Ärsyynnyn ihmisiin todella helposti ja vetäydyn kaverisuhteista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen vaan käytännön kokemusten myötä vaan huomannut, että helpointa vaan ottaa etäisyyttä pidemmiltä puheitta kun alkaa ahdistaa. Onneksi en ole riippuvainen sosiaalisista piireistä ja kavereista vaan siksi, että olisi kavereita.

Vähän sama kuin naukkaisi aina pullosta kun ahdistaa. Ehkä kannattaa kumminkin pyrkiä jotenkin rakentavasti kohtaamaan ne ahdistuksen tunteet ja käsittelemään ne. Yksinäisyys ei ole herkkua ja helposti uhriutuu "muiden" käytöksen takia. Ratkaisu löytyy sinusta itsestäsi, ei muista.

Jaa, pidemmittä puheitta viihdyn loistavasti ilman sellaisia kavereita jotka koen ärsyttäviksi. Juuri tämän olen kokemuksen myötä oivaltanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lisäksi se, että en pysty oikein unohtamaan jos on jotain esim. epäoikeudenmukaisuutta tapahtunut. Kyse voi olla joku hienovarainen juttu, äänensävy jonka koen ivalliseksi tms. Olen ihan liian herkkä ihminen. Onko muita jotka tuntee samoin?

Minulla on pari ystävää, joiden kanssa voin olla 24/7 ärsyyntymättä. Heidän kanssaan on molemminpuolinen kunnioitus ja tiedän että ovat yhtä herkkiä. Helpompi olla yhdessä.

ap

Minulla tuo pitkävihaisuus on pahin luonteenpiirteeni, mutta en ota itseeni ihan noin herkästi. Pelkkä äänensävy ei ihan riitä, mutta jos loukkaannun, se on kerrasta poikki.

Olen liian herkkä, enkä kestä keljumaisuutta, epärehellisyyttä, enkä epäoikeudenmukaisuutta. Ei niistä kukaan pidä, mutta minussa nuo saavat aikaan liian vahvoja tunteita, enkä pidä siitä. Moni ihmissuhde on katkennut siksi, mutta en voi tunteilleni mitään.

Omille tunteille ei tietenkään voi mitään, mutta niiden ymmärtäminen ja niihin reagointi on ihan opeteltavia asioita. Elämä taitaa olla aika raskasta, jos kaikkien kanssa välit on helposti kerrasta poikki ja asioita jää pitkävihaisesti vellomaan.

Mä oon valitettavasti samanlainen. Mulle on sanottu niin pahasti, että en sanoisi edes vihamiehelleni niin, ja sitten aloin ottamaan etäisyyttä. Varmaan herättää ihmetystä toisessa päässä että" mikä sille tuli", mutta mä sanoisin niin toiselle vain silloin jos haluaisin eroon koko ihmisestä. Mua alkaa tämmösten hommien jälkeen ns inhottaa koko ihminen enkä sitten pysty palaamaan niihin entisiin tunnelmiin. Onneksi löydän helposti uusia kavereita. Mun mies kyllä ihmettelee miksi "työnnän ihmisiä pois" mutta en mä ala mitä tahansa kattelee vain että olis kavereita. Jos toinen avoimesti osoittaa halveksuntaa niin ei kai se edes ole mun ystävä. Näin mä ajattelen...

Ajatuksia mistä tämmöinen "kerrasta poikki ja heippa" -asenne vois tulla? Eli tietyntyyppinen pitkävihaisuus? En näitä ihmisiä jää edes kaipailemaan

Jos joutuu jatkuvasti sellaisiin ihmissuhteisiin, joissa ilkeillään ja dominoimaan, pitäisi ensin miettiä, mikä näitä tilanteita yhdistää. Yleensä se on minä itse. Kiltteys on arvokas piirre ihmisessä, mutta monilla kyse ei olekaan aidosta kiltteydestä vaan ylikiltteydestä ja huonosta itsetunnosta.

Varmasti ilkeät ihmiset haistavat jo kaukaa ylikiltin ja tunnollisen ihmisen, jota voi käyttää hyväksi. Mutta entäpä jos te ylitulkitsette myös muiden käytöstä? Jos olet jatkuvasti tilanteessa, jossa muut ihmiset ärsyttää, kysyisinkin, mikä SINUA vaivaa. Masennus ja stressi aiheuttavat myös sitä, että muut ihmiset ottaa päähän. Tai ehkä osa teistä on introverttejä eikä kaipaa muiden ihmisten seuraa muutenkaan.

Eli ei, minua ei ärsytä muut ihmiset kuin silloin, kun minulla on PMS. Vietän aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa viihdyn hyvin ja jotka kohtelevat muita arvostavasti.

Tämä on varmasti totta. Itsellä mahdollisesti masennusta, ahdistusta varmasti, itsetunto-ongelmia varmasti, tähän päälle konfliktien välttely viimeiseen asti... Tuloksena feidaus kun toinen on tarpeeksi per#€@llyt(vittuillut tahallisesti/tahattomasti 1-3kertaa kymmenessä vuodessa tms). Ei tarvii olla mitään jatkuvaa vittuilua. Ja voihan nämäkin olla ylitulkintoja...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai toi ärsyttäminen on että halutaan käydä jotain valtataistelua ja määrittää niitä itsestäänselviä rajoja rautalangasta. Jonkinlaista laumahierarkiaa. Turhaudun ja meen jotenkin ihan jumiin sellaisesta enkä halua lähteä siihen mukaan.

Sama. Jotenkin teini-ikäiseltä tuollaisen käytöksen vielä ymmärtäisi, koska aivot ovat muutenkin silloin muutoksessa ja monella on sekä itsetunto että sosiaaliset taidot enempi vähempi kuralla sen vuoksi. Aikuisten ystävyyteen ei mielestäni enää kuulu minkäänlainen testailu tai koettelu, vaan kyllä toisen kanssa pitäisi kyetä olemaan ihminen ihmiselle. Suuri osa ihmisistä ei käyttäytyne näin ilkeyttään vaan silkkaa ajattelemattomuuttaan ja kehittymättömyyttään. He eivät tiedosta, että heille tärkeämpää on saada olla se vahvin ja nokkelin kuin luoda toimivia ihmissuhteita. Siksi monille tekisi hyvää pyöriä vähän enemmänkin oman napansa ympärillä ja miettiä, miksi reagoi tietyissä tilanteissa inhottavasti tai ei-rakentavasti.

Itse toimin aikuisena kuten teini, koska en teininä uskaltanut toimia teinimäisesti. Kehitykseni tulee siis hyvin paljon perässä muita ikäisiäni. Tämä ei vain tunnu monelle sopivan, kun pitää ruveta kettuilemaan ja nälvimään. Liekö sitten jotakin kateutta minua kohtaan, kun osaan olla lapsenomainen vai katkeruutta omaa elämää kohtaan, tiedä häntä.

Vierailija kirjoitti:

Outoja ystävyyssuhteita teillä. Ei tule mieleen, että omat ystävät ilkeilisivät, peitellysti tai suoraan. Tai painostaisivat millään tavalla. Toki voimme olla asioista eri mieltä, tai joskus joku voi sanoa jotain kömpelöä. Se on inhimillistä.

Ehkä mulla vaikuttaa se, että ystävyyssuhteeni eivät ole niin hirveän tiiviitä, vaan pidetään yhteyttä harvakseltaan, silloin kuin molemmilla on aikaa ja jaksamista.

Tämä voisi tehdä muuten monissa tapauksissa hyvää ystävyydelle, että yhteydenpito on löyhempää eikä kaikkia asioita olisi "velvollisuus" jakaa toisen kanssa. Totta kai on hyvä, että ystävän kanssa voidaan jakaa sekä ilot että murheet mutta joskus läheisyys voi vaivihkaa muuttua rajattomuudeksi. Toista alkaa ehkä pitää itsestäänselvyytenä tai koetaan, että se toinen on jo niin tuttu ettei hänen takiaan tarvitse puheitaan liiemmin suodattaa. Että kyllä se toinen ymmärtää pikku töksäyttelyt ja naljailut. Toisinaan läheisissä ystävyyssuhteissa jommalta kummalta myös ikään kuin unohtuu se, että toinen on oma erillinen yksilönsä eikä ystävänsä jatke. Ylenpalttisen tiivis ja uskoutuva yhteydenpito voi alkaa lisäksi rasittaa jossain vaiheessa ja se purkautuu sitten huomaamatta kuittailuna, äksyilynä ja ärsyyntymiskynnyksen alenemisena. Harva aikuinen ihminen jaksaa yhtä intensiivistä bestistouhua kuin nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Pitää myös muistaa, että ihmisten käyttäytyminen ei ole kaikissa tilanteissa vakio. Yleensä ne ihmiset, ketkä antavat muiden kohdella itseään huonosti tulevat myös huonosti kohdelluiksi. Tämä ei tarkoita sitä, että se "huonosti" kohteleva ihminen olisi paha, vaan sitä, että ei ymmärrä ettei ystävä välttämättä kestä samoja asioita kuin itse. Osa saattaa myös kiusata mikä on väärin, mutta vaikka aina sanotaan ettei vika ole kiusatussa, niin kaikki joilla on lapsia tietävät, että kyllä sen kiusatunkin käytös vaikuttaa edes osin siihen kiusaamiseen. Ollaan "erityisherkkiä", ei suostuta olemaan hippa kun on oma vuoro, ollaan pitkävihaisia tai minäkeskeisiä, tai muuten vaan outoa tai vähän kiusallisia. Ihan oman hyvinvointinne takia suosittelen, että asetatte itse ne omat rajanne, sillä kukaan muu ei niitä teidän puolestanne aseta. Kukaan ei myöskään lue ajatuksianne, vaan jos joku mättää, niin sanokaa se ääneen.

Entäs jos ei vain uskalla laittaa rajoja, koska on ujo? Miksi se kiusaaja ei näe sitä toisen ujoutta ja arkuutta puuttua asiaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai toi ärsyttäminen on että halutaan käydä jotain valtataistelua ja määrittää niitä itsestäänselviä rajoja rautalangasta. Jonkinlaista laumahierarkiaa. Turhaudun ja meen jotenkin ihan jumiin sellaisesta enkä halua lähteä siihen mukaan.

Sama. Jotenkin teini-ikäiseltä tuollaisen käytöksen vielä ymmärtäisi, koska aivot ovat muutenkin silloin muutoksessa ja monella on sekä itsetunto että sosiaaliset taidot enempi vähempi kuralla sen vuoksi. Aikuisten ystävyyteen ei mielestäni enää kuulu minkäänlainen testailu tai koettelu, vaan kyllä toisen kanssa pitäisi kyetä olemaan ihminen ihmiselle. Suuri osa ihmisistä ei käyttäytyne näin ilkeyttään vaan silkkaa ajattelemattomuuttaan ja kehittymättömyyttään. He eivät tiedosta, että heille tärkeämpää on saada olla se vahvin ja nokkelin kuin luoda toimivia ihmissuhteita. Siksi monille tekisi hyvää pyöriä vähän enemmänkin oman napansa ympärillä ja miettiä, miksi reagoi tietyissä tilanteissa inhottavasti tai ei-rakentavasti.

Itse toimin aikuisena kuten teini, koska en teininä uskaltanut toimia teinimäisesti. Kehitykseni tulee siis hyvin paljon perässä muita ikäisiäni. Tämä ei vain tunnu monelle sopivan, kun pitää ruveta kettuilemaan ja nälvimään. Liekö sitten jotakin kateutta minua kohtaan, kun osaan olla lapsenomainen vai katkeruutta omaa elämää kohtaan, tiedä häntä.

Mitä tarkoitat tuolla, että toimit kuten teini? Jos kehityksesi tulee huomattavan paljon jäljessä muihin ikäisiisi verrattuna, niin he eivät välttämättä jaksa kovin eri aaltopituudella olevaa seuraa. Nälviminen ja ilkeily ei ole asiallista käytöstä mutta sen syy ei välttämättä ole kateus tmv. Se on vain epäkypsä ja primitiivinen reaktio siihen, ettei kyseinen ihminen viihdy seurassasi. Löytäisitkö samanhenkisempää seuraa omaa ikäluokkaasi jonkin verran nuoremmista henkilöistä? (en tarkoita teini-ikäisiä, teinien seuraan pyrkivä aikuinen herättää helposti epäilyksiä ymmärrettävistä syistä)

Tosi moni muuten ajattelee tämmöisen olevan jonkinlaista manipulaatiota, yritystä muuttaa se toinen ihminen sellaiseksi kuin haluaa, ja se ärsyttää sitten. Usein tilanteen sivustaseuraajat tykkää jostain syystä ajatella näin. Minulla ei kyse ole tästä vaan se on vaan sitten että en halua olla tekemisissä tms.

Ystävän seurassa pitää voida hyvin. Ja piste. Mitään velvollisuuksia ei ole ylläpitää ystävyyttä jos se ottaa enemmän kuin antaa.

Itsellä on ollut ongelmana se, että en ole osannut vaatia ystävyyksiltä mitään.Olen ollut lukiossa, yliopistossa, mammakerhoissa niiden kanssa joita on melkeimpä kohdalle sattunut. Liian monta vuotta on mennyt ilkeyksiä ja päsmäröintiä kuunnellessa. Pari mukavaakin on löytynyt. Nyt nelikymppisenä en ole valmis uhraamaan aikaani kuin sellaisille joiden kanssa voin olla oma itseni.

Itse olen kanssa yliherkkä ja nyt vanhemmiten harmittaa että itsellä mennyt elämästä hirveästi aikaa ja vuosia hukkaan kun yrittänyt päästä eroon ihmisistä jotka vaan ahdistaa. 

Kun olin nuorempana niin kiltti etten voinut "jättää" ketään. Nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana olen oikeasti oppinut ghostaamaan tai jopa laittanut kaikki viestikanavat estoon. 

Minulle on osunut eteen ihmisiä, joiden kanssa aluksi synkkaa ihan hyvin, mutta sitten ajan myötä heille tulee joku ihme kilpailuasetelma. Nämä naiset alkaneet kaikessa jotenkin todistelemaan kuinka heillä on enemmän ja paremmin ja upeammin kuin minulla. ???? Täh? 

Ihan ihme touhua. 

Kun  mietin elämänhistoriaani niin kaikista onnellisimmat ajat olleet ne, kun en ole jotenkin väkisellä vaan yrittänyt olla jonkun muka-ystävän tylyttäjän kanssa tekemisissä. Mieluummin yksin. 

Olen 40v ja koen, ettei minulla ole yhtään ystävää. Pari lenkkikaveria, joiden kanssa löyhästi tavataan. Perhe on ja töissä työkaverit. Enempää en sosiaalisesti vaan jaksa, kavereiden kanssa aina tullut jotain draamaa..olen varmaan outo, mutta nyt on hyvä näin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo! Suurin osa ystävyyssuhteista sisältää outoa piikittelyä ja töksäyttelyä, ja jos kerran loukkaannun niin suhde ei palaa entiselleen. Olen aikoinaan sietänyt ihan liikaa huonoa kohtelua. En edes sanoisi että loukkaannun liian pienestä. Kuppi vaan voi mennä nurin yhdestä isommasta tai monesta pienemmästä asiasta. Onneksi kaikki ihmissuhteet ei ole tällaisia, koska kaipaan kuitenkin seuraa. Ei herkkyyden pitäisi olla rikos.

Eivät muut ihmiset ole vastuussa sinulle aikaisemmin sattuneista pahoista asioista. Kuulostat vähän raskaalta ihmiseltä.

Eivät tietenkään ole, enkä minäkään ole vastuussa siitä että he haluavat puhua ystävän jonka kanssa pitää nokitella ja jolle voi puhua oikeasti julmasti. En vaadi ketään käyttäytymään eri tavalla vaan jatkan elämää ja vähennän yhteydenpitoa. Avasin vain omaa näkökulmaa siihen miksi sietokykyni ilkeilylle on ehkä aiempaa alhaisempi. Tiedostan kuitenkin että joillekin voi sanoa ihan mitä vaan ja heitä se ei hetkauta, joten siksi puhuin herkkyydestä. Uskon sen "herkkyyden" olevan myös yhdistävä tekijä näissä ylikävelyissä, sillä mitä enemmän haavoittuvaisuutta olen näyttänyt, sitä enemmän olen saanut huonoa kohtelua.

Mun mielestä se että esimerkiksi kerron masennuksesta raskaassa elämäntilanteessa ja "kaveri" pilkkaa ensin päin naamaa ja kehuu myöhemmin puhuneensa muillekin että vitut sillä mikään ole, kunhan hupisaikuttaa, on oikeasti tylyä eikä siitä loukkaantuminen ole mitenkään ylimitoitettua, mutta esim. tällaista olen kestänyt huonompina kausina enkä edes katkaissut välejä vielä tuosta, vaan piti tapahtua pahempiakin asioita. Jossain vaiheessa varmaan suurimmalla osalla tulee mitta täyteen huonoa käytöstä, ja se kapasiteetti on kaikilla erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samanlainen! Just toi "rivien välistä" ilmenevä dominointi ja "ärsyttäminen" tai jokin ahdistaa. Tuntuu, että niitä mun rajoja oikeen kaivamalla vaaditaan, ja aistin jännittyneen ilmapiirin. En halua vääntää rautalangasta aina jotain omia rajoja vaan ahdistun ja lähden.

Juuri tuo tahallinen ärsyttäminen! Mistä se johtuu? En tietääkseni ole mitenkään provosoiva ihminen. Ihan rauhallinen ja tavallinen, vähän tylsäkin. Silti löydän itseni usein tilanteesta kun uusi tuttavuus alkaa alun ystävällisyyden jälkeen käyttäytyä juuri noin. En ymmärrä mikä minussa niin ärsyttää, olisi kiva tietää.

Mulle on yksi ihminen,joka noin teki, sanonut, että halusi saada musta jonkin reaktion. Oli kokenut sen mun mielipiteettömyyden suurimmasta osasta asioita niin, etten anna itsestäni mitään ihmissuhteelle.

Ei jaksa aina miellyttää. En päästä lähelleni kuin niitä joihin luotan. Olin lapsena usein kuriton niin ainakin sanottiin.

Oon kans hämmästellyt miten ihmiset käyttäytyvät ilkeästi, itsekkäästi, manipuloivasti jne. Ei voi kun ihmetellä välillä että millaisia tyyppejä. Voiko se tämä aika aiheuttaa jotain ihmeen häiriökäytöstä ihmisissä.

Vierailija kirjoitti:

Oon kans hämmästellyt miten ihmiset käyttäytyvät ilkeästi, itsekkäästi, manipuloivasti jne. Ei voi kun ihmetellä välillä että millaisia tyyppejä. Voiko se tämä aika aiheuttaa jotain ihmeen häiriökäytöstä ihmisissä.

Uskoisin, että suurimman osan eläminen on tällä hetkellä haasteellisempaa verrattuna aikaan ennen koronaa ja sen vaikutuksia. Se näkyy mielestäni ihan jo näissä keskusteluiden avauksissa sekä vallitsevassa ilmapiirissä. Huonommat ajat saavat ihmisistä usein esille ne todelliset piirteet, jolloin ilkeys korostuu, ja esimerkiksi toisten ihmisten kannatteleminen tai vain kuunteleminen voi olla mahdotonta. Täytyisi muistaa olla kuormittamatta liikaa läheisiään, vaikka mieli niin kovin tekisikin! Ammattilaisten apu on sitä varten, että sitä käytetään ja vähennetään toisten kuormaa.

Itseäni ärsyttää eniten muista jollain tavalla överisti riippuvaiset ihmiset... Siis tällä en nyt tarkoita normaalia sosialisointia ja kykyä olla myös omissa oloissaan vailla seuraa, vaan sellaista riippuvaisen "häiriökäyttäytymistä", mikä on yllättävänkin yleistä. Pahimpia ovat nämä, jotka eivät kertakaikkisesti osaa olla itsensä seurassa, vaan jatkuvasti tarvitsevat ja vaativat jonkun kuuntelijan/viihdyttäjän. Ei ihmekään, että siinä ottaakin jo etäisyyttä.