Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri mieltä, parisuhteessa pitää ainakin joskus perustella toiselle miksi toimii tai haluaa toimittavan tavalla x tai xxx..

On toisen ohittamista tai välinpitämättömyyttä jos pitää tyytyä siihen että toinen vaan itse päättelee, että ei se kuulu sulle tai ei minun tarvitse sinulle selitellä tekojani tai tekojeni motiiveja.

Tuntisin kyllä itseni aika ulkopuoliseksi omassa parisuhteessani.

Jos toinen vain touhuaisi ja tekisi itsekseen ja sitten suuttuisi jos ymmärtäisin väärin tai toimisin toisin kun hän olisi halunnut.

Esimerkkinä: kun puhuin ääneen, että autoni pitäisi katsastaa, mutta siitä pitää ennen sitä tarkistaa joitain juttuja. Että minun täytyy käydä näyttämässä sitä huoltamossa.

Mieheni olikin käynyt itsekseen huoltamossa autoni kanssa ja kun sitten sanoin, että ai niin, sen auton tarkistus hän sanoi, että asia on hoidettu, hän on jo käynyt.

En millään saa päähäni miksi minun olisi pitänyt siitä loukkaantua tai suuttua? Sitäpaitsi hän oli maksanut homman, säästyivät rahani ja vaivani.

En pidä mitenkään tärkeänä tai erityisenä eritellä sitä kuka suhteessamme tekee mitäkin, kunhan jotenkin hoituvat. Ilman suurempia pulinoita tai konflikteja.

Et selkeästikään ole lukenut koko ketjua. Tässä ketjussa puhutaan miehistä (no, henkilöistä), joille on sanottu ”älä sinä tee sitä, minä haluan tehdä tämän) - ja silti he tekevät asian. Se on ylikävelemistä, ei auttamista.

Olen kyllä lukenut. Mutta ilmeisesti meillä tässä huushollissa sitten on hyvin vähän sellaisia asioita joita pitää kieltää toisen tekemästä. Kumpaankaan suuntaan.

Meille molemmille on tärkeää, että asiat hoituvat jotenkin, siis ei ole mitenkään pikkutarkkoja miten joku asia menee tai kuka sen tekee. Tärkeämpää on, ettei tule turhaa riitaa tai turhaan tehdään asioista vaikeaa.

Olen ilmeisesti niin laiskamato että hyvin harvoin, en edes muista milloin, olisin sanonut, että älä sinä tee tätä, haluan tehdä tämän.

Pikemminkin olen vitkuttelija ja mies on ehtinyt jo tehdä kun vielä mietin, että tuokin pitäisi...

Olenkin nauranut että kannattaa vetkutella niin säästyy koko hommasta.

Leppoisalla ja hiukan boheemilla elämällä ja elämäntavalla on puolensa.

Ehkä juuri siitä syystä en ymmärrä. Koska ilmeisesti joissain huusholleissa on paljon tiukemmat "säännöt" miten pitää elää ja olla.

Et sinä vain ymmärrä.... minun nykyinen avioliittoni on samanlainen kuin sinun. Eksäni oli puolestaan rajaton. Vaikka periaatteessa nykyinen mies myös tekee asioita minun puolestani kuten eksäkin.

Pointti on siinä, että nykyinen mieheni ei ohita minua. Hän kunnioittaa sitä, mitä minä sanon. Hyvin harvoin sanon, miten asiat pitää tehdä, mutta jos niin teen, niin hän ei päätä minun puolestani toisin. Jos toimin hänen mielestään hassusti, niin hän vain hymähtää ja nauraa minulle.

Eksäni taas sanoi ”sä et voi ajatella noin” tai ”sinun tavassasi ei ole mitään järkeä” tai ”anna kun isi näyttää” tai ”laita nainen tekemään ja tee itse perässä”. Hän siis rikkoi minun itsemääräämisoikeuttani tuntea mitä tunnen, haluta mitä haluan ja tehdä mitä haluan.

Minä olisin myös hermostunut saunaohareista. Ongelma on se, että jos jotain on sovittu, niin siinä pysytään - paitsi jos tulee force majeure. Siitä esteestä ilmoitetaan jollakin tavalla heti kun pystyy. Tässä mies vaan muutti suunnitelmat siitä ilmoittamatta. Kyseessä oli vielä tapailu, joten kirjoittaja tuskin edes tunsi miestä niin hyvin, että olisi ilman selitystä ymmärtänyt, mistä on kyse. Kun on ollut tekemisissä rajattomien kanssa, niin minulle on tärkeää, että uudet tuttavuudet noudattavat yleisesti tunnettuja käytössääntöjä. Siitäkään ei ole haittaa, että osaa asettua toisen ihmisen asemaan. Ehkä se voi kuulostaa pienestä nipottamiselta, mutta elämä on ihan arvaamatonta hulabaloota, kun mihinkään yhdessä puhuttuun ja sovittuun ei voi luottaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ollut silmiä avaava keskustelu. Tapailin taannoin miestä, joka piti itseään moraaliltaan muita ylempänä. Pintapuolisesti hän olikin hyväkäytöksinen, kohtelias ja huomioonottava. Ongelmat alkoivat, kun kiukustumiseni hänelle teki ilmeisesti särön herra täydellisen minäkuvaan.

Olimme sopineet, että hän menee perjantai-iltana kotiini ennen minua ja laittaa saunan päälle, niin että voin mennä sinne kerrankin suoraan urheiluvuoroni jälkeen. Kun laitoin vuoron päätyttyä hallilta viestin, kävi ilmi että mies oli vielä töissä (perjantai-iltana ilman erityistä syytä....). Lopputulos: kotiin tullessani sauna oli kylmänä, nainen nälkäisenä ja kuumana - eikä hyvällä tavalla.

Mies ratkaisi asian päättämällä, että minä ylireagoin. Nälkäni hän ohitti tekemällä pyytämättä kaksi voileipää ennen saunan lämpiämistä. Ottamatta huomioon, että voin helposti pahoin saunassa, jos olen syönyt juuri sitä. En silti kehdannut jättää leipiä syömättä, vaikka ne eivät olleet edes mieluisia. Joten jostain syystä sitten mussutin leivät hikiset vaatteet päällä ja voin myöhemmin pahoin saunassa. Mies oli kauhean tyytyväinen, että huomaatko nyt, turhaan meuhasit.

Itse unohdin asian melkein saman tien. Myöhemmin samana viikonloppuna mies ilmoitti kuitenkin täysin puskista, että hänen tunteensa olivat lakastuneet. En osannut yhdistää tapahtunutta, mutta myöhemmin vertailimme kokemuksia ystäväni kanssa, joka oli myös suuttunut vastaavasta syystä tapailun alkuvaiheessa. Seurauksena myös hänellä oli yhtäkkinen tunneyhteyden täydellinen katkeaminen.

Epäilen vahvasti, että näillä ihmisillä on pakko nähdä itsensä ja toimintansa virheettöminä. Kaikki, mikä muusta kertoo, voidaan pistää joko vastapuolen piikkiin, tai sitten asiaa kompensoidaan aivan kohtuuttomalla raivolla ja yleensä tilannetta pahentaen (tapaus hiivanhakumatka). Toisen osapuolen kuuntelu ja kompromissin hakeminen on mahdotonta, kun tärkein tavoite on välttää virheitä ja olla kaikin tavoin täydellinen.

On surullista, että niin moni kokee että ollakseen hyvä ihminen täytyy olla virheetön. Epäonnistumiset kuuluvat elämään, ja toisinaan se toinenkin osapuoli vetää kiepit turhasta. Jos ei pysty pyytämään ja antamaan anteeksi sekä itselleen että toiselle, käy elämä pidemmän päälle valtavan raskaaksi.

Luin tätä ajatuksella, ja vaikka ymmärrän pointtisi, jäin miettimään sun omia rajoja ja rajattomuuksia. Itse ajattelen, ettei ole ok sälyttää toisen niskoille omia pettymyksiä noin rajusti. Jos yhdestä kylmästä saunasta kiskoo noin suuret aggressiot ja ahdistukset, olisiko omassa tunne-elämässä jotain tutkittavaa? Mikset olisi voinut ratkaista ongelmaa itse, syömällä vaikka omenan ja menemällä kotona suihkuun? Miksi sun piti väen vängällä mennä saunaan voimaan pahoin, kun tiesit että käy niin, ja syyttää siitä miestä?

Leipien teko oli ehkä puolisolta hätäratkaisu, että saa sut rauhoittumaan "kiepeistäsi". Kuitenkin olit itse vastuussa käytöksestäsi. Unohtiko mies kiukaan lämmityksen vai teki tahallaan?

Aikuinen ihminen hillitsee itsensä ja nälkänsä, ja kestää sen ettei aina pääse saunaan kun haluaa. Toi sun käytös tilanteessa toi mieleen oman 4-vuotiaani, joka harjoittelee tunnetaitoja, rajoja ja impulssien hallintaa. En katsoisi omalta puolisoltani tuollaista riehumista ja marttyrointia yhdestä kylmästä saunasta. Oletan, että tapahtuma oli miehen puolelta vahinko. Omine tunteineen ei voi noin paljon ripustautua toiseen. Näkisin, että sinä olisit tässä enemmän se, joka ei kestä toisen virheitä.

Olet aivan oikeassa siinä, että minun olisi pitänyt vain mennä suihkuun ja hoitaa syömiseni. 

Huomautin siis normaalilla puheäänellä, että minua harmitti, että hän yksipuolisella päätöksellä luisti yhdessä sovitusta asiasta ja että olen nälkäinen, väsynyt, hikinen ja olin jo odottanut että kerrankin pääsen treenien jälkeen saunaan (se yksi kylmä sauna olisi siis ollut se tyyliin ainoa lämmin sauna ikinä treenien jälkeen, kun normaalisti ketään ei ole laittamassa saunaa päälle). Ja kyllä, hän oli tehnyt tietoisen päätöksen "tehdä loppuun homman", jonka olisi vielä pystynyt kaiken lisäksi tekemään minun luotani käsin.

En marttyroinut, söin leipäni mutinoitta enkä maininnut pahasta olostanikaan enää saunassa. Loukkasin siis ensisijaisesti omia rajojani tekemällä jotain, mitä en halunnut. Siinä on kehityksen paikka, jonka tunnistan. En tiedä kuinka monelle teistä on vaikeaa torjua näennäisen ystävällisiä ja hyvää tarkoittavia eleitä, mutta minulle se ei ole aina helppoa. Opettelen.

Puhuessani kiepeistä viittasin yleisellä tasolla siihen, että jokainen meistä on joskus väsynyt, nälkäinen ja kohtuuton omassa tunnemyrskyssään. Muutkin kuin nelivuotiaat. Minusta se on inhimillistä, ja vaikka olisin osoittanut mieltäni näyttävämminkin, olisi mielestäni kohtuullista että yksi tunnemyräkkä ei kaada toisen koko korttitaloa. Sitä tarkoitin, että olisi hyvä pystyä myös antamaan anteeksi, itselleen ja toiselle.

Tuolla kertaa osoitin harmini hyvin maltillisesti, ja pääsin yli asiasta nopeasti siihen palaamatta. Koska let's face it, eihän kyseessä loppuviimein ollut iso asia yksittäistapauksena (jos kohta vertaus sorakekoon täällä on ollut osuva...). Mies ei päässyt yli ollenkaan, vaan kaikki vika oli minussa ja kohtuuttomassa reaktiossani (yksittäinen huomautus normaalilla puhevoimakkuudella, joskin pidätelty tunne saattoi paistaa taustalla läpi :D).

Teit tekstini perusteella perusteettomat oletukset siitä, että mies ei tehnyt asiaa tahallaan, että minä riehuin ja marttyroin nelivuotiaan tasoisesti ja että "kiskoin suuret aggressiot ja ahdistukset" (vaikka tosiasiassa unohdin koko touhun puolessa tunnissa kunnes törmäsin tähän keskusteluun). Miehen tekemiset näit puolestaan "hätäreaktiona" oletettuun kohtuuttomaan käytökseeni. Mitä se kertoo sinusta?

Vierailija kirjoitti:

Se tästä juuri tekee niin raastavaa, että asiat eivät selviä keskustelemalla. Se kävi selväksi taas tänään.

Olin piirtänyt kuvan ja laittanut sen fiksatiivin jälkeen kuivumaan kirjahyllyn päälle seinää vasten nojalleen. Siellä ei normaalisti pidetä mitään, laitoin sen sinne pois tieltä. Puoliso oli sitten siirtänyt kuvan eri paikkaan ja pinonnut sen päälle tavaroita, niin että siinä näkyy nyt tavaroiden jäljet.

Mietin vähän että yritänkö edes mainita tällaisesta pikkujutusta, mutta tässä nyt toiveikkaana ajattelin että ehkä tässä voitaisiin nyt keskustella rajoista rakentavassa hengessä. Kysyin, että huomasitko, että olit laittanut nämä tavarat kuvani päälle.

Puoliso sanoi: ”En minä voinut tietää että se oli jotenkin tärkeä, olisit ripustanut sen kunnolla seinälle”. Sanoin, että se oli kuivumassa. ”No mistä minä olisin voinut tietää. Kyllä sinäkin teet virheitä. Minä heitin viime viikolla pois sinun vanhentuneen jogurtin jääkaapista ja ... ja ... ” ”Sinä vain haluat että minä pyydän anteeksi. Miksi minun pitää pyytää anteeksi kun sinäkään et pyydä minulta anteeksi, etkä kiitä vaikka autan sinua koko ajan.” ”Miksi sinun on pakko aina mukamas loukkaantua kaikista pikkuasioista, miksi et vaan anna olla, miksi haluat riidellä tyhjästä.”

Ihan epätoivoinen olo. Tähän asiaan ei pääse mitenkään käsiksi niin että tuo puoliso ymmärtäisi, että miksi kaikki tämä tapahtuu. Hänestä kaikki olisi ok, jos vain antaisin olla ja päästäisin irti. Onneksi on tämä ketju, muuten voisin taas ajatella että olen vain takakireä hullu. -Ap

Tuossa taitaa tulla esiin se, mikä puolisoasi liikuttaa. Omani kanssa olen joutunut hyvin vastaaviin vääntöihin, vaikka a-sanaa hän ei käytä edes puhuakseen anteeksipyytämisestä pyytämättä anteeksi - koko a-sana on myrkkyä hänelle kaikissa yhteyksissä. 

Jos haluat ymmärtää puolisoa, kuuntele tarkkaan mistä hän sinua syyttää, koska se on se logiikka jota hän tottelee. Hänen todellisuudessaan suhteet ovat kukkotappelua, jossa joku menettää väistämättä aina itsetuntonsa ja sen jonkun on parempi olla joku muu kuin hän, koska hän kokee menettäneensä omastaan jo vaarallisen paljon. 

Sellaisen ihmisen itsetunto kun ei kestä sitäkään, että toisen itsetunto on hänen omaansa parempi. Koska lisäksi hänen oma olonsa paranee hetkeksi siitä jos hän kokee olevansa niskan päällä, molemmat nämä asiat ajavat häntä väistämättä siihen ratkaisuun, että sinun itsetuntosi on paree mennä päreiksi. Ja siihen hänen toimintansa sekä pyrkii että johtaa. Ei se ole vahinko vaan väistämättömyys. 

Oma puoliso on alkanut hahmottaa jonkin verran sitä, että minä todella ihan oikeasti näen nämä tilanteet eri logiikan kautta. Että ihan oikeasti uskon, että jos tehdään aidosti yhteistyötä ja myös tehdään tilaa toisen omalle todellisuudelle, niin molempien itsetunto voi siitä kohota samaan aikaan eikä kenenkään tarvitse tuntea oloaan heikoksi. Hän on riittävän monta kertaa huomannut, ettei tämä ole puoleltani teoriaa vaan oikeasti tunnereaktioni tukevat puheitani ja että riitojen jälkeen tuen häntä samalla enemmän vaikka hän on joutunut myöntämään olleensa väärässä. Hän on alkanut jotenkin sulaa ja nykyisin saatan saada ihan oikeasti hänen apuaan ja hän myös pystyy aina paremmin kertomaan, milloin ei oikeastaan jaksa.

Puolisoni on myös alkanut hyväksyä minun apuani ja samalla olen itsekin voinut alkaa auttaa häntä niin, ettei hän ailahtele täydellisestä vaativuudesta suorastaan anorektiseen kieltäytymiseen kaikesta huolenpidosta. Näin olemme molemmat voineet  tulla taitavammaksi pitämään rajoista huolta, ne eivät ole kaikin osin aivan luontaiset itsellenikään. Monihan meistä on kasvatettu niin, että rajat ovat joko keskitysleirilaatuiset tai sitten veteen piirretty viiva eikä välimuotoja tunneta.

Miten meillä on päästy tähän asti - olen korostanut vastavuoroisuutta. Ei aina, ei yksi yhteen, mutta että ei voi vaatia sitä mitä ei itse ole halukas myös antamaan takaisin. Taisteluja on silti käyty niin monta vuotta, että en ikinä olisi suostunut koko suhteeseen jos olisin osannut ennakoida, miten paljon turhantuntuista kipua on luvassa. 

Jos haluatte pysyä yhdessä ja teillä on riittävästi huoneita, tarvitset ehkä huoneen johon hänelle ei ole pääsyä lainkaan. Voit kutsua hänet sisään hetkeksi jos hän käyttäytyy kohteliaasti ja kunnioittavasti, ja ajat hänet takaisin  jos hän rikkoo rajoja. Oven pidät lukossa kun et ole paikalla. Voi olla että näin konkreettinen tilanjako saisi hänet ymmärtämään sen, miten paljon toiselle ihmiselle on annettava omaa tilaa ja rauhaa, jotta hän voi kukoistaa. Mutta veikkaan että hän ei ikinä suostuisi tällaiseen ehdotukseen niin kauan kuin tuollainen olisi suolan hieromista hänen itsetuntonsa haavoihin. Kun hänessähän ei ole vikaa, vaan sinä olet käsittämätön, äksy ja vaikea... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri mieltä, parisuhteessa pitää ainakin joskus perustella toiselle miksi toimii tai haluaa toimittavan tavalla x tai xxx..

On toisen ohittamista tai välinpitämättömyyttä jos pitää tyytyä siihen että toinen vaan itse päättelee, että ei se kuulu sulle tai ei minun tarvitse sinulle selitellä tekojani tai tekojeni motiiveja.

Tuntisin kyllä itseni aika ulkopuoliseksi omassa parisuhteessani.

Jos toinen vain touhuaisi ja tekisi itsekseen ja sitten suuttuisi jos ymmärtäisin väärin tai toimisin toisin kun hän olisi halunnut.

Esimerkkinä: kun puhuin ääneen, että autoni pitäisi katsastaa, mutta siitä pitää ennen sitä tarkistaa joitain juttuja. Että minun täytyy käydä näyttämässä sitä huoltamossa.

Mieheni olikin käynyt itsekseen huoltamossa autoni kanssa ja kun sitten sanoin, että ai niin, sen auton tarkistus hän sanoi, että asia on hoidettu, hän on jo käynyt.

En millään saa päähäni miksi minun olisi pitänyt siitä loukkaantua tai suuttua? Sitäpaitsi hän oli maksanut homman, säästyivät rahani ja vaivani.

En pidä mitenkään tärkeänä tai erityisenä eritellä sitä kuka suhteessamme tekee mitäkin, kunhan jotenkin hoituvat. Ilman suurempia pulinoita tai konflikteja.

Et selkeästikään ole lukenut koko ketjua. Tässä ketjussa puhutaan miehistä (no, henkilöistä), joille on sanottu ”älä sinä tee sitä, minä haluan tehdä tämän) - ja silti he tekevät asian. Se on ylikävelemistä, ei auttamista.

Olen kyllä lukenut. Mutta ilmeisesti meillä tässä huushollissa sitten on hyvin vähän sellaisia asioita joita pitää kieltää toisen tekemästä. Kumpaankaan suuntaan.

Meille molemmille on tärkeää, että asiat hoituvat jotenkin, siis ei ole mitenkään pikkutarkkoja miten joku asia menee tai kuka sen tekee. Tärkeämpää on, ettei tule turhaa riitaa tai turhaan tehdään asioista vaikeaa.

Olen ilmeisesti niin laiskamato että hyvin harvoin, en edes muista milloin, olisin sanonut, että älä sinä tee tätä, haluan tehdä tämän.

Pikemminkin olen vitkuttelija ja mies on ehtinyt jo tehdä kun vielä mietin, että tuokin pitäisi...

Olenkin nauranut että kannattaa vetkutella niin säästyy koko hommasta.

Leppoisalla ja hiukan boheemilla elämällä ja elämäntavalla on puolensa.

Ehkä juuri siitä syystä en ymmärrä. Koska ilmeisesti joissain huusholleissa on paljon tiukemmat "säännöt" miten pitää elää ja olla.

Voisko ihan vaan olla, että teidän huushollissa on kaksi normaalia ihmistä eikä ketään luonnehäiriöistä rajatonta tyyppiä (tai jos on niin sovitte yhteen tyyliin alkoholisti ja läheisriippuvainen ja molemmat ovat tyytyväisiä osaansa). 

Jännä, että joillekin on ihan mahdotonta eläytyä toisten kokemuksiin ja uskoa, että mitään sellaista olisi olemassa, mitä ei ole itse kokenut. 

Yritän vielä. Esimerkiksi ymmärsin joistain kirjoituksista näin: meillä minä olen ajatellut, jopa sanonut ääneen, tekeväni jonkun homman, vaikka nyt pihalla jotain, sitten olen vitkutellut ja vaikka en olisikaan niin mies onkin ehtinyt tehdä sen homman. Vaikka sen piti olla minun hommani.

Meillä se ei nostata mitenkään senkaltaista tunnetta, että toinen on kävellyt minun ylitseni, olen vain tyytyväinen kun homma on hoidettu pois.

Mutta jos tämän vastaavan olisi tehnyt jonkun toisen täällä kirjoittavan mies/nainen niin olisi tullut sanomista tai ärsyynnystä: kumppani oli tehnytkin sen minkä oli pitänyt olla sen toisen hommia. Ja se oli jotenkin väärin tehty.

Vertaan siis kahta samanlaista toimintaa eri huusholleissa ja en näköjään silloin aina sitten ymmärrä.

Toisaalta mennään nyt siihen kun aloittaja kysyy onko toivoa muutoksesta.

Jos pariskunnan toimintatavat kovin paljon eroavat toisistaan ja toimittaan menee jatkuvasti hermot niin ei ole kuin kaksi mahdollisuutta. Joko antaa periksi, että se toinen ei muutu ja tyytyä siihen tilanteeseen mikä se on. Voi tietysti yrittää muuttaa omaa suhtautumistaan.

Tai erota.

Ihan sama onko rajattomuutta tai mitä hyvänsä. Jos kumppani aina tai toistuvasti, keskustelusta huolimatta, toimii parisuhteessa aivan eri tavalla kuin itse toivoisi niin siihen harvoin tulee muutosta.

Siihen suhteeseen joko jää tai ei jää, se on omasta itsestä kiinni miten päättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ollut silmiä avaava keskustelu. Tapailin taannoin miestä, joka piti itseään moraaliltaan muita ylempänä. Pintapuolisesti hän olikin hyväkäytöksinen, kohtelias ja huomioonottava. Ongelmat alkoivat, kun kiukustumiseni hänelle teki ilmeisesti särön herra täydellisen minäkuvaan.

Olimme sopineet, että hän menee perjantai-iltana kotiini ennen minua ja laittaa saunan päälle, niin että voin mennä sinne kerrankin suoraan urheiluvuoroni jälkeen. Kun laitoin vuoron päätyttyä hallilta viestin, kävi ilmi että mies oli vielä töissä (perjantai-iltana ilman erityistä syytä....). Lopputulos: kotiin tullessani sauna oli kylmänä, nainen nälkäisenä ja kuumana - eikä hyvällä tavalla.

Mies ratkaisi asian päättämällä, että minä ylireagoin. Nälkäni hän ohitti tekemällä pyytämättä kaksi voileipää ennen saunan lämpiämistä. Ottamatta huomioon, että voin helposti pahoin saunassa, jos olen syönyt juuri sitä. En silti kehdannut jättää leipiä syömättä, vaikka ne eivät olleet edes mieluisia. Joten jostain syystä sitten mussutin leivät hikiset vaatteet päällä ja voin myöhemmin pahoin saunassa. Mies oli kauhean tyytyväinen, että huomaatko nyt, turhaan meuhasit.

Itse unohdin asian melkein saman tien. Myöhemmin samana viikonloppuna mies ilmoitti kuitenkin täysin puskista, että hänen tunteensa olivat lakastuneet. En osannut yhdistää tapahtunutta, mutta myöhemmin vertailimme kokemuksia ystäväni kanssa, joka oli myös suuttunut vastaavasta syystä tapailun alkuvaiheessa. Seurauksena myös hänellä oli yhtäkkinen tunneyhteyden täydellinen katkeaminen.

Epäilen vahvasti, että näillä ihmisillä on pakko nähdä itsensä ja toimintansa virheettöminä. Kaikki, mikä muusta kertoo, voidaan pistää joko vastapuolen piikkiin, tai sitten asiaa kompensoidaan aivan kohtuuttomalla raivolla ja yleensä tilannetta pahentaen (tapaus hiivanhakumatka). Toisen osapuolen kuuntelu ja kompromissin hakeminen on mahdotonta, kun tärkein tavoite on välttää virheitä ja olla kaikin tavoin täydellinen.

On surullista, että niin moni kokee että ollakseen hyvä ihminen täytyy olla virheetön. Epäonnistumiset kuuluvat elämään, ja toisinaan se toinenkin osapuoli vetää kiepit turhasta. Jos ei pysty pyytämään ja antamaan anteeksi sekä itselleen että toiselle, käy elämä pidemmän päälle valtavan raskaaksi.

Luin tätä ajatuksella, ja vaikka ymmärrän pointtisi, jäin miettimään sun omia rajoja ja rajattomuuksia. Itse ajattelen, ettei ole ok sälyttää toisen niskoille omia pettymyksiä noin rajusti. Jos yhdestä kylmästä saunasta kiskoo noin suuret aggressiot ja ahdistukset, olisiko omassa tunne-elämässä jotain tutkittavaa? Mikset olisi voinut ratkaista ongelmaa itse, syömällä vaikka omenan ja menemällä kotona suihkuun? Miksi sun piti väen vängällä mennä saunaan voimaan pahoin, kun tiesit että käy niin, ja syyttää siitä miestä?

Leipien teko oli ehkä puolisolta hätäratkaisu, että saa sut rauhoittumaan "kiepeistäsi". Kuitenkin olit itse vastuussa käytöksestäsi. Unohtiko mies kiukaan lämmityksen vai teki tahallaan?

Aikuinen ihminen hillitsee itsensä ja nälkänsä, ja kestää sen ettei aina pääse saunaan kun haluaa. Toi sun käytös tilanteessa toi mieleen oman 4-vuotiaani, joka harjoittelee tunnetaitoja, rajoja ja impulssien hallintaa. En katsoisi omalta puolisoltani tuollaista riehumista ja marttyrointia yhdestä kylmästä saunasta. Oletan, että tapahtuma oli miehen puolelta vahinko. Omine tunteineen ei voi noin paljon ripustautua toiseen. Näkisin, että sinä olisit tässä enemmän se, joka ei kestä toisen virheitä.

Olet aivan oikeassa siinä, että minun olisi pitänyt vain mennä suihkuun ja hoitaa syömiseni. 

Huomautin siis normaalilla puheäänellä, että minua harmitti, että hän yksipuolisella päätöksellä luisti yhdessä sovitusta asiasta ja että olen nälkäinen, väsynyt, hikinen ja olin jo odottanut että kerrankin pääsen treenien jälkeen saunaan (se yksi kylmä sauna olisi siis ollut se tyyliin ainoa lämmin sauna ikinä treenien jälkeen, kun normaalisti ketään ei ole laittamassa saunaa päälle). Ja kyllä, hän oli tehnyt tietoisen päätöksen "tehdä loppuun homman", jonka olisi vielä pystynyt kaiken lisäksi tekemään minun luotani käsin.

En marttyroinut, söin leipäni mutinoitta enkä maininnut pahasta olostanikaan enää saunassa. Loukkasin siis ensisijaisesti omia rajojani tekemällä jotain, mitä en halunnut. Siinä on kehityksen paikka, jonka tunnistan. En tiedä kuinka monelle teistä on vaikeaa torjua näennäisen ystävällisiä ja hyvää tarkoittavia eleitä, mutta minulle se ei ole aina helppoa. Opettelen.

Puhuessani kiepeistä viittasin yleisellä tasolla siihen, että jokainen meistä on joskus väsynyt, nälkäinen ja kohtuuton omassa tunnemyrskyssään. Muutkin kuin nelivuotiaat. Minusta se on inhimillistä, ja vaikka olisin osoittanut mieltäni näyttävämminkin, olisi mielestäni kohtuullista että yksi tunnemyräkkä ei kaada toisen koko korttitaloa. Sitä tarkoitin, että olisi hyvä pystyä myös antamaan anteeksi, itselleen ja toiselle.

Tuolla kertaa osoitin harmini hyvin maltillisesti, ja pääsin yli asiasta nopeasti siihen palaamatta. Koska let's face it, eihän kyseessä loppuviimein ollut iso asia yksittäistapauksena (jos kohta vertaus sorakekoon täällä on ollut osuva...). Mies ei päässyt yli ollenkaan, vaan kaikki vika oli minussa ja kohtuuttomassa reaktiossani (yksittäinen huomautus normaalilla puhevoimakkuudella, joskin pidätelty tunne saattoi paistaa taustalla läpi :D).

Teit tekstini perusteella perusteettomat oletukset siitä, että mies ei tehnyt asiaa tahallaan, että minä riehuin ja marttyroin nelivuotiaan tasoisesti ja että "kiskoin suuret aggressiot ja ahdistukset" (vaikka tosiasiassa unohdin koko touhun puolessa tunnissa kunnes törmäsin tähän keskusteluun). Miehen tekemiset näit puolestaan "hätäreaktiona" oletettuun kohtuuttomaan käytökseeni. Mitä se kertoo sinusta?

Jotenkin minäkin havaitsen tuossa jonkinlaista sopimatonta vaativuutta. Toki vaikea sanoa, kun ei suhteen kestoa/tasoa tiedä, mutta ehkä tulee käsitys, että sinulle oli tärkeämpää, että joku lämmittää saunan valmiiksi, kuin nähdä itse tätä miestä. Kumman idea se oli? Taerjoutuiko mies itse? Toistahan voi ilahduttaa ja etenkin sovitusta täytyy pitää kiinni, mutta jos toinen tekee palveluksen, ei sitä voi ottaa itsestäänselvyytenä yli hänen omien hommien. Vastavuoroisuudessahan tämä mitataan, toisen mieliksi on mukava tehdä, jos se on vapaaehtoista, eikä oletus. Mutta jos oletetaan, menee hommasta maku. Jos työjuttu onkin ollut miehelle tärkeä, mutta et usko kun hän sanoo. Sinun mielestäsi hän olisi voinut tehdä sen sinun luonasi, mutta olisiko oikeasti onnistunut hyvin? Tehköön missä tekee, kunhan on lämmittämässä saunaa sinulle. Ja sinun mielestäsi työjuttu ei alun alkaenkaan ollut tärkeä. Ehkä mies ei ymmärtänyt, että saunanlämmitys etukäteen oli sinulle niin tärkeä ja ajatteli, jos et kerran ole kotonakaan, lämmitätte yhdessä? Ajatteli että kaipaat seuraa etkä palvelijaa? Ehkä miehelle on tullut tunne epätasapainosta ja kohtuuttomuudesta, ja siksi on sulkeutunut. Tämä on vaan spekulaatiota. Itse en olisi valmis ottamaan kovin vaativia tunteita tai oletuksia vastaan toiselta tapailuvaiheessa, ne kuuluvat mielestäni kuvioon vasta sitten, kun luottamus ja keskinäinen ymmärrys on kehittynyt ja yhteiset pelisäännöt ovat kummallekin selvät. Kun tietää että toinenkin arvostaa minun asioitani ja joustaa tarvittaessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ollut silmiä avaava keskustelu. Tapailin taannoin miestä, joka piti itseään moraaliltaan muita ylempänä. Pintapuolisesti hän olikin hyväkäytöksinen, kohtelias ja huomioonottava. Ongelmat alkoivat, kun kiukustumiseni hänelle teki ilmeisesti särön herra täydellisen minäkuvaan.

Olimme sopineet, että hän menee perjantai-iltana kotiini ennen minua ja laittaa saunan päälle, niin että voin mennä sinne kerrankin suoraan urheiluvuoroni jälkeen. Kun laitoin vuoron päätyttyä hallilta viestin, kävi ilmi että mies oli vielä töissä (perjantai-iltana ilman erityistä syytä....). Lopputulos: kotiin tullessani sauna oli kylmänä, nainen nälkäisenä ja kuumana - eikä hyvällä tavalla.

Mies ratkaisi asian päättämällä, että minä ylireagoin. Nälkäni hän ohitti tekemällä pyytämättä kaksi voileipää ennen saunan lämpiämistä. Ottamatta huomioon, että voin helposti pahoin saunassa, jos olen syönyt juuri sitä. En silti kehdannut jättää leipiä syömättä, vaikka ne eivät olleet edes mieluisia. Joten jostain syystä sitten mussutin leivät hikiset vaatteet päällä ja voin myöhemmin pahoin saunassa. Mies oli kauhean tyytyväinen, että huomaatko nyt, turhaan meuhasit.

Itse unohdin asian melkein saman tien. Myöhemmin samana viikonloppuna mies ilmoitti kuitenkin täysin puskista, että hänen tunteensa olivat lakastuneet. En osannut yhdistää tapahtunutta, mutta myöhemmin vertailimme kokemuksia ystäväni kanssa, joka oli myös suuttunut vastaavasta syystä tapailun alkuvaiheessa. Seurauksena myös hänellä oli yhtäkkinen tunneyhteyden täydellinen katkeaminen.

Epäilen vahvasti, että näillä ihmisillä on pakko nähdä itsensä ja toimintansa virheettöminä. Kaikki, mikä muusta kertoo, voidaan pistää joko vastapuolen piikkiin, tai sitten asiaa kompensoidaan aivan kohtuuttomalla raivolla ja yleensä tilannetta pahentaen (tapaus hiivanhakumatka). Toisen osapuolen kuuntelu ja kompromissin hakeminen on mahdotonta, kun tärkein tavoite on välttää virheitä ja olla kaikin tavoin täydellinen.

On surullista, että niin moni kokee että ollakseen hyvä ihminen täytyy olla virheetön. Epäonnistumiset kuuluvat elämään, ja toisinaan se toinenkin osapuoli vetää kiepit turhasta. Jos ei pysty pyytämään ja antamaan anteeksi sekä itselleen että toiselle, käy elämä pidemmän päälle valtavan raskaaksi.

Luin tätä ajatuksella, ja vaikka ymmärrän pointtisi, jäin miettimään sun omia rajoja ja rajattomuuksia. Itse ajattelen, ettei ole ok sälyttää toisen niskoille omia pettymyksiä noin rajusti. Jos yhdestä kylmästä saunasta kiskoo noin suuret aggressiot ja ahdistukset, olisiko omassa tunne-elämässä jotain tutkittavaa? Mikset olisi voinut ratkaista ongelmaa itse, syömällä vaikka omenan ja menemällä kotona suihkuun? Miksi sun piti väen vängällä mennä saunaan voimaan pahoin, kun tiesit että käy niin, ja syyttää siitä miestä?

Leipien teko oli ehkä puolisolta hätäratkaisu, että saa sut rauhoittumaan "kiepeistäsi". Kuitenkin olit itse vastuussa käytöksestäsi. Unohtiko mies kiukaan lämmityksen vai teki tahallaan?

Aikuinen ihminen hillitsee itsensä ja nälkänsä, ja kestää sen ettei aina pääse saunaan kun haluaa. Toi sun käytös tilanteessa toi mieleen oman 4-vuotiaani, joka harjoittelee tunnetaitoja, rajoja ja impulssien hallintaa. En katsoisi omalta puolisoltani tuollaista riehumista ja marttyrointia yhdestä kylmästä saunasta. Oletan, että tapahtuma oli miehen puolelta vahinko. Omine tunteineen ei voi noin paljon ripustautua toiseen. Näkisin, että sinä olisit tässä enemmän se, joka ei kestä toisen virheitä.

Olet aivan oikeassa siinä, että minun olisi pitänyt vain mennä suihkuun ja hoitaa syömiseni. 

Huomautin siis normaalilla puheäänellä, että minua harmitti, että hän yksipuolisella päätöksellä luisti yhdessä sovitusta asiasta ja että olen nälkäinen, väsynyt, hikinen ja olin jo odottanut että kerrankin pääsen treenien jälkeen saunaan (se yksi kylmä sauna olisi siis ollut se tyyliin ainoa lämmin sauna ikinä treenien jälkeen, kun normaalisti ketään ei ole laittamassa saunaa päälle). Ja kyllä, hän oli tehnyt tietoisen päätöksen "tehdä loppuun homman", jonka olisi vielä pystynyt kaiken lisäksi tekemään minun luotani käsin.

En marttyroinut, söin leipäni mutinoitta enkä maininnut pahasta olostanikaan enää saunassa. Loukkasin siis ensisijaisesti omia rajojani tekemällä jotain, mitä en halunnut. Siinä on kehityksen paikka, jonka tunnistan. En tiedä kuinka monelle teistä on vaikeaa torjua näennäisen ystävällisiä ja hyvää tarkoittavia eleitä, mutta minulle se ei ole aina helppoa. Opettelen.

Puhuessani kiepeistä viittasin yleisellä tasolla siihen, että jokainen meistä on joskus väsynyt, nälkäinen ja kohtuuton omassa tunnemyrskyssään. Muutkin kuin nelivuotiaat. Minusta se on inhimillistä, ja vaikka olisin osoittanut mieltäni näyttävämminkin, olisi mielestäni kohtuullista että yksi tunnemyräkkä ei kaada toisen koko korttitaloa. Sitä tarkoitin, että olisi hyvä pystyä myös antamaan anteeksi, itselleen ja toiselle.

Tuolla kertaa osoitin harmini hyvin maltillisesti, ja pääsin yli asiasta nopeasti siihen palaamatta. Koska let's face it, eihän kyseessä loppuviimein ollut iso asia yksittäistapauksena (jos kohta vertaus sorakekoon täällä on ollut osuva...). Mies ei päässyt yli ollenkaan, vaan kaikki vika oli minussa ja kohtuuttomassa reaktiossani (yksittäinen huomautus normaalilla puhevoimakkuudella, joskin pidätelty tunne saattoi paistaa taustalla läpi :D).

Teit tekstini perusteella perusteettomat oletukset siitä, että mies ei tehnyt asiaa tahallaan, että minä riehuin ja marttyroin nelivuotiaan tasoisesti ja että "kiskoin suuret aggressiot ja ahdistukset" (vaikka tosiasiassa unohdin koko touhun puolessa tunnissa kunnes törmäsin tähän keskusteluun). Miehen tekemiset näit puolestaan "hätäreaktiona" oletettuun kohtuuttomaan käytökseeni. Mitä se kertoo sinusta?

Jotenkin minäkin havaitsen tuossa jonkinlaista sopimatonta vaativuutta. Toki vaikea sanoa, kun ei suhteen kestoa/tasoa tiedä, mutta ehkä tulee käsitys, että sinulle oli tärkeämpää, että joku lämmittää saunan valmiiksi, kuin nähdä itse tätä miestä. Kumman idea se oli? Taerjoutuiko mies itse? Toistahan voi ilahduttaa ja etenkin sovitusta täytyy pitää kiinni, mutta jos toinen tekee palveluksen, ei sitä voi ottaa itsestäänselvyytenä yli hänen omien hommien. Vastavuoroisuudessahan tämä mitataan, toisen mieliksi on mukava tehdä, jos se on vapaaehtoista, eikä oletus. Mutta jos oletetaan, menee hommasta maku. Jos työjuttu onkin ollut miehelle tärkeä, mutta et usko kun hän sanoo. Sinun mielestäsi hän olisi voinut tehdä sen sinun luonasi, mutta olisiko oikeasti onnistunut hyvin? Tehköön missä tekee, kunhan on lämmittämässä saunaa sinulle. Ja sinun mielestäsi työjuttu ei alun alkaenkaan ollut tärkeä. Ehkä mies ei ymmärtänyt, että saunanlämmitys etukäteen oli sinulle niin tärkeä ja ajatteli, jos et kerran ole kotonakaan, lämmitätte yhdessä? Ajatteli että kaipaat seuraa etkä palvelijaa? Ehkä miehelle on tullut tunne epätasapainosta ja kohtuuttomuudesta, ja siksi on sulkeutunut. Tämä on vaan spekulaatiota. Itse en olisi valmis ottamaan kovin vaativia tunteita tai oletuksia vastaan toiselta tapailuvaiheessa, ne kuuluvat mielestäni kuvioon vasta sitten, kun luottamus ja keskinäinen ymmärrys on kehittynyt ja yhteiset pelisäännöt ovat kummallekin selvät. Kun tietää että toinenkin arvostaa minun asioitani ja joustaa tarvittaessa.

Mies oli saunafani ja ehdotti asiaa itse, mihin suostuin. Joskus tuntui, että saunani oli hänelle mieluisampi kuin minä... Hän sattui myös olemaan kollegani, joten työtehtävät ja -tavat olivat verraten hyvin tiedossa. Mitä hän mahdollisesti ajatteli ja tunsi, en voi tietää muuten kuin hänen sanojensa ja tekojensa kautta.

Minä ja vaativat tunteeni ja oletukseni lopetamme nyt keskustelun omalta osaltamme tähän. Kiitos näkökulmista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri mieltä, parisuhteessa pitää ainakin joskus perustella toiselle miksi toimii tai haluaa toimittavan tavalla x tai xxx..

On toisen ohittamista tai välinpitämättömyyttä jos pitää tyytyä siihen että toinen vaan itse päättelee, että ei se kuulu sulle tai ei minun tarvitse sinulle selitellä tekojani tai tekojeni motiiveja.

Tuntisin kyllä itseni aika ulkopuoliseksi omassa parisuhteessani.

Jos toinen vain touhuaisi ja tekisi itsekseen ja sitten suuttuisi jos ymmärtäisin väärin tai toimisin toisin kun hän olisi halunnut.

Esimerkkinä: kun puhuin ääneen, että autoni pitäisi katsastaa, mutta siitä pitää ennen sitä tarkistaa joitain juttuja. Että minun täytyy käydä näyttämässä sitä huoltamossa.

Mieheni olikin käynyt itsekseen huoltamossa autoni kanssa ja kun sitten sanoin, että ai niin, sen auton tarkistus hän sanoi, että asia on hoidettu, hän on jo käynyt.

En millään saa päähäni miksi minun olisi pitänyt siitä loukkaantua tai suuttua? Sitäpaitsi hän oli maksanut homman, säästyivät rahani ja vaivani.

En pidä mitenkään tärkeänä tai erityisenä eritellä sitä kuka suhteessamme tekee mitäkin, kunhan jotenkin hoituvat. Ilman suurempia pulinoita tai konflikteja.

Et selkeästikään ole lukenut koko ketjua. Tässä ketjussa puhutaan miehistä (no, henkilöistä), joille on sanottu ”älä sinä tee sitä, minä haluan tehdä tämän) - ja silti he tekevät asian. Se on ylikävelemistä, ei auttamista.

Olen kyllä lukenut. Mutta ilmeisesti meillä tässä huushollissa sitten on hyvin vähän sellaisia asioita joita pitää kieltää toisen tekemästä. Kumpaankaan suuntaan.

Meille molemmille on tärkeää, että asiat hoituvat jotenkin, siis ei ole mitenkään pikkutarkkoja miten joku asia menee tai kuka sen tekee. Tärkeämpää on, ettei tule turhaa riitaa tai turhaan tehdään asioista vaikeaa.

Olen ilmeisesti niin laiskamato että hyvin harvoin, en edes muista milloin, olisin sanonut, että älä sinä tee tätä, haluan tehdä tämän.

Pikemminkin olen vitkuttelija ja mies on ehtinyt jo tehdä kun vielä mietin, että tuokin pitäisi...

Olenkin nauranut että kannattaa vetkutella niin säästyy koko hommasta.

Leppoisalla ja hiukan boheemilla elämällä ja elämäntavalla on puolensa.

Ehkä juuri siitä syystä en ymmärrä. Koska ilmeisesti joissain huusholleissa on paljon tiukemmat "säännöt" miten pitää elää ja olla.

Voisko ihan vaan olla, että teidän huushollissa on kaksi normaalia ihmistä eikä ketään luonnehäiriöistä rajatonta tyyppiä (tai jos on niin sovitte yhteen tyyliin alkoholisti ja läheisriippuvainen ja molemmat ovat tyytyväisiä osaansa). 

Jännä, että joillekin on ihan mahdotonta eläytyä toisten kokemuksiin ja uskoa, että mitään sellaista olisi olemassa, mitä ei ole itse kokenut. 

Yritän vielä. Esimerkiksi ymmärsin joistain kirjoituksista näin: meillä minä olen ajatellut, jopa sanonut ääneen, tekeväni jonkun homman, vaikka nyt pihalla jotain, sitten olen vitkutellut ja vaikka en olisikaan niin mies onkin ehtinyt tehdä sen homman. Vaikka sen piti olla minun hommani.

Meillä se ei nostata mitenkään senkaltaista tunnetta, että toinen on kävellyt minun ylitseni, olen vain tyytyväinen kun homma on hoidettu pois.

Mutta jos tämän vastaavan olisi tehnyt jonkun toisen täällä kirjoittavan mies/nainen niin olisi tullut sanomista tai ärsyynnystä: kumppani oli tehnytkin sen minkä oli pitänyt olla sen toisen hommia. Ja se oli jotenkin väärin tehty.

Vertaan siis kahta samanlaista toimintaa eri huusholleissa ja en näköjään silloin aina sitten ymmärrä.

Toisaalta mennään nyt siihen kun aloittaja kysyy onko toivoa muutoksesta.

Jos pariskunnan toimintatavat kovin paljon eroavat toisistaan ja toimittaan menee jatkuvasti hermot niin ei ole kuin kaksi mahdollisuutta. Joko antaa periksi, että se toinen ei muutu ja tyytyä siihen tilanteeseen mikä se on. Voi tietysti yrittää muuttaa omaa suhtautumistaan.

Tai erota.

Ihan sama onko rajattomuutta tai mitä hyvänsä. Jos kumppani aina tai toistuvasti, keskustelusta huolimatta, toimii parisuhteessa aivan eri tavalla kuin itse toivoisi niin siihen harvoin tulee muutosta.

Siihen suhteeseen joko jää tai ei jää, se on omasta itsestä kiinni miten päättää.

"Olen tyytyväinen kun homma on hoidettu pois". Koska miehesi on todennäköisesti hoitanut sen niin, kuin olet suunnitellut tai kertonut. Jos sanoisit, että pitäisi haravoida ja mies käy haravoimassa, olet tyytyväinen apuun ja lopputulokseen. Mutta jos mies puolestasi päättääkin levitellä ja tampata lehdet maatumaan nurmikkoon jottei niitä tarvitse haravoida, et todennäköisesti ole tyytyväinen. Koska tiedät että nurmi sammaloituu ja olet nähnyt turhaa työtä sen ylläpitoon. Olet kertonut tämän miehelle. Mutta mies mielestään arvioi asian järkevämmin, ei kiinnosta sinun tavoitteet ja aiemmin uhraamasi aika. No, jos lunkisti ottaa, niin ainakin kummatkin pääsitte haravoinnista.

Puhut valkopyykin pesusta. Mies ajattelee pinkin sopivan sinulle paremmin, joten laittaa punaisen sukan mukaan koneeseen. Hänhän vain auttoi; päätti puolestasi kun et poloinen ymmärrä ettei valkoinen pue sinua. Lisäksi auttoi kotitöissä, eikö ole nyt puhdasta pyykkiä kaapissa? Etkö ole kiitollinen? Mielestään hän ei vain auttanut, vaan säästi sinut häpeältä jonka ymmärtämättömyyttäsi itsellesi aiheutat. Valkoinen vie kasvoiltasi värit ja näytät ihan olmilta. Ai pidät valkoisesta? No hän ei pidä valkoisesta sinulla ja tuskin muutkaan. Ei kestä kiittää avusta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

Nimenomaan, sinä ottaisit, mutta lapsesi ei ole sinä. Oletko miettinyt, miten rankkaa hänelle on saattanut olla kaikki tuo autetuksi tuleminen, jos hän ei ole kokenut sen auttavan vaan on ahdistunut siitä? Etenkin, jos sinulla on rajattomuustaipumusta alun perin, lapsesi on kasvanut siilipuolustusasentoon ja kokee kaiken tarjotun avun lähtökohtaisesti uhkana. Ja luultavasti silloin käy juuri niin, että omakaan ehtosi ei täyty: se apu ei auta silloin lastasi yhtään, päinvastoin, se haittaa häntä vaikka ei auta. Päätä luottaa aikuisen lapsesi sanaan, että näin on, jos hän näin kokee. 

Jos itse koet lapsena jääneesi ilman apua jopa silloin kun se olisi ollut todella tärkeää, on erittäin ymmärrettävää että jälkeläisesi vastahankaisuus on sinusta hämmentävää ja loukkaavaakin. Mutta hän on ei ole erillinen ihminen loukatakseen sinua, vaan koska hän on erillinen ihminen. Älä pakota häntä leikkimään, ettei hän ole. Ole ylpeä siitä että olet yrittänyt järjestää lapsellesi kaiken mahdollisen avun. Nyt kokeile sitä seuraavaa apumuotoa, joka on hänen itsenäisyytensä kunnioittaminen ja vaikka ihan anteeksipyyntö siitä, että et oikein osaa aina hänen rajojaan hyväksyä. Hän tarvitsee sitä, ainakin jos pystyt pyytämään oikeasti anteeksi loukkaamatta häntä samalla toisesta suupielestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri mieltä, parisuhteessa pitää ainakin joskus perustella toiselle miksi toimii tai haluaa toimittavan tavalla x tai xxx..

On toisen ohittamista tai välinpitämättömyyttä jos pitää tyytyä siihen että toinen vaan itse päättelee, että ei se kuulu sulle tai ei minun tarvitse sinulle selitellä tekojani tai tekojeni motiiveja.

Tuntisin kyllä itseni aika ulkopuoliseksi omassa parisuhteessani.

Jos toinen vain touhuaisi ja tekisi itsekseen ja sitten suuttuisi jos ymmärtäisin väärin tai toimisin toisin kun hän olisi halunnut.

Esimerkkinä: kun puhuin ääneen, että autoni pitäisi katsastaa, mutta siitä pitää ennen sitä tarkistaa joitain juttuja. Että minun täytyy käydä näyttämässä sitä huoltamossa.

Mieheni olikin käynyt itsekseen huoltamossa autoni kanssa ja kun sitten sanoin, että ai niin, sen auton tarkistus hän sanoi, että asia on hoidettu, hän on jo käynyt.

En millään saa päähäni miksi minun olisi pitänyt siitä loukkaantua tai suuttua? Sitäpaitsi hän oli maksanut homman, säästyivät rahani ja vaivani.

En pidä mitenkään tärkeänä tai erityisenä eritellä sitä kuka suhteessamme tekee mitäkin, kunhan jotenkin hoituvat. Ilman suurempia pulinoita tai konflikteja.

Et selkeästikään ole lukenut koko ketjua. Tässä ketjussa puhutaan miehistä (no, henkilöistä), joille on sanottu ”älä sinä tee sitä, minä haluan tehdä tämän) - ja silti he tekevät asian. Se on ylikävelemistä, ei auttamista.

Olen kyllä lukenut. Mutta ilmeisesti meillä tässä huushollissa sitten on hyvin vähän sellaisia asioita joita pitää kieltää toisen tekemästä. Kumpaankaan suuntaan.

Meille molemmille on tärkeää, että asiat hoituvat jotenkin, siis ei ole mitenkään pikkutarkkoja miten joku asia menee tai kuka sen tekee. Tärkeämpää on, ettei tule turhaa riitaa tai turhaan tehdään asioista vaikeaa.

Olen ilmeisesti niin laiskamato että hyvin harvoin, en edes muista milloin, olisin sanonut, että älä sinä tee tätä, haluan tehdä tämän.

Pikemminkin olen vitkuttelija ja mies on ehtinyt jo tehdä kun vielä mietin, että tuokin pitäisi...

Olenkin nauranut että kannattaa vetkutella niin säästyy koko hommasta.

Leppoisalla ja hiukan boheemilla elämällä ja elämäntavalla on puolensa.

Ehkä juuri siitä syystä en ymmärrä. Koska ilmeisesti joissain huusholleissa on paljon tiukemmat "säännöt" miten pitää elää ja olla.

Et sinä vain ymmärrä.... minun nykyinen avioliittoni on samanlainen kuin sinun. Eksäni oli puolestaan rajaton. Vaikka periaatteessa nykyinen mies myös tekee asioita minun puolestani kuten eksäkin.

Pointti on siinä, että nykyinen mieheni ei ohita minua. Hän kunnioittaa sitä, mitä minä sanon. Hyvin harvoin sanon, miten asiat pitää tehdä, mutta jos niin teen, niin hän ei päätä minun puolestani toisin. Jos toimin hänen mielestään hassusti, niin hän vain hymähtää ja nauraa minulle.

Eksäni taas sanoi ”sä et voi ajatella noin” tai ”sinun tavassasi ei ole mitään järkeä” tai ”anna kun isi näyttää” tai ”laita nainen tekemään ja tee itse perässä”. Hän siis rikkoi minun itsemääräämisoikeuttani tuntea mitä tunnen, haluta mitä haluan ja tehdä mitä haluan.

Voi apua! Tajusin juuri, että osaltaan edellinen exäni nuoruudessani oli rajaton! Hänellä oli samanlaisia "Minä olen oikeassa, minä teen parhaiten"-ajatuksia. Hän teki päätöksiä puolestani. Päätti, että maailmankatsomukseni on väärä. Päätti, että mielipiteeni on väärä. Päätti, että tulevaisuuden suunnitelmani ovat vääriä. Päätti, mitä ostaa synttärilahjaksi sillä perusteella, mitä itse kuvitteli minun tarvitsevan, vaikka en tarvinnut enkä halunnut. Päätti, mitä elokuvat ovat hyviä ja minun pitää pitää niistä kanssa. Päätti, mitkä bändit ovat paskoja ja minä en saisi kuunnella niitä, kun se on noloa.

Se ei ollut niin pahaa, mitä tässä ketjussa on tullut esiin, mutta toisaalta suhde oli lyhyt. Ehkä se olisi pahentunut myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri mieltä, parisuhteessa pitää ainakin joskus perustella toiselle miksi toimii tai haluaa toimittavan tavalla x tai xxx..

On toisen ohittamista tai välinpitämättömyyttä jos pitää tyytyä siihen että toinen vaan itse päättelee, että ei se kuulu sulle tai ei minun tarvitse sinulle selitellä tekojani tai tekojeni motiiveja.

Tuntisin kyllä itseni aika ulkopuoliseksi omassa parisuhteessani.

Jos toinen vain touhuaisi ja tekisi itsekseen ja sitten suuttuisi jos ymmärtäisin väärin tai toimisin toisin kun hän olisi halunnut.

Esimerkkinä: kun puhuin ääneen, että autoni pitäisi katsastaa, mutta siitä pitää ennen sitä tarkistaa joitain juttuja. Että minun täytyy käydä näyttämässä sitä huoltamossa.

Mieheni olikin käynyt itsekseen huoltamossa autoni kanssa ja kun sitten sanoin, että ai niin, sen auton tarkistus hän sanoi, että asia on hoidettu, hän on jo käynyt.

En millään saa päähäni miksi minun olisi pitänyt siitä loukkaantua tai suuttua? Sitäpaitsi hän oli maksanut homman, säästyivät rahani ja vaivani.

En pidä mitenkään tärkeänä tai erityisenä eritellä sitä kuka suhteessamme tekee mitäkin, kunhan jotenkin hoituvat. Ilman suurempia pulinoita tai konflikteja.

Et selkeästikään ole lukenut koko ketjua. Tässä ketjussa puhutaan miehistä (no, henkilöistä), joille on sanottu ”älä sinä tee sitä, minä haluan tehdä tämän) - ja silti he tekevät asian. Se on ylikävelemistä, ei auttamista.

Olen kyllä lukenut. Mutta ilmeisesti meillä tässä huushollissa sitten on hyvin vähän sellaisia asioita joita pitää kieltää toisen tekemästä. Kumpaankaan suuntaan.

Meille molemmille on tärkeää, että asiat hoituvat jotenkin, siis ei ole mitenkään pikkutarkkoja miten joku asia menee tai kuka sen tekee. Tärkeämpää on, ettei tule turhaa riitaa tai turhaan tehdään asioista vaikeaa.

Olen ilmeisesti niin laiskamato että hyvin harvoin, en edes muista milloin, olisin sanonut, että älä sinä tee tätä, haluan tehdä tämän.

Pikemminkin olen vitkuttelija ja mies on ehtinyt jo tehdä kun vielä mietin, että tuokin pitäisi...

Olenkin nauranut että kannattaa vetkutella niin säästyy koko hommasta.

Leppoisalla ja hiukan boheemilla elämällä ja elämäntavalla on puolensa.

Ehkä juuri siitä syystä en ymmärrä. Koska ilmeisesti joissain huusholleissa on paljon tiukemmat "säännöt" miten pitää elää ja olla.

Voisko ihan vaan olla, että teidän huushollissa on kaksi normaalia ihmistä eikä ketään luonnehäiriöistä rajatonta tyyppiä (tai jos on niin sovitte yhteen tyyliin alkoholisti ja läheisriippuvainen ja molemmat ovat tyytyväisiä osaansa). 

Jännä, että joillekin on ihan mahdotonta eläytyä toisten kokemuksiin ja uskoa, että mitään sellaista olisi olemassa, mitä ei ole itse kokenut. 

Yritän vielä. Esimerkiksi ymmärsin joistain kirjoituksista näin: meillä minä olen ajatellut, jopa sanonut ääneen, tekeväni jonkun homman, vaikka nyt pihalla jotain, sitten olen vitkutellut ja vaikka en olisikaan niin mies onkin ehtinyt tehdä sen homman. Vaikka sen piti olla minun hommani.

Meillä se ei nostata mitenkään senkaltaista tunnetta, että toinen on kävellyt minun ylitseni, olen vain tyytyväinen kun homma on hoidettu pois.

Mutta jos tämän vastaavan olisi tehnyt jonkun toisen täällä kirjoittavan mies/nainen niin olisi tullut sanomista tai ärsyynnystä: kumppani oli tehnytkin sen minkä oli pitänyt olla sen toisen hommia. Ja se oli jotenkin väärin tehty.

Vertaan siis kahta samanlaista toimintaa eri huusholleissa ja en näköjään silloin aina sitten ymmärrä.

Toisaalta mennään nyt siihen kun aloittaja kysyy onko toivoa muutoksesta.

Jos pariskunnan toimintatavat kovin paljon eroavat toisistaan ja toimittaan menee jatkuvasti hermot niin ei ole kuin kaksi mahdollisuutta. Joko antaa periksi, että se toinen ei muutu ja tyytyä siihen tilanteeseen mikä se on. Voi tietysti yrittää muuttaa omaa suhtautumistaan.

Tai erota.

Ihan sama onko rajattomuutta tai mitä hyvänsä. Jos kumppani aina tai toistuvasti, keskustelusta huolimatta, toimii parisuhteessa aivan eri tavalla kuin itse toivoisi niin siihen harvoin tulee muutosta.

Siihen suhteeseen joko jää tai ei jää, se on omasta itsestä kiinni miten päättää.

"Olen tyytyväinen kun homma on hoidettu pois". Koska miehesi on todennäköisesti hoitanut sen niin, kuin olet suunnitellut tai kertonut. Jos sanoisit, että pitäisi haravoida ja mies käy haravoimassa, olet tyytyväinen apuun ja lopputulokseen. Mutta jos mies puolestasi päättääkin levitellä ja tampata lehdet maatumaan nurmikkoon jottei niitä tarvitse haravoida, et todennäköisesti ole tyytyväinen. Koska tiedät että nurmi sammaloituu ja olet nähnyt turhaa työtä sen ylläpitoon. Olet kertonut tämän miehelle. Mutta mies mielestään arvioi asian järkevämmin, ei kiinnosta sinun tavoitteet ja aiemmin uhraamasi aika. No, jos lunkisti ottaa, niin ainakin kummatkin pääsitte haravoinnista.

Puhut valkopyykin pesusta. Mies ajattelee pinkin sopivan sinulle paremmin, joten laittaa punaisen sukan mukaan koneeseen. Hänhän vain auttoi; päätti puolestasi kun et poloinen ymmärrä ettei valkoinen pue sinua. Lisäksi auttoi kotitöissä, eikö ole nyt puhdasta pyykkiä kaapissa? Etkö ole kiitollinen? Mielestään hän ei vain auttanut, vaan säästi sinut häpeältä jonka ymmärtämättömyyttäsi itsellesi aiheutat. Valkoinen vie kasvoiltasi värit ja näytät ihan olmilta. Ai pidät valkoisesta? No hän ei pidä valkoisesta sinulla ja tuskin muutkaan. Ei kestä kiittää avusta!

Niin, oletan ettäparisuhteen ja kumppanuuden eräs perusta ja peruste on se, että molemmat ovat suhteellisen tervejärkisiä.

Kumpikin toimii järjen rajoissa eikä tee päättömiä asioita.

Jos kumppanini olisi noin outo kuin ylläolevassa ja useissa täälläolevissa viesteissä niin tuskin olisin hänen kanssaan yhdessä.

Siksi on vaikea ymmärtää, vaikka tietysti pitäisi, miksi niin monet ovat sellaisissa suhteissa joissa yhteistoiminta kumppanin kanssa on mahdotonta.

Silloin kun kumppanin ajatuksia ja tekoja on mahdoton ymmärtää tai hyväksyä, mutta silti ollaan yhdessä niin en ymmärrä niitä ihmisiä miksi siinä ovat tai siihen edelleen jäävät.

Jos ei halua erota ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla välittämättä siitä mitä kumppani huseeraa ja itse valita miten reagoi toisen toimintaan.

Ei siinä oikein muutakaan voi, ikävä kyllä.

Jos kumppani on tosiaan täysin rajaton tai jotenkin muuten mahdoton yksilö edes jonkinlaiseen tasavertaiseen suhteeseen pitää itse vetää ne omat rajat ja lopettaa suhde.

Tai sitten olla ihmettelemättä ja siunailematta mitä ihmettä se taas teki tai sanoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri mieltä, parisuhteessa pitää ainakin joskus perustella toiselle miksi toimii tai haluaa toimittavan tavalla x tai xxx..

On toisen ohittamista tai välinpitämättömyyttä jos pitää tyytyä siihen että toinen vaan itse päättelee, että ei se kuulu sulle tai ei minun tarvitse sinulle selitellä tekojani tai tekojeni motiiveja.

Tuntisin kyllä itseni aika ulkopuoliseksi omassa parisuhteessani.

Jos toinen vain touhuaisi ja tekisi itsekseen ja sitten suuttuisi jos ymmärtäisin väärin tai toimisin toisin kun hän olisi halunnut.

Esimerkkinä: kun puhuin ääneen, että autoni pitäisi katsastaa, mutta siitä pitää ennen sitä tarkistaa joitain juttuja. Että minun täytyy käydä näyttämässä sitä huoltamossa.

Mieheni olikin käynyt itsekseen huoltamossa autoni kanssa ja kun sitten sanoin, että ai niin, sen auton tarkistus hän sanoi, että asia on hoidettu, hän on jo käynyt.

En millään saa päähäni miksi minun olisi pitänyt siitä loukkaantua tai suuttua? Sitäpaitsi hän oli maksanut homman, säästyivät rahani ja vaivani.

En pidä mitenkään tärkeänä tai erityisenä eritellä sitä kuka suhteessamme tekee mitäkin, kunhan jotenkin hoituvat. Ilman suurempia pulinoita tai konflikteja.

Et selkeästikään ole lukenut koko ketjua. Tässä ketjussa puhutaan miehistä (no, henkilöistä), joille on sanottu ”älä sinä tee sitä, minä haluan tehdä tämän) - ja silti he tekevät asian. Se on ylikävelemistä, ei auttamista.

Olen kyllä lukenut. Mutta ilmeisesti meillä tässä huushollissa sitten on hyvin vähän sellaisia asioita joita pitää kieltää toisen tekemästä. Kumpaankaan suuntaan.

Meille molemmille on tärkeää, että asiat hoituvat jotenkin, siis ei ole mitenkään pikkutarkkoja miten joku asia menee tai kuka sen tekee. Tärkeämpää on, ettei tule turhaa riitaa tai turhaan tehdään asioista vaikeaa.

Olen ilmeisesti niin laiskamato että hyvin harvoin, en edes muista milloin, olisin sanonut, että älä sinä tee tätä, haluan tehdä tämän.

Pikemminkin olen vitkuttelija ja mies on ehtinyt jo tehdä kun vielä mietin, että tuokin pitäisi...

Olenkin nauranut että kannattaa vetkutella niin säästyy koko hommasta.

Leppoisalla ja hiukan boheemilla elämällä ja elämäntavalla on puolensa.

Ehkä juuri siitä syystä en ymmärrä. Koska ilmeisesti joissain huusholleissa on paljon tiukemmat "säännöt" miten pitää elää ja olla.

Voisko ihan vaan olla, että teidän huushollissa on kaksi normaalia ihmistä eikä ketään luonnehäiriöistä rajatonta tyyppiä (tai jos on niin sovitte yhteen tyyliin alkoholisti ja läheisriippuvainen ja molemmat ovat tyytyväisiä osaansa). 

Jännä, että joillekin on ihan mahdotonta eläytyä toisten kokemuksiin ja uskoa, että mitään sellaista olisi olemassa, mitä ei ole itse kokenut. 

Yritän vielä. Esimerkiksi ymmärsin joistain kirjoituksista näin: meillä minä olen ajatellut, jopa sanonut ääneen, tekeväni jonkun homman, vaikka nyt pihalla jotain, sitten olen vitkutellut ja vaikka en olisikaan niin mies onkin ehtinyt tehdä sen homman. Vaikka sen piti olla minun hommani.

Meillä se ei nostata mitenkään senkaltaista tunnetta, että toinen on kävellyt minun ylitseni, olen vain tyytyväinen kun homma on hoidettu pois.

Mutta jos tämän vastaavan olisi tehnyt jonkun toisen täällä kirjoittavan mies/nainen niin olisi tullut sanomista tai ärsyynnystä: kumppani oli tehnytkin sen minkä oli pitänyt olla sen toisen hommia. Ja se oli jotenkin väärin tehty.

Vertaan siis kahta samanlaista toimintaa eri huusholleissa ja en näköjään silloin aina sitten ymmärrä.

Toisaalta mennään nyt siihen kun aloittaja kysyy onko toivoa muutoksesta.

Jos pariskunnan toimintatavat kovin paljon eroavat toisistaan ja toimittaan menee jatkuvasti hermot niin ei ole kuin kaksi mahdollisuutta. Joko antaa periksi, että se toinen ei muutu ja tyytyä siihen tilanteeseen mikä se on. Voi tietysti yrittää muuttaa omaa suhtautumistaan.

Tai erota.

Ihan sama onko rajattomuutta tai mitä hyvänsä. Jos kumppani aina tai toistuvasti, keskustelusta huolimatta, toimii parisuhteessa aivan eri tavalla kuin itse toivoisi niin siihen harvoin tulee muutosta.

Siihen suhteeseen joko jää tai ei jää, se on omasta itsestä kiinni miten päättää.

"Olen tyytyväinen kun homma on hoidettu pois". Koska miehesi on todennäköisesti hoitanut sen niin, kuin olet suunnitellut tai kertonut. Jos sanoisit, että pitäisi haravoida ja mies käy haravoimassa, olet tyytyväinen apuun ja lopputulokseen. Mutta jos mies puolestasi päättääkin levitellä ja tampata lehdet maatumaan nurmikkoon jottei niitä tarvitse haravoida, et todennäköisesti ole tyytyväinen. Koska tiedät että nurmi sammaloituu ja olet nähnyt turhaa työtä sen ylläpitoon. Olet kertonut tämän miehelle. Mutta mies mielestään arvioi asian järkevämmin, ei kiinnosta sinun tavoitteet ja aiemmin uhraamasi aika. No, jos lunkisti ottaa, niin ainakin kummatkin pääsitte haravoinnista.

Puhut valkopyykin pesusta. Mies ajattelee pinkin sopivan sinulle paremmin, joten laittaa punaisen sukan mukaan koneeseen. Hänhän vain auttoi; päätti puolestasi kun et poloinen ymmärrä ettei valkoinen pue sinua. Lisäksi auttoi kotitöissä, eikö ole nyt puhdasta pyykkiä kaapissa? Etkö ole kiitollinen? Mielestään hän ei vain auttanut, vaan säästi sinut häpeältä jonka ymmärtämättömyyttäsi itsellesi aiheutat. Valkoinen vie kasvoiltasi värit ja näytät ihan olmilta. Ai pidät valkoisesta? No hän ei pidä valkoisesta sinulla ja tuskin muutkaan. Ei kestä kiittää avusta!

Niin, oletan ettäparisuhteen ja kumppanuuden eräs perusta ja peruste on se, että molemmat ovat suhteellisen tervejärkisiä.

Kumpikin toimii järjen rajoissa eikä tee päättömiä asioita.

Jos kumppanini olisi noin outo kuin ylläolevassa ja useissa täälläolevissa viesteissä niin tuskin olisin hänen kanssaan yhdessä.

Siksi on vaikea ymmärtää, vaikka tietysti pitäisi, miksi niin monet ovat sellaisissa suhteissa joissa yhteistoiminta kumppanin kanssa on mahdotonta.

Silloin kun kumppanin ajatuksia ja tekoja on mahdoton ymmärtää tai hyväksyä, mutta silti ollaan yhdessä niin en ymmärrä niitä ihmisiä miksi siinä ovat tai siihen edelleen jäävät.

Jos ei halua erota ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla välittämättä siitä mitä kumppani huseeraa ja itse valita miten reagoi toisen toimintaan.

Ei siinä oikein muutakaan voi, ikävä kyllä.

Jos kumppani on tosiaan täysin rajaton tai jotenkin muuten mahdoton yksilö edes jonkinlaiseen tasavertaiseen suhteeseen pitää itse vetää ne omat rajat ja lopettaa suhde.

Tai sitten olla ihmettelemättä ja siunailematta mitä ihmettä se taas teki tai sanoi.

Mitä sinä haluat? Hoitaa ahdistustasi asiasta julistamalla, että sinä et noin toimisi eikä olisi syytä muidenkaan? Ja sitten rankaiset päälle kieltämällä moisia typeryksiä edes yrittämästä parantaa tilannetta mitenkään? Eli sinä saat ihmetellä ja siunailla mutta muiden olisi paree olla tekemättä niin? Et nyt itse noudata omaa ohjettasi, koska eihän maailma siitä muutu vaikka miten ihmettelet ja paheksut. 

On kaksi todellisuutta. Niiden, jotka surffaavat parisuhteen haussa etsimässä parempaa aaltoa vaikka miten pitkään ja joko löytävät hakemansa tai sitten luopuvat koko hommasta. Ja niiden, jotka ovat menneet uppeluksiin eivätkä jaksa, halua tai pysty aloittamaan alusta. Jos ensimmäisestä käsin julistaa miten parisuhteen perusta on täyspäisyys, niin aika haaveelliseksi minä sellaista todellisuuskuvaa sanoisin. Voihan noita täydellisiäkin puolisoja olla, mutta harva sellaisella leuhkii. Useimpien ongelmat eivät ole tällä tasolla kuin tässä keskustelussa on kuvattu, mutta sillä tasolla kuitenkin, että erotilastot ovat mitä ovat.

Kaikista harvoista ääripiirteistä esiintyy huomattavan suuri joukko lievempiä versioita, joissa kuitenkin parisuhde kärsii itsekkyydestä, itsekeskeisyydestä ja narsistisista piirteistä, ja vaikka nyt sitten rajaongelmista. Ja sitten kaikki ne muut ongelmavaihtoehdot siihen päälle. Omassa suhteessani ehdin oleskella lievästi tyytymättömänä 20 vuotta ennen kuin saimme lapsen, ja aiemmin vain pienenä passiivis-aggressiivisuutena oireillut ongelma räjähti silmille koko voimallaan. Isommassa suku-/kyläyhteisössä olisimme varmasti selvinneet niinkin yhdessä, mutta betonikuutiossa ilman tukiverkkoa siitä ei tullut mitään. 

En tiedä, onko tehty tilastoja siitä, monenko suhde oikeasti osallisten mielestä toimii hyvin. Mutta niistäkin suhteista tuskin monessakaan kumpikin osapuoli olisi aina toiminut vain järjen rajoissa eikä koskaan tekisi mitään päätöntä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri mieltä, parisuhteessa pitää ainakin joskus perustella toiselle miksi toimii tai haluaa toimittavan tavalla x tai xxx..

On toisen ohittamista tai välinpitämättömyyttä jos pitää tyytyä siihen että toinen vaan itse päättelee, että ei se kuulu sulle tai ei minun tarvitse sinulle selitellä tekojani tai tekojeni motiiveja.

Tuntisin kyllä itseni aika ulkopuoliseksi omassa parisuhteessani.

Jos toinen vain touhuaisi ja tekisi itsekseen ja sitten suuttuisi jos ymmärtäisin väärin tai toimisin toisin kun hän olisi halunnut.

Esimerkkinä: kun puhuin ääneen, että autoni pitäisi katsastaa, mutta siitä pitää ennen sitä tarkistaa joitain juttuja. Että minun täytyy käydä näyttämässä sitä huoltamossa.

Mieheni olikin käynyt itsekseen huoltamossa autoni kanssa ja kun sitten sanoin, että ai niin, sen auton tarkistus hän sanoi, että asia on hoidettu, hän on jo käynyt.

En millään saa päähäni miksi minun olisi pitänyt siitä loukkaantua tai suuttua? Sitäpaitsi hän oli maksanut homman, säästyivät rahani ja vaivani.

En pidä mitenkään tärkeänä tai erityisenä eritellä sitä kuka suhteessamme tekee mitäkin, kunhan jotenkin hoituvat. Ilman suurempia pulinoita tai konflikteja.

Et selkeästikään ole lukenut koko ketjua. Tässä ketjussa puhutaan miehistä (no, henkilöistä), joille on sanottu ”älä sinä tee sitä, minä haluan tehdä tämän) - ja silti he tekevät asian. Se on ylikävelemistä, ei auttamista.

Olen kyllä lukenut. Mutta ilmeisesti meillä tässä huushollissa sitten on hyvin vähän sellaisia asioita joita pitää kieltää toisen tekemästä. Kumpaankaan suuntaan.

Meille molemmille on tärkeää, että asiat hoituvat jotenkin, siis ei ole mitenkään pikkutarkkoja miten joku asia menee tai kuka sen tekee. Tärkeämpää on, ettei tule turhaa riitaa tai turhaan tehdään asioista vaikeaa.

Olen ilmeisesti niin laiskamato että hyvin harvoin, en edes muista milloin, olisin sanonut, että älä sinä tee tätä, haluan tehdä tämän.

Pikemminkin olen vitkuttelija ja mies on ehtinyt jo tehdä kun vielä mietin, että tuokin pitäisi...

Olenkin nauranut että kannattaa vetkutella niin säästyy koko hommasta.

Leppoisalla ja hiukan boheemilla elämällä ja elämäntavalla on puolensa.

Ehkä juuri siitä syystä en ymmärrä. Koska ilmeisesti joissain huusholleissa on paljon tiukemmat "säännöt" miten pitää elää ja olla.

Voisko ihan vaan olla, että teidän huushollissa on kaksi normaalia ihmistä eikä ketään luonnehäiriöistä rajatonta tyyppiä (tai jos on niin sovitte yhteen tyyliin alkoholisti ja läheisriippuvainen ja molemmat ovat tyytyväisiä osaansa). 

Jännä, että joillekin on ihan mahdotonta eläytyä toisten kokemuksiin ja uskoa, että mitään sellaista olisi olemassa, mitä ei ole itse kokenut. 

Yritän vielä. Esimerkiksi ymmärsin joistain kirjoituksista näin: meillä minä olen ajatellut, jopa sanonut ääneen, tekeväni jonkun homman, vaikka nyt pihalla jotain, sitten olen vitkutellut ja vaikka en olisikaan niin mies onkin ehtinyt tehdä sen homman. Vaikka sen piti olla minun hommani.

Meillä se ei nostata mitenkään senkaltaista tunnetta, että toinen on kävellyt minun ylitseni, olen vain tyytyväinen kun homma on hoidettu pois.

Mutta jos tämän vastaavan olisi tehnyt jonkun toisen täällä kirjoittavan mies/nainen niin olisi tullut sanomista tai ärsyynnystä: kumppani oli tehnytkin sen minkä oli pitänyt olla sen toisen hommia. Ja se oli jotenkin väärin tehty.

Vertaan siis kahta samanlaista toimintaa eri huusholleissa ja en näköjään silloin aina sitten ymmärrä.

Toisaalta mennään nyt siihen kun aloittaja kysyy onko toivoa muutoksesta.

Jos pariskunnan toimintatavat kovin paljon eroavat toisistaan ja toimittaan menee jatkuvasti hermot niin ei ole kuin kaksi mahdollisuutta. Joko antaa periksi, että se toinen ei muutu ja tyytyä siihen tilanteeseen mikä se on. Voi tietysti yrittää muuttaa omaa suhtautumistaan.

Tai erota.

Ihan sama onko rajattomuutta tai mitä hyvänsä. Jos kumppani aina tai toistuvasti, keskustelusta huolimatta, toimii parisuhteessa aivan eri tavalla kuin itse toivoisi niin siihen harvoin tulee muutosta.

Siihen suhteeseen joko jää tai ei jää, se on omasta itsestä kiinni miten päättää.

Tämä johtuu siitä että miehesi on tavallinen, toisia kunnioittava ihminen joka haluaa aidosti ilahduttaa sinua. Miehesi on vuosien varrella tutustunut sinuun, kuunnellut sinua ja oppinut millaiset asiat sinua ilahduttaa, ja tekee nyt niitä asioita. Rajaton ihminen ei toimi näin, vaan hän tekee mitä ITSE haluaa.

Kuten tämä ulkotöiden tekeminen sinun puolestasi. Se on asia joka ilahduttaa SINUA. Sinulle on ehkä kiva asia että mies käy vaikka istuttamassa pihakukat puolestasi. Joku muu taas tykkää piha laitosta niin paljon, että haluaa tehdä sen itse. Tällöin normaali puoliso kysyy haluatko apua tai tehdäänkö yhdessä. Rajaton puoliso saattaisi käydä kaivamassa kukkapenkit pois ja ostaa tilalle puolen metrin korkuisen, itse valitsemansa pihapatsaan, jotta sinun ei tarvitse rasittaa itseäsi turhien kukkapenkkien kanssa. Ja haluaa ylistystä auttamisestaan. Näetkö eron?

Mölen aiemmin kertonut rajattomasta eksästäni. Olen miettinyt, mistä asioista se olisi alussa pitänyt tajuta. Ja näen, että vaikka mistä. Kyllä hän oli rajaton jo alussa, ei nyt ehkä ensimmäisten kuukausien aikana, mutta kohtuu pian.

alussa Hän suuttui minulle, jos olin eri mieltä. Pakottaminen hänen mielipiteeseensä tuli myöhemmin.

Tai kun sanoin, etten halua koskaan lapsia niin ”kyllä sun mieli tulee vielä muuttumaan”.

Ei-rajaton ihminen ymmärtää, että toisella om oikeus omaan mielipiteeseensä, eikä eriävää mielipidettä tarvitse ottaa henkilökohtaisesti. Ja jos toinen sanoo, ettei halua lapsia, niin sen voi vain kuunnella, tai korkeintaan sanoa, että monella muulla on kyllä näkemys muuttunut.

Olen lukenut, ymmärtänyt ja nähnyt eron. On järkeviä, ,osin järkeviä ja täysin ennakoimattomia ja rajattomia kumppaneita.

Ok, minun mieheni on suhteellisen normaali, osin kai minäkin. Meillä ei tietenkään olla täydellisiä tai virheettömiä kumpikaan. En sitä ole sanonut, välillä riidellään ja jänkätään asioista niinkuin muissakin suhteissa. Mutta kuitenkin asiat hoituu, kumpikin joustaa ja katsoo asiaa että ei ole täydellinen ihminen hänkään. Muistamme puhua ja kiittää toisiamme.

Yhdessä on kuitenkin enemmän mukavia kuin epämukava hetkiä ja asioita.

Mutta en ymmärrä sitä, että onko parisuhde sitten niin arvokas, että vaikka miltei kaiken aikaa syntyy yhteentörmäyksiä, kumppani ymmärtää väärin, tulee mielipahaa, keskustelu tai neuvottelu ei auta niin siinä pysytään. Sama tilanne jatkuu, kierretään kehää, mikään ei muutu.

Kumppani tekee enemmän väärin kuin oikein. Mistään ei voi etukäteen tietää miten joku asia menee.

Tätä tilannetta tarkoitan: vuosienkin jälkeen edelleen pyöritään siinä kuviossa, että kumppani kaivaa ne toisen istuttamat sipulit ja heittää roskiin, roskapussista riidellään kaksin käsin jne. Eikä tästä tilanteesta erota vaan mieluummin kieriskellään siinä tilanteessa.

Kuinka kauan te rajattomien kumppanit jaksaisitte ymmärtää alkoholistin puolisoa, väkivaltaisen ihmisen puolisoa, narkomaanin puolisoa, uhkapelejä pelaavan puolisoa, pettäjän puolisoa jne.?

Jos nämä vuodesta toiseen kertoisivat teille samoja juttuja mitä se kumppani taas oli tehnyt, miten ei vaan mikään auta vaikka mitä puhuisi, miten ei millään ymmärrä kumppanin toimintaa.

Eikö teilläkin olisi neuvo, että jos jäät siihen mikään ei muutu, voit vain silloin hyväksyä tai yrittää sopeutua, voit muuttaa tätä asiaa ja tilannetta vain eroamalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri mieltä, parisuhteessa pitää ainakin joskus perustella toiselle miksi toimii tai haluaa toimittavan tavalla x tai xxx..

On toisen ohittamista tai välinpitämättömyyttä jos pitää tyytyä siihen että toinen vaan itse päättelee, että ei se kuulu sulle tai ei minun tarvitse sinulle selitellä tekojani tai tekojeni motiiveja.

Tuntisin kyllä itseni aika ulkopuoliseksi omassa parisuhteessani.

Jos toinen vain touhuaisi ja tekisi itsekseen ja sitten suuttuisi jos ymmärtäisin väärin tai toimisin toisin kun hän olisi halunnut.

Esimerkkinä: kun puhuin ääneen, että autoni pitäisi katsastaa, mutta siitä pitää ennen sitä tarkistaa joitain juttuja. Että minun täytyy käydä näyttämässä sitä huoltamossa.

Mieheni olikin käynyt itsekseen huoltamossa autoni kanssa ja kun sitten sanoin, että ai niin, sen auton tarkistus hän sanoi, että asia on hoidettu, hän on jo käynyt.

En millään saa päähäni miksi minun olisi pitänyt siitä loukkaantua tai suuttua? Sitäpaitsi hän oli maksanut homman, säästyivät rahani ja vaivani.

En pidä mitenkään tärkeänä tai erityisenä eritellä sitä kuka suhteessamme tekee mitäkin, kunhan jotenkin hoituvat. Ilman suurempia pulinoita tai konflikteja.

Et selkeästikään ole lukenut koko ketjua. Tässä ketjussa puhutaan miehistä (no, henkilöistä), joille on sanottu ”älä sinä tee sitä, minä haluan tehdä tämän) - ja silti he tekevät asian. Se on ylikävelemistä, ei auttamista.

Olen kyllä lukenut. Mutta ilmeisesti meillä tässä huushollissa sitten on hyvin vähän sellaisia asioita joita pitää kieltää toisen tekemästä. Kumpaankaan suuntaan.

Meille molemmille on tärkeää, että asiat hoituvat jotenkin, siis ei ole mitenkään pikkutarkkoja miten joku asia menee tai kuka sen tekee. Tärkeämpää on, ettei tule turhaa riitaa tai turhaan tehdään asioista vaikeaa.

Olen ilmeisesti niin laiskamato että hyvin harvoin, en edes muista milloin, olisin sanonut, että älä sinä tee tätä, haluan tehdä tämän.

Pikemminkin olen vitkuttelija ja mies on ehtinyt jo tehdä kun vielä mietin, että tuokin pitäisi...

Olenkin nauranut että kannattaa vetkutella niin säästyy koko hommasta.

Leppoisalla ja hiukan boheemilla elämällä ja elämäntavalla on puolensa.

Ehkä juuri siitä syystä en ymmärrä. Koska ilmeisesti joissain huusholleissa on paljon tiukemmat "säännöt" miten pitää elää ja olla.

Et sinä vain ymmärrä.... minun nykyinen avioliittoni on samanlainen kuin sinun. Eksäni oli puolestaan rajaton. Vaikka periaatteessa nykyinen mies myös tekee asioita minun puolestani kuten eksäkin.

Pointti on siinä, että nykyinen mieheni ei ohita minua. Hän kunnioittaa sitä, mitä minä sanon. Hyvin harvoin sanon, miten asiat pitää tehdä, mutta jos niin teen, niin hän ei päätä minun puolestani toisin. Jos toimin hänen mielestään hassusti, niin hän vain hymähtää ja nauraa minulle.

Eksäni taas sanoi ”sä et voi ajatella noin” tai ”sinun tavassasi ei ole mitään järkeä” tai ”anna kun isi näyttää” tai ”laita nainen tekemään ja tee itse perässä”. Hän siis rikkoi minun itsemääräämisoikeuttani tuntea mitä tunnen, haluta mitä haluan ja tehdä mitä haluan.

Voi apua! Tajusin juuri, että osaltaan edellinen exäni nuoruudessani oli rajaton! Hänellä oli samanlaisia "Minä olen oikeassa, minä teen parhaiten"-ajatuksia. Hän teki päätöksiä puolestani. Päätti, että maailmankatsomukseni on väärä. Päätti, että mielipiteeni on väärä. Päätti, että tulevaisuuden suunnitelmani ovat vääriä. Päätti, mitä ostaa synttärilahjaksi sillä perusteella, mitä itse kuvitteli minun tarvitsevan, vaikka en tarvinnut enkä halunnut. Päätti, mitä elokuvat ovat hyviä ja minun pitää pitää niistä kanssa. Päätti, mitkä bändit ovat paskoja ja minä en saisi kuunnella niitä, kun se on noloa.

Se ei ollut niin pahaa, mitä tässä ketjussa on tullut esiin, mutta toisaalta suhde oli lyhyt. Ehkä se olisi pahentunut myöhemmin.

Nuo on narsistisia piirteitä, joka on pahempi ominaisuus ihmisessä kuin rajattomuus.

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut, ymmärtänyt ja nähnyt eron. On järkeviä, ,osin järkeviä ja täysin ennakoimattomia ja rajattomia kumppaneita.

Ok, minun mieheni on suhteellisen normaali, osin kai minäkin. Meillä ei tietenkään olla täydellisiä tai virheettömiä kumpikaan. En sitä ole sanonut, välillä riidellään ja jänkätään asioista niinkuin muissakin suhteissa. Mutta kuitenkin asiat hoituu, kumpikin joustaa ja katsoo asiaa että ei ole täydellinen ihminen hänkään. Muistamme puhua ja kiittää toisiamme.

Yhdessä on kuitenkin enemmän mukavia kuin epämukava hetkiä ja asioita.

Mutta en ymmärrä sitä, että onko parisuhde sitten niin arvokas, että vaikka miltei kaiken aikaa syntyy yhteentörmäyksiä, kumppani ymmärtää väärin, tulee mielipahaa, keskustelu tai neuvottelu ei auta niin siinä pysytään. Sama tilanne jatkuu, kierretään kehää, mikään ei muutu.

Kumppani tekee enemmän väärin kuin oikein. Mistään ei voi etukäteen tietää miten joku asia menee.

Tätä tilannetta tarkoitan: vuosienkin jälkeen edelleen pyöritään siinä kuviossa, että kumppani kaivaa ne toisen istuttamat sipulit ja heittää roskiin, roskapussista riidellään kaksin käsin jne. Eikä tästä tilanteesta erota vaan mieluummin kieriskellään siinä tilanteessa.

Kuinka kauan te rajattomien kumppanit jaksaisitte ymmärtää alkoholistin puolisoa, väkivaltaisen ihmisen puolisoa, narkomaanin puolisoa, uhkapelejä pelaavan puolisoa, pettäjän puolisoa jne.?

Jos nämä vuodesta toiseen kertoisivat teille samoja juttuja mitä se kumppani taas oli tehnyt, miten ei vaan mikään auta vaikka mitä puhuisi, miten ei millään ymmärrä kumppanin toimintaa.

Eikö teilläkin olisi neuvo, että jos jäät siihen mikään ei muutu, voit vain silloin hyväksyä tai yrittää sopeutua, voit muuttaa tätä asiaa ja tilannetta vain eroamalla.

Ahdistuksesi on nyt omaa rajattomuuttasi. Jotta sinulla olisi maailmankirjat järjestyksessä, jokaisen muun pitää joko häipyä huonosta suhteestaan tai pitää turpansa kiinni, jotta sinun ei tarvitse tietää, että maailmassa kärsitään? 

Reaalimaailmassa moni sietämätön suhde on oikeasti ajan oloon tullut siedettävämmäksi, eikä sitä olisi tapahtunut jos ei olisi jaksettu vääntää ja etsiä ratkaisuja niin pitkään, että jo silkka aika on tehnyt tehtävänsä ja ongelmat joko lievittyneet tai voimistuneet yli sietorajan. Tai sitten on kerätty voimat eroamiseen, koska nuo keskustelut ovat auttaneet lopulta lähtöön, kun niiden myötä on asiat alkaneet valjeta, myös ne omat ongelmat jotka ovat sitoneet huonoon suhteeseen. Mutta sinun mielestäsi kaikkien noiden ihmisten pitäisi joko olla hiljaa tai lähteä tai jäädä. Jos oikeasti sanot noin hädästään kertovalle ihmiselle, teet hänelle väkivaltaa ja vääryyttä. 

'Tee hyvin ja mene miettimään, miksi se on sinulle niin tärkeää. On toki muodikasta ajatella, että ketään ei voi muuttaa. Mutta se on individualistista sumupuhetta, koska harvemmin kukaan viitsii tai osaa itseäänkään lähteä muuttamaan ilman että ulkopuolelta tulee palautetta. Jota siis ei saisi antaa, koska jokainen kuulemma on mitä on. Ennen oli tapana ajatella, että ihminen voi olla hiomaton timantti, ja hioutuminen nimenomaan tapahtuu suhteissa muihin. Ja että keskustelut ja yhteentörmäykset toisten kanssa on ainoa keino jolla elämänkokemusta ja  viisautta saadaan maailmaan lisää. Mutta nykyisin eletään hyvin hauraiden egojen aikaa, joten kaikki kanssakäyminen on lähtökohtaisesti joko täydellisen ruokkivaa ja ylläpitävää tai sitten se on vain rasite ja uhka. .

Te jotka tuputatte eroa kätevänä vaihtoehtona, mitä te ajattelette lapsista näissä suhteissa? Oletatteko, että se eron haluava osapuoli ryhtyy automaattisesti yksinhuoltajaksi ja kaikki on sen jälkeen hyvin?

Silloin kun on pahoja ongelmia rajattomuuden kanssa, se ei tarkoita pelkästään että tämän tietyn pariskunnan ei ole kiva elellä yhdessä, vaan se heijastuu ihan kaikkeen, erityisesti lapsiin. Kuten tässäkin ketjussa on käynyt ilmi, rajattoman vanhemman lapsilla ei ole oikeutta omaan itseensä, omiin tunteisiinsa, tilaan tai valintoihin. He ovat suuressa riskissä kasvaa itse rajattomiksi erityisesti niin, että laittavat muiden tunteet ja toiveet omiensa edelle myös myöhemmissä ihmissuhteissa.

Rajaton vanhempi on kuitenkin lähes aina paperilla normaali ja haluaa olla lastensa elämässä. Tilanne jatkuu siis erosta yhteishuoltajuutena, eli lapset ovat jatkossa rajattoman vanhemman (ja mahdollisten rajattomien isovanhempien) kanssa kokonaan ilman toista vanhempaansa. Onko se kaikkien kannalta parempi, että lapsi joutuu joka toinen viikko pärjäämään ilman tukea kodissa, jossa vaikkapa syyllistetään siitä että haluaisi mennä kaverille leikkimään, tai yksityiset tavarat pengotaan läpi?

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut, ymmärtänyt ja nähnyt eron. On järkeviä, ,osin järkeviä ja täysin ennakoimattomia ja rajattomia kumppaneita.

Ok, minun mieheni on suhteellisen normaali, osin kai minäkin. Meillä ei tietenkään olla täydellisiä tai virheettömiä kumpikaan. En sitä ole sanonut, välillä riidellään ja jänkätään asioista niinkuin muissakin suhteissa. Mutta kuitenkin asiat hoituu, kumpikin joustaa ja katsoo asiaa että ei ole täydellinen ihminen hänkään. Muistamme puhua ja kiittää toisiamme.

Yhdessä on kuitenkin enemmän mukavia kuin epämukava hetkiä ja asioita.

Mutta en ymmärrä sitä, että onko parisuhde sitten niin arvokas, että vaikka miltei kaiken aikaa syntyy yhteentörmäyksiä, kumppani ymmärtää väärin, tulee mielipahaa, keskustelu tai neuvottelu ei auta niin siinä pysytään. Sama tilanne jatkuu, kierretään kehää, mikään ei muutu.

Kumppani tekee enemmän väärin kuin oikein. Mistään ei voi etukäteen tietää miten joku asia menee.

Tätä tilannetta tarkoitan: vuosienkin jälkeen edelleen pyöritään siinä kuviossa, että kumppani kaivaa ne toisen istuttamat sipulit ja heittää roskiin, roskapussista riidellään kaksin käsin jne. Eikä tästä tilanteesta erota vaan mieluummin kieriskellään siinä tilanteessa.

Kuinka kauan te rajattomien kumppanit jaksaisitte ymmärtää alkoholistin puolisoa, väkivaltaisen ihmisen puolisoa, narkomaanin puolisoa, uhkapelejä pelaavan puolisoa, pettäjän puolisoa jne.?

Jos nämä vuodesta toiseen kertoisivat teille samoja juttuja mitä se kumppani taas oli tehnyt, miten ei vaan mikään auta vaikka mitä puhuisi, miten ei millään ymmärrä kumppanin toimintaa.

Eikö teilläkin olisi neuvo, että jos jäät siihen mikään ei muutu, voit vain silloin hyväksyä tai yrittää sopeutua, voit muuttaa tätä asiaa ja tilannetta vain eroamalla.

Sellaiset ovat aivan sietämättömiä ystäviä/kavereita suoraan hel*etistä, kenen kanssa tapaamiset toistavat aina sitä samaa kaavaa. Tyyppi vänisee, känisee, narisee, inisee, kitisee, valittaa, avautuu ja u*isee siitä kumppanistaan, joka yllätys yllätys TAAS oli tehnyt jotain ikävää. JÄLLEEN V*UN KERRAN.

Tuhansia ja tuhansia kertoja pitää toisen kuunnella sitä toistuvaa ja loputonta itkemistä siitä kumppanista joka ei koskaan muutu.

Olen ollut tuollaiset ikuisuus valittajan ystävä, mutta nykyään entinen.

On ällöttävää, että joku antaa kumppaninsa pa s  koa päälleen uudestaan ja uudestaan, ja sitten oma ystävä on se jonka päälle se kaikki kuona oksennetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut, ymmärtänyt ja nähnyt eron. On järkeviä, ,osin järkeviä ja täysin ennakoimattomia ja rajattomia kumppaneita.

Ok, minun mieheni on suhteellisen normaali, osin kai minäkin. Meillä ei tietenkään olla täydellisiä tai virheettömiä kumpikaan. En sitä ole sanonut, välillä riidellään ja jänkätään asioista niinkuin muissakin suhteissa. Mutta kuitenkin asiat hoituu, kumpikin joustaa ja katsoo asiaa että ei ole täydellinen ihminen hänkään. Muistamme puhua ja kiittää toisiamme.

Yhdessä on kuitenkin enemmän mukavia kuin epämukava hetkiä ja asioita.

Mutta en ymmärrä sitä, että onko parisuhde sitten niin arvokas, että vaikka miltei kaiken aikaa syntyy yhteentörmäyksiä, kumppani ymmärtää väärin, tulee mielipahaa, keskustelu tai neuvottelu ei auta niin siinä pysytään. Sama tilanne jatkuu, kierretään kehää, mikään ei muutu.

Kumppani tekee enemmän väärin kuin oikein. Mistään ei voi etukäteen tietää miten joku asia menee.

Tätä tilannetta tarkoitan: vuosienkin jälkeen edelleen pyöritään siinä kuviossa, että kumppani kaivaa ne toisen istuttamat sipulit ja heittää roskiin, roskapussista riidellään kaksin käsin jne. Eikä tästä tilanteesta erota vaan mieluummin kieriskellään siinä tilanteessa.

Kuinka kauan te rajattomien kumppanit jaksaisitte ymmärtää alkoholistin puolisoa, väkivaltaisen ihmisen puolisoa, narkomaanin puolisoa, uhkapelejä pelaavan puolisoa, pettäjän puolisoa jne.?

Jos nämä vuodesta toiseen kertoisivat teille samoja juttuja mitä se kumppani taas oli tehnyt, miten ei vaan mikään auta vaikka mitä puhuisi, miten ei millään ymmärrä kumppanin toimintaa.

Eikö teilläkin olisi neuvo, että jos jäät siihen mikään ei muutu, voit vain silloin hyväksyä tai yrittää sopeutua, voit muuttaa tätä asiaa ja tilannetta vain eroamalla.

Ahdistuksesi on nyt omaa rajattomuuttasi. Jotta sinulla olisi maailmankirjat järjestyksessä, jokaisen muun pitää joko häipyä huonosta suhteestaan tai pitää turpansa kiinni, jotta sinun ei tarvitse tietää, että maailmassa kärsitään? 

Reaalimaailmassa moni sietämätön suhde on oikeasti ajan oloon tullut siedettävämmäksi, eikä sitä olisi tapahtunut jos ei olisi jaksettu vääntää ja etsiä ratkaisuja niin pitkään, että jo silkka aika on tehnyt tehtävänsä ja ongelmat joko lievittyneet tai voimistuneet yli sietorajan. Tai sitten on kerätty voimat eroamiseen, koska nuo keskustelut ovat auttaneet lopulta lähtöön, kun niiden myötä on asiat alkaneet valjeta, myös ne omat ongelmat jotka ovat sitoneet huonoon suhteeseen. Mutta sinun mielestäsi kaikkien noiden ihmisten pitäisi joko olla hiljaa tai lähteä tai jäädä. Jos oikeasti sanot noin hädästään kertovalle ihmiselle, teet hänelle väkivaltaa ja vääryyttä. 

'Tee hyvin ja mene miettimään, miksi se on sinulle niin tärkeää. On toki muodikasta ajatella, että ketään ei voi muuttaa. Mutta se on individualistista sumupuhetta, koska harvemmin kukaan viitsii tai osaa itseäänkään lähteä muuttamaan ilman että ulkopuolelta tulee palautetta. Jota siis ei saisi antaa, koska jokainen kuulemma on mitä on. Ennen oli tapana ajatella, että ihminen voi olla hiomaton timantti, ja hioutuminen nimenomaan tapahtuu suhteissa muihin. Ja että keskustelut ja yhteentörmäykset toisten kanssa on ainoa keino jolla elämänkokemusta ja  viisautta saadaan maailmaan lisää. Mutta nykyisin eletään hyvin hauraiden egojen aikaa, joten kaikki kanssakäyminen on lähtökohtaisesti joko täydellisen ruokkivaa ja ylläpitävää tai sitten se on vain rasite ja uhka. .

Sulla menee vähän yli tuossa, tai aika pahastikin.

Mistä ahdistuksesta sekoilet?

Aika erilaisten lasien läpi nähdään tuo teksti. Vaikutat jopa vähän hullulta.

-eri