Kannustettiinko teitä tavoittelemaan unelmia koulun OPOssa tai ammatinvalinnassa?

Kävin ammatinvalinnanohjaajalla ja soveltuvuusteissä. Sain testeissä monilla osa-alueilla huipputulokset (verbaalinen lahjakkuus, avaruudellinen hahmottamiskyky). Ammatinvalinnanohjaaja kysyi, olisinko kiinnostunut jakelemaan vanhuksille ruokaa. Sinne minut sitten laitettiin. Vanhuspalvelussa ulkomaalaiset työntekijät ihmettelivät, kun osasin puhua heidän kieliään, ja miettivät olenko varmasti ihan oikeassa paikassa töissä.

Vaimo ja tämän sisarus menivät opiskelemaan mitä kiinnosti. Nyt molemmat pitkäaikaistyöttömiä maistereita.

Tarinan opetus: Opiskele sitä mikä kiinnostaa JA todennäköisesti työllistää. Tai jos on pakko valita näiden kahden välillä, valitse jälkimmäinen ja tee kiinnostuksen kohteesta harrastus. Työttömän elämä on perseestä.

Kyllä jo lukioiässä pitäisi vähän olla kykyä hankkia tietoa alasta, joka kiinnostaa.  Jos osaa esimerkiksi hakeutua tekniselle alalle muuten, pitäisi kyllä edes tietää, missä diplomi-insinöörejä koulutetaan.  Miten voi lukiolainen tänä päivänä olla täysin avuton ja tietämätön kaikesta?

Muistan yläasteelta, että OPO-tunneilla lähinnä luettiin mol.fi -sivuilta ammattien kuvauksia ja tehtiin useamman kerran joku soveltavuustesti. 

Ysillä oli sit henkilökohtainen tapaaminen, missä käytiin yhteishakujuttuja läpi. OPO sano, että mieti tarkkaan minkä vaihtoehdon laitan ensimmäiseksi, koska mulla oli niin hyvä keskiarvo, että pääsin varmasti kaikkiin vaihtoehtoihin.

Lukiosta en muista yhtään mitään, mutta ehkä joku henkilökohtainen tapaaminen on ollut, koska muistan kommentin, että ei ole mahdollista että joku meidän lukiosta ei hakisi jatko-opintoihin. (Tiesin että olin lähdössä au pairiksi, mutta hain sitten kuitenkin muutamaan eri vaihtoehtoon, enkä päässyt.)

Vierailija kirjoitti:

Vaimo ja tämän sisarus menivät opiskelemaan mitä kiinnosti. Nyt molemmat pitkäaikaistyöttömiä maistereita.

 

Tarinan opetus: Opiskele sitä mikä kiinnostaa JA todennäköisesti työllistää. Tai jos on pakko valita näiden kahden välillä, valitse jälkimmäinen ja tee kiinnostuksen kohteesta harrastus. Työttömän elämä on perseestä.

Jos kyse on 1990-luvulla opintonsa aloittaneista, niin ei kannata syyllistää vaimoa ja tämän siskoa. Tuolloin oli koko yhteiskunnassa ja kulttuurissa vahva eetos opiskelun tärkeydestä ja myös elinikäisestä oppimisesta. Koulutuksesta ei leikattu. EU-jäsenyys näkyi vahvasti vielä 2000-luvun alussa, kun oli erilaisia EU-opintokokonaisuuksia. Samoin monipuolista kielitaitoa pidettiin itsestäänselvyytenä osana opintoja. Viimeistään lukiossa kaikki lukivat jotain muuta kuin englantia, vaikkeivat olisikaan suunnitelleet esim. työuraa ulkomailla. 

Tuo kaikki tuntuu tämän hetken näkökulmasta suurelta utopialta, vaikka ihan itse olen tuon ajan teininä ja vuosituhannenvaihteen ylioppilaana aikakautta elänyt. 

Nokian nousu ja tuho nostivat ehkä insinööritieteen ja taloustieteen korkeimmaksi kaikkia muita, mikä johti humanistis-yhteiskunnallisten tieteiden joutumiseen kutakuinkin sylkykupiksi ja eri tahojen välineeksi nostaa itsensä muita paremmaksi. Kuitenkin juuri tuolloin suomalaisten PISA-tulokset olivat maailman huippua ja lamakin oli taittunut. 

Miten on mennyt viimeiset 17-18 vuotta, kun humanisteilla ja yhteiskuntatieteilijöillä ei ole sanan- eikä varsinkaan muutakaan valtaa missään vaan insinöörit (sis. DI) ja ekonomistit ovat päässeet vaikuttamaan aivan kaikessa: yhteiskunnassa, koulussa, kulttuurissa painotetaan kilpailua ja rahan merkitystä aivan kaiken mittana. Aivan Kaiken. Voivatko suomalaiset nyt paremmin kuin 1990-luvulla? Henkinen terveys? Mielenterveys? Fyysinen terveys? Kansanterveys? 

Onnellisia ollaan kansakuntana eri mittauksissa ehkä sen vuoksi, että muistetaan vielä historia ja tiedetään, että asiat voisivat olla vielä pahemminkin. Suuret ikäluokat olivat lapsia kun oli sotienjälkeinen pula-aika. He muistavat ja tietävät ja ovat onnellisia, että nyt on asiat kaikesta huolimatta paremmin. Heitä on kaikkein eniten, siitä syystä vaikuttavat onnellisuustilastoihinkin. 

Vaan olemmeko onnellisempia nyt 2020-luvulla kuin olimme 1990-luvulla, 1980-luvusta puhumattakaan? 

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2007 ja lukion opinto-ohjaajana toimi mukava yhteiskuntatiedon opettaja. Hän sanoi kaksin tapaamisessamme ennen YO-kirjoituksia, että "sinä pääsisit ihan mihin vaan yliopistoon, jos olisi yhtään motivaatiota opiskeluun". Meni aika rankasti tuo myöhäisteini-ikäni ja opo olikin aivan oikeassa. En lukenut kokeisiin tai lukulomallakaan yhtään, kirjoitin M:n paperit ulkomuistin varassa ja menin pikaruokaravinteliin töihin. Myöhemmin olen sitten kouluttautunut lisää, kun vuosien ura burgerinpaistajana alkoi nyppimään. Ehtii sitä myöhemminkin!

Tavoitella unelmia ja haaveita. Ei saanut haaveilla ja unelmia saisi tavoitella sitten kun olisi työ ja säännöllinen palkka. Kyllä ohjaus oli sitä luokkaa, että miten vaan nopeasti ja helposti pääsisi leivänsyrjään kiinni. Tytöille varsinkaan ei ehdotettu muuta kuin lastentarhan tai alakoulun open työtä, ellei konttoristiksi halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole jäänyt mitään mieleen opon tapaamisista. Tosin syynä voi olla se, että minulla oli selkeät pasmat siitä, mitä teen. Olin ns. kympin oppilas ja itselleni oli täysin selvää, että lukioon ja sitten lääkäriksi tai juristiksi. Lukiossa sitten lääkäri tippui pois ja juristi pysyi. Kotona ei erityisesti kannustettu, mutta ei millään tavalla kyseenalaistettukaan sitä, ettenkö pystyisi toteuttamaan suunnitelmia. 

Eli ihan itsenäisesti tämä uravalinta tuli tehtyä eikä unelmiani kyseenalaistettu millään tavoin. Näin jälkikäteen voin todeta, että uravalinta oli oikea, mutta ehkä olisi ollut hyvä, jos minulle olisi hieman kerrottu juristin todellisesta työstä, sillä minulla taisi olla kuvitelmat pohjautuen Matlockiin... Tosin eipä vanhemmilla tai opolla tainnut olla siitä mitään tietoakaan.

asianajaja, N54

Vain A -kirjain erottaa sinut sikatilallisesta, silloin olisit sianajaja...

Vierailija kirjoitti:

1980-luku. Työläisperheen lapsi, peruskoulussa ysin keskiarvo, lukiossa hieman vähemmän. Opo ei koskaan edes vihjaissut minulle sellaisesta ajatuksesta, että kannattaisi lähteä yliopistoasteelle opiskelemaan. Enkä minä älynnyt, kun koko suuressa suvussa oli siihen mennessä vasta yksi ylioppilas. "Hienompien perheiden" lapsille teknilliseen korkeakouluun lähteminen oli itsestäänselvyys, minulle asia ei tullut edes mieleen.

Siinä sitten hukkaantui pari vuotta kun kävin jossain teknikkokoulussa toteamassa, että olen ihan väärässä paikassa. Kun sitten älysin hakeutua teknilliseen korkeakouluun, valmistuin dippainssiksi normaalissa ajassa, ja tässä ammatissa sitä nyt sitten ollaan oltu viimeisen 30 vuotta. Ja siitä ei kuulu kyllä yhtään kiitosta opintojen "ohjaukselle".

Näin se oli kasarilla, ei kannustettu, vaan meitä tyttöjä jopa toppuuteltiin. Minäkin kävin sitten ensin jossain opistossa kolme vuotta turhautumassa. Lopulta kyllä löysin oman alani, jolta väittelin nopeassa aikataulussa tohtoriksi ja sain hyvän työuran. Sen alkupään harhailun olisi voinut välttää jos olisi saanut heti kunnollista ammatinvalinnan ohjausta, mutta se on mennyttä. Ehkä nykyään on paremmin?