Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?

Ymmärrän sinua tosi hyvin. Itse en juuri tästä syystä aloita edes seurustelua jos miehellä olisi lapsia edellisestä suhteesta, kun itse olen vapaaehtoisesti lapseton. Ne on aina jonkun toisen lapsia ja omien lasten kanssa siinä olisi varmasti aivan eri rakkaus lasta kohtaan joka on oma, mutta tuossa tilanteessa saa vain kaikki huonot puolet ja joutuu kuormittumaan lapsesta joka ei ole oma eikä siinä ole omaa lastaan kohtaan rakkautta, ja jota ei olisi koskaan edes halunnut. Itse eroaisin niin pian kuin mahdollista ja varmistaisin ettei näin käy uudelleen. Maailmassa on aivan mielettömiä miehi joilla ei ole lapsi ja itsekin löysin sellaisen ja huh miten ihanaa ja helppoa arki on<3

En tunne yhtään mitään. Miksi pitäisikään? Eivät ole minun vertani.

Taas tätä keskustelua lukiessa olen kyllä niin onnellinen siitä, että a) isäni aikanaan löysi maailman ihanimman naisen, jonka sylissä oli tilaa minullekin. Edelleen äitipuoleni on minulle yksi rakkaimmista ihmisistä elämässäni.

Ja että oma exäni löysi filippiiniläisen  puolison. Siellä kun on kulttuurissa, että kaikki aikuiset on "äitejä ja isiä", ja kaikki lapset voivat kutsua ketä tahansa aikuista äidiksi tai isäksi. Näkyy siinä kohtelussa ja ajattelussa aika selvästi. Vaikka aluksi oli hassua kun tuo nainen sanoi minunkin lapsiani omikseen, olen tajunnut että se on vain ja ainoastaan lasteni etu.

Ystävälläni on kaksi bonuslasta miehensä puolelta ja heillä on myös yksi yhteinen. Bonuslapset olivat pieniä, kun suhde alkoi ja nyt jo isoja. Hän on kertonut rakastavansa myös bonuksia oikein paljon ja lapset tekevät myös hänelle äitienpäiväkortit jne. On myös hyvissä väleissä lasten äitiin.

Tähän on varmasti vaikuttanut, että lapset eivät ole nepsyjä (vaikka tottakai ovat osanneet silti olla hankalia) ja että heidänkin äitinsä on järkevä ja välit tähän uuteen puolisoon (ystävääni) saatiin luotua jo alkuunsa, eikä kumpikaan ollut mustasukkainen toisistaan. Myös kaikkien sisarusten välit ovat tasavertaiset.

Itse toki rakastan omia lapsiani enemmän kuin mitään muuta, mutta olen huomannut ystävieni lapsista kiintyväni juuri niihin ns.helppoihin ja kivoihin lapsiin. Elän ydinperheessä ja emme ole eromassa tms., mutta jos niin olisi, niin varmasti itsellenikin olisi vaikeaa elää haastavien nepsylasten kanssa, kun omani ovat olleet aina rauhallisia ja suhteellisen helppoja tapauksia. Tämä toki on kurjaa, kun eihän se lapsen (eikä välttämättä mitenkään vanhemmankaan) vika ole, jos lapsella on haasteita. Mutta näin se vain on.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen aina ollut lapsirakas, ja siksi ei haitannut yhtään että miehellä oli lapsi ennestään 

. Alkuun kaikki meni hyvin ja lapsi piti minusta. Mutta sitten lapsen äiti alkoi laittamaan kapuloita rattaisiin ja myrkyttämään lapsen mieltä. Niinhän siinä kävi että lapsi lopulta inhosi minua, vaikka yritin kaikkeni hänelle näyttää että olen yhä se sana tyyppi, josta hän alkuun piti niin paljon. Laitoin kuitenkin rajat huonolle käytökselle; meidän kotona ei ketään haukuta eikä lyödä, ei edes koiraa, eikä kohdella asiattomasti. Tämä sai lapsen äidin pahemmin suuttumaan, kun en saisi hänen lasta komentaa. Luulin että menisi itsestään ohi tämä vaihe; luulin väärin. Saimme miehen kanssa yhteisiä lapsia. Pikkusisarukset oli tälle miehen lapselle mukavia, heistä tykkäsi paljon, mutta minä olin edelleen kuin punainen vaate. Tein kuitenkin selväksi että kaikkia lapsia kohdeltaisiin tasapuolisesti, näin tehtiin vuodet. Lopulta erosimm

Hyvä että pidit rajat, näissä tosin aina ihmetyttää missä se lapsen isä on? Miksi hän ei puuttunut lapsen käytökseen? Meillä olisi ihan selvä, että lapsi ei hypi taloudessa yhdenkään aikuisen nenille. Eikä yksikään aikuinen kohtele lapsia epätasa-arvoisesti tai ylipäätään huonosti.

Mutta se vaan särähti korvaan, että tuon lapsen olisi pitänyt olla sinulle kiitollinen siitä, että hän sai elää ihan tavallista lapsuutta omassa kodissaan? Ovatko omat lapsesi siis olleet kiitollisia sinulle siitä että olet hoitanut kodin ja ovat saaneet harrastaa? Todella outo ajatuskin tuollainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko ap. käyneet perheterapiassa. Sieltä voisitte saada vinkkejä siihen kuinka miehesi voisi enemmän ottaa vastuuta ja ehkä neuvoja myös adhd-lapsen kanssa toimiseen. Juuri tuo, että joudut koko ajan pinnistämään kuulostaa todella uuvuttavalta. 
Ymmärsin, että haluat olla miehesi kanssa, niin ehkä tällainenkin kortti kannattaa käyttää. Muutama tuttuni on aloittanut perheterapian lähes heti uusperheen perustamisen jälkeen ( ilman mitään ongelmiakaan) ja kokeneet saavansa siitä paljon hyviä vinkkejä kuinka välttää niiden syntyminen .
Toivon kovasti, että löydätte ongelmaan muun ratkaisun kuin eron, vaikka jos ei mikään voi muuttua, niin en sitäkään pahana ratkaisuna pitäisi. 

Ymmärrän idean. Mutta miksi lähteä aikuisiällä enää mihinkään sellaiseen, johon tarvitsee heti alkumetreillä terapiaa selviytyäkseen?

Aika moni parisuhdekin tarvitsee terapiaa onnistuakseen. Eikö niihin siis kannata lähteä?

Tulin aika nuorena ja kokemattomana uusperheen "äidiksi". Olihan se vaikeaa, vaikka lapsi oli ihan ok. Suurin ongelma oli kuitenkin aikuisissa. Mieheni hoidatti surutta omaa lastaan minulla, mikä olisi ollut ok, jos hän olisi tullut sitten muissa asioissa vastaan ajallisesti ja taloudellisesti. Lapsen äiti nikotteli vielä siinä alussa omia vaikeuksiaan, olisi kannattanut olla ystävällinen, lapsen vuoksi. Tuli vähän hyväksikäytetty olo. Lisäksi olin vielä niin nuori, etten osannut vetää omia rajojani, ja esim. sanoa lapselle ei, kun heidän omat vanhempansa ei kyenneet. Kuitenkin seuraan lapsen elämää edelleen eron jälkeen, on hän minulle läheisempi kuin ventovieras. Ja olen ylpeä hänen menestymisestään. Tulee tunne etten ainakaan pilannut ihan kaikkea.

Mutta siis tärkein saamani oppi on, että kohtele lasta kuin hän olisi omasi. Lapsi ei mene kielloista rikki, vaikka hetken kiukuttelisikin. Asioita opitaan myös pettymyksen kautta. Ja jos et komenna lasta kuin omaasi, et pysty häntä myöskään koskaan rakastamaan kuin omaasi. Ja jos lapsen omat vanhemmat ei tue sinun varavanhemmuuttasi, eivät esim. kiitä sinua koskaan siitä, jätä koko homma. Toisaalta voit olla hyvinkin merkittävä ihminen lapsen elämässä, mutta sinun ei kuulu olla ainoa.

Kyllähän ne toisenkin lapset kasvattaa aikuista samalla lailla kuin omatkin lapset. Tavallaan olen kiitollinen, että sain harjoitella äitiyttä ekaksi toisen lapsen kanssa. Omani sai siten heti paremman äidin alusta asti. Vähän niin kuin eka koira joutuu olemaan se harjoituskappale, seuraavien kanssa ei tule sitten niin paljon sählättyä turhaa.

Mä en katsoisi ja kuuntelisi tuollaista pentua sekuntiakaan. Jonkun toisen penikan takia jos elämä menee pilalle, niin mies vaihtoon!

Miten tuntuu, että nykyään joka perheessä on näitä päästään vialla olevia kakaroita?

Ei tosiaan ennen ollut.