Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
Yhdessä miehen kanssa 3 vuotta, miehellä nyt 7- ja 10-vuotiaat lapset. Tulemme ihan hyvin toimeen. En rakasta lapsia, mutta pidän heistä. He ovat miehellä vain joka toinen vklp. Uskon tämän helpottavan lapsista tykkäämistä ja jaksamista. Tilanne voisi olla erilainen jos olisivat meillä enemmän. Kun lapset tulevat, on heitä kiva nähdä , mutta aina myös iloinen kun he lähtevät äitinsä luokse sunnuntaina. Meidän välit ovat hyvät, mutta eivät super läheiset kun niin harvoin nähdään. Näillä lapsilla ei ole mitään ADHDta tms. Nepsylapset voivat olla paljon raskaampia,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi tuollaisen takia tarvitsee erota? Eihän se lapsi ikuisesti tuon ikäinen ole.
Olisiko erilleen muutto sellainen, mikä voisi helpottaa? Esim niinä viikkoina, kun lapsi on isällään niin sinä olet enemmän omassa kodissasi. Sitten kun lapsi alkaa olla vähän vanhempi ja kykenee hallitsemaan ADHD:ta, niin voitte taas muuttaa yhteen.
Tuttua tuo ärtyneisyys ja olo, että joutuu uhraamaan paljon jonkun toisen lasten vuoksi. Toisen lapseen ei ole sitä samaa kiintymystä, joka motivoi asettamaan lapsem etusijalle. Itse erosin aikanaan suhteesta (muiden ongelmien lisäksi) siitä syystä, että lapsiarki toisen lasten kanssa oli niin rankkaa. Sittemmin seuraa hakiessa oli tarkka prioriteetti, että kumppani on lapseton. Sittemmin olen uudessa suhteessa ja saanut kumppanini kanssa oman lapsen. On valovuoden ero elää arkea oman vs. muiden lasten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tuollaisen takia tarvitsee erota? Eihän se lapsi ikuisesti tuon ikäinen ole.
Olisiko erilleen muutto sellainen, mikä voisi helpottaa? Esim niinä viikkoina, kun lapsi on isällään niin sinä olet enemmän omassa kodissasi. Sitten kun lapsi alkaa olla vähän vanhempi ja kykenee hallitsemaan ADHD:ta, niin voitte taas muuttaa yhteen.
Tätä aina ehdotetaan. Monelle kuitenkin se arjen jakaminen nimenomaan on tärkeää, ei haluta olla parisuhteessa jos ei voi seuraavaan 10 vuoteen asua yhdessä. Lisäksi voi olla tilanne, että lapsettomalla kumppanilla on omia lapsihaaveita. Niitä on hankalampaa toteuttaa erillään asuen.
Siinä se on kun ei ole oma niin ei ole. Ei sitä kiinny/tykkää ihmisistä siksi että pitäisi. Jos ei tykkää niin ei tykkää. Sama se on oli aikuinen tai lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin tässä tilanteessa 3 vuotta ja yllätyksenä tuli, kuinka henkisesti raskasta ja ahdistavaa se olikaan. Normaali 13v poika kyseessä. Oma mielenterveys romahti: kaikki muu oli liian hyvää ja tunteet miestä kohtaan valtavat, mutta lapsi ei sopinut kuvioon minun puolestani. Erohan siinä oli ainoa vaihtoehto, kun itse sairastuin vakavasti, mutta yhtä kaikki tilanne oli kohtuuton myös isälle ja pojalle.
Sairastumisen myötä huomasin vihaavani lasta ja toivovani asioita, joita en ikimaailmassa olisi uskonut toivovani. Se tuntui kamalalta, pelottavalta ja podin huonoa omaatuntoa. Ei, ei sopinut minulle. Yhä kaipaan miestä, mutta olen myös helpottunut ja jälleen oma tasapainoinen, terve itseni näin eron myötä.
Sitähän tässä ei kysytty mutta sanon kuitenkin että en missään nimessä jaksaisi/kiinnostaisi enää alkaa uudestaan taaperoita kaitsemaan. Ja vielä jonkun muun. Sanoisin jopa homman tietäen ei missään nimessä enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.
Minun miehelläni on kaksi oikein hyväkäytöksistä lasta. Lasten äiti on sellainen niuho, että lapset on kurissa ja nuhteessa kasvatettuja. Uskoo ensimmäisestä sanasta. Eivät valita, eivät sotke, ovat omissa huoneissaan.
Käyvät vain joka toinen vkl.
Silti: toivon, ettei miehelläni olisi yhtään lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.
Eiköhän tilanne ole aika selvä. Sinä huolehdit omistas ja muut omistaan.
Vierailija kirjoitti:
Minun miehelläni on kaksi oikein hyväkäytöksistä lasta. Lasten äiti on sellainen niuho, että lapset on kurissa ja nuhteessa kasvatettuja. Uskoo ensimmäisestä sanasta. Eivät valita, eivät sotke, ovat omissa huoneissaan.
Käyvät vain joka toinen vkl.
Silti: toivon, ettei miehelläni olisi yhtään lasta.
Näinhän se on. Miehelläni on neljä lasta joka toinen viikonloppu. Nyhjäävät lähinnä naama puhelimessa kiinni koko viikonlopun. Mutta olisihan se mukavampaa jos ei olisi edes tätäkään. Onneksi kohta sen verran isoja etteivät varmaan enää halua tulla näinkään usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Adhd ynnä muut nepsylapset ovat v t u n raskaita. Jos on omilla vanhemmillaankin kestämistä, niin miten sitä arkea voisi jaksaa ulkopuolinen aikuinen. Kysyn vaan.
Eikö kukaan ole onnellinen lapsipuolistaan ja iloinen että on saanut heidöt elämäänsä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän sietää ja olla näyttämättä, etten välitä. Eihän kukaan pysty rakastamaan toisen lapsia. Muistuttavat siitä eksästä.
Vierailija kirjoitti:
Eikö kukaan ole onnellinen lapsipuolistaan ja iloinen että on saanut heidöt elämäänsä?
No ei tietenkään.
Mitä sinä ap joudut uhraamaan lapsen eteen? Joudutko kuskaamaan tai muuten passaamaan sitä, vai mikä on kuin raskasta? Mikset vain vetäydy sivuun ja anna isän hoitaa asioita. Tietenkin jo teillä on todella pieni asunto niin vaikea saada omaa rauhaa, mutta ainakin voit ottaa sitä jättämällä turhan tekemisen pois ja keskittymällä omiin asioihisi.
Oletteko ap. käyneet perheterapiassa. Sieltä voisitte saada vinkkejä siihen kuinka miehesi voisi enemmän ottaa vastuuta ja ehkä neuvoja myös adhd-lapsen kanssa toimiseen. Juuri tuo, että joudut koko ajan pinnistämään kuulostaa todella uuvuttavalta.
Ymmärsin, että haluat olla miehesi kanssa, niin ehkä tällainenkin kortti kannattaa käyttää. Muutama tuttuni on aloittanut perheterapian lähes heti uusperheen perustamisen jälkeen ( ilman mitään ongelmiakaan) ja kokeneet saavansa siitä paljon hyviä vinkkejä kuinka välttää niiden syntyminen .
Toivon kovasti, että löydätte ongelmaan muun ratkaisun kuin eron, vaikka jos ei mikään voi muuttua, niin en sitäkään pahana ratkaisuna pitäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun miehelläni on kaksi oikein hyväkäytöksistä lasta. Lasten äiti on sellainen niuho, että lapset on kurissa ja nuhteessa kasvatettuja. Uskoo ensimmäisestä sanasta. Eivät valita, eivät sotke, ovat omissa huoneissaan.
Käyvät vain joka toinen vkl.
Silti: toivon, ettei miehelläni olisi yhtään lasta.
Näinhän se on. Miehelläni on neljä lasta joka toinen viikonloppu. Nyhjäävät lähinnä naama puhelimessa kiinni koko viikonlopun. Mutta olisihan se mukavampaa jos ei olisi edes tätäkään. Onneksi kohta sen verran isoja etteivät varmaan enää halua tulla näinkään usein.
Tuohon ajan kulumiseen minäkin luotan.
Tämä korona-aika on ollut kivaa. On puolin ja toisin altistumisia, niin tapaamisia on mukavasti peruuntunut.
Vierailija kirjoitti:
Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.
No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.
"Kunpa miehelläni ei olisi lasta"
Varmaan 95%:n äitipuolista (ja isäpuolista) ajatus.