Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ärsyynnyn ihmisiin todella helposti ja vetäydyn kaverisuhteista
Olen hyvin herkkä ja kiltti luonteeltani ja minun on vaikea pitää yllä kaverisuhteita. En tahtoisi päästää ihmisiä liian lähelle, koska tiedän että minua alkaa ärsyttää jossain vaiheessa ihan ylitsepääsemättömän paljon. Helpompi pitää ihmiset etäisyyden päässä, nähdä riittävän harvoin ja vähän kerralla. Jos on enemmän tekemisissä niin minulla palaa hermo. En siis näytä sitä, vaan alan hiljalleen jättämään tyyppiä taka-alalle ja siirtää syrjään.
Muita?
Kommentit (193)
Vierailija kirjoitti:
Niin, lisään vielä että yleensä ärsyyntyminen tulee huomaan että nyt tyyppi alkaa tieltyllä tavalla "pyrkimään niskan päälle", se on semmoista dominanssia, missä minun rauhallisuus ja diplomaattisuus yleensä kääntyy itseä vastaan ja toinen osapuoli alkaa ohjailla ja vähän kuin komennella.
En ole tyhmä vaikka olen sovitteleva, enkä halua ilmaista aina omia mielipiteitä joka asiaan.
ap
Haa! Olen just tuommoinen: rauhallinen ja diplomaattinen, kunnes toinen ei "kestä" sitä ja alkaa tuupata omia käsityksiään ja ohjailemaan. Sehän ei käy minulle ollenkaan! Sitten ne ihmettelevät, että "mikäs sille tuli?".
En tosiaan halua jäädä tuttavuus-/"ystävyys"suhteisiin, missä toinen alkaa muitta mutkitta rikkoa rajojani.
Jos joku nyt sanoo, että mikset sanoa asiasta, se tuskin muuttaisi sitä ihmistä. Ihmiset joko kunnioittavat toisen itsemääräämisoikeutta tai eivät. En ala opettamaan ketään aikuista ihmiatä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ihan samanlainen!
Kontrollointi ja piilovaatimukset minua kohtaan alkaa aina ahdistaa. Nyt olen ottanut etäisyyttä kaikkiin ja viihdyn niin hyvin yksin että ehkä en kaipaakaan enää ketään.
Minä! Aloitin tämän pari kk sitten enkä ole kaivannut ketään tänä aikana
https://www.vauva.fi/keskustelu/4046271/ystavyyssuhteet-alkaa-aina-tunt…
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lisäksi se, että en pysty oikein unohtamaan jos on jotain esim. epäoikeudenmukaisuutta tapahtunut. Kyse voi olla joku hienovarainen juttu, äänensävy jonka koen ivalliseksi tms. Olen ihan liian herkkä ihminen. Onko muita jotka tuntee samoin?
Minulla on pari ystävää, joiden kanssa voin olla 24/7 ärsyyntymättä. Heidän kanssaan on molemminpuolinen kunnioitus ja tiedän että ovat yhtä herkkiä. Helpompi olla yhdessä.
ap
Tuo molemminpuolinen kunnioitus on avainasia!
Päsmäröijät ja ylitsekävelijät eivät kunnioita toista. Otan heidät takaisin, jos ymmärtävät nöyrtyä. Eli kohtelevat minua vertaisenaan, ei ohjailtavana objektina.
I feel you. Älä ole tuollaisten ihmisten kaveri. Hyvä ystävän tapaaminen on kuin virkistävä aamu-uinti, siihen ei liity mitään negatiivista tai valtapelejä, ivaa, kyräilyä tai tylytystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lisäksi se, että en pysty oikein unohtamaan jos on jotain esim. epäoikeudenmukaisuutta tapahtunut. Kyse voi olla joku hienovarainen juttu, äänensävy jonka koen ivalliseksi tms. Olen ihan liian herkkä ihminen. Onko muita jotka tuntee samoin?
Minulla on pari ystävää, joiden kanssa voin olla 24/7 ärsyyntymättä. Heidän kanssaan on molemminpuolinen kunnioitus ja tiedän että ovat yhtä herkkiä. Helpompi olla yhdessä.
ap
Olet varmasti itse ihan täydellinen? Ja ikinä ei käy niin että ainoastaan oma tulkintasi saa sinut näkemään toisten käyttäytymisen ikävänä? Kannattaisiko uskaltaa keskustella tällaisista hiertävistä asioista, se voi puhdistaa ilmaa? Itsekin olen ollut tuollainen aiemmin mutta onneksi olen oppinut armollisemmaksi ja vähemmän ehdottomaksi itseäni ja muita kohtaan. Herkkä olen itsekin mutta hyväksyn ja ymmärrän että ihmiset ovat erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan samanlainen!
Kontrollointi ja piilovaatimukset minua kohtaan alkaa aina ahdistaa. Nyt olen ottanut etäisyyttä kaikkiin ja viihdyn niin hyvin yksin että ehkä en kaipaakaan enää ketään.
No jaa, minua kyllä masentaa ajatus, että kaikki ovat yhtä p*skoja, eikä tasavertaista, pakottamatonta ihmissuhdetta voi siten ollakaan.
Tavallaan se on tietysti oma vika, kun olemalla aito itsensä tahtomattaan "provosoi" toisen käyttäytymään dominoivasti. Mutta onko ihan pakko? Onko mahdotonta ottaa askel taaksepäin ja antaa sille omanlaiselleen tilaa olla? Kysyn tätä niiltä toisen rajoja rikkovilta? Aika sama analogia kuin introvertti vs ekstrovertti -suhteissa. Ekstro ei siedä hiljaisuutta ja (näennäistä) tapahtumattomuutta, joten alkaa tuupata väkisin omaa agendaansa intron elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lisäksi se, että en pysty oikein unohtamaan jos on jotain esim. epäoikeudenmukaisuutta tapahtunut. Kyse voi olla joku hienovarainen juttu, äänensävy jonka koen ivalliseksi tms. Olen ihan liian herkkä ihminen. Onko muita jotka tuntee samoin?
Minulla on pari ystävää, joiden kanssa voin olla 24/7 ärsyyntymättä. Heidän kanssaan on molemminpuolinen kunnioitus ja tiedän että ovat yhtä herkkiä. Helpompi olla yhdessä.
ap
Olet varmasti itse ihan täydellinen? Ja ikinä ei käy niin että ainoastaan oma tulkintasi saa sinut näkemään toisten käyttäytymisen ikävänä? Kannattaisiko uskaltaa keskustella tällaisista hiertävistä asioista, se voi puhdistaa ilmaa? Itsekin olen ollut tuollainen aiemmin mutta onneksi olen oppinut armollisemmaksi ja vähemmän ehdottomaksi itseäni ja muita kohtaan. Herkkä olen itsekin mutta hyväksyn ja ymmärrän että ihmiset ovat erilaisia.
Olet siis antanut periksi, kun huomasit että jäät muuten yksin. No, se on oma valintasi.
Toivon kumminkin, ettet armollisuudessasi niele ihan kaikkea, vaan yrität hienovaraisesti ohjata näitä erilaisia, s.o törppöjä, huomaamaan missä on kasvun paikkaa.
Kaikkia ystävyyksiä ei ole tehty kestämään koko elämää, sanoi eräs työkaveri, kun valittelin etääntymistäni ystävästäni. Totta lie.
Kun kummallakaan ei ole enää suhteessa hyvä olla, voi se olla tullut tiensä päähän. Sillä piikittelijällä selvästikään ei ole hyvä olla, muutenhan hän ei piiloilkeilisi koko ajan. Piikittelyn kohteella vielä vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan samanlainen!
Kontrollointi ja piilovaatimukset minua kohtaan alkaa aina ahdistaa. Nyt olen ottanut etäisyyttä kaikkiin ja viihdyn niin hyvin yksin että ehkä en kaipaakaan enää ketään.No jaa, minua kyllä masentaa ajatus, että kaikki ovat yhtä p*skoja, eikä tasavertaista, pakottamatonta ihmissuhdetta voi siten ollakaan.
Tavallaan se on tietysti oma vika, kun olemalla aito itsensä tahtomattaan "provosoi" toisen käyttäytymään dominoivasti. Mutta onko ihan pakko? Onko mahdotonta ottaa askel taaksepäin ja antaa sille omanlaiselleen tilaa olla? Kysyn tätä niiltä toisen rajoja rikkovilta? Aika sama analogia kuin introvertti vs ekstrovertti -suhteissa. Ekstro ei siedä hiljaisuutta ja (näennäistä) tapahtumattomuutta, joten alkaa tuupata väkisin omaa agendaansa intron elämään.
Ilmeisesti on pakko? Ja jos löytyisi toinen tilaa antava, agendaton, vaatimuksia esittämätön, syntyisikö siitä mitään? Kun vetovoimaa ei kummallakaan puolella olisi, kuin hylkivät magneetit? Eli luontaisesti tilaa antava voi ylipäätään ystävystyä jonkun kanssa joka puskee rajan yli eikä jää odottelemaan?
Ja tämä ei ole syyllistys meille passiivisemmille, vaan pohdiskelen ääneen. Olen siis itse tuollainen dominoiva ihmisiä puoleeni vetävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan samanlainen!
Kontrollointi ja piilovaatimukset minua kohtaan alkaa aina ahdistaa. Nyt olen ottanut etäisyyttä kaikkiin ja viihdyn niin hyvin yksin että ehkä en kaipaakaan enää ketään.No jaa, minua kyllä masentaa ajatus, että kaikki ovat yhtä p*skoja, eikä tasavertaista, pakottamatonta ihmissuhdetta voi siten ollakaan.
Tavallaan se on tietysti oma vika, kun olemalla aito itsensä tahtomattaan "provosoi" toisen käyttäytymään dominoivasti. Mutta onko ihan pakko? Onko mahdotonta ottaa askel taaksepäin ja antaa sille omanlaiselleen tilaa olla? Kysyn tätä niiltä toisen rajoja rikkovilta? Aika sama analogia kuin introvertti vs ekstrovertti -suhteissa. Ekstro ei siedä hiljaisuutta ja (näennäistä) tapahtumattomuutta, joten alkaa tuupata väkisin omaa agendaansa intron elämään.
Ilmeisesti on pakko? Ja jos löytyisi toinen tilaa antava, agendaton, vaatimuksia esittämätön, syntyisikö siitä mitään? Kun vetovoimaa ei kummallakaan puolella olisi, kuin hylkivät magneetit? Eli luontaisesti tilaa antava voi ylipäätään ystävystyä jonkun kanssa joka puskee rajan yli eikä jää odottelemaan?
Ja tämä ei ole syyllistys meille passiivisemmille, vaan pohdiskelen ääneen. Olen siis itse tuollainen dominoiva ihmisiä puoleeni vetävä.
*Dominoivia ihmisiä puoleeni vetävä (yksi kirjain muutti lauseen merkityksen!)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisten kanssa ystävyys tai "ystävyys" on aina juuri tälläistä sanatonta vääntämistä sen taustalla mitä sanotaan ääneen. Olen myös melko väsähtänyt tähän kuvioon. Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä enemmän haluan olla oma itseni himmailematta tai peittämättä sanomisiani tai ilmeitäni tai mielipiteitäni. Näin ollen olenkin nykyään melko lailla vailla ystäviä. Facebookissa on about 10 tyyppiä, jotka tykkäävät tai kommentoivat jotain, mutta varsinaista kanssakäymistä meillä ei juuri ole. Tuntuu, että nämä "ystävyydet" ovat pelkkää kosmetiikkaa.
En jaksa siis itse pinnistellä ollakseni ns. "hyvä ystävä", joten helpompaa on vetäytyä ja totutella siihen, että olen yksin. Yksinäisyys on helpompaa yksin kuin väkinäisessä seurassa, jossa kukaan ei kuitenkaan oikeasti tue sinua, kun vaikea paikka tulee.
Ärsyynnytkö oikeasti "todella helposti"? Minä kuvittelin niin, mutta kun listasin asioita joita ihmiset olivat tehneet minulle ihan pokkana, se oli järkyttävää ja ne asiat oli oikeasti vakavia. Eli ongelmani on ennemminkin liian pitkä pinna joka venyy ja venyy, kunnes katkeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naisten kanssa ystävyys tai "ystävyys" on aina juuri tälläistä sanatonta vääntämistä sen taustalla mitä sanotaan ääneen. Olen myös melko väsähtänyt tähän kuvioon. Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä enemmän haluan olla oma itseni himmailematta tai peittämättä sanomisiani tai ilmeitäni tai mielipiteitäni. Näin ollen olenkin nykyään melko lailla vailla ystäviä. Facebookissa on about 10 tyyppiä, jotka tykkäävät tai kommentoivat jotain, mutta varsinaista kanssakäymistä meillä ei juuri ole. Tuntuu, että nämä "ystävyydet" ovat pelkkää kosmetiikkaa.
En jaksa siis itse pinnistellä ollakseni ns. "hyvä ystävä", joten helpompaa on vetäytyä ja totutella siihen, että olen yksin. Yksinäisyys on helpompaa yksin kuin väkinäisessä seurassa, jossa kukaan ei kuitenkaan oikeasti tue sinua, kun vaikea paikka tulee.
Samaistun täysin. Lisäksi ne vaatimukset "hyvälle ystävälle" ovat niin älyttömät että tunnistan rajallisuuteni ja etten ole niin kaikkivoipa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, lisään vielä että yleensä ärsyyntyminen tulee huomaan että nyt tyyppi alkaa tieltyllä tavalla "pyrkimään niskan päälle", se on semmoista dominanssia, missä minun rauhallisuus ja diplomaattisuus yleensä kääntyy itseä vastaan ja toinen osapuoli alkaa ohjailla ja vähän kuin komennella.
En ole tyhmä vaikka olen sovitteleva, enkä halua ilmaista aina omia mielipiteitä joka asiaan.
ap
Haa! Olen just tuommoinen: rauhallinen ja diplomaattinen, kunnes toinen ei "kestä" sitä ja alkaa tuupata omia käsityksiään ja ohjailemaan. Sehän ei käy minulle ollenkaan! Sitten ne ihmettelevät, että "mikäs sille tuli?".
En tosiaan halua jäädä tuttavuus-/"ystävyys"suhteisiin, missä toinen alkaa muitta mutkitta rikkoa rajojani.
Jos joku nyt sanoo, että mikset sanoa asiasta, se tuskin muuttaisi sitä ihmistä. Ihmiset joko kunnioittavat toisen itsemääräämisoikeutta tai eivät. En ala opettamaan ketään aikuista ihmiatä.
Mulla kans just toi, että pitäis sanoa ja älähtää itsestäänselvistä asioista ja vetää rajat tälle kaverille tai "kaverille" ärsyttää. Jos ei itse tajua olla ärsyttämättä niin antaa olla ja mennä, en halua lähipiiriini tällaista ilmapiiriä ja kyräilyä!
Joku sanoi dominointi ja piilovaatimukset- juuri niitä olen kokenut ystävyyksissäni. Nyt 45- vuotiaana kadun sitä että olen kärvistellyt tosi toksisissa ystävyyssuhteissa vain koska ollaan muutettu usein ja olen halunnut löytää ystäviä.
Yksikin töistä löytynyt kaveri piikitteli koko ajan: sotkuisesta kodista ja kotiäidin vaatimattomasta pukeutumisesta ja tietenkin työasioihini puuttui niin että jouduin sanomaan että tää on mun ja esimiehen välinen juttu.
Ilkeilijä jäi taakse mutta yksi dominoija on roikkunut elämässäni 20v. Hän alkoi inttää poikani lukiovalinnasta, miksei hakenut keskustalukioon. Palasi asiaan moneen kertaan tenttaamaan. Tuli mieleen että hän jäkätti hulluna poikani päiväkotijärjestelyistä lähes 20v sitten. Kun olin hetken työttömänä,hänen puuttumisensa oli aivan järkyttävää! Hän ei myöskään suostunut hyväksymään ettei saanut kutsua meidän mökille koska siellä oli sinä kesänä tilapäisvessa joka sopi vain muutamalle ihmiselle/vrk. Jatkuvaa " me mentiin siitä läheltä, olisitte kertoneet että olitte mökillä niin oltais tultu". Hänen tyttärensä haluaisi myös meille yöksi joku kerta ...Hyvä ystävä kun järjestää kivaa yhteistä tekemistä!
Mietin miksi olen ollut rasittavien ihmisten kanssa. Eivät ole edes mitään maailman mahtavimpia tyyppejä ja suhde on jatkunut velvollisuudentunnosta. Enää en tee sitä virhettä!
Tiedän todella hyvin, mistä AP ja muutama muu täällä puhuu. Itselläni on parhaillaan jäljellä vain yksi ystävä. On mulla lisäksi muutama etäisempi tuttava/kaveri, mutta vain tuon yhden kanssa jaksan ja pystyn olemaan oikeasti läheinen. Kaikista muista olen vähitellen etääntynyt omasta halustani, mitään riitaisia välirikkoja ei siis kuitenkaan ole tapahtunut.
Jätin myös miesystäväni 7 vuoden jälkeen, sillä hän teki paljon sellaista tahallaan rajojen koettelua, piikitteli ja vähätteli muka vitsillä, purki kiukkuaan helposti minuun eikä anteeksipyyntöä tullut kertaakaan. Aiemmin jostain syystä alistuin ja siedin tuota käytöstä. Viimeisinä kuukausina hänen kanssaan voin kuitenkin jatkuvasti huonosti. Kysyinkin häneltä muutamaan otteeseen, että huomaako puhuvansa mulle usein kuin ärsyttävälle pikkusiskolle, jota on hauska härnätä ja kiusata. Kerroin, ettei se tunnu kivalta, mutta käytös jatkui silti.
Tuntui siltä kuin iso taakka olisi nostettu harteiltani ja pääsisin viimeinkin hengähtämään, kun erosimme. Olin totaalisen uupunut nälvimiseen, vitsillä ilkeilyyn, rivien välistä kettuiluun. En eronnut aikaisemmin, sillä kaikki muu toimi. Ainut ongelma oli se, etten kestänyt ajoittaista piikittelyä, etenkin kun sitä ei ikinä pahoiteltu. Niin "pieni" asia voi lopulta tuntua suurelta ongelmalta.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän todella hyvin, mistä AP ja muutama muu täällä puhuu. Itselläni on parhaillaan jäljellä vain yksi ystävä. On mulla lisäksi muutama etäisempi tuttava/kaveri, mutta vain tuon yhden kanssa jaksan ja pystyn olemaan oikeasti läheinen. Kaikista muista olen vähitellen etääntynyt omasta halustani, mitään riitaisia välirikkoja ei siis kuitenkaan ole tapahtunut.
Jätin myös miesystäväni 7 vuoden jälkeen, sillä hän teki paljon sellaista tahallaan rajojen koettelua, piikitteli ja vähätteli muka vitsillä, purki kiukkuaan helposti minuun eikä anteeksipyyntöä tullut kertaakaan. Aiemmin jostain syystä alistuin ja siedin tuota käytöstä. Viimeisinä kuukausina hänen kanssaan voin kuitenkin jatkuvasti huonosti. Kysyinkin häneltä muutamaan otteeseen, että huomaako puhuvansa mulle usein kuin ärsyttävälle pikkusiskolle, jota on hauska härnätä ja kiusata. Kerroin, ettei se tunnu kivalta, mutta käytös jatkui silti.
Tuntui siltä kuin iso taakka olisi nostettu harteiltani ja pääsisin viimeinkin hengähtämään, kun erosimme. Olin totaalisen uupunut nälvimiseen, vitsillä ilkeilyyn, rivien välistä kettuiluun. En eronnut aikaisemmin, sillä kaikki muu toimi. Ainut ongelma oli se, etten kestänyt ajoittaista piikittelyä, etenkin kun sitä ei ikinä pahoiteltu. Niin "pieni" asia voi lopulta tuntua suurelta ongelmalta.
Pieneltä näyttävä asia voi katkaista kamelin selän, vaikka taakkaa olisi kertynyt vuosien ajalta.
Alue: Aihe vapaa
Olen samanlainen kuin sinä ap.