Ärsyynnyn ihmisiin todella helposti ja vetäydyn kaverisuhteista

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan samanlainen!

Kontrollointi ja piilovaatimukset minua kohtaan alkaa aina ahdistaa. Nyt olen ottanut etäisyyttä kaikkiin ja viihdyn niin hyvin yksin että ehkä en kaipaakaan enää ketään.

Samoin! Ihana lukea täältä, että on siis olemassa muitakin samanlaisia :) 

Vierailija kirjoitti:

Tännehän on tullut tosi paljon viestejä! Hyvä että en ole ainoa!

Ihmisiin luottaminen on vaikeaa, tämäkin varmasti värittää näitä kokemuksia. Lisäksi se, että yleensä minua ahdistaa se että kaverit tarvitsevat apua millon missäkin, itse taas on vaikea pyytää apua kun on aina tottunut selviämään yksin. Ja kyllä semmosta hyötymistarkoitusta on ollut nähtävissä moneen otteeseen.

Vaikuttaahan tähän ärsyyntymisen myös se että on tosi introvertti.

ap

Juurinoin.

Hienoa, että ymmärrät vian olevan sinussa! Voit sitten joskus alkaa korjata sitä, jos siltä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta myös tuo muiden hyötyminen. Minä ennen tein palveluksia muille. Itse en ole pyytänyt apua muilta ja mieluummin haen keskusteluapuakin terapiasta ihan vain siksi, että en koe jääväni emotionaalisesti velkaa.

Samoin, olen palvelija.

Mutta koin myös terapian rahastuksena, että annan mutten saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan samanlainen!

Kontrollointi ja piilovaatimukset minua kohtaan alkaa aina ahdistaa. Nyt olen ottanut etäisyyttä kaikkiin ja viihdyn niin hyvin yksin että ehkä en kaipaakaan enää ketään.

No jaa, minua kyllä masentaa ajatus, että kaikki ovat yhtä p*skoja, eikä tasavertaista, pakottamatonta ihmissuhdetta voi siten ollakaan.

Tavallaan se on tietysti oma vika, kun olemalla aito itsensä tahtomattaan "provosoi" toisen käyttäytymään dominoivasti. Mutta onko ihan pakko? Onko mahdotonta ottaa askel taaksepäin ja antaa sille omanlaiselleen tilaa olla? Kysyn tätä niiltä toisen rajoja rikkovilta? Aika sama analogia kuin introvertti vs ekstrovertti -suhteissa. Ekstro ei siedä hiljaisuutta ja (näennäistä) tapahtumattomuutta, joten alkaa tuupata väkisin omaa agendaansa intron elämään.

Ilmeisesti on pakko? Ja jos löytyisi toinen tilaa antava, agendaton, vaatimuksia esittämätön, syntyisikö siitä mitään? Kun vetovoimaa ei kummallakaan puolella olisi, kuin hylkivät magneetit? Eli luontaisesti tilaa antava voi ylipäätään ystävystyä jonkun kanssa joka puskee rajan yli eikä jää odottelemaan?

Ja tämä ei ole syyllistys meille passiivisemmille, vaan pohdiskelen ääneen. Olen siis itse tuollainen dominoiva ihmisiä puoleeni vetävä.

Ei ole pakko. Ei vetovoima ystävien välillä tule mistään valtapelistä toivottavasti. Vaan että annetaan aidosti tilaa ihmiselle, eikä haudata sitä sen alle että kuka tässä nyt vie ja kumman mielipiteet käsitellään ensin. 

Ihanaa,että on muitakin samanlaisia.

Kummia ihmissuhteita teillä. Mulla kaikki ystävyydet perustuvat ystävyyteen, joten mitään kuvatun kaltaisia on ongelmia ei ole.

Olen samanlainen kuin ap, mutta nyt nelikymppisenä vähemmän. Osaan nykyään enemmän suunnata ajatukset ja tunteet minun omikseni eli että olen varmaankin tulkinnut väärin, olen varmaankin liian tuomitseva, tämä on tunnekuohu ym. Se ei kuitenkaan mene hetkessä ohi kuten monilla muilla. Olen viime vuosina huomannut, että minusta on tullut tosi varovainen edes yrittää solmia uusia ystävyyssuhteita, koska niin monet ovat  vuosien varrella menneet karille ja usein olen ollut itse siinä suuressa roolissa juuri herkkyyteni takia. Toisaalta viihdyn hyvin yksinkin ja minulla on muutama läheinen jotka olen tuntenut vuosikymmeniä. Olen toisaalta oppinut olemaan itselleni armollisempi ja ajattelen, että kaikilla on joku heikkous, kaikki on väliaikaista, pitää tehdä asioita niin kauan kun ne tuntuu hyviltä, aikansa kutakin...ym. Eli ei se niin vakavaa, vaikka toiminkin näin ihmissuhteissa. En tee paljoa muuta pahaa elämässä ja tämä on tavallaan minun heikkokohta, jota minun on vaikea hallita. Olen myös miettinyt, mikä osuus asioihin on sillä, että minulla oli hankala suhde toiseen vanhempaan ja olin koulukiusattu.

Samiksia ollaan Ap. Olen huomannut, että tällaisen ylikiltin ihmisen on vaikea pitää niistä terveistä rajoistaan kiinni,koska ei pysty sanomaan EI vaikka haluaisi/pitäisi sanoa. Vasta kun suutun, mitan tullessa täyteen, saan sanotuksi eriävän mielipiteeni ja pari muutakin (vähemmän) valittua sanaa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että minunlaiseni on parempi olla ilman naisystäviä,tunnun saavan niistä vain stressiä. Aviomieheni on paras ystäväni ja riittää minulle vallan mainiosti.

Tunnistan tästä kyllä itseni, mutta nykyään en enää jaksa tarttua noihin tai jäädä vellomaan niissä. Olen ottanut sen ihan kehitystehtäväksi itselleni, että en salli ihmisten ajattelemattomuuden päästä ihoni alle tai romuttaa itseäni. Tämä on tietysti paljon helpommin sanottu kuin tehty, enkä tarkoita tällä sitä, että olisi jotenkin huonompi jos ei "pysty" näin tekemään, mutta itselläni on kyllä paljon helpompi elämä kun olen tähän pisteeseen päässyt.

Pisimmät kaverisuhteet ovat yli 17 vuotisia ja väliin mahtuu paljon muitakin suhteita. Kaikissa näissä on ollut sellaisia tapahtumia, että jossain toisessa universumissa olisin varmaankin katkaissut välit. Mutta nyt en vain enää niin välitä niistä, koska ihmiset nyt ovat ajattelemattomia joskus, minä itse mukaan lukien. Luen itseni myös herkäksi, pohjimmiltani hyvin kiltiksi ja mukavaksi ihmiseksi, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten olisi joskus purkanut omaa pahaa oloani muihin. Ja ihan samalla tavalla olen varmasti tehnyt ystävilleni, kuin mistä heitä päässäni syytän. Enkä tarkoita tällä purkamisella mitään älytöntä raivoamista tai kettuilua, mutta juuri tuollaista kireyttä, äänensävyjä, sanamuotoja ym. jotka ovat voineet jäädä vaivaamaan joitain ystäviäni.

Ihmisiähän me kaikki vaan ollaan, ja harva oikeasti tarkoittaa mitään pahaa, tuskin muuten olisi edes kaveri. Juuri hetki sitten tapasin ystävääni joka oli silminnähden pahalla päällä alussa, ja purki pahaa oloaan rivien välistä minuun miltei koko ensimmäisen puolituntisen. Olisin voinut helposti joko lähteä pois tai lähteä mukaan tähän piikittelyyn ja aiheuttaa jonkunlaisen riidan, mutta haastoin itseni olemaan erityisen rauhallinen ja myötäilevä, enkä mielestäni siksi, että olisin jotenkin alentuva. Olen todella kovatahtoinen halutessani eikä ylitseni niin vain kävellä, mutta kaikki tarvitsevat joskus tilaa tuulettaa tunteitaan rauhassa ja sitä ystäväni teki, vaikka ulosanti olikin melkein liikaa herkälle päälleni. Loppujen lopuksi meillä oli kuitenkin oikein mukava tapaaminen ja molemmat lähtivät hyvällä tuulella pois, kun hänkin oli saanut tuulettua ilman että tuomitsen siitä. :-) Hän ei varmasti edes huomannut, mutta olin itse todella ylpeä itsestäni tämän jälkeen. Eikä minullekaan jäänyt huonoa mieltä, kun tiedostin koko ajan, että hänellä nyt vain oli vaikea päivä ja vaikeaa aikaa muutoinkin. Sellaista se elämä joskus on.

Keski-iän ketutusta. Osa purkaa miehensä, osa lapsiin, loput ystäviin.

"Olen hyvin herkkä ja kiltti luonteeltani ja minun on vaikea pitää yllä kaverisuhteita. En tahtoisi päästää ihmisiä liian lähelle, koska tiedän että minua alkaa ärsyttää jossain vaiheessa ihan ylitsepääsemättömän paljon."

Kuulostat kyllä kaikkea muuta kuin herkältä ja kiltiltä.  

Olen hyvä kuuntelija ja olen huomannut että ystävyyssuhteet menevät helposti terapiasuhteiksi joissa minä kuuntelen kun toinen keventää oloaan. Oma vikani kun en osaa puhua omista huolistani yhtä lailla kiinnostavasti ja väsy siksi helposti ystävyyssuhteisiin. Etenkin niihin joissa toinen puhuu koko ajan vain itsestään eikä jaksa kuunnella minua jos yritän avautua itsekin.