Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?

Rakastin ja rakastan edelleen ex-miesystävän lapsia. Välillä, näin kolmenkin vuoden jälkeen ikävä tuntuu lähes kipuna, kun mietin mitä heille kuuluu ja miten olisi ollut hienoa saada seurata niiden kahden loistavan ihmisenalun matkaa aikuisiksi asti.

Eli, ei enää koskaan suhteeseen lapsellisen miehen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hurjan kuuloisia mielipiteitä täällä, ”toivon ettei miehelläni olisi lapsia”. Olen lapseton enkä halua omia, mutta minulle on itsestäänselvää, että aikuiselle ihmiselle omat lapset tulevat aina ensin, lasten toinen vanhempi seuraavana ja muut aikuiset ja kaikki muu vasta sen jälkeen. Seurustelen miehen kanssa, jolla on 9 ja 12 v lapset, jotka asuvat miehen luona joka toinen viikko. Kun lapset ovat isällään, minä olen omassa kodissani ja tarjoan heille tilaa ja aikaa olla vain yhdessä. Tapaan toki lapsia säännöllisesti ja he viettävät esim aikaa minun sukuni kesämökillä (asiasta sopien lasten äidin kanssa tietysti). En aio luopua omasta asunnostani ennen kuin lapset ovat aikuisia, koska lapsilla on hyvä äiti enkä halua tunkea kuvioon mukaan sen enempää. Jos mieheni joskus esittäisi, että minun asiani ovat tärkeämpiä kuin hänen lastensa asiat, halveksuisin miestä. Erosta huolimatta vaadin myös, että hän kohtelee lasten äitiä kunnioituksella, koska he ovat kuitenkin samaa perhettä kuolemaansa saakka.

Lapset toki tulee ensimmäisenä, mutta kun on erottu lasten vanhemmasta (on se sitten äiti tai isä) niin ei se todellakaan tule toisena. Taisikin olla provo tämä viesti

Tuon nyt oli kirjoittanut joku katkera eksä XD

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tuollaisen takia tarvitsee erota? Eihän se lapsi ikuisesti tuon ikäinen ole.

Olisiko erilleen muutto sellainen, mikä voisi helpottaa? Esim niinä viikkoina, kun lapsi on isällään niin sinä olet enemmän omassa kodissasi. Sitten kun lapsi alkaa olla vähän vanhempi ja kykenee hallitsemaan ADHD:ta, niin voitte taas muuttaa yhteen.

Tätä aina ehdotetaan. Monelle kuitenkin se arjen jakaminen nimenomaan on tärkeää, ei haluta olla parisuhteessa jos ei voi seuraavaan 10 vuoteen asua yhdessä. Lisäksi voi olla tilanne, että lapsettomalla kumppanilla on omia lapsihaaveita. Niitä on hankalampaa toteuttaa erillään asuen.

Kai se silti on parempi, että ollaan yhdessä ja asutaan erillään, kuin että erotaan.

Vieläkö täällä jauhetaan tätä paskaa?

Christiiina kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puoliso ja lapsi tuli elämääni lapsen ollessa 6kk. Menimme naimisiin ja adoptoin hänet omaksesi kun hän oli kolmevuotias. Erosimme kun hän oli 11. Nyt olen kaikkien lasteni yksinhuoltaja ja kaikki ovat tasa-arvoisessa asemassa elämässäni. Jokaista lastani rakastan.

Tuo on ihan eri asia, kun kyseessä on adoptiolapsi eikä bonuslapsi.

Sehän olisi vielä pahempaa, jos ei tulisi adoptiolapsensa kanssa toimeen.

Ihan kivoja, vaikkakin tosi ujoja lapsia. Kyllä minulle tulee heitä ikävä, jos en ole nähnyt heitä vähään aikaan.

Olin suhteessa lapsellisen miehen kanssa. Silmäni avautuivat todella miehen touhuihin vasta, kun näin miten käyttäytyi lastensa kanssa. Oli mm. kunnon kännissä, kiukutteli lapsille ja aamulla nukkui krapulaansa kun minä tein lapsille aamupalaa ja yritin keksiä jotain kivaa tekemistä, etteivät he tajuaisi. Vaikka ei se varmaan ollut heille ensimmäinen kerta ja tajusivat kyllä, mistä on kysymys. Onneksi heillä on fiksun oloinen äiti ja toivon, että heillä on hyvä tulevaisuus. Toivon kaikille pikkuisille pelkkää hyvää, mutta suhtaudun suurella varauksella tulevaisuudessa isäihmisiin.

Kaikki eivät vielä osaa sheivata kunnolla ja voi olla siksi vaikea kokemus uintitunnit koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Eli, ei enää koskaan suhteeseen lapsellisen miehen kanssa.

Tuosta syystä en lapsettomana miehenä itsekään halua lapsellisen naisen kanssa suhteeseen ellei siinä ole aivan järkyttävää kemiaa ja/tai aika pian realisoituvaa "vauvatakuuta" yhteisestä lapsesta. Koska muuten jää tyhjän päälle kuitenkin jos suhteeseen panostanut ja kiintynyt lapsiin... koska vaikkei oikea isä olekaan niin haluan kuitenkin olla hyvän aikuisen roolimalli.

Adoptoin vaimoni tyttären, ja todella tunnen hänet omaksi tyttärekseni nyt ja olen ylpeä ja onnellinen hänestä. Hänen biologinen isänsä on kuollut, joten ei ole mitään ristiriitoja siihenkään suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut tätä ketjua ja huomannut, että hirveän monella uusperheen lapsella asperger-ADHD ominaisuuksia. Onko nyt niin, että kun lasta siirretään paikasta toiseen, vieraidenkin ihmisten luo, niin

käyttäytymishäiriöt lisääntyy? Tilanne on lapselle tukala, ja heijastuu vanhempiinkin. Jos minua olisi lapsena viety huushollista toiseen, niin olisin kyllä näyttänyt kiukkuni kaikille.

Ainakin jos on neuroepätyypillinen, muutokset ja tuttujen rutiinien puute vaikeuttavat oireilua ja lisäävät kuormitusta. Toisin sanoen, ne ovat elintärkeitä, jotta ominaisuuden kanssa pärjää mahdollisimman hyvin. Siinä missä itse pärjäilin lapsena joten kuten siinä sivussa, räjäytti kahden kodin tuomat muutokset pakan täysin. Kompensointi ei onnistu enää, jos sille ei ole mitään tukea ja toki tilanteen kuormittavuus itsessään, omien haasteiden lisänä.

Puolisoni nyt on niin lapsellinen, että hänestä ei kertakaikkiaan ole isäksi  lapsille.

(hyvä jos hänestä nyt on yleensä edes puolisoksi)

En koskaan ikinä milloinkaan aloittaisi parisuhdetta lapsellisen henkilön kanssa. Siinä sopassa olisi vielä nepsyt, addddtt abcdt ym. diagnoosit, ja ehkä hullu mustasukkainen exä, niin huh. Tuossa kuviossa tuhlaisi oman elämänsä aika hukkaan.

Ja yksi asia jota jaksan kummastella, että miksi on lisäännyttävä lähes jokaisen kumppanin kanssa! Jos kummallakin on jo entuudestaan lapsia, eli kireä ja kiireinen arki taloushuolineen, niin miksi tuon kaiken keskelle täytyy vielä vääntää se yhteinen lapsi. Sitten tulee kuitenkin se ero.

Pääsette ihmiset arjessa helpommalla, kun pysytte erossa lapsellisista henkilöistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi monilla erolapsilla on valitettavasti nepsydiagnoosi. Niin on minunkin bonuslapsilla. Vanhemmiltahan se tulee ja vanhempien omat (mahdollisesti diagnosoimattomat) nepsyhäiriöt ovat osaltaan olleet monesti vaikuttamassa perheen hajoamiseen. Bonuslasteni äidillä on melko todennäköisesti autismia. Hän on jättänyt koulut kesken, ei onnistu ihmissuhteissa, on ahdistunut ja yliherkkä. Lasten isällä eli miehelläni on ADD. Hän suuttuu herkästi, ei meinaa saada asioita aikaiseksi ja on aika kovapäinen. Toisella lapsista on asperger ja toisella ADD. Keskenään tulevat jotenkuten toimeen, mutta aikuisten kanssa on välillä hankalaa.

Sellainen tapaus. Itse juoksisin karkuun ja lujaa. Asettaisin oman elämän etusijalle. Miksi tuhlata elämäänsä vieraiden ihmisten nepsyihin, ADD, nyksän exsän autismiin, lapsen aspergeriin...

Jep. Mietin myös, että sellainen tapaus. Melkein ääneen nauroin. Siinä on ehta wt-porukka.

Vierailija kirjoitti:

Tulee niin surku lasten puolesta, kun tätä keskustelua lukee. Kyllä lapset aistivat sen, jos äiti/isäpuoli ei tykkää hänestä. Ihan turha vedota siihen, että ei lapsi sitä tiedä.

Mä olen ollut kyllä onnellisessa asemassa, kun molempien vanhempieni uudet puolisot ottivat mut teininä tosi hyvin vastaan. Äitipuolen kanssa en teininä ollut niin läheinen, mutta nykyään olemme viikottain tekemisissä. Isäpuoli taas on aina ollut mulle ns. varaiskä. Nyt kun olen kolmekymppinen ja saamassa vauvan, niin myös äiti- ja isäpuolesta tulee vauvalle mummi ja pappa siinä missä omista biologisista vanhemmistanikin.

Lapsenlapsen kastejuhlissa minulta kysyttiin, haittaako 'varamummin' olemassaolo minua. No ei haitannut, kun omalta puoleltakin oli bonusmummi olemassa, mutta vävyn äitiä asia häiritsi. Yhdelläkään lapsella ei ole liikaa välittäviä aikuisia. Pikkuinenhan siinä menettäisi, en minä. 

Vierailija kirjoitti:

Tosiaan ei ole minun lapseni. Mies on ihana, ja meillä menee hyvin. Ainut asia, mistä riidellään, on hänen lapsi. Lapsi on jotenkin traumatisoitunut erosta. Äitinsä oli eroon syypää, petti miestäni toisen miehen kanssa. Lapsi on vihainen minulle, vaikka en ollut edes kuvioissa silloin. On hyvin mustasukkainen ja kateellinen. Isänsä vieressä haluaa nukkua ja pitää kädestä kiinni. Puhuu vain isälle. Olen sanonut miehelle, että vaikka häntä rakastankin en ehkä jaksa lapsen temppuilua kovin pitkää. Isä haluaa vain miellyttää lasta. Minusta sietäisi opettaa tapoja ja ihan käyttäytymään ihmisten kanssa. Ja jos ei siihen pysty, niin minä jatkan elämääni. Ei isän uusi puolisokaan mikään sylkykuppi ole, jota voi kohdella huonosti.

Lapsen isän pitää sanoa tuosta käytöksestä lapselle. Se on myös sinunkin asunto ja sinä määräät siellä miten sinua siellä kohdellaan. Sylkykupiksi ei tarvitse suostua oli lapsi kuinka nepsy tahansa.

Mikä ihme tää nepsy homma on? Viimeksi huudettiin adhd:ta ja nyt on uutena muotina nepsy.

On se kumma, kun joka asiaan täytyy saada diagnoosi. Joidenkin lasten kohdalla saattaa olla vain se, että ovat luonteeltaan ylivilkkaita ja ilkeitä, eikä kyse välttämättä ole mistään ns. vammasta.

Olen kiintynyt kumppanin lapsiin syvästi. Kyllähän se tekee haavoittuvan olon.

Silti elämä on elämisen arvoista, kun uskaltaa rakastaa. Olen iloinen, että saan olla turvallinen aikuinen heidän elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sairasta tekstä. Hävetkää. Sylvi Kekkonen jo aikoinaan sanoi että "Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei mahdu muita kuin hänen omat lapsensa.

Sylvi Kekkosen aikaan oli sotaorpoja paljon. Heitä moni perhe otti kasvattilapseksi. Ei jäänyt kadulle kukaan. Kaikista Suomi huolehti.

Entä nykyään? Lapsilla on biologiset vanhemmat elossa ja silti lapset narkkaa kadulla. Millainen äidin- ja isänrakkauden piiri on näiden lasten vanhemmilla?

Miten se vastuu voisi olla isän tai äidin seurustelukumpppanilla, jos edes oikeita vanhempia ei lastensa asiat kiinnosta yhtään?

Seurustelin miehen kanssa, joka antoi 8v pyörittää arkea. Joka asiassa antoi periksi. Osti kaiken mitä tyttö halusi. Voitte kuvitella, mitä käytös oli sitten, kun isukki ei asettanut rajoja, eikä ymmärtänyt mikä on ongelma. En jaksanut. Totesin, että jos lapsenkasvatusmalli on tuollainen, niin ei meillä ole yhteistä tulevaisuutta. Paras päätös oli lähteä.