Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut ketjua ja olen lukenut monia muitakin ketjuja täällä.

Olen huomannut, että riippuu ihan aiheesta ja lukijoiden omasta tilanteesta mille asialle annetaan sympatiaa ja mille ei taas tuskin lainkaan.

Nyt jos tässä ketjussa yrittää sanoa, että esimerkiksi liian pitkään ei kannata katsoa suurta rajattomuutta tai ylipäätään ei haluta taputtaa ja silittää vain päätä, niin monet närkästyvät, jopa suuttuvat.

Kun esimerkiksi joissain ketjuissa puhutaan köyhyydestä, työttömyydestä tms. Niin suurin osa sanoo, että on vain ja ainoastaan sen ihmisen vika joka on köyhä, työtön tai joutuu käyttämään tukia. Ja siitä pitäisi pyrkiä pois kaikilla tavoilla. Jos yrittää hiukankaan selittää tai puolustella miksi se ei ole niin helppoa niin kahta kauheampi suuttumus, verukkeita ja selityksiä.

Jos edes hiukan yrittää valottaa, että ei se aina ole sen ihmisen vika niin vastarinta on suuri: ihmisen pitää ottaa vastuu elämästään, on valinnoista kiinni miksi on siinä tilanteessa, on otettava vain itseään niskasta kiinni, jokainen on oman onnensa seppä jne.

Nämä lausunnot saavat suurta kannatusta.

Miksiköhän nyt tässä ketjussa kun yrittää sanoa, että pitäisi pyrkiä pois huonosta elämäntilanteesta jos se vain jatkuu se onkin huono juttu?

Tai että voisi itsekin ottaa vastuuta miksi on pitkään siinä tilanteessa. Tai, että ei voi sitten muuta kuin sopeutua. Sekin huono juttu, et nyt vain ymmärrä kun et ole itse siinä tilanteessa. Olet epäempaattinen ja ymmärtämätön muiden ihmisten elämäntilnnetta kohtaan.

Miksi sitten parempiosaiset saavat neuvoa, tietää paremmin ja olla erittäin ymmärtämättömiä, alentuvia ja ilkeitä köyhiä ja työttömiä kohtaan? Köyhän pitää vain sopeutua, ei saa valittaa.

Vaikka nämä neuvojat ja sanojat ovat itse ihan eri tilanteessa ja eivät ehkä koskaan siinä ole olleetkaan.

Tämän koko ketjun ajatus on miettiä onko rajattoman puolison kanssa mahdollista parantaa tilannetta vai onko parempi erota. Sitä pohdittiin jo aloitusviestissä ja siitä on keskusteltu 43 sivun verran useilta eri näkökulmilta kymmenien eri keskustelijoiden toimesta.

Kun tulet kommentoimaan että "oletkohan huomannut ajatella ettei tuollaista kannata katsella kovin pitkään ja voisi olla parempi erota" tai että "sinun on itse otettava vastuu omasta elämästäsi" kun täsmälleen samaa aihetta on juuri pohdiskeltu 43 sivun verran, viestität mitätöiväsi koko keskustelun ja kaikkien muiden keskustelijoiden ajatukset ja huomiot. Samalla ylennät itsesi, ajattelet olevasi fiksumpi kuin kaikki nämä rajattomien kanssa suhteessa olevat, joten pelastat reppanoita neuvoillasi. Neuvoillasi viestität ajattelevasi etteivät he ole itse huomanneet ajatella tällaista (varsin itsestäänselvää) asiaa, joten tulet auliisti neuvomaan ja "auttamaan" kertomalla miten heidän pitäisi sinun mielestäsi elää omaa elämäänsä. 

Sinuun suhtaudutaan nuivasti koska käytöksesi on rajatonta.

Vierailija kirjoitti:

Olen ehkä tullut jotenkin immuuniksi ja ehkä sitten jonkun mielestä tunteettomaksikin, mutta tunnen aika monta ihmistä, puhun nyt naisista, jotka valittavat miehistään ja tilanteestaan. Miltei joka kerta kun nähdään.

Ollaan vaikka tilanteessa jossa useita naisia kokoontuu yhteen ja jutellaan vapaasti, kaikki siis tuntevat toisensa.

Miltei jokainen pidemmässä parisuhteessa valittaa mitä se mies kulloinkin on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kenellä on mitäkin.

Nämä jutut ja ongelmat pysyvät likipitäen samoina, vuodesta toiseen. Siis se mieskin pysyy samana.

Olen sellainen, että aika pitkälle yritän ymmärtää ja tukea. Mutta en voi mitään, että lopulta alkaa ärsyttämään ja saatan sanoa silloin kärkevästikin ja suoraan.

Olen sitten varmaan se huono ystävä, kun en vaan jaksa ymmärtää.

Miksi se ihminen jää siihen tilanteeseen joka niin paljon stressaa ja vaivaa ja on niin vaikeaa.

Harvalla on todellista syytä, lapsetkin jo isoja. Mutta kun pelkää olla yksin, pelkää ettei löydä sitten ketään uutta, ei pärjää yksin rahallisesti, kun pelkäö muutoksia, ei halua luopua omaisuudesta tai talosta, mitä ihmisetkin/lapset/sukulaiset sanovat jne.

Ymmärrän, että jollain on ihan todellisia syitä, sairautta tms. mutta ne otankin tosissaan ja yritän auttaa löytämään apua tilanteeseen.

Kaikkien parisuhteissa on ongelmia eikä se tarkoita että pitäisi erota. Ei täydellistä parisuhdetta olekaan. Ystävien kanssa on joskus kiva purkaa näitä ongelmia, niin jaksaa taas arjessa paremmin eteenpäin. Ehkä sinun olisi hyvä valita toisenlaista seuraa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kertoi omasta rajattomuudestaan tässä ketjussa niin, että on oppinut sanomaan joojoo kaikkeen vain päästäkseen tilanteesta.

Rajattomalla miehelläni on samaa ongelmaa. Jos häneltä kysyy, koska olet tulossa tänään kotiin, sanoo aina mahdollisimman aikaisen ajan. (Ja siis kysyn siksi että meillä on pieniä lapsia, en pysty sopimaan mitään omia menoja ennen kuin mies on paikalla.) Sitten kun sovitti aika koittaa, mies ei tule. Soitan ja kysyn onko jo pian täällä, ja hän on vielä töissä ”olisit sanonut että minun pitää olla jo viideltä kotona!” Ja sitten alkaa se ”olen juuri lähdössä!” ”olen jo tulossa!” Vaikka todellisuudessa hän tekee ihan varmasti loppuun kaiken siellä töissä ja lähtee vasta sitten valumaan kotiinpäin. Tästä on puhuttu varmaan kymmeniä kertoja, mutta hän ei pysty hahmottamaan, että minua kiinnostaa vain ja ainoastaan se tieto, että koska mies tulee astumaan ovesta sisään. Silloin voin suunnitella ruuanlaitot ja vauvan nukutukset järkevästi. Minua ei yhtään auta tuollainen rauhoittelu, että ollaan tulossa. Päinvastoin silloin odotan turhaan ja olen tottakai pahalla päällä kun hän tulee paljon ilmoittamaansa myöhemmin. Ihan niin kuin joku kirjoitti, hän kohtelee minua kuin olisin pirttihirmu jota pitää lepytellä.

Ettekö te voisi sopia, miten teidän päivänne kulkee? Jaatte tarhan haun ja noudon 50-50, samoin kuin lastenhoidon iltaisin? Ei tuollainen odottelu ja odotuttaminen ole mistään kotoisin. Se on vallan käyttöä. Kun on miehen vuoro hakea ja hoitaa, niin menet vain omiin menoihisi.

Rajattomien kanssa nimenomaan ei sopimiset onnistu. Eikä lapsia voi vain jättää hakematta tarhasta, jos tietää että puoliso ei hoida osuuttaan. 

Vierailija kirjoitti:

Joku kertoi omasta rajattomuudestaan tässä ketjussa niin, että on oppinut sanomaan joojoo kaikkeen vain päästäkseen tilanteesta.

Rajattomalla miehelläni on samaa ongelmaa. Jos häneltä kysyy, koska olet tulossa tänään kotiin, sanoo aina mahdollisimman aikaisen ajan. (Ja siis kysyn siksi että meillä on pieniä lapsia, en pysty sopimaan mitään omia menoja ennen kuin mies on paikalla.) Sitten kun sovitti aika koittaa, mies ei tule. Soitan ja kysyn onko jo pian täällä, ja hän on vielä töissä ”olisit sanonut että minun pitää olla jo viideltä kotona!” Ja sitten alkaa se ”olen juuri lähdössä!” ”olen jo tulossa!” Vaikka todellisuudessa hän tekee ihan varmasti loppuun kaiken siellä töissä ja lähtee vasta sitten valumaan kotiinpäin. Tästä on puhuttu varmaan kymmeniä kertoja, mutta hän ei pysty hahmottamaan, että minua kiinnostaa vain ja ainoastaan se tieto, että koska mies tulee astumaan ovesta sisään. Silloin voin suunnitella ruuanlaitot ja vauvan nukutukset järkevästi. Minua ei yhtään auta tuollainen rauhoittelu, että ollaan tulossa. Päinvastoin silloin odotan turhaan ja olen tottakai pahalla päällä kun hän tulee paljon ilmoittamaansa myöhemmin. Ihan niin kuin joku kirjoitti, hän kohtelee minua kuin olisin pirttihirmu jota pitää lepytellä.

Tää on muuten aika tyypillistä ollut myös mun miehelle. Hänellä siis pitkään oli jotenkin se kuva, että hänen pitää antaa se vastaus jonka minä haluan kuulla vaikka se ei olisi edes totta tai toteuttamiskelpoista.

Miehellä oli tarve miellyttää minua, mutta ei kuitenkaan mielenkiintoa ottaa selvää siitä mikä minua olisi oikeasti miellyttänyt. Tämä oli tuskastuttavaa, mutta onneksi aika harvoin enää tapahtuu.

t. mansikanpakastajan vaimo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut ketjua ja olen lukenut monia muitakin ketjuja täällä.

Olen huomannut, että riippuu ihan aiheesta ja lukijoiden omasta tilanteesta mille asialle annetaan sympatiaa ja mille ei taas tuskin lainkaan.

Nyt jos tässä ketjussa yrittää sanoa, että esimerkiksi liian pitkään ei kannata katsoa suurta rajattomuutta tai ylipäätään ei haluta taputtaa ja silittää vain päätä, niin monet närkästyvät, jopa suuttuvat.

Kun esimerkiksi joissain ketjuissa puhutaan köyhyydestä, työttömyydestä tms. Niin suurin osa sanoo, että on vain ja ainoastaan sen ihmisen vika joka on köyhä, työtön tai joutuu käyttämään tukia. Ja siitä pitäisi pyrkiä pois kaikilla tavoilla. Jos yrittää hiukankaan selittää tai puolustella miksi se ei ole niin helppoa niin kahta kauheampi suuttumus, verukkeita ja selityksiä.

Jos edes hiukan yrittää valottaa, että ei se aina ole sen ihmisen vika niin vastarinta on suuri: ihmisen pitää ottaa vastuu elämästään, on valinnoista kiinni miksi on siinä tilanteessa, on otettava vain itseään niskasta kiinni, jokainen on oman onnensa seppä jne.

Nämä lausunnot saavat suurta kannatusta.

Miksiköhän nyt tässä ketjussa kun yrittää sanoa, että pitäisi pyrkiä pois huonosta elämäntilanteesta jos se vain jatkuu se onkin huono juttu?

Tai että voisi itsekin ottaa vastuuta miksi on pitkään siinä tilanteessa. Tai, että ei voi sitten muuta kuin sopeutua. Sekin huono juttu, et nyt vain ymmärrä kun et ole itse siinä tilanteessa. Olet epäempaattinen ja ymmärtämätön muiden ihmisten elämäntilnnetta kohtaan.

Miksi sitten parempiosaiset saavat neuvoa, tietää paremmin ja olla erittäin ymmärtämättömiä, alentuvia ja ilkeitä köyhiä ja työttömiä kohtaan? Köyhän pitää vain sopeutua, ei saa valittaa.

Vaikka nämä neuvojat ja sanojat ovat itse ihan eri tilanteessa ja eivät ehkä koskaan siinä ole olleetkaan.

Tämän koko ketjun ajatus on miettiä onko rajattoman puolison kanssa mahdollista parantaa tilannetta vai onko parempi erota. Sitä pohdittiin jo aloitusviestissä ja siitä on keskusteltu 43 sivun verran useilta eri näkökulmilta kymmenien eri keskustelijoiden toimesta.

Kun tulet kommentoimaan että "oletkohan huomannut ajatella ettei tuollaista kannata katsella kovin pitkään ja voisi olla parempi erota" tai että "sinun on itse otettava vastuu omasta elämästäsi" kun täsmälleen samaa aihetta on juuri pohdiskeltu 43 sivun verran, viestität mitätöiväsi koko keskustelun ja kaikkien muiden keskustelijoiden ajatukset ja huomiot. Samalla ylennät itsesi, ajattelet olevasi fiksumpi kuin kaikki nämä rajattomien kanssa suhteessa olevat, joten pelastat reppanoita neuvoillasi. Neuvoillasi viestität ajattelevasi etteivät he ole itse huomanneet ajatella tällaista (varsin itsestäänselvää) asiaa, joten tulet auliisti neuvomaan ja "auttamaan" kertomalla miten heidän pitäisi sinun mielestäsi elää omaa elämäänsä. 

Sinuun suhtaudutaan nuivasti koska käytöksesi on rajatonta.

Juu juu, tajuan, mutta kysymykseni oli, että miksi sitten ne, usein itse ihan eri tilanteessa olevat jotka neuvovat köyhiä, työttömiä jne täällä "miten köyhien /työttömien pitäisi elää elämäänsä" eivät saa nuivaa kohtelua? Miksi nämä neuvojat eivät ole "rajattomia"?

Täällä on pitkiä ketjuja joissa annetaan sormi pystyssä ruokaohjeita, sijoitusneuvoja miten muutaman eiron sijoituksella nousee köyhyydestä rikkauksiin, kehoitetaan menemää vaan töihin, oletetaan, että kaikki köyhät ja työttömät vetää röökiä ja kaljaa jne.

Neovotaan toisen elämää koskevissa asioissa ja oletuksia oletusten perään.

Tätä kysyin, ymmärrän sen miksi minuun ja vastaaviin suhtaudutaan nuivasti, asia selvä kuin pläkki, mutta miksi sitten toisten (heikossa asemassa olevien) elämään saa puuttua ja antaa itsestäänselviä ja turhia neuvoja: se nyt ei varmaan ole huomannut tai tajunnut".

Näitähän täällä on ollut pilvin pimein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ehkä tullut jotenkin immuuniksi ja ehkä sitten jonkun mielestä tunteettomaksikin, mutta tunnen aika monta ihmistä, puhun nyt naisista, jotka valittavat miehistään ja tilanteestaan. Miltei joka kerta kun nähdään.

Ollaan vaikka tilanteessa jossa useita naisia kokoontuu yhteen ja jutellaan vapaasti, kaikki siis tuntevat toisensa.

Miltei jokainen pidemmässä parisuhteessa valittaa mitä se mies kulloinkin on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kenellä on mitäkin.

Nämä jutut ja ongelmat pysyvät likipitäen samoina, vuodesta toiseen. Siis se mieskin pysyy samana.

Olen sellainen, että aika pitkälle yritän ymmärtää ja tukea. Mutta en voi mitään, että lopulta alkaa ärsyttämään ja saatan sanoa silloin kärkevästikin ja suoraan.

Olen sitten varmaan se huono ystävä, kun en vaan jaksa ymmärtää.

Miksi se ihminen jää siihen tilanteeseen joka niin paljon stressaa ja vaivaa ja on niin vaikeaa.

Harvalla on todellista syytä, lapsetkin jo isoja. Mutta kun pelkää olla yksin, pelkää ettei löydä sitten ketään uutta, ei pärjää yksin rahallisesti, kun pelkäö muutoksia, ei halua luopua omaisuudesta tai talosta, mitä ihmisetkin/lapset/sukulaiset sanovat jne.

Ymmärrän, että jollain on ihan todellisia syitä, sairautta tms. mutta ne otankin tosissaan ja yritän auttaa löytämään apua tilanteeseen.

Kaikkien parisuhteissa on ongelmia eikä se tarkoita että pitäisi erota. Ei täydellistä parisuhdetta olekaan. Ystävien kanssa on joskus kiva purkaa näitä ongelmia, niin jaksaa taas arjessa paremmin eteenpäin. Ehkä sinun olisi hyvä valita toisenlaista seuraa?

Ymmärrän, kun joskus puretaan ongelmia, se helpottaa eikä ärsytä muita.

Mutta tarkoitinkin vuosia jatkunutta samaa valitusta omasta miehestä. Mikään ei muutu, ei mies eikä valituksen aiheet.

Minä en tässä tapauksessa voisi arjessa yhtään sen paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ehkä tullut jotenkin immuuniksi ja ehkä sitten jonkun mielestä tunteettomaksikin, mutta tunnen aika monta ihmistä, puhun nyt naisista, jotka valittavat miehistään ja tilanteestaan. Miltei joka kerta kun nähdään.

Ollaan vaikka tilanteessa jossa useita naisia kokoontuu yhteen ja jutellaan vapaasti, kaikki siis tuntevat toisensa.

Miltei jokainen pidemmässä parisuhteessa valittaa mitä se mies kulloinkin on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kenellä on mitäkin.

Nämä jutut ja ongelmat pysyvät likipitäen samoina, vuodesta toiseen. Siis se mieskin pysyy samana.

Olen sellainen, että aika pitkälle yritän ymmärtää ja tukea. Mutta en voi mitään, että lopulta alkaa ärsyttämään ja saatan sanoa silloin kärkevästikin ja suoraan.

Olen sitten varmaan se huono ystävä, kun en vaan jaksa ymmärtää.

Miksi se ihminen jää siihen tilanteeseen joka niin paljon stressaa ja vaivaa ja on niin vaikeaa.

Harvalla on todellista syytä, lapsetkin jo isoja. Mutta kun pelkää olla yksin, pelkää ettei löydä sitten ketään uutta, ei pärjää yksin rahallisesti, kun pelkäö muutoksia, ei halua luopua omaisuudesta tai talosta, mitä ihmisetkin/lapset/sukulaiset sanovat jne.

Ymmärrän, että jollain on ihan todellisia syitä, sairautta tms. mutta ne otankin tosissaan ja yritän auttaa löytämään apua tilanteeseen.

Kaikkien parisuhteissa on ongelmia eikä se tarkoita että pitäisi erota. Ei täydellistä parisuhdetta olekaan. Ystävien kanssa on joskus kiva purkaa näitä ongelmia, niin jaksaa taas arjessa paremmin eteenpäin. Ehkä sinun olisi hyvä valita toisenlaista seuraa?

Ymmärrän, kun joskus puretaan ongelmia, se helpottaa eikä ärsytä muita.

Mutta tarkoitinkin vuosia jatkunutta samaa valitusta omasta miehestä. Mikään ei muutu, ei mies eikä valituksen aiheet.

Minä en tässä tapauksessa voisi arjessa yhtään sen paremmin.

Mutta kyllähän parisuhteiden perusongelmat ovat varsin pysyviä. Niissä vallitsee tietty roolitus ja alkuasetelma, jota kumpikin yrittää hilata omaan käsikirjoitukseensa sopivaksi. Kuten tuo äsken kuvattu mies, joka myöntyi mihin tahansa ihan vain oletuksesta, että sitä häneltä halutaan, ottamatta selvää onko hänen puolisonsa oikeasti sellainen kuin hän haluaa uskoa (eli kopio äidistä tms luonnonvoimasta, jota lapsena ei ole pystynyt vastustamaan). Aika usein tuo on pakonomaista toimintaa, koska ihminen on jämähtänyt tiettyyn ongelmalliseen ratkaisumalliin, joka on sitten kivettynyt hänen näennäisluonteekseen. Ihminen, jolla on vasara, etsii koko ajan naputeltavaa. Samalla tapaa väistelemään orientoitunut ihminen jatkaa tehokkaaksi mieltämäänsä käytösmallia vaikka sitten väkisin, kun ei parempaakaan olemisen tapaa tunne. Ei häntä ohjaa uteliaisuus ja lämpö vaan riippuvaisuus ja pelko. 

Kun sitten tuollainen epämiellyttävään asetelmaan lukkiutunut pariskunta alkaa vanheta yhdessä, he luultavasti kehittävät kyllä ratkaisujakin ongelmiinsa, mutta samalla kun kokemusta tulee lisää, kehittyy myös nopeampi reagointi ja mahdollinen yliherkistyminen perusongelmaan. Eli ulkopuolisesta vaikuttaa, että mitään muutosta ei ole tapahtunut. On kuitenkin kaksi eri asiaa seurata toisen suhdetta valituslaulua kuunnellen kuin tehdä siitä suoria havaintoja itse. 

Itse kerran kysyin kaverilta, eikö hänen suhteessaan ole mitään hyvää. Että kun minun saamani kuvan perusteella kaikki on kamalaa ja nuivaa ja sillä hyvä. Hän oikein närkästyi ja suutahti että ei kai hän nyt niin huonossa suhteessa olisi. Minä totesin takaisin, että koita sitten kertoilla monipuolisemmin suhteestasi koska niinkus tiedät, minä tapaan teitä niin harvoin yhdessä, ettei siinä mitään havaintoja tehdä kun olette niin vieraskoreina siinä molemmat.  

Ei ole mikään pakko kuunnella valituksia jos ei huvita. Itse asiassa on aika rajatonta olla antamatta palautetta tai olla ohjailematta tilanteita miellyttävämmille vesille jos tuntuu, että tehtävä on vastenmielinen ja turha. 

Sitä paitsi. Jos kaverukset kokoontuvat marmattamaan miehistään, siinä on sellainen keskinäisen hoivan merkitys, joka ei valittajalle auennut. Ei siihen tulla sekaan ilmoittamaan, että minullapa on ihan mahtava mies, mitään vikaa ei löydy. Vikaa on löydyttävä, se on pääsylippu noihin bileisiin. Jos ei valittamista ole, aina voi valittaa pomosta tai sukuongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut ketjua ja olen lukenut monia muitakin ketjuja täällä.

Olen huomannut, että riippuu ihan aiheesta ja lukijoiden omasta tilanteesta mille asialle annetaan sympatiaa ja mille ei taas tuskin lainkaan.

Nyt jos tässä ketjussa yrittää sanoa, että esimerkiksi liian pitkään ei kannata katsoa suurta rajattomuutta tai ylipäätään ei haluta taputtaa ja silittää vain päätä, niin monet närkästyvät, jopa suuttuvat.

Kun esimerkiksi joissain ketjuissa puhutaan köyhyydestä, työttömyydestä tms. Niin suurin osa sanoo, että on vain ja ainoastaan sen ihmisen vika joka on köyhä, työtön tai joutuu käyttämään tukia. Ja siitä pitäisi pyrkiä pois kaikilla tavoilla. Jos yrittää hiukankaan selittää tai puolustella miksi se ei ole niin helppoa niin kahta kauheampi suuttumus, verukkeita ja selityksiä.

Jos edes hiukan yrittää valottaa, että ei se aina ole sen ihmisen vika niin vastarinta on suuri: ihmisen pitää ottaa vastuu elämästään, on valinnoista kiinni miksi on siinä tilanteessa, on otettava vain itseään niskasta kiinni, jokainen on oman onnensa seppä jne.

Nämä lausunnot saavat suurta kannatusta.

Miksiköhän nyt tässä ketjussa kun yrittää sanoa, että pitäisi pyrkiä pois huonosta elämäntilanteesta jos se vain jatkuu se onkin huono juttu?

Tai että voisi itsekin ottaa vastuuta miksi on pitkään siinä tilanteessa. Tai, että ei voi sitten muuta kuin sopeutua. Sekin huono juttu, et nyt vain ymmärrä kun et ole itse siinä tilanteessa. Olet epäempaattinen ja ymmärtämätön muiden ihmisten elämäntilnnetta kohtaan.

Miksi sitten parempiosaiset saavat neuvoa, tietää paremmin ja olla erittäin ymmärtämättömiä, alentuvia ja ilkeitä köyhiä ja työttömiä kohtaan? Köyhän pitää vain sopeutua, ei saa valittaa.

Vaikka nämä neuvojat ja sanojat ovat itse ihan eri tilanteessa ja eivät ehkä koskaan siinä ole olleetkaan.

Tämän koko ketjun ajatus on miettiä onko rajattoman puolison kanssa mahdollista parantaa tilannetta vai onko parempi erota. Sitä pohdittiin jo aloitusviestissä ja siitä on keskusteltu 43 sivun verran useilta eri näkökulmilta kymmenien eri keskustelijoiden toimesta.

Kun tulet kommentoimaan että "oletkohan huomannut ajatella ettei tuollaista kannata katsella kovin pitkään ja voisi olla parempi erota" tai että "sinun on itse otettava vastuu omasta elämästäsi" kun täsmälleen samaa aihetta on juuri pohdiskeltu 43 sivun verran, viestität mitätöiväsi koko keskustelun ja kaikkien muiden keskustelijoiden ajatukset ja huomiot. Samalla ylennät itsesi, ajattelet olevasi fiksumpi kuin kaikki nämä rajattomien kanssa suhteessa olevat, joten pelastat reppanoita neuvoillasi. Neuvoillasi viestität ajattelevasi etteivät he ole itse huomanneet ajatella tällaista (varsin itsestäänselvää) asiaa, joten tulet auliisti neuvomaan ja "auttamaan" kertomalla miten heidän pitäisi sinun mielestäsi elää omaa elämäänsä. 

Sinuun suhtaudutaan nuivasti koska käytöksesi on rajatonta.

Juu juu, tajuan, mutta kysymykseni oli, että miksi sitten ne, usein itse ihan eri tilanteessa olevat jotka neuvovat köyhiä, työttömiä jne täällä "miten köyhien /työttömien pitäisi elää elämäänsä" eivät saa nuivaa kohtelua? Miksi nämä neuvojat eivät ole "rajattomia"?

Täällä on pitkiä ketjuja joissa annetaan sormi pystyssä ruokaohjeita, sijoitusneuvoja miten muutaman eiron sijoituksella nousee köyhyydestä rikkauksiin, kehoitetaan menemää vaan töihin, oletetaan, että kaikki köyhät ja työttömät vetää röökiä ja kaljaa jne.

Neovotaan toisen elämää koskevissa asioissa ja oletuksia oletusten perään.

Tätä kysyin, ymmärrän sen miksi minuun ja vastaaviin suhtaudutaan nuivasti, asia selvä kuin pläkki, mutta miksi sitten toisten (heikossa asemassa olevien) elämään saa puuttua ja antaa itsestäänselviä ja turhia neuvoja: se nyt ei varmaan ole huomannut tai tajunnut".

Näitähän täällä on ollut pilvin pimein.

Ovathan he rajattomia. Siitä on vain turha huomauttaa, koska viesti ei mene perille. Niinkuin tässäkin keskustelussa nähdään, se on rajattomuuden olemus: vastustaa tehokkaasti kaikkea ulkoista painetta. 

Ne keskustelut ovat tyhmien ihmisten tapa päteä ja nostaa omaa häntäänsä ja ruokkia aggressioitaan. Fiksumpi ihminen voi yrittää heittää sekaan jonkin uuden näkökulman ihan jo siksi, että täysin vapaa solvaaminen ei olisi niin helppo toimintatapa. Mutta sen tekee silloin vakuuttaakseen satunnaisen lukijan siitä, että paikalla on muitakin kuin oksennustautisia. Ei se tautinen sinne ole tullut parantumaan. Myötätuntoisempi voisi ajatella, että oksentajalla on nyt vain ollut poikkeuksellisen huono päivä, niin pieni anonyymi räyhääminen on parempi ratkaisu kuin lapsille karjuminen. Joten hyvähän sinne jonkinlaista pientä haastetta on silti laittaa, että konfliktihakuinen saa purtavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään. 

Erittäin hyvä pointti!

Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.

Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa. 

Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa. 

Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme. 

Olen eri. Suhde varmaan alkaa kuin mikä tahansa suhde, mutta eikö ole normaalia, että peliin aletaan katsoa, jos on paljon riitoja tai epäselvyyksiä. Ihmetellään, mitä teen väärin kun toinen noin suuttui? Sitten yritetään alkaa ennakoimaan, jotta ei tekisi väärin, ja sitä kautta syntyy kaikkia tuhoavia käytösmalleja, kuten toisen ajatusten lukemista.

Tätä on se parisuhdedynamiikka. Jokin asia menee pieleen, ja kumuloituu, ja voisi olla hsuht helpostikin purettavissa terapiassa. Kaikki lähtee siitä, että lähtee puhtaalta pöydältä, aidosti toista kuunnellen. Se onnistuu tervepäisiltä, mutta ei siltä rajattomalta, jolla on jotain häikkää persoonallisuudessa.

Minäpä kerron oman kokemukseni sellaisesta narsistisella tavalla rajattomasta. Mentiin terapiaan vaatimuksestani heti ensimmäisten ongelmien tultua esiin, ehkä neljä-viisi kuukautta suhteen alusta. Terapeutit kävivät läpi jotain kaavaa, eivät paneutuneet asiaan lainkaan. Vastapuoli esitti sitä normaalia ja mukavaa ihmistä terapiassa, jota esitti minulle ja muillekin. Terapia loppui aika nopeasti, en saanut sieltä mitään vinkkiä siitä että minun pitäisi tiiviimmin puolustaa fyysisiä ja henkisiä rajojani vaikka sen vuoksi sinne mentiin niin niiden rikkominen ohitettiin täysin. Jatkoin tuon kokemuksen jälkeen peiliinkatsomista viisi vuotta ennen kuin tajusin, että takuulla olen kaikkeni yrittänyt eikä tämä tästä parane vaan pahenee. Jos terapiassa olisi sanottu, että minua kohdellaan väärin ja että minulla on oikeus pitää rajani, olisin eronnut jo ensimmäisen vuoden aikana. Terapia hämärsi rajojen vetoa entisestään. 

Tämä saattaa olla terapian yksi ongelmakohta. On hyvin helppoa jyrätä toisen epävarma kokemus ja keskittyä johokin näkyvämpään. Mitä enemmän ihmisiä paikalla, sitä helpommin se käy. Vaikka pariterapiassa varmaan pitäisi kiinnittää tähän asiaan huomiota, niin miten se käytännössä onnistuu kun ihminen ei itsekään ole varma onko olemassa ongelma vai kuvitteleeko hän vain. 

Ravintoneuvoja ja kaiken mussunmussun neuvojat ovat rjattomia. Pakenvat omaa elämäänsä j korjailemassa rajattomasti muiden. Jätin tollaisen pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kertoi omasta rajattomuudestaan tässä ketjussa niin, että on oppinut sanomaan joojoo kaikkeen vain päästäkseen tilanteesta.

Rajattomalla miehelläni on samaa ongelmaa. Jos häneltä kysyy, koska olet tulossa tänään kotiin, sanoo aina mahdollisimman aikaisen ajan. (Ja siis kysyn siksi että meillä on pieniä lapsia, en pysty sopimaan mitään omia menoja ennen kuin mies on paikalla.) Sitten kun sovitti aika koittaa, mies ei tule. Soitan ja kysyn onko jo pian täällä, ja hän on vielä töissä ”olisit sanonut että minun pitää olla jo viideltä kotona!” Ja sitten alkaa se ”olen juuri lähdössä!” ”olen jo tulossa!” Vaikka todellisuudessa hän tekee ihan varmasti loppuun kaiken siellä töissä ja lähtee vasta sitten valumaan kotiinpäin. Tästä on puhuttu varmaan kymmeniä kertoja, mutta hän ei pysty hahmottamaan, että minua kiinnostaa vain ja ainoastaan se tieto, että koska mies tulee astumaan ovesta sisään. Silloin voin suunnitella ruuanlaitot ja vauvan nukutukset järkevästi. Minua ei yhtään auta tuollainen rauhoittelu, että ollaan tulossa. Päinvastoin silloin odotan turhaan ja olen tottakai pahalla päällä kun hän tulee paljon ilmoittamaansa myöhemmin. Ihan niin kuin joku kirjoitti, hän kohtelee minua kuin olisin pirttihirmu jota pitää lepytellä.

Ettekö te voisi sopia, miten teidän päivänne kulkee? Jaatte tarhan haun ja noudon 50-50, samoin kuin lastenhoidon iltaisin? Ei tuollainen odottelu ja odotuttaminen ole mistään kotoisin. Se on vallan käyttöä. Kun on miehen vuoro hakea ja hoitaa, niin menet vain omiin menoihisi.

Niin kuin muut täällä jo sanoivatkin, vauvan kanssa kotona ollessa ei ole mahdollista vain häipyä. Eikä muutenkaan lapsia voi vaan jättää syöttämättä, nukuttamatta ja hoitamatta sen takia, että toinen on luvannut sen tehdä mutta vetkuttelee.

Tajusin muuten tätä kirjoitusta miettiessä, että mieheni lupailee jatkuvasti kaikkea piristääkseen ja saadakseen minut juuri tässä hetkessä paremmalle tuulelle ("tulen tänään aikaisin kotiin ja saat omaa aikaa! hieron illalla hartioitasi! tuon kaikille intialaista ruokaa kotiin tullessa!"). Sanon naama peruslukemilla että kiva juttu, ja mies lähtee hommiinsa. Illalla aina sama juttu - "joojoo olen juuri lähdössä! minun pitää vaan pari sähköpostia vielä kirjoittaa niin tulen!" ja ovesta sisään astuessa "mitä syödään tänään?" Kun ihmettelen, että eikö sinun pitänyt tuoda intialaista, niin hän on ihan kysymysmerkkinä "en tiennyt että oikeasti halusit, miksi et sanonut?" ja turha mainitakaan, että mitään hartioiden hieromistakaan ei enää oteta puheeksi enää.

Siis tosiaankin, hän ei käsitä että sanoilla on jotain merkitystä. Hän vain katselee, millä tuulella olettaa minun olevan ja reagoi siihen. Vasta kun olen näkyvästi vihainen, hän alkaa tulla kotiin tai muuten tehdä sitä mitä on koko päivän luvannut tehdä. Jos vaikka leikin aamulla kello 9.40 lasten kanssa hänen maatessaan sängyssä, kun hän on luvannut hoitaa heitä jotta pääsen harrastukseeni kello 10.00, hän ei liikauta eväänsäkään noustakseen ylös. Ja selitys on aina "miksi et sanonut että haluat lähteä?" mutta sanoinhan minä jo selvästi eilen, ja koko aamun olen ilmoittanut että minun pitää päästä viimeistään kello 10 liikkeelle! Mutta ongelmahan siis taitaa tosiaankin olla siinä, että hän ei tajua että olen tosissani ennen kuin olen aivan hiilenä. Siksi pääsen aina matkaan vasta kun olen jo aivan raivoissani ja myöhässä.

Huomaan muuten, että olen kehittänyt itselleni tosi epätyypillisen tavan olla pahantuulinen ja töksäyttelevä heti aamusta. Nämä asiathan liittyvät toisiinsa ihan saumattomasti. Mies ei ota mitään sanomistani vakavasti jos en ole vihainen, joten minun on pakko olla negatiivinen ja vihainen koko ajan, jotta arki pyörisi. Ihan jäätävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kertoi omasta rajattomuudestaan tässä ketjussa niin, että on oppinut sanomaan joojoo kaikkeen vain päästäkseen tilanteesta.

Rajattomalla miehelläni on samaa ongelmaa. Jos häneltä kysyy, koska olet tulossa tänään kotiin, sanoo aina mahdollisimman aikaisen ajan. (Ja siis kysyn siksi että meillä on pieniä lapsia, en pysty sopimaan mitään omia menoja ennen kuin mies on paikalla.) Sitten kun sovitti aika koittaa, mies ei tule. Soitan ja kysyn onko jo pian täällä, ja hän on vielä töissä ”olisit sanonut että minun pitää olla jo viideltä kotona!” Ja sitten alkaa se ”olen juuri lähdössä!” ”olen jo tulossa!” Vaikka todellisuudessa hän tekee ihan varmasti loppuun kaiken siellä töissä ja lähtee vasta sitten valumaan kotiinpäin. Tästä on puhuttu varmaan kymmeniä kertoja, mutta hän ei pysty hahmottamaan, että minua kiinnostaa vain ja ainoastaan se tieto, että koska mies tulee astumaan ovesta sisään. Silloin voin suunnitella ruuanlaitot ja vauvan nukutukset järkevästi. Minua ei yhtään auta tuollainen rauhoittelu, että ollaan tulossa. Päinvastoin silloin odotan turhaan ja olen tottakai pahalla päällä kun hän tulee paljon ilmoittamaansa myöhemmin. Ihan niin kuin joku kirjoitti, hän kohtelee minua kuin olisin pirttihirmu jota pitää lepytellä.

Ettekö te voisi sopia, miten teidän päivänne kulkee? Jaatte tarhan haun ja noudon 50-50, samoin kuin lastenhoidon iltaisin? Ei tuollainen odottelu ja odotuttaminen ole mistään kotoisin. Se on vallan käyttöä. Kun on miehen vuoro hakea ja hoitaa, niin menet vain omiin menoihisi.

Niin kuin muut täällä jo sanoivatkin, vauvan kanssa kotona ollessa ei ole mahdollista vain häipyä. Eikä muutenkaan lapsia voi vaan jättää syöttämättä, nukuttamatta ja hoitamatta sen takia, että toinen on luvannut sen tehdä mutta vetkuttelee.

Tajusin muuten tätä kirjoitusta miettiessä, että mieheni lupailee jatkuvasti kaikkea piristääkseen ja saadakseen minut juuri tässä hetkessä paremmalle tuulelle ("tulen tänään aikaisin kotiin ja saat omaa aikaa! hieron illalla hartioitasi! tuon kaikille intialaista ruokaa kotiin tullessa!"). Sanon naama peruslukemilla että kiva juttu, ja mies lähtee hommiinsa. Illalla aina sama juttu - "joojoo olen juuri lähdössä! minun pitää vaan pari sähköpostia vielä kirjoittaa niin tulen!" ja ovesta sisään astuessa "mitä syödään tänään?" Kun ihmettelen, että eikö sinun pitänyt tuoda intialaista, niin hän on ihan kysymysmerkkinä "en tiennyt että oikeasti halusit, miksi et sanonut?" ja turha mainitakaan, että mitään hartioiden hieromistakaan ei enää oteta puheeksi enää.

Siis tosiaankin, hän ei käsitä että sanoilla on jotain merkitystä. Hän vain katselee, millä tuulella olettaa minun olevan ja reagoi siihen. Vasta kun olen näkyvästi vihainen, hän alkaa tulla kotiin tai muuten tehdä sitä mitä on koko päivän luvannut tehdä. Jos vaikka leikin aamulla kello 9.40 lasten kanssa hänen maatessaan sängyssä, kun hän on luvannut hoitaa heitä jotta pääsen harrastukseeni kello 10.00, hän ei liikauta eväänsäkään noustakseen ylös. Ja selitys on aina "miksi et sanonut että haluat lähteä?" mutta sanoinhan minä jo selvästi eilen, ja koko aamun olen ilmoittanut että minun pitää päästä viimeistään kello 10 liikkeelle! Mutta ongelmahan siis taitaa tosiaankin olla siinä, että hän ei tajua että olen tosissani ennen kuin olen aivan hiilenä. Siksi pääsen aina matkaan vasta kun olen jo aivan raivoissani ja myöhässä.

Huomaan muuten, että olen kehittänyt itselleni tosi epätyypillisen tavan olla pahantuulinen ja töksäyttelevä heti aamusta. Nämä asiathan liittyvät toisiinsa ihan saumattomasti. Mies ei ota mitään sanomistani vakavasti jos en ole vihainen, joten minun on pakko olla negatiivinen ja vihainen koko ajan, jotta arki pyörisi. Ihan jäätävää.

Tämä on vähän off topic. Minun mieheni on samanlainen, mutta ei rajaton. Hänen kanssaan olen oppinut, että päivän mittaan häntä pitää muistutella asioista, joista Hän on puhunut. Laitan tekstareita ”monelta olitkaan hakemassa sitä intialaista?”.

Ja olen huomannut, että kyllä se mies liikkuu, kun on pakko liikkua. Minä teen kaikkea etukäteen valmiiksi ja mies lähtee vasta viittä minuuttia aikaisemmin suihkuun. Meillä ei ole vauvaa, mutta hänen kanssaan vain tyrkkäisin vauvan syliin ja itse lähtisin.

Toinen juttu, mitä kannattaa kokeilla, oli äitini juttu isäni kanssa: isälleni annettiin aina eri aika kuin muille ihmisille. Puoli tuntia aikaisempi. Koko 55 aviovuoden aikana, koska isäni oli krooninen myöhästelijä. Eli anna miehellesi tieto, että sinun pitää lähteä klo 9.30.

Ehkä isäni takia tulen hyvin toimeen mieheni kanssa, eikä minua ärsytä hänen toimintansa. Pidän normaalina, että häntä pitää kohdella vähän eri tavalla. Mutta, kuten sanoin, mieheni ei ole kuitenkaan rajaton, mutta tässä vain pari vinkkiä sinulle.

Onko tästä hyvää kirjaa olemassa suomeksi?

Ap täällä taas. Vaikka olen alkanut ymmärtää paremmin tätä settiä mikä meidän parisuhdetta kuormittaa, tuntuu vaan välillä että tulen silti hulluksi.

Eilen olin tulossa lasten kanssa kotin päiväretkeltä ja soitin miehelle, että onko jo tekemässä jotain illallista vai haenko matkalta noutoruokaa. Ei ollut, joten sanoin että hyvä, haetaan noutoruuat. ”Ei” huudahti mies. Hän laittaa, kyllä hän jotain keksii. Sanoin että älä turhaan, voidaan syödä vähän paremmin kuitenkin sunnuntaina. Ei ei, hän kyllä laittaa jotain oikein hyvää ja parempaa kuin ravintolaruoka.

No, mies oli lämmittänyt pakaste-eineksiä uunissa. Ihan kiva, mutta noissa eineksissä ei ollut mitään minulle sopivaa (tyyliin jauhoilla leivitettyä keliaakikolle). Mies tyytyväisenä ilmoitti, että minähän voin syödä pakastimesta ihan mitä haluan. Siis mitä? Oli pakko kysyä, että miksi se noutoruoka ei käynyt. Tosiaankin ääneni oli kuulemma kuulostanut siltä, että haluan hänen laittavan jotain, ja teki vain työtä käskettyä. Siis ihan samanlaista kuin sillä yhdellä aiemmalla kirjoittajalla, jonka mies yrittää ennustaa katseesta mitä häneltä halutaan. Vaikka se on selvällä puheella hänelle kerrottu.

Tänään meni yhdet juuri kohoamaan laittamani sämpylät uuniin sillä aikaa kun kävin vessassa. Uuni oli lämmin ja sämpylät pöydällä, ei vaan voinut olla työntämättä niitä sisään vaikka sinne oli menossa ensin syrjemmässä ollut pata.

Nyt mies mököttää, kun olen niin tyly vaikka hän vaan auttaa yrittää. Että näin.

Mitä ap:lle kuuluu nyt?

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas. Vaikka olen alkanut ymmärtää paremmin tätä settiä mikä meidän parisuhdetta kuormittaa, tuntuu vaan välillä että tulen silti hulluksi.

Eilen olin tulossa lasten kanssa kotin päiväretkeltä ja soitin miehelle, että onko jo tekemässä jotain illallista vai haenko matkalta noutoruokaa. Ei ollut, joten sanoin että hyvä, haetaan noutoruuat. ”Ei” huudahti mies. Hän laittaa, kyllä hän jotain keksii. Sanoin että älä turhaan, voidaan syödä vähän paremmin kuitenkin sunnuntaina. Ei ei, hän kyllä laittaa jotain oikein hyvää ja parempaa kuin ravintolaruoka.

No, mies oli lämmittänyt pakaste-eineksiä uunissa. Ihan kiva, mutta noissa eineksissä ei ollut mitään minulle sopivaa (tyyliin jauhoilla leivitettyä keliaakikolle). Mies tyytyväisenä ilmoitti, että minähän voin syödä pakastimesta ihan mitä haluan. Siis mitä? Oli pakko kysyä, että miksi se noutoruoka ei käynyt. Tosiaankin ääneni oli kuulemma kuulostanut siltä, että haluan hänen laittavan jotain, ja teki vain työtä käskettyä. Siis ihan samanlaista kuin sillä yhdellä aiemmalla kirjoittajalla, jonka mies yrittää ennustaa katseesta mitä häneltä halutaan. Vaikka se on selvällä puheella hänelle kerrottu.

Tänään meni yhdet juuri kohoamaan laittamani sämpylät uuniin sillä aikaa kun kävin vessassa. Uuni oli lämmin ja sämpylät pöydällä, ei vaan voinut olla työntämättä niitä sisään vaikka sinne oli menossa ensin syrjemmässä ollut pata.

Nyt mies mököttää, kun olen niin tyly vaikka hän vaan auttaa yrittää. Että näin.

Teidän pitäisi istua alas ja tehdä työnjako. Tuo miehen toiminta on todella käsittämätöntä. Luulisi kyllä, että ajan kuluessa olisit oppinut ennakoimaan. Tyyliin koti on täynnä lappja ”älä koske”, joita jakelet pitkin asuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ap:lle kuuluu nyt?

Kiitos kun kysyt. Kirjoittelinkin tuohon ylle uusimpia kuulumisia.

Keskusteltiin tämän jälkeen miehen kanssa. Se on ihan käsittämättömän vaikeaa, kun keskustelu ei pysy asioissa vaan alkaa mennä heti henkilökohtaisuuksiin. Joka tapauksessa otin puheeksi nämä henkilökohtaiset rajat, ja miten minulla on koko ajan kotona epämukava olo, koska tunnen että hän rikkoo rajoja sellaisissakin asioissa, joista on juuri puhuttu. Että minusta tuntuu, että hän ei ymmärrä millaisia rajoja ihmisillä on, ja miten ne helpottavat ihmisten välisiä suhteita. Hän siihen, että joojoo, hän kunnioittaa minun rajojani, mutta minunkin pitäisi kunnioittaa hänen rajojaan. Kysyin että millaisia asioita hän sillä tarkoittaa, kun minulla ei ole tiedossa yhtään sellaisia tilanteita, joissa ahdistaisin häntä nurkkaan samalla tavalla kuin hän tekee. "Jos vaikka näet että minä olen janoinen niin voisit tuoda minulle teetä."

Sanoin, että eihän tuollainen liity mitenkään rajoihin, ja miten minä voisin tietää että hän on janoinen. Kyllä hänen mielestä pitäisi nähdä, jos hänestä välitän. Sellainen on hänen mielestään empatiaa. Siitä sitten alkoikin aueta uusi vyyhti. Tuo mies ihan totta ajattelee, että jos rakastetaan vastavuoroisesti, ollaan kuin yksi yksikkö. Mitään rajoja ei tarvita. Ihan vaan tämän "empatian" voimalla voidaan tuntea, mitä toinen oikeasti haluaa, vaikka tuuli liikuttelisikin huulia. Fiiliksen mukaan toimitaan pyyteettömästi toisen eteen. Hän onkin siitä jatkuvasti loukkaantunut, kun minä ja kaikki hänen kaverinsa ovat liian laiskoja tekemään vastaavia palveluksia hänelle. Hän edellyttää, että luen hänen ajatuksensa. Hänen ei pitäisi joutua pyytämään asioita omalta vaimoltaan.

Ihan nyt vaan pakko sanoa, että hänellähän ei myöskään ole mitään taikasilmää, jolla näkisi mitä toinen oikeasti tuntee. Tämä maaginen "empatia" ei ole paljastanut hänelle että minä olen janoinen, vaikka olen juuri imettänyt vastasyntynyttä sohvalla viimeiset 8 tuntia pääsemättä edes vessaan, vaan sen sijaan hän olisi hilpaissut lenkille jos en olisi pyytänyt tuomaan vettä. Hänelle on silti aivan käsittämätön asia, että tämä hänen touhuamisensa ei olisi avuksi. Kuten tavallista, hän loukkaantui koko keskustelusta ja kysyi marttyyrina, pitääkö hänen nyt kaataa keittämänsä kahvi viemäriin että ei ole liikaa avuksi.

Loppupäätelmänä hänellä oli, että kaikki olisi hyvin jos vaan ottaisin rauhallisemmin. Minun pitäisi hymyillä ja käyttäytyä rakastavasti, eikä hermostua yksittäisistä asioista.

On ihan epätoivoinen olo. Ymmärrän taas paremmin kuin koskaan, että mistä tuuli puhaltaa, mutta pelottaa koska en näe miehessä pientäkään säröä, josta todellisuus olisi pääsemässä sisään. En tiedä, ollaanko tässä edes valmiita pariterapiaan, kun näistä ajatuksista ei voida yhtään puhua käsitteellisellä tasolla. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.

Voi siis olla esim. näin.

1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.

2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.

1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.

2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.

1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.

2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.

Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.

Aivan sairasta sekoilua. Ei kukaan normaali tuollaista jaksa. Hanki itsellesi normaali mies tuollaisen psykopaatti narskun sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ap:lle kuuluu nyt?

Kiitos kun kysyt. Kirjoittelinkin tuohon ylle uusimpia kuulumisia.

Keskusteltiin tämän jälkeen miehen kanssa. Se on ihan käsittämättömän vaikeaa, kun keskustelu ei pysy asioissa vaan alkaa mennä heti henkilökohtaisuuksiin. Joka tapauksessa otin puheeksi nämä henkilökohtaiset rajat, ja miten minulla on koko ajan kotona epämukava olo, koska tunnen että hän rikkoo rajoja sellaisissakin asioissa, joista on juuri puhuttu. Että minusta tuntuu, että hän ei ymmärrä millaisia rajoja ihmisillä on, ja miten ne helpottavat ihmisten välisiä suhteita. Hän siihen, että joojoo, hän kunnioittaa minun rajojani, mutta minunkin pitäisi kunnioittaa hänen rajojaan. Kysyin että millaisia asioita hän sillä tarkoittaa, kun minulla ei ole tiedossa yhtään sellaisia tilanteita, joissa ahdistaisin häntä nurkkaan samalla tavalla kuin hän tekee. "Jos vaikka näet että minä olen janoinen niin voisit tuoda minulle teetä."

Sanoin, että eihän tuollainen liity mitenkään rajoihin, ja miten minä voisin tietää että hän on janoinen. Kyllä hänen mielestä pitäisi nähdä, jos hänestä välitän. Sellainen on hänen mielestään empatiaa. Siitä sitten alkoikin aueta uusi vyyhti. Tuo mies ihan totta ajattelee, että jos rakastetaan vastavuoroisesti, ollaan kuin yksi yksikkö. Mitään rajoja ei tarvita. Ihan vaan tämän "empatian" voimalla voidaan tuntea, mitä toinen oikeasti haluaa, vaikka tuuli liikuttelisikin huulia. Fiiliksen mukaan toimitaan pyyteettömästi toisen eteen. Hän onkin siitä jatkuvasti loukkaantunut, kun minä ja kaikki hänen kaverinsa ovat liian laiskoja tekemään vastaavia palveluksia hänelle. Hän edellyttää, että luen hänen ajatuksensa. Hänen ei pitäisi joutua pyytämään asioita omalta vaimoltaan.

Ihan nyt vaan pakko sanoa, että hänellähän ei myöskään ole mitään taikasilmää, jolla näkisi mitä toinen oikeasti tuntee. Tämä maaginen "empatia" ei ole paljastanut hänelle että minä olen janoinen, vaikka olen juuri imettänyt vastasyntynyttä sohvalla viimeiset 8 tuntia pääsemättä edes vessaan, vaan sen sijaan hän olisi hilpaissut lenkille jos en olisi pyytänyt tuomaan vettä. Hänelle on silti aivan käsittämätön asia, että tämä hänen touhuamisensa ei olisi avuksi. Kuten tavallista, hän loukkaantui koko keskustelusta ja kysyi marttyyrina, pitääkö hänen nyt kaataa keittämänsä kahvi viemäriin että ei ole liikaa avuksi.

Loppupäätelmänä hänellä oli, että kaikki olisi hyvin jos vaan ottaisin rauhallisemmin. Minun pitäisi hymyillä ja käyttäytyä rakastavasti, eikä hermostua yksittäisistä asioista.

On ihan epätoivoinen olo. Ymmärrän taas paremmin kuin koskaan, että mistä tuuli puhaltaa, mutta pelottaa koska en näe miehessä pientäkään säröä, josta todellisuus olisi pääsemässä sisään. En tiedä, ollaanko tässä edes valmiita pariterapiaan, kun näistä ajatuksista ei voida yhtään puhua käsitteellisellä tasolla. -Ap

Hyvin vaikea minun on nähdä, miten pariterapiassa pystyttäisiin muuttamaan miehen uskomusjärjestelmää, koska miksi hän motivoituisi muuttamaan sitä? Hänhän tietää vankkumatta mitä hän tarvitsee, ja se on päinvastainen asia kuin mihin suuntaan häntä siellä yritettäisiin ohjata. 

En tiedä onko miehesi edes varsinaisesti marttyyri kysyessään, heittääkö hän nyt kahvin pois jos se loukkaa rajoja, joiden olemassaoloa ja luonnetta hän ei edelleenkään ymmärrä lainkaan. Miksi ei - koska hänen maailmassaan turvallisuudentunne on tärkein ja sen saavuttamisen keinot  normaaleille ihmisille käsittämättömät. 

Ilmeisesti sinun ja kavereiden järkyttävä piittaamattomuus jonka ympäröimänä hän uhrautuu loputtomiin todellakin loukkaa hänen rajojaan niin kuin hän asian ymmärtää. Eli hänen rajansa kulkevat siinä, että hänen tarpeensa pitää lukea ja täyttää, koska jos niin ei tee, ei välitä. On siis törkeästi rikkonut hänen käsitystään erillisyydestä, joka tarkoittaa, että hänellä on tarpeet ja maailman tehtävä on olla olemassa niitä varten. Kuten tissi tulee taivaalta ja laskeutuu ruokkimaan vauvan. Voipa suorastaan olla niin, että mies on kateellinen vauvalle ja siksi ei lainkaan muka osaa ajatella janoasi siinä kohtaa vaikka muuten on antennit tötteröllä ennakoimassa joka hetki, mitä mahdat "todellisuudessa" tarkoittaa. 

Mietin, voisiko muutenkin olla niin, että oikeasti miehesi ei ole niin huono niitä toisten todellisia tarpeita lukemaan kuin hän aggressiivisesti kieltäytyy vastaamasta niihin oikein, koska hänenkään tarpeitaan ei lueta oikein. Jos näin on, ehkä hän pystyy hitaasti havahtumaan unestaan jos kokee, että hänen tarpeensa oikeasti kiinnostavat sinua, vaikka joudut tunnustamaan olevasi hiukan epätäydellinen ja haluavasi oppia, mitä hän oikeasti mahtaa olla vailla. Miehellesi tuon täytyy olla aikamoisen pettymyksentäyteistä ja surullista elämää, ja hän saattaa jopa vähitellen suostua tulemaan tämän planeetan asukiksi jos vain suostuu ymmärtämään, ettei hänen tarpeensa ole muille hepreaa ilkeyden ja piittaamattomuuden takia, vaan siksi että hän on aikuinen ihminen, jonka tarpeet voivat olla paljon moninaisemmat kuin pienen vauvan.

Luultavasti mies rauhoittuu toheltamaan sitä vähemmän mitä enemmän saat hänet kertomaan, mitä itse on vailla. Kokeile viedä hänelle teetä ja suklaata tms, ja katso mitä tapahtuu. Pystyt myös helpottamaan teidän molempien tilannetta tekemällä surutyösi siitä, että miehesi on lukossa haavemaailmassaan. Silloin sinun on itse helpompi ennakoida tilanteita ja toimia itsenäisemmin. Eli kanavoit miehen yli-innon enemmän asioihin, joissa sillä ei ole niin väliä, ja noutoruuan tuot kotiin yllätyksenä - ei ole väliä jos mies olisikin tehnyt ruokaa, syötte sen seuraavana päivänä. 

Minä olen eronnut rajattomasta miehestä. Avioliitto oli oikeastaan helppoa, ongelmat alkoivat eron jälkeen. Ensinnäkin - luonnollisesti - mies katsoi olevansa oikeitettu puuttumaan minun elämääni ja siihen, miten minun pitää lapsieni kanssa elää. Mutta pahinta oli se, että eron jälkeen rajattomuus siirtyi lapsiamme kohtaan. Toki lapset myös kasvoivat ja alkoivat itse vaatimaan rajoja, mutta näen silti, että Yhteiselon aikana minä olin ollut se puskuri.

Lapset aloittivat vuoroviikkoilulla, mutta kun teineinä halusivat purkaa systeemin, niin eihän se miehelle käynyt. Siitä seurasi lapsille vuosien stressit, jonka seurauksena toinen sairastui masennukseen ja toisen fyysinen sairaus pahentui niin, että oli hurjia määriä poissa koulusta.

Kyllä minä siis suosittelen ap:lle sitä pariterapiaa ensisijaisena. Siinä olisi kuitenkin kolmas osapuoli tasapainottamassa tilannetta. Mutta jos mies on aina oikeassa, niin eihän hän mielipidettään muuta.

Ja muuten, ap: viesti 878 kuulostaa niiiin tutulle. Vaikka minun eksäni ei ollut rajaton samalla tavalla kuin ap:n mies, niin nuo perususkomukset ovat samat: hänen ajatuksiaan pitää osata lukea, hänen tunteensa ovat toisen ihmisen vastuulla, hyökkäys oli paras puolustus ”niinhän säkin teet”, eikä näe omassa toiminnassaan mitään korjattavaa. Huh, ihan kylmät väreet tulevat... se oli sellainen sekasotku, kun lähti keskustelemaan: kaikki mitä sanoin jotenkin kummasti kääntyi aina minua itseäni vastaan ja minä olin lopulta se syyllinen.