnitelmia eikä ajaudu vaan muun massan mukana.

OPOn tunnit olivat hyviä ja informatiivisia. Meillä kävi koulussa vierailijoita työelämästä ja teimme itse 4-5 vierailua eri oppilaitoksiin. Yhteishakupapereiden kanssa Opo auttoi jokaista ja kävi jokaisen kanssa henkilökohtaiset suunnittelukeskustelut. Suoritin maisteriopinnot ajallaan ja nyt takana 19-vuotinen ura liike-elämässä. Parhaillaan olen ison yksikön esihenkilönä ja teen väitöskirjaa.

Muistan ne takapenkin ölisijät, jotka istuivat huppu silmillä kuola suusta valuen valittamassa, että "nää opotunnit on ihan paskaa." 

Ihme. Jos ei mitään ymmärrä eikä mikään kiinnosta, ei sitä kipinää kehenkään saa pakotettua. Jos taas on innostunut ja kiinnostunut, tietoa ja neuvoja on kyllä tarjolla.

Se etelä-pohjalaisopo suositteli kaikia tavoittelemaan kokoomuspolitiikon uraa.

Tikkakoskella 80-luvun lopussa katsottiin lähinnä mihin pisteet riittää, käytiin tutustumassa ammattikouluihin ja lukioihin. Siinä se. Opo oli sellainen kuusikymppinen mummo eli joku 1930-luvulla syntynyt käppänä. Meille silloin huonommin pärjänneille laulu oli hakea niihin surkeimpiin paikkoihin, eli niihin mihin pääsi kuka vaan. Koskaan ei kerrottu kuinka arvosanoja voisi mennä myöhemmin korottamaan iltalukioon tai kuinka unelmat voisi tavoittaa. Mutta minkäs minä umpisurkeille kotioloille mahdoin. Hukkasin elämästä aika monta vuotta ja lopulta kyllästyin ainaiseen rahattomuuteen ja paikoin laitapuolen elämään. Myöhemmin hankin kaksikin eri korkeakoulututkintoa. Nykyään kuulun ylimpään tulodesiiliin. 

Nykyään jopa yliopistossa on apuja tarjolla opintojen suunnitteluun. Takavuosina sellaisesta ollut mitään hajuakaan. Onneksi ajat ovat muuttuneet.

Ite ilmoitin opolle meneväni Helsingin kauppakorkeakouluun ja vastauksena oli naurahdus ja "ehkä Uppsalan kauppakorkeakouluun". Menin sitten kuitenkin Helsingin kauppakorkeakouluun "opastuksesta" huolimatta.

Aikuislukiossa 2020 seutuun kannustettiin kivasti, opiskelen nyt DI:ksi. Nähtåvästi vasta viimeisen 15 vuoden aikana opinto-ohjaus on tosiaan muuttunut fiksummaksi. Osa menestystä ovat unelmat ja niitä kannattaa vaalia.

Oma OPO 80-luvulla oli kiva mies, joka suhtautui nuoriin tosi hyvin ja asiallisesti, mutta en minä kyllä muista vähääkään, mitä se minulle aikanaan sanoi.

Meillä oli yläasteella OPO 1980-luvun puolivälissä. Meidän piti tehdä esitelmä tulevaisuuden "ammatista". Saimme vinkin siitä, että kirjastossa on mm. oppilaitosten opinto-oppaita. Menin kirjastoon ja perehdyin kauppakorkeakoulun opinto-oppaaseen eli opintojen sisältöön ja tein esitelmän ekonomin työstä. Myöhemmin lukiossa mieleni muuttui ja perehdyin teknillisen korkeakoulun opintojen sisältöön. Kirjoitin ihan kohtuulliset yo-paperit ja pääsin sisään ensimmäisellä yrittämällä. Valmistuin myöhemmin diplomi-insinööriksi.

Isäni oli teknikko ja äitini oli ylioppilas ja merkonomi. Meillä arvostettiin kotona koulutusta, mutta ei kovin aktiivisesti ohjattu mihinkään suuntaan. Lähtökohtaisesti elämässä pitää valinnat tehdä itse ja hakea myös siihen tarvittavat tiedot. Koulujen oppilaanohjauksen ongelmana on se, että ohjausta antavilla itselläkään ei ole välttämättä kovin laajaa kokemusta koulujen ulkopuolisesta työelämästä, joka on varsin erilaista kuin oppilaitoksissa. Jotta edes jonkinlaista käsitystä ammatinvalintaa varten voisi saada, niin kouluihin pitäisi pyytää esimerkiksi oppilaiden vanhempia esittelemään työtänsä ja koulutusta. 

Ei kyllä kannustettu mihinkään, mutta tämä olikin -70 luvulla 8 ja 9 luokalla.

Ei opo kannustanut eikä kyllä kotonakaan. 

Opon tunnit 2003-06 olivat aivan turhia. Katseltiin leffoja yms. Ja ennen sitä yläasteella näytettiin vhs levyseppähitsaajista. Ja moneen kertaan... 

Lukion loppupuolella kävin sitten ammatinvalintapsykologilla. Minulla oli ajatus, että psykologia kiinnostaa, mutta psykologi tyrmäsi tämän heti. En kuulemma pääsisi ikinä yliopistoon. Ka oli minulla tuolloin himpun yli yhdeksän ja lukuaineista vielä korkeampi. Hän sanoi, että minun pitäisi hakea kirjanpitäjäksi ammattikoulun puolelle. Noh, en sitten hakenut. Hain lukemaan paikkakunnan perusteella vaan johonkin. Pääsin yhteen hakukohteistani, mutta keskeytin vuoden jälkeen. Hain uudelleen tällä kertaa sosionomiksi, mistä kukaan ei ollut maininnut siihen mennessä sanallakaan, enkä ennen kevään hakua ollut siitä kuullutkaan. Pääsin sisään ja olen saanut tehdä töitä ihmisten parissa. Varmaan olisin päässyt psykologiaakin lukemaan, mutta en ikinä yrittänyt, kun sanottiin, että en voi päästä. Kirjoitin kuitenkin useamman L ja E ja psykologia ja pitkä matikka vahvoja.