Ärsyynnyn ihmisiin todella helposti ja vetäydyn kaverisuhteista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän todella hyvin, mistä AP ja muutama muu täällä puhuu. Itselläni on parhaillaan jäljellä vain yksi ystävä. On mulla lisäksi muutama etäisempi tuttava/kaveri, mutta vain tuon yhden kanssa jaksan ja pystyn olemaan oikeasti läheinen. Kaikista muista olen vähitellen etääntynyt omasta halustani, mitään riitaisia välirikkoja ei siis kuitenkaan ole tapahtunut.

Jätin myös miesystäväni 7 vuoden jälkeen, sillä hän teki paljon sellaista tahallaan rajojen koettelua, piikitteli ja vähätteli muka vitsillä, purki kiukkuaan helposti minuun eikä anteeksipyyntöä tullut kertaakaan. Aiemmin jostain syystä alistuin ja siedin tuota käytöstä. Viimeisinä kuukausina hänen kanssaan voin kuitenkin jatkuvasti huonosti. Kysyinkin häneltä muutamaan otteeseen, että huomaako puhuvansa mulle usein kuin ärsyttävälle pikkusiskolle, jota on hauska härnätä ja kiusata. Kerroin, ettei se tunnu kivalta, mutta käytös jatkui silti. 

Tuntui siltä kuin iso taakka olisi nostettu harteiltani ja pääsisin viimeinkin hengähtämään, kun erosimme. Olin totaalisen uupunut nälvimiseen, vitsillä ilkeilyyn, rivien välistä kettuiluun. En eronnut aikaisemmin, sillä kaikki muu toimi. Ainut ongelma oli se, etten kestänyt ajoittaista piikittelyä, etenkin kun sitä ei ikinä pahoiteltu. Niin "pieni" asia voi lopulta tuntua suurelta ongelmalta.

Pieneltä näyttävä asia voi katkaista kamelin selän, vaikka taakkaa olisi kertynyt vuosien ajalta.

Näinhän se yleensä juurikin menee, koska rajat ne on sillä asioita sietävälläkin taholla, vaikka niitä ei itse aina osaisikaan puolustaa. Sitten, kun kuppi viimein menee nurin, niin se todellakin myös menee nurin! Tämän jälkeen monet usein tulevat vielä kertomaan oman mielipiteensä, miten pienestä oli kuitenkin kyse ja reaktio saattoi täten olla ylimitoitettu, vaikka näillä ei olisi hajuakaan siitä, millaista edeltävä aika on sietäjälle mahtanut olla. Ei empatiaa eikä tukea, vaan syyttävää sormea.

Entä jos alkaisit itse aktiivisemmaksi? Et dominoivaksi päsmäriksi vaan luoden tyydyttäviä suhteita omalla toiminnalla?

Vierailija kirjoitti:

Entä jos alkaisit itse aktiivisemmaksi? Et dominoivaksi päsmäriksi vaan luoden tyydyttäviä suhteita omalla toiminnalla?

En ole ap, mutta juuri tuossa on minun elämänkatsomuksellinen ja ontologinen eroavaisuuteni dominoiviin ihmisiin nähden. Yritän hyväksyä elämän ja ihmiset sellaisina kuin he ovat, otan asiat sellaisina kuin ne tulee. En halua junailla tapahtumien kulkua tai edes hienovaraisesti vaikuttaa muihin ihmisiin. Annan tilaa ja juuri silloin ihmiset paljastavat todellisen luontonsa ja täyttävät sen hallinnalla ja käsikirjoituksilla minun käytökselleni.

Dominoivat kaverini ovat myös esittäneet olevansa "liian kilttejä jotka laittaa muut itsensä edelle". Sitten he ovat menneet siihen ääripäähän jossa puhutaan vain "minun tarpeeni..."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, lisään vielä että yleensä ärsyyntyminen tulee huomaan että nyt tyyppi alkaa tieltyllä tavalla "pyrkimään niskan päälle", se on semmoista dominanssia, missä minun rauhallisuus ja diplomaattisuus yleensä kääntyy itseä vastaan ja toinen osapuoli alkaa ohjailla ja vähän kuin komennella.

En ole tyhmä vaikka olen sovitteleva, enkä halua ilmaista aina omia mielipiteitä joka asiaan.

ap

Haa! Olen just tuommoinen: rauhallinen ja diplomaattinen, kunnes toinen ei "kestä" sitä ja alkaa tuupata omia käsityksiään ja ohjailemaan. Sehän ei käy minulle ollenkaan! Sitten ne ihmettelevät, että "mikäs sille tuli?".

En tosiaan halua jäädä tuttavuus-/"ystävyys"suhteisiin, missä toinen alkaa muitta mutkitta rikkoa rajojani.

Jos joku nyt sanoo, että mikset sanoa asiasta, se tuskin muuttaisi sitä ihmistä. Ihmiset joko kunnioittavat toisen itsemääräämisoikeutta tai eivät. En ala opettamaan ketään aikuista ihmiatä.

Mitä on omien käsitystensä tuuppaaminen? Omien mielipiteisensä kertomista? /ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän todella hyvin, mistä AP ja muutama muu täällä puhuu. Itselläni on parhaillaan jäljellä vain yksi ystävä. On mulla lisäksi muutama etäisempi tuttava/kaveri, mutta vain tuon yhden kanssa jaksan ja pystyn olemaan oikeasti läheinen. Kaikista muista olen vähitellen etääntynyt omasta halustani, mitään riitaisia välirikkoja ei siis kuitenkaan ole tapahtunut.

Jätin myös miesystäväni 7 vuoden jälkeen, sillä hän teki paljon sellaista tahallaan rajojen koettelua, piikitteli ja vähätteli muka vitsillä, purki kiukkuaan helposti minuun eikä anteeksipyyntöä tullut kertaakaan. Aiemmin jostain syystä alistuin ja siedin tuota käytöstä. Viimeisinä kuukausina hänen kanssaan voin kuitenkin jatkuvasti huonosti. Kysyinkin häneltä muutamaan otteeseen, että huomaako puhuvansa mulle usein kuin ärsyttävälle pikkusiskolle, jota on hauska härnätä ja kiusata. Kerroin, ettei se tunnu kivalta, mutta käytös jatkui silti. 

Tuntui siltä kuin iso taakka olisi nostettu harteiltani ja pääsisin viimeinkin hengähtämään, kun erosimme. Olin totaalisen uupunut nälvimiseen, vitsillä ilkeilyyn, rivien välistä kettuiluun. En eronnut aikaisemmin, sillä kaikki muu toimi. Ainut ongelma oli se, etten kestänyt ajoittaista piikittelyä, etenkin kun sitä ei ikinä pahoiteltu. Niin "pieni" asia voi lopulta tuntua suurelta ongelmalta.

Pieneltä näyttävä asia voi katkaista kamelin selän, vaikka taakkaa olisi kertynyt vuosien ajalta.

Näinhän se yleensä juurikin menee, koska rajat ne on sillä asioita sietävälläkin taholla, vaikka niitä ei itse aina osaisikaan puolustaa. Sitten, kun kuppi viimein menee nurin, niin se todellakin myös menee nurin! Tämän jälkeen monet usein tulevat vielä kertomaan oman mielipiteensä, miten pienestä oli kuitenkin kyse ja reaktio saattoi täten olla ylimitoitettu, vaikka näillä ei olisi hajuakaan siitä, millaista edeltävä aika on sietäjälle mahtanut olla. Ei empatiaa eikä tukea, vaan syyttävää sormea.

Oletteko varmoja, että "ystävänne" tietävät miten koette kohtaamisenne? On kerrasta dumppaaminenkin aika julmaa. Miksi ei voi sanoa heti, jos jokin asia häiritsee? Senkin jälkeen voi vielä lähteä eri suuntaan, mutta molemmat psyykkisesti paremmassa kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan samanlainen!

Kontrollointi ja piilovaatimukset minua kohtaan alkaa aina ahdistaa. Nyt olen ottanut etäisyyttä kaikkiin ja viihdyn niin hyvin yksin että ehkä en kaipaakaan enää ketään.

No jaa, minua kyllä masentaa ajatus, että kaikki ovat yhtä p*skoja, eikä tasavertaista, pakottamatonta ihmissuhdetta voi siten ollakaan.

Tavallaan se on tietysti oma vika, kun olemalla aito itsensä tahtomattaan "provosoi" toisen käyttäytymään dominoivasti. Mutta onko ihan pakko? Onko mahdotonta ottaa askel taaksepäin ja antaa sille omanlaiselleen tilaa olla? Kysyn tätä niiltä toisen rajoja rikkovilta? Aika sama analogia kuin introvertti vs ekstrovertti -suhteissa. Ekstro ei siedä hiljaisuutta ja (näennäistä) tapahtumattomuutta, joten alkaa tuupata väkisin omaa agendaansa intron elämään.

Tää palstalla esiintyvä extroverttikauna on ihan vertaansa vailla. Menkää hyvät ihmiset terapiaan, päästäkää siitä kyynisyydestä irti ja eläkää omaa elämäänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän todella hyvin, mistä AP ja muutama muu täällä puhuu. Itselläni on parhaillaan jäljellä vain yksi ystävä. On mulla lisäksi muutama etäisempi tuttava/kaveri, mutta vain tuon yhden kanssa jaksan ja pystyn olemaan oikeasti läheinen. Kaikista muista olen vähitellen etääntynyt omasta halustani, mitään riitaisia välirikkoja ei siis kuitenkaan ole tapahtunut.

Jätin myös miesystäväni 7 vuoden jälkeen, sillä hän teki paljon sellaista tahallaan rajojen koettelua, piikitteli ja vähätteli muka vitsillä, purki kiukkuaan helposti minuun eikä anteeksipyyntöä tullut kertaakaan. Aiemmin jostain syystä alistuin ja siedin tuota käytöstä. Viimeisinä kuukausina hänen kanssaan voin kuitenkin jatkuvasti huonosti. Kysyinkin häneltä muutamaan otteeseen, että huomaako puhuvansa mulle usein kuin ärsyttävälle pikkusiskolle, jota on hauska härnätä ja kiusata. Kerroin, ettei se tunnu kivalta, mutta käytös jatkui silti. 

Tuntui siltä kuin iso taakka olisi nostettu harteiltani ja pääsisin viimeinkin hengähtämään, kun erosimme. Olin totaalisen uupunut nälvimiseen, vitsillä ilkeilyyn, rivien välistä kettuiluun. En eronnut aikaisemmin, sillä kaikki muu toimi. Ainut ongelma oli se, etten kestänyt ajoittaista piikittelyä, etenkin kun sitä ei ikinä pahoiteltu. Niin "pieni" asia voi lopulta tuntua suurelta ongelmalta.

Pieneltä näyttävä asia voi katkaista kamelin selän, vaikka taakkaa olisi kertynyt vuosien ajalta.

Näinhän se yleensä juurikin menee, koska rajat ne on sillä asioita sietävälläkin taholla, vaikka niitä ei itse aina osaisikaan puolustaa. Sitten, kun kuppi viimein menee nurin, niin se todellakin myös menee nurin! Tämän jälkeen monet usein tulevat vielä kertomaan oman mielipiteensä, miten pienestä oli kuitenkin kyse ja reaktio saattoi täten olla ylimitoitettu, vaikka näillä ei olisi hajuakaan siitä, millaista edeltävä aika on sietäjälle mahtanut olla. Ei empatiaa eikä tukea, vaan syyttävää sormea.

Oletteko varmoja, että "ystävänne" tietävät miten koette kohtaamisenne? On kerrasta dumppaaminenkin aika julmaa. Miksi ei voi sanoa heti, jos jokin asia häiritsee? Senkin jälkeen voi vielä lähteä eri suuntaan, mutta molemmat psyykkisesti paremmassa kunnossa.

Olen näissä tilanteissa joskus joillekin sanonutkin, mutta asiaa ei ole haluttu ymmärtää ja ärsyttämistä on tökerösti selitelty. Ärsyttävyys on jatkunut eri muodoissa tämän jälkeen kunnes olen ottanut etäisyyttä.

Tunnen erään ihmisen, jolla on vähitellen kaikki ystävyyssuhteet jääneet tuollaisen "kaikki ilkeilee/on vaikeita"-asenteen takia. Pistää siis välejä poikki ihmisiin syystä kuin syystä. Omasta mielestään on liian kiltti ihminen joka ei koskaan sano kenellekään mitään. Paitsi että ei ole. Ja kyllä sanoo, kysymättä. Ja kun toinen sitten sanoo loppuviimeksi takaisin, on se toinen kamala ihminen. Tai joskus riittää, että toinen kertoo oman näkemyksensä jossain asiassa (liittyen politiikkaan tai vaikka hengellisyteen) mikä poikkeaa tämän henkilön näkemyksestä; tämä on henkilökohtainen loukkaus ikään kuin toisilla ei  voisi olla omia käsityksiään maailmasta. Mutta pahinta on henkilön sokeus omalle käytökselleen ja sen vaikutuksille toisiin.

Usein nämä "minua on poljettu lapsesta saakka, kaikki sorsii vieläkin"-tyypit suhtautuu toisiin ihmisiin valmiiksi jo sillä asenteella, että "se loukkaa minua kuitenkin" ja on valmiina hylkäämään ennen kuin tulee hylätyksi. Siksi niitä vikoja hakemalla haetaan toisista. Samalla se käsitys omasta itsestä herkkänä ja aina kilttinä ihmisenä tekee sokeaksi sille, että itse päästellään sammakoita, tölvitään ja haastetaan jotta voidaan sitten luoda konfliktia ja nähdä itsensä taas ikävän ihmisen uhrina.

Pitää myös muistaa, että ihmisten käyttäytyminen ei ole kaikissa tilanteissa vakio. Yleensä ne ihmiset, ketkä antavat muiden kohdella itseään huonosti tulevat myös huonosti kohdelluiksi. Tämä ei tarkoita sitä, että se "huonosti" kohteleva ihminen olisi paha, vaan sitä, että ei ymmärrä ettei ystävä välttämättä kestä samoja asioita kuin itse. Osa saattaa myös kiusata mikä on väärin, mutta vaikka aina sanotaan ettei vika ole kiusatussa, niin kaikki joilla on lapsia tietävät, että kyllä sen kiusatunkin käytös vaikuttaa edes osin siihen kiusaamiseen. Ollaan "erityisherkkiä", ei suostuta olemaan hippa kun on oma vuoro, ollaan pitkävihaisia tai minäkeskeisiä, tai muuten vaan outoa tai vähän kiusallisia. Ihan oman hyvinvointinne takia suosittelen, että asetatte itse ne omat rajanne, sillä kukaan muu ei niitä teidän puolestanne aseta. Kukaan ei myöskään lue ajatuksianne, vaan jos joku mättää, niin sanokaa se ääneen.

Joo! Suurin osa ystävyyssuhteista sisältää outoa piikittelyä ja töksäyttelyä, ja jos kerran loukkaannun niin suhde ei palaa entiselleen. Olen aikoinaan sietänyt ihan liikaa huonoa kohtelua. En edes sanoisi että loukkaannun liian pienestä. Kuppi vaan voi mennä nurin yhdestä isommasta tai monesta pienemmästä asiasta. Onneksi kaikki ihmissuhteet ei ole tällaisia, koska kaipaan kuitenkin seuraa. Ei herkkyyden pitäisi olla rikos.

Vierailija kirjoitti:

Pitää myös muistaa, että ihmisten käyttäytyminen ei ole kaikissa tilanteissa vakio. Yleensä ne ihmiset, ketkä antavat muiden kohdella itseään huonosti tulevat myös huonosti kohdelluiksi. Tämä ei tarkoita sitä, että se "huonosti" kohteleva ihminen olisi paha, vaan sitä, että ei ymmärrä ettei ystävä välttämättä kestä samoja asioita kuin itse. Osa saattaa myös kiusata mikä on väärin, mutta vaikka aina sanotaan ettei vika ole kiusatussa, niin kaikki joilla on lapsia tietävät, että kyllä sen kiusatunkin käytös vaikuttaa edes osin siihen kiusaamiseen. Ollaan "erityisherkkiä", ei suostuta olemaan hippa kun on oma vuoro, ollaan pitkävihaisia tai minäkeskeisiä, tai muuten vaan outoa tai vähän kiusallisia. Ihan oman hyvinvointinne takia suosittelen, että asetatte itse ne omat rajanne, sillä kukaan muu ei niitä teidän puolestanne aseta. Kukaan ei myöskään lue ajatuksianne, vaan jos joku mättää, niin sanokaa se ääneen.

Esimerkkinä: olen itse ihminen kuka tekee toisille ihan mielellään pikkupalveluksia. Jos tiedän ystäväni tarvitsevan jtn kaupungilta jostain erityisliikkeestä joltain pikkukadulta, voin noutaa sen hänelle koska tiedän käveleväni siitä itse ohi. Kerran sitten yksi entinen ystäväni suoranaisesti räjähti minulle, kun olin muutaman kerran pyytänyt häneltä vähän vastaavanlaista palvelusta. Kihisi silmät leiskuen, että "älä enää KOSKAANPYYDÄ mua tekee tollasta!!". Tilanne oli todella nöyryyttävä ja kiusallinen minulla, koska hän ei ollut koskaan sanonut asiasta minulle.

Vierailija kirjoitti:

Joo! Suurin osa ystävyyssuhteista sisältää outoa piikittelyä ja töksäyttelyä, ja jos kerran loukkaannun niin suhde ei palaa entiselleen. Olen aikoinaan sietänyt ihan liikaa huonoa kohtelua. En edes sanoisi että loukkaannun liian pienestä. Kuppi vaan voi mennä nurin yhdestä isommasta tai monesta pienemmästä asiasta. Onneksi kaikki ihmissuhteet ei ole tällaisia, koska kaipaan kuitenkin seuraa. Ei herkkyyden pitäisi olla rikos.

Ei herkkyys ole rikos, mutta muiden tekemät "paheet" eivät välttämättä muutu pahemmiksi, vaikka sinä kokisit asiat pahempina kuin mitä ne ovat. Vaikwa selittää. Ymmärsikö kukaan?

Vierailija kirjoitti:

Joo! Suurin osa ystävyyssuhteista sisältää outoa piikittelyä ja töksäyttelyä, ja jos kerran loukkaannun niin suhde ei palaa entiselleen. Olen aikoinaan sietänyt ihan liikaa huonoa kohtelua. En edes sanoisi että loukkaannun liian pienestä. Kuppi vaan voi mennä nurin yhdestä isommasta tai monesta pienemmästä asiasta. Onneksi kaikki ihmissuhteet ei ole tällaisia, koska kaipaan kuitenkin seuraa. Ei herkkyyden pitäisi olla rikos.

Eivät muut ihmiset ole vastuussa sinulle aikaisemmin sattuneista pahoista asioista. Kuulostat vähän raskaalta ihmiseltä.

Ihmissuhteet on kahden kauppa, ap. Jos yrität yhden kauppaa suuntaan tai toiseen, asian julkinen mäystäminen ei ole kovin uskottavaa tai ainakaan toivottavaa.

Itse olen vaan käytännön kokemusten myötä vaan huomannut, että helpointa vaan ottaa etäisyyttä pidemmiltä puheitta kun alkaa ahdistaa. Onneksi en ole riippuvainen sosiaalisista piireistä ja kavereista vaan siksi, että olisi kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen vaan käytännön kokemusten myötä vaan huomannut, että helpointa vaan ottaa etäisyyttä pidemmiltä puheitta kun alkaa ahdistaa. Onneksi en ole riippuvainen sosiaalisista piireistä ja kavereista vaan siksi, että olisi kavereita.

Vähän sama kuin naukkaisi aina pullosta kun ahdistaa. Ehkä kannattaa kumminkin pyrkiä jotenkin rakentavasti kohtaamaan ne ahdistuksen tunteet ja käsittelemään ne. Yksinäisyys ei ole herkkua ja helposti uhriutuu "muiden" käytöksen takia. Ratkaisu löytyy sinusta itsestäsi, ei muista.

Outoja ystävyyssuhteita teillä. Ei tule mieleen, että omat ystävät ilkeilisivät, peitellysti tai suoraan. Tai painostaisivat millään tavalla. Toki voimme olla asioista eri mieltä, tai joskus joku voi sanoa jotain kömpelöä. Se on inhimillistä.

Ehkä mulla vaikuttaa se, että ystävyyssuhteeni eivät ole niin hirveän tiiviitä, vaan pidetään yhteyttä harvakseltaan, silloin kuin molemmilla on aikaa ja jaksamista.

Ap, kiitos tästä ketjusta.

Mä oon (valitettavasti) täysin samanlainen.

Parhaat ystäväni ovat mun aviomies ja veljet, täysin avoimia ja vilpittömiä tyyppejä, aina aitoja ja näkevät maailman samalla tavalla. Osaavat sanoa suoraan, jos on jotain sanottavaa, mutta ikinä ei tarvitse miettiä "että mitähän tuo nyt tarkoitti".

Ihmiset on yksilöitä sen suhteen, missä kunkin henkilökohtaiset rajat menevät ja mikä esimerkiksi loukkaa. Ihanteellisessa maailmassa kaikki näkisivät aina toisista sen, mikä heistä on ok ja mikä ei ja kunnioittaisivat sitä sataprosenttisesti. Tosielämässä tämä ei ole inhimillisesti mahdollista. KAIKKI ihmiset loukkaavat jotakuta toista joskus  - usein tarkoittamattaan. Merkittävä osa ihmisistä ei kulje tuolla miettien että "kenet saan jyrätä tänään". Toki paljon piittaamattomuttakin on ja henkistä ja fyysistä ja emotionaalista väkivaltaakin.

Miten me koetaan ihmiset ja ihmissuhteet ja omat rajamme niissä on myös subjektiivista. Ja tämä kokemuksen subjektiivisuus asettaa meidät jossain määrin vastuuseen rajoistamme: on todella tärkeää että ilmaisemme omat rajamme ja teemme sen fiksusti ja ajoissa. Ja ymmärrämme että sen kummemmin kuin me emme voi lukea toisten ajatuksia ja aina toimia 100% niiden mukaan, toiset eivät voi lukea meidän ajatuksiamme ja toimia meidän toiveidemme mukaan koko ajan. Me opetamme toisille miten meitä kohdellaan. Ihannemaailmassa näin ei toki tarvitsisi tehdä, mutta me eletään tosimaailmassa.

Ja vielä sen verran, että jos valtaosaa tai kaikkia yksilön ystävyyssuhteita yhdistää joku tekijä (vaikka dominointi, valtapelit tai piikittely) kannattaa muistaa, että ainut yhdistävä tekijä niissä on yksilö itse. Voihan olla, että jos kokee helposti tulevansa dominoiduksi, alkaa itse pistää vastaan jolloin toinen kokee, että se olet sinä joka pyrit niskan päälle ja alkaa puolestaan pistää vastaan. Kuvitellaan tilanne, jossa toinen törmää sinuun vahingossa (hän horjahti)  ja sinä tulkitset hänen tönineen sinua tahallaan ja tönäiset takaisin... Hänen näkökulmastaan se olet sinä, joka aloitti väkivallan vaikka sinä sanoisit muuta. Tilanne, joka oltaisiin voitu selvittää kauniisti heti alkuunsa pyytämällä anteeksi ja varmistamalla, että kummatkin on kunnossa, muuttuukin nokkapokaksi. Tilanteesta tulee tulkinnan mukainen  - ei siksi, että se olisi alun alkaen sitä ollut vaan siitä tehtiin "tahallisuusotaksuman" myötä sellainen.

Ainakin osittain voin samaistua.

En jaksa itse tehdä asioista vaikeita ja arvailla, mitä piilomerkityksiä toisen sanomat asiat ymmärtävät tai mitä nyt tästä eleestä pitäisi oikein sanoa tai ajatella. En myöskään itse jaksa tuollaisia ns. pelejä, vaan tykkään suoruudesta.

Usein tuntuu, että osa naisten välisistä ystävyyssuhteista nimenomaan sisältää tällaista jatkuvaa tulkitsemista ja pienistäkin asioista saadaan vaikeita.