Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?
Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.
Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.
Hullua touhua.
Oikeesti. Älä kommentoi asiaa mistä et mitään ymmärrä. Jooko?
Nepsyoireet on aivan eri asia kuin huono kasvatus. Toki huonosti hoidettu vanhemmuus takuuvarmasti pahentaa nepsyoireita. Mutta ne oireet voivat olla todella voimakkaat, vaikka vanhemmat tekisi kaiken oikein.
Ja se että nepsyoireisia olisi paljon, on vain sinun itsesi kehittämä harha. Asiasta vain viimein puhutaan avoimemmin, sekä diagnostiikka on kehittynyt. Siksi sinulle on voinut muodostua kuva, että nepsyoireisia olisi jotenkin paljon, tai enemmän.Eri vastaaja tässä mutta totta on se miten tilanne näkyy koululuokissa. Elämme hyvin erilaista aikaa kuin 1980-luvulla. Tähän liittyy olennaisena osana vanhemmuus ja myös rajat ja ns.kurinpidon demonisointi oppimisympäristöissä.
Kaikki kehitys ei ole ollut hyvää. Oppimisympäristöissä on menty aivan surkeaan suuntaan. Vääriä diagnooseja annetaan alakouluikäisille jatkuvasti, vaikka olisi kyse kulttuuri ja kasvatuseroista.
ja vanhemmuus nimen omaan siinä mielessä, että hyväksi havaittuja keinoja kasvatukseen ja rajoittamiseen ei saa enää käyttää. Normaali lapsi ymmärtää parin päivän jälkeen että eri paikoissa käyttäydytään eri tavoin, eli vaikka kotona saisi sitä ja tätä tehdä, niin lapsi ymmärtää kyllä ettei koulussa saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis eikö kukaan välitä puolisonsa lapsista, ihan vain siksi että ne ovat sinun rakkaan puolisosi lapsia ja varmasti hänelle tärkeitä ihmisiä, ja myös siksi että lapset ovat lapsia, eivät valmiita ihmisiä, joita aikuisten -oli oma vanhempi tai ei- kuuluisi pitää huolta ja auttaa huomatessaan lapsen huolenpitoa kaipaavan.
Siis ihan sellainen perustavanlaatuinen toisesta ihmisolennosta vilpittömästi välittäminen puuttuu täältä? Mikä on hieman huolestuttavaa olettaen että tällä palstalla liikkuvista monet omaavat omiakin jälkeläisiä
Rakkaudettomuus on lisääntynyt. Varma maailmalopun merkki, sorry tähän elämään takertuvat mut sitä kohti ollaan menossa muutenkin.
Vierailija kirjoitti:
Meitä ihmisiä on erilaisia. Itse pidän kaikista lapsista ja suhtaudun asiaan niin, että puolison jälkikasvu on kuin omaani. Koen, että niin sen on mentävä. Kaikki eivät ole tällaisia ihmisiä eivätkä pysty suhtautumaan asiaan niin ja se on ihan ok. Pitää tehdä päätöksiä kuunnellen omaa hyvinvointia.
Minäkin pidin itseäni tällaisena ihmisenä, kunnes muutin yhteen mieheen kanssa jolla oli lapsia. Se arjen uuvuttavuus ja negatiiviset tunteet lapsia kohtaan yllättivät. Minä, omasta mielestäni äidillinen ja lapsirakas ihminen, huomasin arjessa uupumuksen kasautuessa vihaavani hetkittäin miehen lapsia. Erohan siinä tuli. Kun myöhemmin sain omat lapset, huomasin miten erilaista se lapsiarki on omien lasten kanssa. Tunneside on vaan tyystin eri. En ole koskaan kokenut uupuvani omiin lapsiini enkä hetkeäkään vihannut heitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?
Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.
Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.
Hullua touhua.
Oikeesti. Älä kommentoi asiaa mistä et mitään ymmärrä. Jooko?
Nepsyoireet on aivan eri asia kuin huono kasvatus. Toki huonosti hoidettu vanhemmuus takuuvarmasti pahentaa nepsyoireita. Mutta ne oireet voivat olla todella voimakkaat, vaikka vanhemmat tekisi kaiken oikein.
Ja se että nepsyoireisia olisi paljon, on vain sinun itsesi kehittämä harha. Asiasta vain viimein puhutaan avoimemmin, sekä diagnostiikka on kehittynyt. Siksi sinulle on voinut muodostua kuva, että nepsyoireisia olisi jotenkin paljon, tai enemmän.Eri vastaaja tässä mutta totta on se miten tilanne näkyy koululuokissa. Elämme hyvin erilaista aikaa kuin 1980-luvulla. Tähän liittyy olennaisena osana vanhemmuus ja myös rajat ja ns.kurinpidon demonisointi oppimisympäristöissä.
Kaikki kehitys ei ole ollut hyvää. Oppimisympäristöissä on menty aivan surkeaan suuntaan. Vääriä diagnooseja annetaan alakouluikäisille jatkuvasti, vaikka olisi kyse kulttuuri ja kasvatuseroista.
Ois hyvä, että väitteelle että vääriä diagnooseja annetaan jatkuvasti, ois sitten jotain ihan tilastoa näyttää. Tekis kommentista vähän vakuuttavamman. Vaikka totta varmasti, että _kaikki_ kehitys ei ole ollut hyvää. 80-luvulla ongelmat lakaistiin maton alle, ja esim. lasten väliseen väkivaltaan ei juurikaan puututtu. Etenkin jos köyhien lapset hakkasi toisiaan. Miten määrittelisit kurinpidon demonisoinnin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?
Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.
Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.
Hullua touhua.
Oikeesti. Älä kommentoi asiaa mistä et mitään ymmärrä. Jooko?
Nepsyoireet on aivan eri asia kuin huono kasvatus. Toki huonosti hoidettu vanhemmuus takuuvarmasti pahentaa nepsyoireita. Mutta ne oireet voivat olla todella voimakkaat, vaikka vanhemmat tekisi kaiken oikein.
Ja se että nepsyoireisia olisi paljon, on vain sinun itsesi kehittämä harha. Asiasta vain viimein puhutaan avoimemmin, sekä diagnostiikka on kehittynyt. Siksi sinulle on voinut muodostua kuva, että nepsyoireisia olisi jotenkin paljon, tai enemmän.Eri vastaaja tässä mutta totta on se miten tilanne näkyy koululuokissa. Elämme hyvin erilaista aikaa kuin 1980-luvulla. Tähän liittyy olennaisena osana vanhemmuus ja myös rajat ja ns.kurinpidon demonisointi oppimisympäristöissä.
Kaikki kehitys ei ole ollut hyvää. Oppimisympäristöissä on menty aivan surkeaan suuntaan. Vääriä diagnooseja annetaan alakouluikäisille jatkuvasti, vaikka olisi kyse kulttuuri ja kasvatuseroista.
ja vanhemmuus nimen omaan siinä mielessä, että hyväksi havaittuja keinoja kasvatukseen ja rajoittamiseen ei saa enää käyttää. Normaali lapsi ymmärtää parin päivän jälkeen että eri paikoissa käyttäydytään eri tavoin, eli vaikka kotona saisi sitä ja tätä tehdä, niin lapsi ymmärtää kyllä ettei koulussa saa.
Mitä ne hyväksi havaitut keinot mielestäsi on? Normaalin määrittely ois tässä nyt ehkä paikallaan myös. :) Jos puhutaan sitten vaikka lapsesta, jolla vaikka niitä nepsyoireita, niin vaikka hän ymmärtäisi kuinka, että miten jossain käyttäydytään, niin hän ei välttämättä vain pysty. Millä sitä lähtisit korjaamaan? Kovemmalla kurilla? Mitä luulet siitä seuraavan?
Tietenkin "normaali" lapsi on eri asia. Tai ainakin helpompi. Keinoja kasvattamiseen, ja rajojen asettamiseen on kyllä vaikka mitä. Muitakin kun ne perinteiset. Usein ne ns. perinteiset on käytössä silloin, kun vanhempi haluaa yrittää päästä vähemmällä keskittymisellä siihen lapseen. Jokainen lapsi kun on erilainen, ja kaikkiin ei toimi samat keinot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?
Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.
Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.
Hullua touhua.
Oikeesti. Älä kommentoi asiaa mistä et mitään ymmärrä. Jooko?
Nepsyoireet on aivan eri asia kuin huono kasvatus. Toki huonosti hoidettu vanhemmuus takuuvarmasti pahentaa nepsyoireita. Mutta ne oireet voivat olla todella voimakkaat, vaikka vanhemmat tekisi kaiken oikein.
Ja se että nepsyoireisia olisi paljon, on vain sinun itsesi kehittämä harha. Asiasta vain viimein puhutaan avoimemmin, sekä diagnostiikka on kehittynyt. Siksi sinulle on voinut muodostua kuva, että nepsyoireisia olisi jotenkin paljon, tai enemmän.Eri vastaaja tässä mutta totta on se miten tilanne näkyy koululuokissa. Elämme hyvin erilaista aikaa kuin 1980-luvulla. Tähän liittyy olennaisena osana vanhemmuus ja myös rajat ja ns.kurinpidon demonisointi oppimisympäristöissä.
Kaikki kehitys ei ole ollut hyvää. Oppimisympäristöissä on menty aivan surkeaan suuntaan. Vääriä diagnooseja annetaan alakouluikäisille jatkuvasti, vaikka olisi kyse kulttuuri ja kasvatuseroista.
ja vanhemmuus nimen omaan siinä mielessä, että hyväksi havaittuja keinoja kasvatukseen ja rajoittamiseen ei saa enää käyttää. Normaali lapsi ymmärtää parin päivän jälkeen että eri paikoissa käyttäydytään eri tavoin, eli vaikka kotona saisi sitä ja tätä tehdä, niin lapsi ymmärtää kyllä ettei koulussa saa.
Mitä ne hyväksi havaitut keinot mielestäsi on? Normaalin määrittely ois tässä nyt ehkä paikallaan myös. :) Jos puhutaan sitten vaikka lapsesta, jolla vaikka niitä nepsyoireita, niin vaikka hän ymmärtäisi kuinka, että miten jossain käyttäydytään, niin hän ei välttämättä vain pysty. Millä sitä lähtisit korjaamaan? Kovemmalla kurilla? Mitä luulet siitä seuraavan?
Tietenkin "normaali" lapsi on eri asia. Tai ainakin helpompi. Keinoja kasvattamiseen, ja rajojen asettamiseen on kyllä vaikka mitä. Muitakin kun ne perinteiset. Usein ne ns. perinteiset on käytössä silloin, kun vanhempi haluaa yrittää päästä vähemmällä keskittymisellä siihen lapseen. Jokainen lapsi kun on erilainen, ja kaikkiin ei toimi samat keinot.
Kyllä sinä ymmärsit mitä tarkoitin normaalilla lapsella ;) että älä viitsi saivarrella. Hyväksi havaitut keinot on niitä jotka toimivat. Huonoja keinoja ovat ne jotka eivät toimi, mutta joita on pakko yrittää käyttää kun parempia ei ole enää mahdollista käyttää. Nepsylapsi ei mitenkään mystisesti korjaannu kurinpidolla, voi käydä ihan päinvastoin. Pointti olikin se, että normilapsella voi olla huono käytöstä ja vääriä malleja opittuna kotoa vanhempien toimesta, mutta hän normaalina pärjää eri ympäristössä eri säännöillä vaikka kotona olisikin miten sattuu kasvatus. Nepsylapsi taas ei toimi halutulla tavalla vaikka sitä miten kasvattaisi, koska hän ei siihen syntymäominaisuuksiensa puolesta kykene.
Olen lukenut koko ketjun ja entistä enemmän olen sitä mieltä, että älkää hankkiko lapsia, jollette oikeasti osaa antaa heille sopivasti rakkautta, ruokaa, rajoja ja risua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän sinua hyvin. Minulla on jo aikuiset lapset. En pysty asumaan miehen lapsen/lapsien kanssa. Vastuu kuuluu vanhemmille. Meillä ratkaistiin ongelma. Omat asunnot. Näemme, kun mieheni lapsi on äidillä. Toimii. Lapsi saa kaiken huomion isältään. Minä saan omaa rauhaa. Ja nähdä omia lapsiani, ystäviäni jne..
Tässä syy että emme ole uusperhe vaan omissa talouksissa. Nyt toisen lapset on kivoja silloin tällöin tavattuna ja lapsilla sama fiilis. Aivan eri asia olisi taiteilla kuuden ihmisen ihmissuhteet saman katon alle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tästä ei rehellisesti puhuta. Nepsyjen ja aikuisten vanhemmuuden "rajattomuuden" yhdistäviä tekijöitä?
Miten nepsyjä voi olla NÄIN paljon. Samaan aikaan näkee perheitä joissa lapsi päättää aivan kaikesta Ja vanhemmat täysin epäjohdonmukaisia. Uhkaavat älyttömillä asioilla ja eivät tietenkään voi pitää kiinni niistä uhkauksista.
Sitten lääkitään lapsia vaikka pitäisi ohjastaa vanhempia.
Hullua touhua.
Oikeesti. Älä kommentoi asiaa mistä et mitään ymmärrä. Jooko?
Nepsyoireet on aivan eri asia kuin huono kasvatus. Toki huonosti hoidettu vanhemmuus takuuvarmasti pahentaa nepsyoireita. Mutta ne oireet voivat olla todella voimakkaat, vaikka vanhemmat tekisi kaiken oikein.
Ja se että nepsyoireisia olisi paljon, on vain sinun itsesi kehittämä harha. Asiasta vain viimein puhutaan avoimemmin, sekä diagnostiikka on kehittynyt. Siksi sinulle on voinut muodostua kuva, että nepsyoireisia olisi jotenkin paljon, tai enemmän.Eri vastaaja tässä mutta totta on se miten tilanne näkyy koululuokissa. Elämme hyvin erilaista aikaa kuin 1980-luvulla. Tähän liittyy olennaisena osana vanhemmuus ja myös rajat ja ns.kurinpidon demonisointi oppimisympäristöissä.
Kaikki kehitys ei ole ollut hyvää. Oppimisympäristöissä on menty aivan surkeaan suuntaan. Vääriä diagnooseja annetaan alakouluikäisille jatkuvasti, vaikka olisi kyse kulttuuri ja kasvatuseroista.
ja vanhemmuus nimen omaan siinä mielessä, että hyväksi havaittuja keinoja kasvatukseen ja rajoittamiseen ei saa enää käyttää. Normaali lapsi ymmärtää parin päivän jälkeen että eri paikoissa käyttäydytään eri tavoin, eli vaikka kotona saisi sitä ja tätä tehdä, niin lapsi ymmärtää kyllä ettei koulussa saa.
Mitä ne hyväksi havaitut keinot mielestäsi on? Normaalin määrittely ois tässä nyt ehkä paikallaan myös. :) Jos puhutaan sitten vaikka lapsesta, jolla vaikka niitä nepsyoireita, niin vaikka hän ymmärtäisi kuinka, että miten jossain käyttäydytään, niin hän ei välttämättä vain pysty. Millä sitä lähtisit korjaamaan? Kovemmalla kurilla? Mitä luulet siitä seuraavan?
Tietenkin "normaali" lapsi on eri asia. Tai ainakin helpompi. Keinoja kasvattamiseen, ja rajojen asettamiseen on kyllä vaikka mitä. Muitakin kun ne perinteiset. Usein ne ns. perinteiset on käytössä silloin, kun vanhempi haluaa yrittää päästä vähemmällä keskittymisellä siihen lapseen. Jokainen lapsi kun on erilainen, ja kaikkiin ei toimi samat keinot.Kyllä sinä ymmärsit mitä tarkoitin normaalilla lapsella ;) että älä viitsi saivarrella. Hyväksi havaitut keinot on niitä jotka toimivat. Huonoja keinoja ovat ne jotka eivät toimi, mutta joita on pakko yrittää käyttää kun parempia ei ole enää mahdollista käyttää. Nepsylapsi ei mitenkään mystisesti korjaannu kurinpidolla, voi käydä ihan päinvastoin. Pointti olikin se, että normilapsella voi olla huono käytöstä ja vääriä malleja opittuna kotoa vanhempien toimesta, mutta hän normaalina pärjää eri ympäristössä eri säännöillä vaikka kotona olisikin miten sattuu kasvatus. Nepsylapsi taas ei toimi halutulla tavalla vaikka sitä miten kasvattaisi, koska hän ei siihen syntymäominaisuuksiensa puolesta kykene.
Pieni saivartelu on kyllä välillä paikallaan. :) Ihan jo osoittaakseen, että asiat harvoin on yksinkertaisia. Et vastaa, että mitä on hyväksi havaitut keinot. Jonkun mielestä kun vaikka ruumiillinen kuritus on hyväksi todettu keino. Mitä se ei kuitenkaan ole. Ihan todistetusti se ei toimi, ja on täysin tarpeetonta. Jonkun mielestä lapsen nolaaminen voi olla hyvä keino. En voi mitenkään tietää, mikä sun mielestä on hyvä keino. Enkä myöskään sitä, että miten määrittelet normaalin. Mutta joo, luultavasti silti ymmärsin mitä tarkoitat normaalilla. :) Joku toinen voi ymmärtää sen ihan eri tavalla.
Olen lapsirakas joten tuntisin eräänlaista rakkautta, lempeyttä.
En yrittäisi olla äiti, vaan se joka välittää.
On varmasti lapsellakin hankalaa jos on erolapsi.
Pikkuhiljaa, ja jos on todettu ADHD on siihen lääkitystä.
Rankkaa se on varmasti ap:lle ja muille vastaaville.
Arvosta lasta, ja anna läheisyyttä.
Jos rakastaa miestä tulee lapsikin hyväksyä sellaisena kun on.
En luopuisi miehestä jos lapsi olisi vaativa.
Anteeksi mutta mun on helppo sanoa kun ei ole kokemusta, mutta se on työtäni.
Voimia heille jotka ovat tuossa tilanteessa.
Hoidin lasta joka oli kärsinyt synnytyksessä, ja oli arka, koulunkäynti takkusi ja kevennettiin, mukautettiin opintoja.
Hänestä kasvoi hieno ihminen joka hallitsee omaa elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis eikö kukaan välitä puolisonsa lapsista, ihan vain siksi että ne ovat sinun rakkaan puolisosi lapsia ja varmasti hänelle tärkeitä ihmisiä, ja myös siksi että lapset ovat lapsia, eivät valmiita ihmisiä, joita aikuisten -oli oma vanhempi tai ei- kuuluisi pitää huolta ja auttaa huomatessaan lapsen huolenpitoa kaipaavan.
Siis ihan sellainen perustavanlaatuinen toisesta ihmisolennosta vilpittömästi välittäminen puuttuu täältä? Mikä on hieman huolestuttavaa olettaen että tällä palstalla liikkuvista monet omaavat omiakin jälkeläisiä
Minulla on omia lapsia, mutta en minä välitä puolisoni lapsista. Pidän heistä huolta samoin kuin kaikista naapurin kersoista. Siis ihan tavallisia lapsia. Eivät herätä mitään tunteita.
Ei heissä ole yhtään mitään samaa kuin puolisossani. Mikään ei muistuta heidän sukulaisuudestan. Heille tuli ero, kun lapset olivat 3 ja 1 v. Ei ole edes mitään käytömallia, joka olisi sama.
Heidän välisensä veroside luo yhtä vähän tunnetta kuin jokin oma pikkuserkkku yms jota näkee silloin tällöin ohimennen.
Tunneside vaatii tuntemista ja vuorovaikutusta. Jos sitä ei ole, niin ei ole tunnettakaan.
Meillä lapset siis käyvät joka toinen vkl. Silloin minä keskityn hoitamaan vanhaa äitiäni, omien lasteni asioita tai hoitan omaa kuntoani tai kaverisuhteita.
Kuulostaa tunnevammalta. Monet kyllä välittää ihan niistä pikkuserkuistaankin.
En oletunnevammainen, mutta en todellakaan välitä pikkuserkuistani, joita näen kerran vuodessa. Minä näen mieheni lapsia kaksi tuntia kuukaudessa: ruokapöydässä lauantaina ja sunnuntaina. Miten ihmeessä tuossa ajassa voisi välittäminen syntyä, vaikka niin haluaisi?
Niin, sitten voit kysyä, miksi en vietä lasten kanssa enempää aikaa. No, kuka sitten auttaisi syöpäsairasta 80 + äitiäni? Kuk hoitaisi minun isojen lasteni asioita? Kuka pitäisi huolta minun sosiaalisesta, henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani, ellen minä itse?
Asiat pitää priorisoida. Priorisoin ne ihmiset, joista eniten välitän. Niillä lapsillaon elämässään ihan omia välittäviä ihmisiä.
Olisin aika kauhea äiti ja tytär ja kaveri, jos huikkaisin äidilleni ja lapsilleni, että pärjätkää te yksin, niin minä hoidan ”vieraita” lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Olen lapsirakas joten tuntisin eräänlaista rakkautta, lempeyttä.
En yrittäisi olla äiti, vaan se joka välittää.
On varmasti lapsellakin hankalaa jos on erolapsi.
Pikkuhiljaa, ja jos on todettu ADHD on siihen lääkitystä.
Rankkaa se on varmasti ap:lle ja muille vastaaville.
Arvosta lasta, ja anna läheisyyttä.Jos rakastaa miestä tulee lapsikin hyväksyä sellaisena kun on.
En luopuisi miehestä jos lapsi olisi vaativa.Anteeksi mutta mun on helppo sanoa kun ei ole kokemusta, mutta se on työtäni.
Voimia heille jotka ovat tuossa tilanteessa.Hoidin lasta joka oli kärsinyt synnytyksessä, ja oli arka, koulunkäynti takkusi ja kevennettiin, mukautettiin opintoja.
Hänestä kasvoi hieno ihminen joka hallitsee omaa elämäänsä.
Kauniita sanoja, mutta ei kokemuspohjaa. Minäkin ajattelin etukäteen, että rakastaisin lapsipuolta, kohtelisin kuin omanani. Ei se ollutkaan niin mutkatonta ja ruusuista. Lapsen hoitaminen esim. lapsenhoitajan ominaisuudessa, jonka pohjalta ilmeisesti itse puhut, on ihan eri asia kuin lapsen kanssa asuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkyttää, ero lapsiparat. Miltä heistä mahtaa tuntua? Miksi pitää mennä yhteen ihmisen kanssa, jos ei omaa empatiakykyä viatonta lasta kohtaan. PHYI! Kuinka moni teistä on ollut se kiva kakkonen, joka aiheuttanut eron?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lapsirakas joten tuntisin eräänlaista rakkautta, lempeyttä.
En yrittäisi olla äiti, vaan se joka välittää.
On varmasti lapsellakin hankalaa jos on erolapsi.
Pikkuhiljaa, ja jos on todettu ADHD on siihen lääkitystä.
Rankkaa se on varmasti ap:lle ja muille vastaaville.
Arvosta lasta, ja anna läheisyyttä.Jos rakastaa miestä tulee lapsikin hyväksyä sellaisena kun on.
En luopuisi miehestä jos lapsi olisi vaativa.Anteeksi mutta mun on helppo sanoa kun ei ole kokemusta, mutta se on työtäni.
Voimia heille jotka ovat tuossa tilanteessa.Hoidin lasta joka oli kärsinyt synnytyksessä, ja oli arka, koulunkäynti takkusi ja kevennettiin, mukautettiin opintoja.
Hänestä kasvoi hieno ihminen joka hallitsee omaa elämäänsä.Kauniita sanoja, mutta ei kokemuspohjaa. Minäkin ajattelin etukäteen, että rakastaisin lapsipuolta, kohtelisin kuin omanani. Ei se ollutkaan niin mutkatonta ja ruusuista. Lapsen hoitaminen esim. lapsenhoitajan ominaisuudessa, jonka pohjalta ilmeisesti itse puhut, on ihan eri asia kuin lapsen kanssa asuminen.
Olen eri henkilö kuin edellinen. Itselläni ei ollut mitään ihmeempiä odotuksia, mutta nopeasti lapsiin kasvoi rakkaus. Mulla oli suunnaton ikävä aina, kun lapset ei olleet meillä, ja suunnittelin silloin aina, mitä kivaa tehdään sitten, kun he jälleen ovat meillä.
Eihän tunteita voi pakottaa, ja varmaan riittää, että pystyy pitämään asialliset välit, mutta ihmettelen silti. Miten voi olla kiintymättä lapsiin, joiden kanssa asuu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lapsirakas joten tuntisin eräänlaista rakkautta, lempeyttä.
En yrittäisi olla äiti, vaan se joka välittää.
On varmasti lapsellakin hankalaa jos on erolapsi.
Pikkuhiljaa, ja jos on todettu ADHD on siihen lääkitystä.
Rankkaa se on varmasti ap:lle ja muille vastaaville.
Arvosta lasta, ja anna läheisyyttä.Jos rakastaa miestä tulee lapsikin hyväksyä sellaisena kun on.
En luopuisi miehestä jos lapsi olisi vaativa.Anteeksi mutta mun on helppo sanoa kun ei ole kokemusta, mutta se on työtäni.
Voimia heille jotka ovat tuossa tilanteessa.Hoidin lasta joka oli kärsinyt synnytyksessä, ja oli arka, koulunkäynti takkusi ja kevennettiin, mukautettiin opintoja.
Hänestä kasvoi hieno ihminen joka hallitsee omaa elämäänsä.Kauniita sanoja, mutta ei kokemuspohjaa. Minäkin ajattelin etukäteen, että rakastaisin lapsipuolta, kohtelisin kuin omanani. Ei se ollutkaan niin mutkatonta ja ruusuista. Lapsen hoitaminen esim. lapsenhoitajan ominaisuudessa, jonka pohjalta ilmeisesti itse puhut, on ihan eri asia kuin lapsen kanssa asuminen.
Et siis voisi esimerkiksi ajatella rakastavasi adoptiolasta, jos olisit muuten lapseton? Kylmää.
Omassa kokemusmaailmassani nimenomaan ihmiset ovat kasvaneet aikuisiksi lasten saamisen myötä. Tästä otannasta ei tietenkään voi yleistää koko ihmiskuntaa koskevia totuuksia (en ole persu "näin nämä asiat koetaan"). Tuntuu, että hyvin monelle käy kuitenkin näin. Ajattelen vahvasti, että kyse on tabuasiasta, josta ei saisi ääneen sanoa. Moni kun kokee sen jollain tavalla halventavana ja alkaa väittää aikuistuneensa muista syistä. Varmasti voi aikuistua muistakin syistä, mutta ihan niin tappiin asti ne eivät vie, kuin omien lasten kasvatus. Tai sitten kyse voi olla siitä, että ihminen on jo aikuistunut tiettyyn pisteeseen ennen lasten saamista ja lasten saaminen sitten vasta pakottaa elämään "todella aikuistuneesti". Miksi ihmeessä sitä tosiaan venyisi niihin superraskaisiin asioihin ennen kuin on pakko? Vieraiden lasten kanssa ei ole riittävää pakkoa, joka on vasta absoluuttinen omien lasten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis eikö kukaan välitä puolisonsa lapsista, ihan vain siksi että ne ovat sinun rakkaan puolisosi lapsia ja varmasti hänelle tärkeitä ihmisiä, ja myös siksi että lapset ovat lapsia, eivät valmiita ihmisiä, joita aikuisten -oli oma vanhempi tai ei- kuuluisi pitää huolta ja auttaa huomatessaan lapsen huolenpitoa kaipaavan.
Siis ihan sellainen perustavanlaatuinen toisesta ihmisolennosta vilpittömästi välittäminen puuttuu täältä? Mikä on hieman huolestuttavaa olettaen että tällä palstalla liikkuvista monet omaavat omiakin jälkeläisiä
Rakkaudettomuus on lisääntynyt. Varma maailmalopun merkki, sorry tähän elämään takertuvat mut sitä kohti ollaan menossa muutenkin.
Tiesitkö, että jo 1500-luvulla ihmiset näkivät maailmanlopun merkkejä ja olivat varmoja siitä, että se on tulossa ihan pian, jopa heidän omana elinaikanaan. Milloinkohan se maailmanloppu sitten oikeasti tulee?
Lisäksi ihmettelen oikeasti tuota väitettä rakkaudettomuuden lisääntymisestä. Väitän ettei se kestä kriittistä tarkastelua, jos katsotaan nykypäivän arvo- ja moraalikäsityksiä historiallisessa kontekstissa. Aloitetaan vaikka sieltä 1500-luvulta, jolloin ihmisiä teloitettiin mm. harhaoppisuuden takia, jopa lapsia ja nuoria. Lapset olivat miniaikuisia, joiden piti tehdä työtä koulun ja leikkimisen sijaan. Lapsia laitettiin kerjäämään almuja, ja jätettiin kuolemaan kylmään ja aliravitsemukseen kaduille. Lapsia lähetettiin myös sotaan ja vähän paremmissa piireissä uusioperheen vanhemmat lapset lähetettiin sukulaisten almujen varassa elämään, jotta oli varaa ruokkia niitä uusia lapsia, joita syntyi koko ajan. Lapsikuolleisuus oli varsin yleistä, eivätkä läheskään kaikki lapset kuolleet sairauksiin tai onnettomuuksissa, vaan myös ihan heitteillejätön ja hoidon laiminlyönnin seurauksena.
Ei kovin rakkaudelliselta minusta tuokaan kuulosta. Tässäkään ketjussa ei kuitenkaan yksikään "ilkeä äitipuoli" ole tainnut kertoa pitävänsä puolisonsa lapsia nälässä, jättävä sä heidän tarpeistaan huolehtimatta, jos he sellaista tarvitsevat tms. Päinvastoin, siitähän valtaosa näistä ketjun "äitipuolista" tuntuisi rasittuvan, että he huolehtivat puolisonsa lapsista parhaan kykynsä mukaan ja oman jaksamisensa kustannuksella silloinkin, kun puoliso voisi itsekin lapsensa hoitaa.
Luuletko sinä oikeasti, että kaikki äiti-/isäpuolet ovat ennenvanhaan jotenkin vilpittömämmin ja aidommin puolisonsa lapsia rakastaneet, vaikka hyvin olisivat heistä huolehtineetkin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lapsirakas joten tuntisin eräänlaista rakkautta, lempeyttä.
En yrittäisi olla äiti, vaan se joka välittää.
On varmasti lapsellakin hankalaa jos on erolapsi.
Pikkuhiljaa, ja jos on todettu ADHD on siihen lääkitystä.
Rankkaa se on varmasti ap:lle ja muille vastaaville.
Arvosta lasta, ja anna läheisyyttä.Jos rakastaa miestä tulee lapsikin hyväksyä sellaisena kun on.
En luopuisi miehestä jos lapsi olisi vaativa.Anteeksi mutta mun on helppo sanoa kun ei ole kokemusta, mutta se on työtäni.
Voimia heille jotka ovat tuossa tilanteessa.Hoidin lasta joka oli kärsinyt synnytyksessä, ja oli arka, koulunkäynti takkusi ja kevennettiin, mukautettiin opintoja.
Hänestä kasvoi hieno ihminen joka hallitsee omaa elämäänsä.Kauniita sanoja, mutta ei kokemuspohjaa. Minäkin ajattelin etukäteen, että rakastaisin lapsipuolta, kohtelisin kuin omanani. Ei se ollutkaan niin mutkatonta ja ruusuista. Lapsen hoitaminen esim. lapsenhoitajan ominaisuudessa, jonka pohjalta ilmeisesti itse puhut, on ihan eri asia kuin lapsen kanssa asuminen.
No anteeksi mulla on neljä poikaa, mutta mutkaton äidinrakkaus, kaksi on kaksosia, esikoisella on tienraivaus.
Hoitotyössä tutustuin erilaisiin lapsiin ja näin kauheuksiakin.
Eri vastaaja tässä mutta totta on se miten tilanne näkyy koululuokissa. Elämme hyvin erilaista aikaa kuin 1980-luvulla. Tähän liittyy olennaisena osana vanhemmuus ja myös rajat ja ns.kurinpidon demonisointi oppimisympäristöissä.
Kaikki kehitys ei ole ollut hyvää. Oppimisympäristöissä on menty aivan surkeaan suuntaan. Vääriä diagnooseja annetaan alakouluikäisille jatkuvasti, vaikka olisi kyse kulttuuri ja kasvatuseroista.