Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?
Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.
Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.
Hullua touhua.
Oikeesti. Älä kommentoi asiaa mistä et mitään ymmärrä. Jooko?
Nepsyoireet on aivan eri asia kuin huono kasvatus. Toki huonosti hoidettu vanhemmuus takuuvarmasti pahentaa nepsyoireita. Mutta ne oireet voivat olla todella voimakkaat, vaikka vanhemmat tekisi kaiken oikein.
Ja se että nepsyoireisia olisi paljon, on vain sinun itsesi kehittämä harha. Asiasta vain viimein puhutaan avoimemmin, sekä diagnostiikka on kehittynyt. Siksi sinulle on voinut muodostua kuva, että nepsyoireisia olisi jotenkin paljon, tai enemmän.Eri vastaaja tässä mutta totta on se miten tilanne näkyy koululuokissa. Elämme hyvin erilaista aikaa kuin 1980-luvulla. Tähän liittyy olennaisena osana vanhemmuus ja myös rajat ja ns.kurinpidon demonisointi oppimisympäristöissä.
Kaikki kehitys ei ole ollut hyvää. Oppimisympäristöissä on menty aivan surkeaan suuntaan. Vääriä diagnooseja annetaan alakouluikäisille jatkuvasti, vaikka olisi kyse kulttuuri ja kasvatuseroista.
ja vanhemmuus nimen omaan siinä mielessä, että hyväksi havaittuja keinoja kasvatukseen ja rajoittamiseen ei saa enää käyttää. Normaali lapsi ymmärtää parin päivän jälkeen että eri paikoissa käyttäydytään eri tavoin, eli vaikka kotona saisi sitä ja tätä tehdä, niin lapsi ymmärtää kyllä ettei koulussa saa.
Mitä ne hyväksi havaitut keinot mielestäsi on? Normaalin määrittely ois tässä nyt ehkä paikallaan myös. :) Jos puhutaan sitten vaikka lapsesta, jolla vaikka niitä nepsyoireita, niin vaikka hän ymmärtäisi kuinka, että miten jossain käyttäydytään, niin hän ei välttämättä vain pysty. Millä sitä lähtisit korjaamaan? Kovemmalla kurilla? Mitä luulet siitä seuraavan?
Tietenkin "normaali" lapsi on eri asia. Tai ainakin helpompi. Keinoja kasvattamiseen, ja rajojen asettamiseen on kyllä vaikka mitä. Muitakin kun ne perinteiset. Usein ne ns. perinteiset on käytössä silloin, kun vanhempi haluaa yrittää päästä vähemmällä keskittymisellä siihen lapseen. Jokainen lapsi kun on erilainen, ja kaikkiin ei toimi samat keinot.Kyllä sinä ymmärsit mitä tarkoitin normaalilla lapsella ;) että älä viitsi saivarrella. Hyväksi havaitut keinot on niitä jotka toimivat. Huonoja keinoja ovat ne jotka eivät toimi, mutta joita on pakko yrittää käyttää kun parempia ei ole enää mahdollista käyttää. Nepsylapsi ei mitenkään mystisesti korjaannu kurinpidolla, voi käydä ihan päinvastoin. Pointti olikin se, että normilapsella voi olla huono käytöstä ja vääriä malleja opittuna kotoa vanhempien toimesta, mutta hän normaalina pärjää eri ympäristössä eri säännöillä vaikka kotona olisikin miten sattuu kasvatus. Nepsylapsi taas ei toimi halutulla tavalla vaikka sitä miten kasvattaisi, koska hän ei siihen syntymäominaisuuksiensa puolesta kykene.
Pieni saivartelu on kyllä välillä paikallaan. :) Ihan jo osoittaakseen, että asiat harvoin on yksinkertaisia. Et vastaa, että mitä on hyväksi havaitut keinot. Jonkun mielestä kun vaikka ruumiillinen kuritus on hyväksi todettu keino. Mitä se ei kuitenkaan ole. Ihan todistetusti se ei toimi, ja on täysin tarpeetonta. Jonkun mielestä lapsen nolaaminen voi olla hyvä keino. En voi mitenkään tietää, mikä sun mielestä on hyvä keino. Enkä myöskään sitä, että miten määrittelet normaalin. Mutta joo, luultavasti silti ymmärsin mitä tarkoitat normaalilla. :) Joku toinen voi ymmärtää sen ihan eri tavalla.
Kuritus ei koskaan ole hyväksi tai rankaiseminen. Sen sijaan välitön palaute toimii. Fyysinenkin.
Kuritus ja rankaiseminen ei ole kasvatusta ollenkaan, vain vanhemman puolelta lähtevää räimimistä. Järkevät normaalit ihmiset tietävät mitkä ne keinot ovat, mutta se ei auta, kun joka tuutista tungetaan toimimattomia keinoja. Siihnehän on syynsä miksi en näitä keinoja avaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omassa kokemusmaailmassani nimenomaan ihmiset ovat kasvaneet aikuisiksi lasten saamisen myötä. Tästä otannasta ei tietenkään voi yleistää koko ihmiskuntaa koskevia totuuksia (en ole persu "näin nämä asiat koetaan"). Tuntuu, että hyvin monelle käy kuitenkin näin. Ajattelen vahvasti, että kyse on tabuasiasta, josta ei saisi ääneen sanoa. Moni kun kokee sen jollain tavalla halventavana ja alkaa väittää aikuistuneensa muista syistä. Varmasti voi aikuistua muistakin syistä, mutta ihan niin tappiin asti ne eivät vie, kuin omien lasten kasvatus. Tai sitten kyse voi olla siitä, että ihminen on jo aikuistunut tiettyyn pisteeseen ennen lasten saamista ja lasten saaminen sitten vasta pakottaa elämään "todella aikuistuneesti". Miksi ihmeessä sitä tosiaan venyisi niihin superraskaisiin asioihin ennen kuin on pakko? Vieraiden lasten kanssa ei ole riittävää pakkoa, joka on vasta absoluuttinen omien lasten kanssa.
Suoraan sanoen, vitut olet. Pahinta on just tämä kun kuvitellaan että ne omat halut ja kontrollintarpeet on sitä että nyt ollaan niiiin aikuisia. Siinä ne lapset vasta kärsiikin.
Erosin vastaavassa tilanteessa kestettyäni sitä 7 vuotta. Erona se, että exällä oli 3 lasta, nuorin adhd. Lapset olivat pieniä yhteen mennessämme, asuivat vuoroviikoin meillä ja äidillään. Ajan kuluessa huomasin olevani täysin vastuussa lapsista, exäni teki 3-vuorotyötä ja oli usein ilta-ja yövuoroissa lasten ollessa meillä. Koko rumban pyörittäminen jäi minulle. Lapsista nuorin oli haastava tapaus, hänelle ei asetettu minkäänlaisia rajoja. Isä eli exäni pyörsi kaikki kieltoni ja kasvatusyritykseni, oli täysin lepsu kaikessa. Harmi, rakastin miestäni ja luulin pitäväni myös lapsiperheen arjesta, mutta tämä oli minulle liikaa. Halusin tasa-arvoisen parisuhteen, johon kuuluisivat mieheni lapsetkin, mutta kotiorja minusta tuli.
Lähes jokainen äitipuoli tekee varmasti parhaansa. Jotkut valittaa täällä, ettå he eivät rakasta toisen ihmisen lasta. Käännetäänpä kysymystä vähän: miten paljon voit rakastaa lasta, joka ei ole sun oma, ei asu jatkuvasti sun luona, joka ei rakasta sua, vaan pitää sua lähinnä jonain turhakkeena/roskakorina/palvelijana? Ei ihan niin yksinkertaista vai mitä? Se on sama kuin toimisit päiväkodissa lastenhoitajana ja siellä olisi joku kuriton toisen ihmisen riiviölapsi, jota sua vaadittaisiin rakastamaan.
Inhoan mieheni lapsia, ahdistaa jo ajatus, että su tulevat meille :( Ero edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noh olen laittanut mieheni ällöttävät lapset aina ullakolle siksi aikaa, kun hän on töissä. Eväiksi he saavat ämpärillisen kalanpäitä. Vähän ennen kuin mieheni tulee töistä niin haen lapset ullakolta ja käsken istumaan kiltisti sohvalle lukemaan raamattua. Ikää heillä on jo yli 30 kummallakin. Eivät vaan tajua muuttaa pois. Asutaan Kouvolassa. Voisivat hakea vaikka Kouvolan Prismaan töihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lapsirakas joten tuntisin eräänlaista rakkautta, lempeyttä.
En yrittäisi olla äiti, vaan se joka välittää.
On varmasti lapsellakin hankalaa jos on erolapsi.
Pikkuhiljaa, ja jos on todettu ADHD on siihen lääkitystä.
Rankkaa se on varmasti ap:lle ja muille vastaaville.
Arvosta lasta, ja anna läheisyyttä.Jos rakastaa miestä tulee lapsikin hyväksyä sellaisena kun on.
En luopuisi miehestä jos lapsi olisi vaativa.Anteeksi mutta mun on helppo sanoa kun ei ole kokemusta, mutta se on työtäni.
Voimia heille jotka ovat tuossa tilanteessa.Hoidin lasta joka oli kärsinyt synnytyksessä, ja oli arka, koulunkäynti takkusi ja kevennettiin, mukautettiin opintoja.
Hänestä kasvoi hieno ihminen joka hallitsee omaa elämäänsä.Kauniita sanoja, mutta ei kokemuspohjaa. Minäkin ajattelin etukäteen, että rakastaisin lapsipuolta, kohtelisin kuin omanani. Ei se ollutkaan niin mutkatonta ja ruusuista. Lapsen hoitaminen esim. lapsenhoitajan ominaisuudessa, jonka pohjalta ilmeisesti itse puhut, on ihan eri asia kuin lapsen kanssa asuminen.
Et siis voisi esimerkiksi ajatella rakastavasi adoptiolasta, jos olisit muuten lapseton? Kylmää.
Jessus mikä tulkinta taas ihan neutraalista viestistä. Ja kenen adoptiolasta mahdat tarkoittaa, omaa vaiko jonkun muun? Eiköhän tuohon päde aikalailla sama kuin biologisiinkin lapsiin, koska sellaiset ihmiset harvemmin kai adoptoivat itselleen lapsia, jotka kokevat etteivät pysty rakastamaan muita kuin omia biologisia lapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?
Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.
Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.
Hullua touhua.
Oikeesti. Älä kommentoi asiaa mistä et mitään ymmärrä. Jooko?
Nepsyoireet on aivan eri asia kuin huono kasvatus. Toki huonosti hoidettu vanhemmuus takuuvarmasti pahentaa nepsyoireita. Mutta ne oireet voivat olla todella voimakkaat, vaikka vanhemmat tekisi kaiken oikein.
Ja se että nepsyoireisia olisi paljon, on vain sinun itsesi kehittämä harha. Asiasta vain viimein puhutaan avoimemmin, sekä diagnostiikka on kehittynyt. Siksi sinulle on voinut muodostua kuva, että nepsyoireisia olisi jotenkin paljon, tai enemmän.Eri vastaaja tässä mutta totta on se miten tilanne näkyy koululuokissa. Elämme hyvin erilaista aikaa kuin 1980-luvulla. Tähän liittyy olennaisena osana vanhemmuus ja myös rajat ja ns.kurinpidon demonisointi oppimisympäristöissä.
Kaikki kehitys ei ole ollut hyvää. Oppimisympäristöissä on menty aivan surkeaan suuntaan. Vääriä diagnooseja annetaan alakouluikäisille jatkuvasti, vaikka olisi kyse kulttuuri ja kasvatuseroista.
ja vanhemmuus nimen omaan siinä mielessä, että hyväksi havaittuja keinoja kasvatukseen ja rajoittamiseen ei saa enää käyttää. Normaali lapsi ymmärtää parin päivän jälkeen että eri paikoissa käyttäydytään eri tavoin, eli vaikka kotona saisi sitä ja tätä tehdä, niin lapsi ymmärtää kyllä ettei koulussa saa.
Mitä ne hyväksi havaitut keinot mielestäsi on? Normaalin määrittely ois tässä nyt ehkä paikallaan myös. :) Jos puhutaan sitten vaikka lapsesta, jolla vaikka niitä nepsyoireita, niin vaikka hän ymmärtäisi kuinka, että miten jossain käyttäydytään, niin hän ei välttämättä vain pysty. Millä sitä lähtisit korjaamaan? Kovemmalla kurilla? Mitä luulet siitä seuraavan?
Tietenkin "normaali" lapsi on eri asia. Tai ainakin helpompi. Keinoja kasvattamiseen, ja rajojen asettamiseen on kyllä vaikka mitä. Muitakin kun ne perinteiset. Usein ne ns. perinteiset on käytössä silloin, kun vanhempi haluaa yrittää päästä vähemmällä keskittymisellä siihen lapseen. Jokainen lapsi kun on erilainen, ja kaikkiin ei toimi samat keinot.Kyllä sinä ymmärsit mitä tarkoitin normaalilla lapsella ;) että älä viitsi saivarrella. Hyväksi havaitut keinot on niitä jotka toimivat. Huonoja keinoja ovat ne jotka eivät toimi, mutta joita on pakko yrittää käyttää kun parempia ei ole enää mahdollista käyttää. Nepsylapsi ei mitenkään mystisesti korjaannu kurinpidolla, voi käydä ihan päinvastoin. Pointti olikin se, että normilapsella voi olla huono käytöstä ja vääriä malleja opittuna kotoa vanhempien toimesta, mutta hän normaalina pärjää eri ympäristössä eri säännöillä vaikka kotona olisikin miten sattuu kasvatus. Nepsylapsi taas ei toimi halutulla tavalla vaikka sitä miten kasvattaisi, koska hän ei siihen syntymäominaisuuksiensa puolesta kykene.
Pieni saivartelu on kyllä välillä paikallaan. :) Ihan jo osoittaakseen, että asiat harvoin on yksinkertaisia. Et vastaa, että mitä on hyväksi havaitut keinot. Jonkun mielestä kun vaikka ruumiillinen kuritus on hyväksi todettu keino. Mitä se ei kuitenkaan ole. Ihan todistetusti se ei toimi, ja on täysin tarpeetonta. Jonkun mielestä lapsen nolaaminen voi olla hyvä keino. En voi mitenkään tietää, mikä sun mielestä on hyvä keino. Enkä myöskään sitä, että miten määrittelet normaalin. Mutta joo, luultavasti silti ymmärsin mitä tarkoitat normaalilla. :) Joku toinen voi ymmärtää sen ihan eri tavalla.
Kuritus ei koskaan ole hyväksi tai rankaiseminen. Sen sijaan välitön palaute toimii. Fyysinenkin.
Kuritus ja rankaiseminen ei ole kasvatusta ollenkaan, vain vanhemman puolelta lähtevää räimimistä. Järkevät normaalit ihmiset tietävät mitkä ne keinot ovat, mutta se ei auta, kun joka tuutista tungetaan toimimattomia keinoja. Siihnehän on syynsä miksi en näitä keinoja avaa.
Sulla tuntuu olevan joku fiksaatio tohon normaaliin ;) Ois kiva tietää mikä se sun normaali on. Ja vielä enemmän se, että miksi et niitä hyvänä pitämiäsi keinoja voi avata. Veikkaan, että en sittenkään ymmärtänyt mitä tarkoitit aiemmin. Ja kaikkein eniten haluaisin tietää, että mitä tarkoitat välittömällä fyysisellä palautteella. Koska varmaan ymmärrät, että sen voi käsittää todella monella eri tavalla. Enkä siis väitä, että tekisit jotain väärin, mutta keskustelussa ei ole mitään järkeä, jos et avaa mitä tarkoitat. Harva täällä osaa ajatuksia lukea. :)
Ja aiempaan vielä, kyllä nepsylapsenkin saa "toimimaan halutulla tavalla". Se vain vaatii enemmän työtä. Josta pääsee näppärästi tohon "toimimaan halutulla tavalla". Varmaan ymmärrät mitä minä siihen puuttumisella tarkoitan?
Vierailija kirjoitti:
Lähes jokainen äitipuoli tekee varmasti parhaansa. Jotkut valittaa täällä, ettå he eivät rakasta toisen ihmisen lasta. Käännetäänpä kysymystä vähän: miten paljon voit rakastaa lasta, joka ei ole sun oma, ei asu jatkuvasti sun luona, joka ei rakasta sua, vaan pitää sua lähinnä jonain turhakkeena/roskakorina/palvelijana? Ei ihan niin yksinkertaista vai mitä? Se on sama kuin toimisit päiväkodissa lastenhoitajana ja siellä olisi joku kuriton toisen ihmisen riiviölapsi, jota sua vaadittaisiin rakastamaan.
Kuka vaatii rakastamaan? Välittämään kyllä. Kuten sen päiväkodin lastenhoitajankin pitäisi välittää vähintään sen verran, että tekee sen mikä on oikein. Vaikka kyseessä ois riiviölapsi. Siitä lapsesta kun harvemmin omasta vaikutuksestaan tulee riiviö. Kyllä se tulee ihan siitä kasvuympäristöstä jonka vanhemmat luo.
Jos sitä on pakko alkaa parisuhteeseen ihmisen kanssa kenellä on lapsia, ja etenkin muuttaa saman katon alle, niin se nyt vaan on parasta hyväksyä, että niistä lapsista pitää välittää ja huolehtia. Jos ei siihen ole valmis, niin paras kaikille, että ei ala koko suhteeseen. Ei niiden lasten pidä siitä kärsiä jos aikuiset eivät osaa tehdä järkeviä ratkaisuja. Se kun ei ole niiden valinta, että muuttaako saman katon alle joku ämmä/äijä mikä ei pidä niistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kyllä samaa mieltä siitä, että suurimman osan tähän ketjuun kirjoittaneista ei pitäisi uusioperheeseen mennä.
Vaan mistäpä tunnistaa sen etukäteen? Minäkin sanoin etukäteen, että en välttämättä osaa olla lasten kanssa, silti kaikki meni hyvin, ja olisin menettänyt paljon, jos en olisi rohjennut lähteä uusperhearkeen.
Joillekin meistä lapset todella on bonuslapsia.
Vierailija kirjoitti:
Eikö kukaan ole onnellinen lapsipuolistaan ja iloinen että on saanut heidöt elämäänsä?
Mietin ihan samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähes jokainen äitipuoli tekee varmasti parhaansa. Jotkut valittaa täällä, ettå he eivät rakasta toisen ihmisen lasta. Käännetäänpä kysymystä vähän: miten paljon voit rakastaa lasta, joka ei ole sun oma, ei asu jatkuvasti sun luona, joka ei rakasta sua, vaan pitää sua lähinnä jonain turhakkeena/roskakorina/palvelijana? Ei ihan niin yksinkertaista vai mitä? Se on sama kuin toimisit päiväkodissa lastenhoitajana ja siellä olisi joku kuriton toisen ihmisen riiviölapsi, jota sua vaadittaisiin rakastamaan.
Sepäs se. Päiväkodissa jokaista lasta, oli millainen riiviö tahansa, pitää kohdella ystävällisesti, ymmärtäväisesti ja tasapuolisesti ikätaso sekä lapsen henkilökohtaiset ominaisuudet huomioiden. Rakastaa niitä lapsia ei tarvitse, eikä heidän kanssaan elää ja asua. Se riittää että hoidat työsi hyvin ja kotona saa sitten olla uhraamasta ajatustakaan "riiviöpentujen" suuntaan.
Päiväkodissa olet töissä ja siitä maksetaan palkkaa. Siellä ei vaadita rakastamaan eikä myöskään syyllistetä siitä, että et rakasta niitä lapsia. Siellä on tiimin tuki takana, ainakin pitäisi olla. Se tarkoittaa mm. sitä, että aikuisella on lupa rasittua siitä, jos jonkun "riiviöpennun" kanssa pitää jatkuvasti otella. Silloin voi, ja pitääkin pyytää työkavereilta apua, ja saada sitä. Että vaihdetaan osia vähäksi aikaa, mene sinä lukemaan kirja noille lapsille, niin minä otan vaihteeksi huolekseni tämän riiviön.
Päiväkodissa ei tarvitse olla sylkykuppi, jota lapset komentelee. Siellä ei tarvitse hiljaa kuunnella kun lapsi kiukkuaa että "et sä mua määrää kun sä et oo mun äiti". Siellä nimenomaan sinä määräät, ja sen saa lapselle sanoa. Että kotona määrää äiti ja isi ja täällä päiväkodissa me aikuiset määrätään, eivät lapset.
Varhaiskasvatuksen henkilöstöltä voi odottaa lapsirakkautta siinä mielessä, että he yleisesti suhtautuvat lapsiin positiivisesti, ymmärtävät sen, että lapsi on lapsi ja puolustavat lasten oikeutta olla lapsia. Rakkautta jokaista yksittäistä lasta kohtaan ei voi vaatia, ei edes kiintymystä. Se olisi kohtuutonta, minä väitän että myös mahdotonta. Kaikista lapsista ei vaan voi tykätä. Sitä ei tietenkään lapselle pidä kertoa, mutta itsessään se pitää hyväksyä, jottei vaatisi itseltään mahdottomia. Kuten aikuisten kanssa, myös lasten kanssa pelissä on myös ihmisten persoonallisesti eroavuudet. Ja ihmisiä lapsetkin ovat. Yhtä vähän kuin on mahdollista rakastaa jokaista kohtaamaansa aikuista, on mahdollista rakastaa jokaista kohtaamaansa lasta. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että kohtelisi huonosti taikka syrjivästi niitä, joita ei rakasta.
Jos ihminen on huono, epäkelpo ja rakkaudeton siksi, että ei rakasta lapsia, jotka eivät ole omia, niin sitten meitä huonoja, epäkelpoja ja rakkaudettomia on maailma pullollaan. Tässä ketjussa näyttää minusta siltä, että jotkut syyttävät ja moittivat niitä ihmisiä, jotka eivät rakasta puolisonsa lapsia ja sitten moni näistä "uusista puolisoista" syyttävät itse itseään siitä samasta asiasta. Jokainen tietenkin määrittää itse omat rajansa, mutta ehkä uusperheessä eläminen olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi kantaa syyllisyyttä sellaisesta, mitä on kohtuutonta toiselta vaatia? Jos hyväksyttäisiin sekä itsessään että muissa se, että lapsia on syytä kohdella hyvin ja ikätaso huomioonottaen, mutta ei vaadittaisi rakastamista jonkinlaisena normaalin ihmisyyden merkkinä ja määritelmänä?
Vierailija kirjoitti:
Lähes jokainen äitipuoli tekee varmasti parhaansa. Jotkut valittaa täällä, ettå he eivät rakasta toisen ihmisen lasta. Käännetäänpä kysymystä vähän: miten paljon voit rakastaa lasta, joka ei ole sun oma, ei asu jatkuvasti sun luona, joka ei rakasta sua, vaan pitää sua lähinnä jonain turhakkeena/roskakorina/palvelijana? Ei ihan niin yksinkertaista vai mitä? Se on sama kuin toimisit päiväkodissa lastenhoitajana ja siellä olisi joku kuriton toisen ihmisen riiviölapsi, jota sua vaadittaisiin rakastamaan.
Juu. Mun lapsipuolet kutsuivat äitinsä kanssa äitinsä uutta miestä ”kotiorjaksi”. Olisipa kiva tietää millä kutsumanimellä kutsuivat minua 😱
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sinä ap joudut uhraamaan lapsen eteen? Joudutko kuskaamaan tai muuten passaamaan sitä, vai mikä on kuin raskasta? Mikset vain vetäydy sivuun ja anna isän hoitaa asioita. Tietenkin jo teillä on todella pieni asunto niin vaikea saada omaa rauhaa, mutta ainakin voit ottaa sitä jättämällä turhan tekemisen pois ja keskittymällä omiin asioihisi.
Koen uhraukseksi ihan esim. sen, että kotona ei ole rauhaa. Minusta olisi ihanaa työpäivän jälkeen voida vaikka istua sohvalla ja lukea kirjaa tai katsoa tv:tä. Ei se lapsiviikoilla onnistu, kun lapsi hyppii ja pomppii ja häärii ja kälättää ympärillä. Illat ovat aikamoista härdelliä. Läksyjä pitää tehdä, lasta ei huvittaisi, ei jaksa keskittyä, kirjat hukassa, ohjeet hukassa, ruokapöydässä meno levotonta jne. Vaikka jättäisin lapsen hoidon ja valvomisen täysin miehelle (kuten usein teenkin), niin en voi välttyä siltä levottomalta tunnelmalta ja mekastukselta kun täällä samassa kämpässä ollaan. Sanomattakin selvää, että parisuhteelle meillä ei ole juuri mitään yhteisiä hetkiä lapsiviikoilla.
Lisäksi lapsi tuo mukanaan kaikenlaista joustamisen tarvetta. Esimerkki tältä illalta. Lapsi oli lähtenyt harrastukseensa ja jättänyt (taas kerran) avaimet ja puhelimen kotiin. Hänelle ei vaan kertakaikkiaan mene jakeluun tavaroistaan huolehtiminen, kai tuo on sitä ADHD:ta. Mies on tänään iltaa töissä, joten minä jouduin perumaan omaan harrastukseen menoni, jotta olen kotona, jotta lapsi ei ole sitten ilman puhelinta lukkojen takana kun tulee harrastuksestaan. Uskon, että jos kyseessä olisi oma lapsi, niin tämä tuntuisi varmasti vähän harmittavalta, mutta kuitenkin enemmän vaan normaalilta elämältä. Koska oman lapsen eteen sitä on valmis tekemään kaikkea. Minua tässäkin tilanteessa kuitenkin vain ärsyttää, että jouduin taas uhraamaan oman juttuni ja mukavan iltani lapsen huolimattomuuden takia. Tämä esimerkki kuulostaa varmasti pikkujutulta, mutta tällaiset asiat kertaantuvat jokapäiväisessä elämässä. Ja siis se rauhattomuus ja levottomuus on se kaikkein eniten minua rasittava asia.
Ap
Tuli hassu fiilis, mahtaisitko jaksaa omaakaan. Ehkei äitiys ole sun juttu.
Ex-miehellä oli ihana lapsi. Olin äitipuoli 6-7 vuotta. Erottiin muista syistä ja siitä on jo aikaa. Lapsen ottaisin vaikka takaisin luokseni asumaan, jos haluaisi tulla. Hän on nykyäänkin kiva, fiksu nuori. Olen onnellinen, että sain elää perhearkea heidän kanssaan. En saanut myöhemmin omaa lasta. Sitä en tiennyt silloin.
Vierailija kirjoitti:
Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?
Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.
Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.
Hullua touhua.
https://www.medipudas.fi/raudanpuute-ja-adhd-kiistamaton-yhteys/
https://www.raudanpuute.fi/raudanpuutteen-syyt/raskausajan-raudanpuute-…
Äidin raudanpuute raskausaikana vaikuttaa myös sikiöön ja aiheuttaa esim. ADHD-oireyhtymää. Tutkimuksissa on havaittu raudan ja esim. magnesiumin ja D-vitamiinin puutosta ADHD-lapsilla.
(Sorry off-topic, mielestäni tämä asia on tärkeää tuoda esille.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähes jokainen äitipuoli tekee varmasti parhaansa. Jotkut valittaa täällä, ettå he eivät rakasta toisen ihmisen lasta. Käännetäänpä kysymystä vähän: miten paljon voit rakastaa lasta, joka ei ole sun oma, ei asu jatkuvasti sun luona, joka ei rakasta sua, vaan pitää sua lähinnä jonain turhakkeena/roskakorina/palvelijana? Ei ihan niin yksinkertaista vai mitä? Se on sama kuin toimisit päiväkodissa lastenhoitajana ja siellä olisi joku kuriton toisen ihmisen riiviölapsi, jota sua vaadittaisiin rakastamaan.
Kuka vaatii rakastamaan? Välittämään kyllä. Kuten sen päiväkodin lastenhoitajankin pitäisi välittää vähintään sen verran, että tekee sen mikä on oikein. Vaikka kyseessä ois riiviölapsi. Siitä lapsesta kun harvemmin omasta vaikutuksestaan tulee riiviö. Kyllä se tulee ihan siitä kasvuympäristöstä jonka vanhemmat luo.
Jos sitä on pakko alkaa parisuhteeseen ihmisen kanssa kenellä on lapsia, ja etenkin muuttaa saman katon alle, niin se nyt vaan on parasta hyväksyä, että niistä lapsista pitää välittää ja huolehtia. Jos ei siihen ole valmis, niin paras kaikille, että ei ala koko suhteeseen. Ei niiden lasten pidä siitä kärsiä jos aikuiset eivät osaa tehdä järkeviä ratkaisuja. Se kun ei ole niiden valinta, että muuttaako saman katon alle joku ämmä/äijä mikä ei pidä niistä.
Ollaankohan me luettu eri ketjua, kun minusta tässä ketjussa on valtaosa näitä "uusia puolisoita" jotka nimenomaan kohtelevat puolisonsa lapsia sillä tavalla, kuten oikein on. Eli huolehtivat heistä eivätkä heille näytä negatiivisia tunteitaan. Tässä ketjussa he sitten anonyymeina avautuvat niistä negatiivisista tuntemuksistaan, moni heistä, ap mukaanlukien, kertoo jopa miettineensä että heissä itsessään on jotain vialla, koska tuntevat negatiivisia tunteita. Ja kyllä täällä myös hyvin kärkkäästi on syyllistetty heitä rakkaudettomuudesta, itsekkyydestä yms. Vähemmistössä minusta ne viestit ovat, joissa kirjoittaja ei välitä puolisonsa lapsia kohdella edes siten, kuin oikein olisi, ja niistäkin harvoista osa on päivänselviä provoja.
-eri
Äitien kannattaa tehdä kaikkensa, että lapset ei joudu altistumaan näille perheeseen muka kuuluville vihamielisille naisille.
Astuin äitipuolen rooliin todella nuorena, itseänikin hirvittää nyt ajatellessa, että olin vain 21-vuotias. Mies oli yli 10 vuotta vanhempi ja hänellä oli 6- ja 3-vuotiaat lapset. Olen todella lapsirakas ja halusin, että miehen lapset tulisivat toimeen mun kanssani. Nuorempi, poika, tulikin, mutta vanhempi tytär oli hyvin vihamielinen. Tilanne kärjistyi vielä juuri sillä, kun leikin ja pelasin pojan kanssa, mutta tytär ei halunnut tulla mukaan vaan oli kuin myrskyn merkki. Mies neuvotteli monesti tytön kanssa, mutta tilanne jotenkin seisahtui suhteessa lapsiin. Minusta tuntui kamalalta, kun olisin todellakin halunnut, että tytönkin kanssa olisi asiat sujuneet, mutta ei. Sitten yksi pieni tapaus muutti kaiken. Tytön äidin oli tarkoitus mennä ostamaan kevätjuhlakenkiä tytölle, mutta hänelle tulikin puskista jokin työjuttu, ja hän kysyi yllättäen, voisinko minä mennä tytön kanssa ostoksille (tytöllä oli rahat), kun mies ei kuitenkaan osaisi. No, menin, ja me lopulta pelleiltiin tytön kanssa siellä tavaratalon kenkäososastolla "tässä on Lumikin kengät", "tässä tulee Rölli-tyttö", "ja tässä oli Kimi Räikkösen kengät... mutta oho, ne ehti mennä jo" jne ja eskari-ikäinen nauroi katketakseen. Se jotenkin sulatti jään. Sen jälkeen kaikki on mennyt oikein hyvin. Miehen kanssa meillä on yhteisiäkin lapsia, ja nuo miehen ekat lapset ovat jo täysi-ikäisiä. Kyllä voin sanoa, että rakastan heitä. Vähän ihmettelen tässä langassa esiintyvää negatiivisuutta seurustelukumppanin/puolison lapsia kohtaan, mutta kai se on tilannekohtaista. Meillä ei esim. ole ollut mitään adhd-juttuja.
Eli LAT-suhde. Toimii!