Kannustettiinko teitä tavoittelemaan unelmia koulun OPOssa tai ammatinvalinnassa?

Kävin ammatinvalinnanohjaajalla ja soveltuvuusteissä. Sain testeissä monilla osa-alueilla huipputulokset (verbaalinen lahjakkuus, avaruudellinen hahmottamiskyky). Ammatinvalinnanohjaaja kysyi, olisinko kiinnostunut jakelemaan vanhuksille ruokaa. Sinne minut sitten laitettiin. Vanhuspalvelussa ulkomaalaiset työntekijät ihmettelivät, kun osasin puhua heidän kieliään, ja miettivät olenko varmasti ihan oikeassa paikassa töissä.

Vaimo ja tämän sisarus menivät opiskelemaan mitä kiinnosti. Nyt molemmat pitkäaikaistyöttömiä maistereita.

Tarinan opetus: Opiskele sitä mikä kiinnostaa JA todennäköisesti työllistää. Tai jos on pakko valita näiden kahden välillä, valitse jälkimmäinen ja tee kiinnostuksen kohteesta harrastus. Työttömän elämä on perseestä.

Kyllä jo lukioiässä pitäisi vähän olla kykyä hankkia tietoa alasta, joka kiinnostaa.  Jos osaa esimerkiksi hakeutua tekniselle alalle muuten, pitäisi kyllä edes tietää, missä diplomi-insinöörejä koulutetaan.  Miten voi lukiolainen tänä päivänä olla täysin avuton ja tietämätön kaikesta?

Muistan yläasteelta, että OPO-tunneilla lähinnä luettiin mol.fi -sivuilta ammattien kuvauksia ja tehtiin useamman kerran joku soveltavuustesti. 

Ysillä oli sit henkilökohtainen tapaaminen, missä käytiin yhteishakujuttuja läpi. OPO sano, että mieti tarkkaan minkä vaihtoehdon laitan ensimmäiseksi, koska mulla oli niin hyvä keskiarvo, että pääsin varmasti kaikkiin vaihtoehtoihin.

Lukiosta en muista yhtään mitään, mutta ehkä joku henkilökohtainen tapaaminen on ollut, koska muistan kommentin, että ei ole mahdollista että joku meidän lukiosta ei hakisi jatko-opintoihin. (Tiesin että olin lähdössä au pairiksi, mutta hain sitten kuitenkin muutamaan eri vaihtoehtoon, enkä päässyt.)

Vierailija kirjoitti:

Vaimo ja tämän sisarus menivät opiskelemaan mitä kiinnosti. Nyt molemmat pitkäaikaistyöttömiä maistereita.

 

Tarinan opetus: Opiskele sitä mikä kiinnostaa JA todennäköisesti työllistää. Tai jos on pakko valita näiden kahden välillä, valitse jälkimmäinen ja tee kiinnostuksen kohteesta harrastus. Työttömän elämä on perseestä.

Jos kyse on 1990-luvulla opintonsa aloittaneista, niin ei kannata syyllistää vaimoa ja tämän siskoa. Tuolloin oli koko yhteiskunnassa ja kulttuurissa vahva eetos opiskelun tärkeydestä ja myös elinikäisestä oppimisesta. Koulutuksesta ei leikattu. EU-jäsenyys näkyi vahvasti vielä 2000-luvun alussa, kun oli erilaisia EU-opintokokonaisuuksia. Samoin monipuolista kielitaitoa pidettiin itsestäänselvyytenä osana opintoja. Viimeistään lukiossa kaikki lukivat jotain muuta kuin englantia, vaikkeivat olisikaan suunnitelleet esim. työuraa ulkomailla. 

Tuo kaikki tuntuu tämän hetken näkökulmasta suurelta utopialta, vaikka ihan itse olen tuon ajan teininä ja vuosituhannenvaihteen ylioppilaana aikakautta elänyt. 

Nokian nousu ja tuho nostivat ehkä insinööritieteen ja taloustieteen korkeimmaksi kaikkia muita, mikä johti humanistis-yhteiskunnallisten tieteiden joutumiseen kutakuinkin sylkykupiksi ja eri tahojen välineeksi nostaa itsensä muita paremmaksi. Kuitenkin juuri tuolloin suomalaisten PISA-tulokset olivat maailman huippua ja lamakin oli taittunut. 

Miten on mennyt viimeiset 17-18 vuotta, kun humanisteilla ja yhteiskuntatieteilijöillä ei ole sanan- eikä varsinkaan muutakaan valtaa missään vaan insinöörit (sis. DI) ja ekonomistit ovat päässeet vaikuttamaan aivan kaikessa: yhteiskunnassa, koulussa, kulttuurissa painotetaan kilpailua ja rahan merkitystä aivan kaiken mittana. Aivan Kaiken. Voivatko suomalaiset nyt paremmin kuin 1990-luvulla? Henkinen terveys? Mielenterveys? Fyysinen terveys? Kansanterveys? 

Onnellisia ollaan kansakuntana eri mittauksissa ehkä sen vuoksi, että muistetaan vielä historia ja tiedetään, että asiat voisivat olla vielä pahemminkin. Suuret ikäluokat olivat lapsia kun oli sotienjälkeinen pula-aika. He muistavat ja tietävät ja ovat onnellisia, että nyt on asiat kaikesta huolimatta paremmin. Heitä on kaikkein eniten, siitä syystä vaikuttavat onnellisuustilastoihinkin. 

Vaan olemmeko onnellisempia nyt 2020-luvulla kuin olimme 1990-luvulla, 1980-luvusta puhumattakaan? 

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2007 ja lukion opinto-ohjaajana toimi mukava yhteiskuntatiedon opettaja. Hän sanoi kaksin tapaamisessamme ennen YO-kirjoituksia, että "sinä pääsisit ihan mihin vaan yliopistoon, jos olisi yhtään motivaatiota opiskeluun". Meni aika rankasti tuo myöhäisteini-ikäni ja opo olikin aivan oikeassa. En lukenut kokeisiin tai lukulomallakaan yhtään, kirjoitin M:n paperit ulkomuistin varassa ja menin pikaruokaravinteliin töihin. Myöhemmin olen sitten kouluttautunut lisää, kun vuosien ura burgerinpaistajana alkoi nyppimään. Ehtii sitä myöhemminkin!

Tavoitella unelmia ja haaveita. Ei saanut haaveilla ja unelmia saisi tavoitella sitten kun olisi työ ja säännöllinen palkka. Kyllä ohjaus oli sitä luokkaa, että miten vaan nopeasti ja helposti pääsisi leivänsyrjään kiinni. Tytöille varsinkaan ei ehdotettu muuta kuin lastentarhan tai alakoulun open työtä, ellei konttoristiksi halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole jäänyt mitään mieleen opon tapaamisista. Tosin syynä voi olla se, että minulla oli selkeät pasmat siitä, mitä teen. Olin ns. kympin oppilas ja itselleni oli täysin selvää, että lukioon ja sitten lääkäriksi tai juristiksi. Lukiossa sitten lääkäri tippui pois ja juristi pysyi. Kotona ei erityisesti kannustettu, mutta ei millään tavalla kyseenalaistettukaan sitä, ettenkö pystyisi toteuttamaan suunnitelmia. 

Eli ihan itsenäisesti tämä uravalinta tuli tehtyä eikä unelmiani kyseenalaistettu millään tavoin. Näin jälkikäteen voin todeta, että uravalinta oli oikea, mutta ehkä olisi ollut hyvä, jos minulle olisi hieman kerrottu juristin todellisesta työstä, sillä minulla taisi olla kuvitelmat pohjautuen Matlockiin... Tosin eipä vanhemmilla tai opolla tainnut olla siitä mitään tietoakaan.

asianajaja, N54

Vain A -kirjain erottaa sinut sikatilallisesta, silloin olisit sianajaja...

Vierailija kirjoitti:

1980-luku. Työläisperheen lapsi, peruskoulussa ysin keskiarvo, lukiossa hieman vähemmän. Opo ei koskaan edes vihjaissut minulle sellaisesta ajatuksesta, että kannattaisi lähteä yliopistoasteelle opiskelemaan. Enkä minä älynnyt, kun koko suuressa suvussa oli siihen mennessä vasta yksi ylioppilas. "Hienompien perheiden" lapsille teknilliseen korkeakouluun lähteminen oli itsestäänselvyys, minulle asia ei tullut edes mieleen.

Siinä sitten hukkaantui pari vuotta kun kävin jossain teknikkokoulussa toteamassa, että olen ihan väärässä paikassa. Kun sitten älysin hakeutua teknilliseen korkeakouluun, valmistuin dippainssiksi normaalissa ajassa, ja tässä ammatissa sitä nyt sitten ollaan oltu viimeisen 30 vuotta. Ja siitä ei kuulu kyllä yhtään kiitosta opintojen "ohjaukselle".

Näin se oli kasarilla, ei kannustettu, vaan meitä tyttöjä jopa toppuuteltiin. Minäkin kävin sitten ensin jossain opistossa kolme vuotta turhautumassa. Lopulta kyllä löysin oman alani, jolta väittelin nopeassa aikataulussa tohtoriksi ja sain hyvän työuran. Sen alkupään harhailun olisi voinut välttää jos olisi saanut heti kunnollista ammatinvalinnan ohjausta, mutta se on mennyttä. Ehkä nykyään on paremmin?

80-luvun lopussa VHS pyörimään ja te takapenkin pojat ammattikouluun, ette te lukiossa pärjää. Se on vaativa koulu! Toni ja Tuija ovat lahjakkaita matematiikassa joten te menette lukioon. Tollasta se oli, huh huh.

T. Insinööri

Meidän opo oli raivohullu alkoholisti, joka suuttui, jos häntä meni häiritsemään kesken työpäivän. 

Hahahahahaha, no ei todellakaan. Käynti opolla;

-Sä meet siis lukioon?

-No mä kyllä ennemmin ammatin haluaisin ja mua kiinnostaisi...

-Joo no lukio on sulle hyvä, kumpaan kaupungin lukioon haet?

Näin 96-97. Jätin muuten sen lukion kesken.

Voi ap, kun meillä kasarilla koulua käyneillä ei illut ammatinvalinnanohjausta lainkaan. Ei lisään, ei näytetty edes mitään videoita.

Kaikki on aikaan sidottua. Näin jälkikäteen on turha valittaa ja ihmetellä jonkun asian puuttumista silloin ennen. Silloin on toimittu sen ajan parhaalla tietämyksellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vaimo ja tämän sisarus menivät opiskelemaan mitä kiinnosti. Nyt molemmat pitkäaikaistyöttömiä maistereita.

 

Tarinan opetus: Opiskele sitä mikä kiinnostaa JA todennäköisesti työllistää. Tai jos on pakko valita näiden kahden välillä, valitse jälkimmäinen ja tee kiinnostuksen kohteesta harrastus. Työttömän elämä on perseestä.

Jos olet älykäs, aloitteellinen ihminen menestyt millä alalla tahansa. Perustat vaikka oman yrityksen.

Koululaitoshan on aluperin amerikassa ollut ja perustettu kouluttamaan ihmisistä työntekijöitä teollisuuteen eikä itsenäiseksi ajattelijoiksi. Tässä on taustalla teollisuus aikakauden vaikutteita vielä vaikka tuokin aika on Suomessa jo ohi kun tehtaita ei enää juurikaan ole. Joten Suomenkin pitäisi päästä tuosta eteenpäin ja uudistaan koulutusta siihen suuntaan, että ihmiset nimenomaan uskaltaa tavoitella unelmia ja uusia ideoita, innovaatioita jne. Muutos tulee vähän väkisinkin kun teitä ei enää ole tehtaissa samoin kuin ennen. Mutta kyllä sen huomaa, että osa lapsista ihan tarkoituksella johdetaan vielä matalapalkka aloille töihin vaikka heillä olisi muita unelmia, esim. omalle pojalleni, läksyjä ei saanut tehdä kotona ym. ja kas kummaa hän luopua korkeakoulu haaveistaan. Joten meni siinä samalla itselläkin luottamus koululaitokseen. 

Ei, ei kannustettu. Kerroin mitä haluan, eli taideyliopistoon, niin opo toppuutteli ja sanoi että sinne on vaikea päästä, kannattaa hakea johonkin mihin pääsee helpommin, vaikka käsi- ja taideteollisuusalalle amikseen. Pääsin kuitenkin sinne mihin halusinkin. 

Ei. Isäni oli ollut romani ja minua puolimustalaista kannustettiin helppoihin kaupan alan töihin koska minulla oli hyvä laskupää. 

Tosiasiassa kaikissa aineissa arvosanani olivat kiitettäviä. Tiesin jo opon jupinoita kuunnellessani ja niile nyökkäillessäni että menisin luokioon ja kirjoittaisin ja menisin lukemaan jotain viisasta.Niin kävi. 

Ei millään tavalla. Tämä 1980-luvulla.

Jos opo olisi edes vähän yrittänyt, olisin saattanut valita aivan toisen alan. Ei tämä nykyinenkään hassumpi ole ollut, mutta olisi ollut rahkeita muuhunkin. Kyvyistään epävarmaa nuorta olisi ollut tarpeen kannustaa enemmän uskomaan omiin kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa.

Omille lapsille olen tätä pyrkinytkin tekemään, realistisesti ja liioittelematta tietysti.

Olen aloittanut koulunkäyntini 1960-luvulla ja lopettanut 1973. Ei ole ollut mitään opoa tai ammatinvalinnan ohjausta.

Kai se jotain yritti, mutta teini-ikäinen poika, eihän se mitään saa ähkäistyä ulos noin syvällisistä aiheista. Puhumattakaan, että ois kauheesti miettinyt edes huomista.