Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?

Siis eikö kukaan välitä puolisonsa lapsista, ihan vain siksi että ne ovat sinun rakkaan puolisosi lapsia ja varmasti hänelle tärkeitä ihmisiä, ja myös siksi että lapset ovat lapsia, eivät valmiita ihmisiä, joita aikuisten -oli oma vanhempi tai ei- kuuluisi pitää huolta ja auttaa huomatessaan lapsen huolenpitoa kaipaavan.

Siis ihan sellainen perustavanlaatuinen toisesta ihmisolennosta vilpittömästi välittäminen puuttuu täältä? Mikä on hieman huolestuttavaa olettaen että tällä palstalla liikkuvista monet omaavat omiakin jälkeläisiä

Vierailija kirjoitti:

Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?

Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.

Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.

Hullua touhua.

Minulla on kaksi aikuista nepsypoikaa. Saivat diagnoosit vasta 19 ja 20 v. Itse halusivat tutkimuksiin.

En ikinä heidän ollessa tajunnut heidän olevan nepsyjä. Mutta aikuisena itse halusivat tutkimuksiin ja neuropsykologin tutkimuksissa todettiin.

Miksi he ovat sellaisia? Koska minun isäni oli. Minun veljeni tuntuu olevan. Perinnöllisyyden vuoksi heidän määrähän kertautuu koko ajan.

Sen mitä minä tästä kaikesta olen oppinut on se, että nyt tajuan, miksi koin lapset niin raskaina. Koska he olivat erityislapsia. Kukaan normilasten vanhemmat eivät voi tajuta, vaan todellakin pitävät sitä hulluna.

Vierailija kirjoitti:

Siis eikö kukaan välitä puolisonsa lapsista, ihan vain siksi että ne ovat sinun rakkaan puolisosi lapsia ja varmasti hänelle tärkeitä ihmisiä, ja myös siksi että lapset ovat lapsia, eivät valmiita ihmisiä, joita aikuisten -oli oma vanhempi tai ei- kuuluisi pitää huolta ja auttaa huomatessaan lapsen huolenpitoa kaipaavan.

Siis ihan sellainen perustavanlaatuinen toisesta ihmisolennosta vilpittömästi välittäminen puuttuu täältä? Mikä on hieman huolestuttavaa olettaen että tällä palstalla liikkuvista monet omaavat omiakin jälkeläisiä

Minulla on omia lapsia, mutta en minä välitä puolisoni lapsista. Pidän heistä huolta samoin kuin kaikista naapurin kersoista. Siis ihan tavallisia lapsia. Eivät herätä mitään tunteita.

Ei heissä ole yhtään mitään samaa kuin puolisossani. Mikään ei muistuta heidän sukulaisuudestan. Heille tuli ero, kun lapset olivat 3 ja 1 v. Ei ole edes mitään käytömallia, joka olisi sama.

Heidän välisensä veroside luo yhtä vähän tunnetta kuin jokin oma pikkuserkkku yms jota näkee silloin tällöin ohimennen.

Tunneside vaatii tuntemista ja vuorovaikutusta. Jos sitä ei ole, niin ei ole tunnettakaan.

Meillä lapset siis käyvät joka toinen vkl. Silloin minä keskityn hoitamaan vanhaa äitiäni, omien lasteni asioita tai hoitan omaa kuntoani tai kaverisuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?

Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.

Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.

Hullua touhua.

Oikeesti. Älä kommentoi asiaa mistä et mitään ymmärrä. Jooko?

Nepsyoireet on aivan eri asia kuin huono kasvatus. Toki huonosti hoidettu vanhemmuus takuuvarmasti pahentaa nepsyoireita. Mutta ne oireet voivat olla todella voimakkaat, vaikka vanhemmat tekisi kaiken oikein.

Ja se että nepsyoireisia olisi paljon, on vain sinun itsesi kehittämä harha. Asiasta vain viimein puhutaan avoimemmin, sekä diagnostiikka on kehittynyt. Siksi sinulle on voinut muodostua kuva, että nepsyoireisia olisi jotenkin paljon, tai enemmän.

Aika paljon tullut vastauksia lapsellisilta, joiden puolisolla on myös lapsia. Ihmisten on päästävä kertomaan oma asiansa, jos edes joku kohta kysymyksessä sopii itseen :D

Minusta on kuitenkin vähän eri tilanne, jos kummallakin on lapsia versus vain toisella ja toinen on lapseton. Ekassa tapauksessa tilanne on ehkä jotenkin tasapuolisempi, ja kummatkin elävät sitä lapsiarkea joka tapauksessa, oltiin yhdessä tai ei. Tässä olisi mielenkiintoista kuulla nimenomaan niiden ajatuksia, joilla itsellään ei ole omia lapsia.

Rakastan, mutta on normilapsi eli helpompi ja ylipäänsä olen ihmisrakas.

Enää 7v ja lapsi on täysi-ikäinen, auttaako jos muistat tuon asian?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis eikö kukaan välitä puolisonsa lapsista, ihan vain siksi että ne ovat sinun rakkaan puolisosi lapsia ja varmasti hänelle tärkeitä ihmisiä, ja myös siksi että lapset ovat lapsia, eivät valmiita ihmisiä, joita aikuisten -oli oma vanhempi tai ei- kuuluisi pitää huolta ja auttaa huomatessaan lapsen huolenpitoa kaipaavan.

Siis ihan sellainen perustavanlaatuinen toisesta ihmisolennosta vilpittömästi välittäminen puuttuu täältä? Mikä on hieman huolestuttavaa olettaen että tällä palstalla liikkuvista monet omaavat omiakin jälkeläisiä

Minulla on omia lapsia, mutta en minä välitä puolisoni lapsista. Pidän heistä huolta samoin kuin kaikista naapurin kersoista. Siis ihan tavallisia lapsia. Eivät herätä mitään tunteita.

Ei heissä ole yhtään mitään samaa kuin puolisossani. Mikään ei muistuta heidän sukulaisuudestan. Heille tuli ero, kun lapset olivat 3 ja 1 v. Ei ole edes mitään käytömallia, joka olisi sama.

Heidän välisensä veroside luo yhtä vähän tunnetta kuin jokin oma pikkuserkkku yms jota näkee silloin tällöin ohimennen.

Tunneside vaatii tuntemista ja vuorovaikutusta. Jos sitä ei ole, niin ei ole tunnettakaan.

Meillä lapset siis käyvät joka toinen vkl. Silloin minä keskityn hoitamaan vanhaa äitiäni, omien lasteni asioita tai hoitan omaa kuntoani tai kaverisuhteita.

Kuulostaa tunnevammalta. Monet kyllä välittää ihan niistä pikkuserkuistaankin.

Täytyy sanoa, että kyllä on kylmää porukkaa.

Välittää ei voi kuin omista lapsista? Jos ei ole lapsia itsellä, ei voi välittää kumppaninsa lapsista?

Jos noin on, niin miksi sitten edes alunperinkään alkaa suhteeseen henkilön kanssa jolla on lapsia? Kun ei ala suhteeseen, niin sitten ei pääse rakastumaankaan siihen henkilöön jolla on lapsia. Yksinkertaista.

Oma asiansa se, että millainen ihminen sitä on, jos kokee mahdottomaksi välittää, tai jopa rakastaa uuden kumppaninsa lapsia. Sitä voi miettiä ihan vaikka itsekseen.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että kyllä on kylmää porukkaa.

Välittää ei voi kuin omista lapsista? Jos ei ole lapsia itsellä, ei voi välittää kumppaninsa lapsista?

Jos noin on, niin miksi sitten edes alunperinkään alkaa suhteeseen henkilön kanssa jolla on lapsia? Kun ei ala suhteeseen, niin sitten ei pääse rakastumaankaan siihen henkilöön jolla on lapsia. Yksinkertaista.

Oma asiansa se, että millainen ihminen sitä on, jos kokee mahdottomaksi välittää, tai jopa rakastaa uuden kumppaninsa lapsia. Sitä voi miettiä ihan vaikka itsekseen.

Kuka on sanonut, että ei voi välittää? Varmaan joku voi, mutta jos ei itse voi niin minkäs sille mahtaa? Ei tunteita voi tyhjästä synnyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että kyllä on kylmää porukkaa.

Välittää ei voi kuin omista lapsista? Jos ei ole lapsia itsellä, ei voi välittää kumppaninsa lapsista?

Jos noin on, niin miksi sitten edes alunperinkään alkaa suhteeseen henkilön kanssa jolla on lapsia? Kun ei ala suhteeseen, niin sitten ei pääse rakastumaankaan siihen henkilöön jolla on lapsia. Yksinkertaista.

Oma asiansa se, että millainen ihminen sitä on, jos kokee mahdottomaksi välittää, tai jopa rakastaa uuden kumppaninsa lapsia. Sitä voi miettiä ihan vaikka itsekseen.

Kuka on sanonut, että ei voi välittää? Varmaan joku voi, mutta jos ei itse voi niin minkäs sille mahtaa? Ei tunteita voi tyhjästä synnyttää.

Sanoinko ettei kukaan voi? En tainut sanoa :) Ja ainakin itse sanot, että "jos ei itse voi välittää". 

Ehkä niitä tunteita ei voi synnyttää tyhjästä. Tai no, joku varmasti voi. Sanoinkin että sitä voi miettiä millainen ihminen sitä on, jos ei pysty toisen lapsista välittämään. Ja kuten sanoin, tilanteen, ja rakastumisen voi välttää, kun ei ala tapailemaan ihmistä kenellä on lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä viestiketju vahvistaa ajatusta siitä, että ihminen kasvaa henkisesti aikuiseksi vasta kun hänellä on omia lapsia. Myöskään uusperhekuvioon ei tulisi heittäytyä ilman syvempää harkintaa kuten moni tuntuu tehneen, että kokeilee toimiiko vai ei ja sitten vasta poistuu kuviosta, vähät välittäen miten tällainen ihmissuhteiden pinnallisuus voi vaikuttaa taaksensa jäämiin ihmisiin.

Eräs henkilö kirjoitti täällä ADHD-lapsesta jonka huolimattomuus olikin hänestä tahallista, ei missään nimessä pitäisi astua erityislapsen elämään näin pinnallisilla tiedoilla mistä ADHD:ssa on edes kyse.

Älkää hyvät ihmiset menkö yksiin perheellistyneiden kanssa jos teillä ei ole hajuakaan siitä mihin olette osallistumassa. Lisäksi parisuhteessa ne lapset kuuluu koko pakettiin ja sen pitäisi olla selvää vaikka lapset kävisikin vain muutamina viikonloppuina.

Elän itse uusioperheessä ja on ollut selvää alusta saakka, että haasteita tulee. Silti ihmiset ovat kaikkein tärkeimpiä, vaikka eivät olisikaan omia lapsia. Ihminen joka ei millään tasolla kiinny lapsiin tai koe edes pientä suojeluvaistoa myös tuntemattomien lasten kohdalla, osa jopa on puhunut vihasta, ei ole yhteiskunnallisesti ajateltuna terve.

Tämä viestiketju ei todellakaan vahvista sitä, että ihminen kasvaa aikuiseksi vasta omia lapsia saatuaan! Ihan pöyristyttävä väite ketjussa, joka käsittelee eronneita vanhempia ja heidän lapsiaan. Ihminen, joka on saanut oman lapsen, ei ole näyttänyt kasvaneen aikuiseksi, jos antaa lapsensa käyttäytyä puolisoaan kohtaan miten lystää tai olettaa, että lapseton puoliso automaattisesti huolehtii ja hyysää tämän lasta luopuen omista menoistaan, kun lapsen vanhempi huitelee töissä tai omilla teillään.

Aikuiseksi kasvamatta jäänyt on se, joka ei ota vastuuta omista lapsistaan, niin että koko uusperheellä on mukavaa. Aikuiseksi kasvamatta on jäänyt myös sellainen ihminen, joka rasittuu lapsiperhe elämästä, mutta päättää silti mennä yhteen lapsellisen ihmisen kanssa ja alkaa sitten valittaa siitä.

Itsellä ei ole lapsia. En ole ikinä halunnut niitä, kun en halua olla äiti, en halua olla esimerkki kenellekään omassa kodissani, haluan voida nukkua ja levätä niin paljon kuin haluan, ihan milloin haluan. Koti on mulle latautumispaikka ja paikka jossa teen just sitä mitä haluan, mihin vuorokauden aikaan haluan. Siksi en ikinä menisi yhteen miehen kanssa, jolla on lapsia. Miksi ihmeessä ottaisin kotiini jonkun toisen lapsia rajoittamaan elämääni, kun en halua omiakaan. Mieluummin olen sitten vaikka ilman miestä koko loppuelämän, kuin alan vastentahtoisesti elämään lapsiperhe elämää. Eikä minun tapauksessa asiaa muuttaisi sekään, että lapset muuttaisi pois. Olisi aivan kauhun paikka ruveta mummoksi sitten kun vihdoinkin olisi aikaa olla miehen kanssa kahden. Lapsirumba alkaisi taas alusta. Mieluummin siis yksin, pääsee kaikki osapuolet helpommalla, eikä kenellekään aiheudu stressiä ja traumoja. Se on minusta aikuisuutta. Ottaa vastuun omasta elämästään, eikä päästä itseään luisumaan tyytymättömän sivustakatsojan rooliin.

Vierailija kirjoitti:

Siis eikö kukaan välitä puolisonsa lapsista, ihan vain siksi että ne ovat sinun rakkaan puolisosi lapsia ja varmasti hänelle tärkeitä ihmisiä, ja myös siksi että lapset ovat lapsia, eivät valmiita ihmisiä, joita aikuisten -oli oma vanhempi tai ei- kuuluisi pitää huolta ja auttaa huomatessaan lapsen huolenpitoa kaipaavan.

Siis ihan sellainen perustavanlaatuinen toisesta ihmisolennosta vilpittömästi välittäminen puuttuu täältä? Mikä on hieman huolestuttavaa olettaen että tällä palstalla liikkuvista monet omaavat omiakin jälkeläisiä

Itse kiinnyn hyvin harvoin kovin syvästi kehenkään. Sen pitää tulla itsestään, pelkkä tahtominen ei riitä. Miehelläni on 2 lasta jotka onneksi jo aikuisia mutta olin tiiviisti heidän elämässään kun olivat teinejä. Raskaita aikoja. Ne ajat kun olivat meillä tuntui kuin olisi ollut vieraita ihmisiä paikalla pyörimässä päiväkausia, ahdistavaa. Ja se että ovat mieheni lapsia ei todellakaan vaikuta kiintymiseen, kiintyminen tarvitsee minun kohdallani ainakin hyvää kemiaa eikä sellaista tapahdu noin vaan. Omiakin lapsia minulla on enkä edes kuvittele että mieheni heistä välittäisi, hoidan heidän asiansa itse ja isänsä kanssa.

Meitä ihmisiä on erilaisia. Itse pidän kaikista lapsista ja suhtaudun asiaan niin, että puolison jälkikasvu on kuin omaani. Koen, että niin sen on mentävä. Kaikki eivät ole tällaisia ihmisiä eivätkä pysty suhtautumaan asiaan niin ja se on ihan ok. Pitää tehdä päätöksiä kuunnellen omaa hyvinvointia.

Vierailija kirjoitti:

Sanoinko ettei kukaan voi? En tainut sanoa :) Ja ainakin itse sanot, että "jos ei itse voi välittää". 

Ehkä niitä tunteita ei voi synnyttää tyhjästä. Tai no, joku varmasti voi. Sanoinkin että sitä voi miettiä millainen ihminen sitä on, jos ei pysty toisen lapsista välittämään. Ja kuten sanoin, tilanteen, ja rakastumisen voi välttää, kun ei ala tapailemaan ihmistä kenellä on lapsia. 

Joo sehän se varmaan auttaa, että alkaa siitä välittämisen "puutteesta" vielä itseään ruoskimaan. Eiköhän se ole vaan paras kohdella kaikkia kunnioittavasti ja tasapuolisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoinko ettei kukaan voi? En tainut sanoa :) Ja ainakin itse sanot, että "jos ei itse voi välittää". 

Ehkä niitä tunteita ei voi synnyttää tyhjästä. Tai no, joku varmasti voi. Sanoinkin että sitä voi miettiä millainen ihminen sitä on, jos ei pysty toisen lapsista välittämään. Ja kuten sanoin, tilanteen, ja rakastumisen voi välttää, kun ei ala tapailemaan ihmistä kenellä on lapsia. 

Joo sehän se varmaan auttaa, että alkaa siitä välittämisen "puutteesta" vielä itseään ruoskimaan. Eiköhän se ole vaan paras kohdella kaikkia kunnioittavasti ja tasapuolisesti. 

Ruoskimaan? Miksi niin? Jos miettii, että millainen ihminen sitä on, niin onko se ruoskimista? Se jos on siinä asiassa kylmä, että ei pysty välittämään vaikka uuden kumppanin lapsista, on vain sitten fakta mikä pitää hyväksyä. Ei siinä mitään ruoskimista ole. Toiset on kylmempiä tunne-elämältään kuin toiset. Ei sille minkään voi. Toiset pystyvät jakamaan välittämistään enemmän, ja toiset vähemmän. Ihan jokaiselle tekee hyvää nähdä itsensä sellaisena kuin on.

Ja jos ei pysty välittämään, niin eikö silloin ole paras välttää ainakin yhteen muuttamista henkilön kanssa jolla on lapsia? Se on parempi kaikkien kannalta. 

Vierailija kirjoitti:

Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?

Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.

Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.

Hullua touhua.

Jaa-a, sanoppas se! Ennen sai olla rauhassa nepsy, nykyään ei. Siitä se johtuu. Ne on ihan normaalia porukkaa, samanlaisia kuin muutkin, ne ongelmat näkyvät yleensä eniten ikävuosina 7-18, ennen sitä lapset ovat vilkkaita lapsia, ja sen jälkeen jo jotenkuten nepsyytensä kanssa pärjääviä aikuisia.

Huomaa hyvin ettei sinulla ole nepsylapsista mitään kokemusta. Tyhjät tynnyrithän sitä yleensä eniten koliseekin.

Vierailija kirjoitti:

Siis eikö kukaan välitä puolisonsa lapsista, ihan vain siksi että ne ovat sinun rakkaan puolisosi lapsia ja varmasti hänelle tärkeitä ihmisiä, ja myös siksi että lapset ovat lapsia, eivät valmiita ihmisiä, joita aikuisten -oli oma vanhempi tai ei- kuuluisi pitää huolta ja auttaa huomatessaan lapsen huolenpitoa kaipaavan.

Siis ihan sellainen perustavanlaatuinen toisesta ihmisolennosta vilpittömästi välittäminen puuttuu täältä? Mikä on hieman huolestuttavaa olettaen että tällä palstalla liikkuvista monet omaavat omiakin jälkeläisiä

En välitä mieheni lapsista siksi että ne ovat rakkaan puolisoni lapsia, ja hänelle varmasti tärkeitä ihmisiä, vaan siksi että he ovat tärkeitä minulle. Minulla on oma suhde niihin lapsiin, ei se mukaile muiden tunteita tai tärkeänäpitämisiä, osaan itse arvottaa omat ihmissuhteeni, en tarvitse siihen toista ihmistä väliin. 

Olisi typerää tykätä jostain vain siksi että joku toinenkin tykkää.

Lasteni isä menetti lapset kun otti lapsia inhoavan emännän. Lapset eivät vaan halua mennä sinne, pakkokäynnit kerran pari vuodessa. Meillä on hyvä uusperhe, minä mieheni ja minun lapset sekä koira. Ja minä en ollut se joka halusin erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä viestiketju vahvistaa ajatusta siitä, että ihminen kasvaa henkisesti aikuiseksi vasta kun hänellä on omia lapsia. Myöskään uusperhekuvioon ei tulisi heittäytyä ilman syvempää harkintaa kuten moni tuntuu tehneen, että kokeilee toimiiko vai ei ja sitten vasta poistuu kuviosta, vähät välittäen miten tällainen ihmissuhteiden pinnallisuus voi vaikuttaa taaksensa jäämiin ihmisiin.

Eräs henkilö kirjoitti täällä ADHD-lapsesta jonka huolimattomuus olikin hänestä tahallista, ei missään nimessä pitäisi astua erityislapsen elämään näin pinnallisilla tiedoilla mistä ADHD:ssa on edes kyse.

Älkää hyvät ihmiset menkö yksiin perheellistyneiden kanssa jos teillä ei ole hajuakaan siitä mihin olette osallistumassa. Lisäksi parisuhteessa ne lapset kuuluu koko pakettiin ja sen pitäisi olla selvää vaikka lapset kävisikin vain muutamina viikonloppuina.

Elän itse uusioperheessä ja on ollut selvää alusta saakka, että haasteita tulee. Silti ihmiset ovat kaikkein tärkeimpiä, vaikka eivät olisikaan omia lapsia. Ihminen joka ei millään tasolla kiinny lapsiin tai koe edes pientä suojeluvaistoa myös tuntemattomien lasten kohdalla, osa jopa on puhunut vihasta, ei ole yhteiskunnallisesti ajateltuna terve.

Tämä viestiketju ei todellakaan vahvista sitä, että ihminen kasvaa aikuiseksi vasta omia lapsia saatuaan! Ihan pöyristyttävä väite ketjussa, joka käsittelee eronneita vanhempia ja heidän lapsiaan. Ihminen, joka on saanut oman lapsen, ei ole näyttänyt kasvaneen aikuiseksi, jos antaa lapsensa käyttäytyä puolisoaan kohtaan miten lystää tai olettaa, että lapseton puoliso automaattisesti huolehtii ja hyysää tämän lasta luopuen omista menoistaan, kun lapsen vanhempi huitelee töissä tai omilla teillään.

Aikuiseksi kasvamatta jäänyt on se, joka ei ota vastuuta omista lapsistaan, niin että koko uusperheellä on mukavaa. Aikuiseksi kasvamatta on jäänyt myös sellainen ihminen, joka rasittuu lapsiperhe elämästä, mutta päättää silti mennä yhteen lapsellisen ihmisen kanssa ja alkaa sitten valittaa siitä.

Itsellä ei ole lapsia. En ole ikinä halunnut niitä, kun en halua olla äiti, en halua olla esimerkki kenellekään omassa kodissani, haluan voida nukkua ja levätä niin paljon kuin haluan, ihan milloin haluan. Koti on mulle latautumispaikka ja paikka jossa teen just sitä mitä haluan, mihin vuorokauden aikaan haluan. Siksi en ikinä menisi yhteen miehen kanssa, jolla on lapsia. Miksi ihmeessä ottaisin kotiini jonkun toisen lapsia rajoittamaan elämääni, kun en halua omiakaan. Mieluummin olen sitten vaikka ilman miestä koko loppuelämän, kuin alan vastentahtoisesti elämään lapsiperhe elämää. Eikä minun tapauksessa asiaa muuttaisi sekään, että lapset muuttaisi pois. Olisi aivan kauhun paikka ruveta mummoksi sitten kun vihdoinkin olisi aikaa olla miehen kanssa kahden. Lapsirumba alkaisi taas alusta. Mieluummin siis yksin, pääsee kaikki osapuolet helpommalla, eikä kenellekään aiheudu stressiä ja traumoja. Se on minusta aikuisuutta. Ottaa vastuun omasta elämästään, eikä päästä itseään luisumaan tyytymättömän sivustakatsojan rooliin.

Tämä! Pidän myös aivan järjettömänä tätä väitettä, että ihminen aikuistuisi vasta oman lapsen saatuaan. Hyvin tuulesta temmattu ajatus. Omat vanhempani ovat aikuisia lapsia, joista kannoin itse lapsena vastuuta. Koin turvattomuutta ja olen kokenut sitä koko elämäni, koska vanhempani eivät kyenneet tarjoamaan niitä kasvuolosuhteita, mitä olisin tarvinnut. Ja en ole ainoa, meitä on maailma täynnä. En myöskään halua lapsia, en omia, en jo olemassa olevia. Enkä missään nimessä halua bonusäidiksi uusperhekuvioon. Olen liian itsenäinen oman tieni kulkija tällaiseen. Omasta rauhastani en suostu luopumaan.

En lähde valmismatkoille, enkä syö einesruokia. Miksi haluaisin jonkun toisen äijän jämille ja elättämään jotakin rääpälettä.