Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.
Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.
Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.
Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.
Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.
Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.
Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.Miksi ihmeessä 10 alapeukkua? Olen eri mutta samaa mieltä, eli mielelläni otan kaiken mahdollisen avun vastaan. Sekö nyt on väärin?
Olen tuo äiti. He varmaan alapeukuttavat tuota, että olen soitellut joka paikkaan ja istunut mukana. Noin tein itsemurhayrityksen aikoihin. Hoidin pojan psyk polille, tulin mukaan lääkärikäynnille koska perheen haluttiin osallistuvan, hoidin sosiaalityöntekijää, jottei minun tarvinnut hoitaa asioita.
Kun sain kaiken hoidettua, minä vetäydyin. Viime aikoina olen vain tuota hammaslääkäriä soittanut ja kartoittanut vapaita terapeutteja.
Ja nyt poika on ilmoittanut, ettei hän tarvitse mitään terapeuttia, eikä hammaslääkärikään kiinnosta. Eikä tarvitse psykpoleja ja sosiaalityöntekijöitä.
Olen yksialapeukuttaja ja todella sympatiat sinulle tilanteestasi.
Alapeukutin sitä, että ei kukaan ota vastaan MITÄ VAAN apua. Sinä otat vastaan mitä vaan apua, jonka koet avuksi, mutta mitäs jos sillä auttajalla on ihan eri näkemys siitä mikä auttaa? Sinä tarvitset leikkauksen ja auttaja haluaa hoitaa sinut energiahoidoilla? Eli on sinullakin rajasi, otat vastaan vain apua, jonka koet avuksi ja vaikka hypnoosi on ilmeisesti mukavuusalueesi ulkopuolella, se on sentään jotain, josta ajattelet ettei se ole haitaksi ja saattaisi jopa parhaimmillaan auttaa.
Onhan se noinkin. Tässä on minulla pojallani ristiriita: minä uskon, että apua voi saada erilaisista lähteistä. Jos joku on saanut apua energiahoidosta, niin miksi en minäkin sitä kokeilisi, varsinkin, jos joku muu maksaa, saan kuljetuksen ovelle etc. Miksi en kokeilisi edes kerran?
Enkä ole pyytänyt pojalta mitään ylsisarvishoitoon tai herätyskokokoukseen osallistumista. Mutta poika suostuu ottamaan apua vain lääkkeiden muodossa. Hän odottaa vain nappia, joka parantaa.
Anteeksi jos kysyn, mutta mistä tiedät että poikasi odottaa vain nappia joka parantaa? Tämä kuulostaa sinun käsitykseltäsi, kun ainoa mitä poika "haluaa" tehdä itsensä hyväksi on nappien syöminen. Tai siltä se näyttää kun mikään muu apu ei tunnu kelpaavan.
Osa tulee tuosta oletuksesta, että lääkkeet ovat ainoa, mitä hän suostuu ottamaan. Toinen tulee siitä, kun hän lukee eri masennuksen parannuskeinoista, niin hän kiinnittää huomiota vain ketamiinihoitoihin ja psykedeelikokeiluihin. Kolmamneksi hän on ostanut kadulta narkolepsiatabletteja itsehoidoksi, ettei väsyttäisi.
Voihan olla, että hän odottaa jotain muutakin, mutta se ei ole selvinnyt tässä neljässä vuodessa. Ja olemme kyllä keskustelleet paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.
Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.
Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.
Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.
Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.
Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.
Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”
Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.
Olet oikeassa: En voi ymmärtää, miksi joku valitsee sängyssä makaamisen. Tai ymmärrän, että se johtuu masennuksesta. Mutta en ymmärrä, miksi siihen ei yritä löytää ratkaisua.
Ehkä olen rajaton, mutta sydämeni itkee verta lapseni puolesta.
Niinhän ne meidän vanhempien sydämet tuppaa tekemään. Mun mielestä taas on tosi hyvä että alkaa tunnistamaan tuota omaa rajattomuutta. Ikävällä tavalla rajaton ei niin tekisi koskaan, vaan pitäisi omaa toimintaansa aidosti rajattomana. Kun lapsi syntyy vaikka vammaisena, tai tulee jossain vaiheessa elämäänsä erityistä tukea vaativaksi, niin vanhemmuuden rajat himmenevät. Tämä on ihan tosiasia, ja vertaisryhmissä tiedetty vaihe vanhmmuutta. Miettiminen että miksi lapsi ei tee niin ja miksei apu kelpaa ei hyödytä yhtään mitään. Telepaattisesti lapsi ei yhtäkkiä mutsin ankaran miettimisen takia ala ottamaan äidin määräämää apua vastaan, eikä toivomalla rukoilemalla tai paasaamalla tapahdu yhtään mitään. Kyllä se on sen lapsen itse tehtävä se kissan hännän nosto, omalla tavallaan, omine aikoineen.
Olet oikeassa. Ei se vie asiaa mihinkään, että miettii, miksi apu ei kelpaa. Hän makaa sängyssä, autoin minä häntä tai en. Kysymys kuuluukin, mitä pitää tehdä, jotta hän nostaa itse sen kissan häntänsä? Kaikki sanovat, että pitää mennä riittävän pohjalle, mutta viimeksi kun hän meni riittävän pohjalle, hän yritti tappaa itsensä.
Ulkopuolisena on helppo sanoa, että anna tappaa, jos ei itse kykene, mutta kun...Oletko muistanut itse käydä terapiassa lapsesi itsemurhayrityksen aiheuttamasta traumasta ja tilanteen raskauden vuoksi? Jos löydät hyvän terapeutin, saat ehkä ratkaisuja.
Olen käynyt. Minulla ei kuulemma ole traumaa. Sekin on tutkittu.
Ei kukaan ole osannut auttaa. Kun on täysi-ikäinen, niin hän saa tehdä elämällään mitä haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.
Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.
Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.
Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.
Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.
Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.
Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”
Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.
Olet oikeassa: En voi ymmärtää, miksi joku valitsee sängyssä makaamisen. Tai ymmärrän, että se johtuu masennuksesta. Mutta en ymmärrä, miksi siihen ei yritä löytää ratkaisua.
Ehkä olen rajaton, mutta sydämeni itkee verta lapseni puolesta.
Niinhän ne meidän vanhempien sydämet tuppaa tekemään. Mun mielestä taas on tosi hyvä että alkaa tunnistamaan tuota omaa rajattomuutta. Ikävällä tavalla rajaton ei niin tekisi koskaan, vaan pitäisi omaa toimintaansa aidosti rajattomana. Kun lapsi syntyy vaikka vammaisena, tai tulee jossain vaiheessa elämäänsä erityistä tukea vaativaksi, niin vanhemmuuden rajat himmenevät. Tämä on ihan tosiasia, ja vertaisryhmissä tiedetty vaihe vanhmmuutta. Miettiminen että miksi lapsi ei tee niin ja miksei apu kelpaa ei hyödytä yhtään mitään. Telepaattisesti lapsi ei yhtäkkiä mutsin ankaran miettimisen takia ala ottamaan äidin määräämää apua vastaan, eikä toivomalla rukoilemalla tai paasaamalla tapahdu yhtään mitään. Kyllä se on sen lapsen itse tehtävä se kissan hännän nosto, omalla tavallaan, omine aikoineen.
Olet oikeassa. Ei se vie asiaa mihinkään, että miettii, miksi apu ei kelpaa. Hän makaa sängyssä, autoin minä häntä tai en. Kysymys kuuluukin, mitä pitää tehdä, jotta hän nostaa itse sen kissan häntänsä? Kaikki sanovat, että pitää mennä riittävän pohjalle, mutta viimeksi kun hän meni riittävän pohjalle, hän yritti tappaa itsensä.
Ulkopuolisena on helppo sanoa, että anna tappaa, jos ei itse kykene, mutta kun...
Sehän siinä onkin kun et sinä voi sitä hänen puolestaan tehdä, siis tietää mitä pitää tehdä jotta häntä nousisi. Ei ole mitenkään helppoa ulkopuolisena sanoa ainakaan omasta puolestani, enkä koskaan sanoisikaan että anna tap
paa itsensä, vaan sanon että teki hän niin tai ei, se ei ole sinun vikasi tai syysi, ja lopultakin vain ehkä pitkität väistämätöntä. Jokainen valitsee omasta puolestaan. Tietenkin voit valita myös kannattelun, mutta mikään ei kannattelu ei myöskään estä sitä etteikö lapsi olisi samalla tavalla kyvytön tekemään mitään vielä esim. 5v päästä. Sitten olet taas seuraavat 5v pannut oman elämäsi syrjään, ja hädissäsi pyörinyt lapsen ympärillä jottei hän riistäisi henkeä itseltään. Kysymys onkin mielestäni lopulta siitä kuinka korkealle arvostat oman elämäsi, kuinka syyllinen tunnet itse olevasi tilanteeseen, ja ylipäätään se miten paljon tilanteessa on nimen omaan sinun tunteitasi kietoutuneena, jopa poikasi yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju oli todella elvyttävä ja valaiseva lukea.
Omalla kohdallani ei ole muita ollutkaan kuin rajattomasti käyttäytyviä miehiä. Minua on lapsesta asti kutsuttu raivottareksi, herkästi suuttuvaksi ja inhottavaksi, mutta olen jo ajat sitten ymmärtänyt, että se on ollut ensin rajattomasti käyttäytyvän äidin ja myöhemmin yhtä rajattomasti käyttäytyvien miesten tapoja yrittää hallita minua. Toinen lähipiirini bravuuri on ollut pitää minua riidanhaastajana, joka ei anna tuumaakaan periksi, koska en ole ymmärtänyt miksi olisi pitänyt. Eks oli sanonut siskolleen miten minulla on tarve olla oikeassa, mutta sinänsä hauskaa, että tämäkin tuli asiasta mikä koski henkilökohtaista aluettani, ei eksää itseään edes. Kuka tahansahan suuttuisi, jos toinen talloo jatkuvasti yli ja en todellakaan anna periksi, koska joutuisin taipumaan muuten koko ajan. Jaksoin riidellä jostain toisten mielestä pikkujutusta, mutta itselleni oli iso asia saada menemään läpi, että jotain asiaa ei tehdä niin kuin puoliso sanelee.
Itsellänihän on vuosia ollut kummallinen tunne parisuhteessa ja tämän ketjun myötä hahmotin kauttaaltaan mistä on kyse. Olin yöllä selaillut tätä, ja aamulla ensimmäiseksi kun puoliso kun heräsi, hän alkoi jauhaa miten minulle tarvitsee löytää työpaikka (asia mikä ei ole ajankohtainen opiskeluitteni takia).
Sulla on lapsuuden ajan trauma ja haet ympärillesi trauman aiheuttajan kaltaisia ihmisiä. Olen itse käsitellyt vastaavanalaisia traumoja psykoterapiassa, niin tiedän asiasta siksi jotain.
Tästähän siinä on kyse. Omalta osaltani päätin katkaista kierteen, joten huolehdin omista asioistani ja lapsestani, mutta puoli maailmaa saa kaatua rauhassa ilman minua jollei kukaan pyydä apua. Lisäksi en tasan tee tyttären kanssa sitä virhettä, että vastuutan hänet koko maailman murheista mutta en anna tilaa hänen omalle kokemusmaailmalleen (se oli meidän perheessä se joku ihme juttu..)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju oli todella elvyttävä ja valaiseva lukea.
Omalla kohdallani ei ole muita ollutkaan kuin rajattomasti käyttäytyviä miehiä. Minua on lapsesta asti kutsuttu raivottareksi, herkästi suuttuvaksi ja inhottavaksi, mutta olen jo ajat sitten ymmärtänyt, että se on ollut ensin rajattomasti käyttäytyvän äidin ja myöhemmin yhtä rajattomasti käyttäytyvien miesten tapoja yrittää hallita minua. Toinen lähipiirini bravuuri on ollut pitää minua riidanhaastajana, joka ei anna tuumaakaan periksi, koska en ole ymmärtänyt miksi olisi pitänyt. Eks oli sanonut siskolleen miten minulla on tarve olla oikeassa, mutta sinänsä hauskaa, että tämäkin tuli asiasta mikä koski henkilökohtaista aluettani, ei eksää itseään edes. Kuka tahansahan suuttuisi, jos toinen talloo jatkuvasti yli ja en todellakaan anna periksi, koska joutuisin taipumaan muuten koko ajan. Jaksoin riidellä jostain toisten mielestä pikkujutusta, mutta itselleni oli iso asia saada menemään läpi, että jotain asiaa ei tehdä niin kuin puoliso sanelee.
Itsellänihän on vuosia ollut kummallinen tunne parisuhteessa ja tämän ketjun myötä hahmotin kauttaaltaan mistä on kyse. Olin yöllä selaillut tätä, ja aamulla ensimmäiseksi kun puoliso kun heräsi, hän alkoi jauhaa miten minulle tarvitsee löytää työpaikka (asia mikä ei ole ajankohtainen opiskeluitteni takia).
Sulla on lapsuuden ajan trauma ja haet ympärillesi trauman aiheuttajan kaltaisia ihmisiä. Olen itse käsitellyt vastaavanalaisia traumoja psykoterapiassa, niin tiedän asiasta siksi jotain.
Tästähän siinä on kyse. Omalta osaltani päätin katkaista kierteen, joten huolehdin omista asioistani ja lapsestani, mutta puoli maailmaa saa kaatua rauhassa ilman minua jollei kukaan pyydä apua. Lisäksi en tasan tee tyttären kanssa sitä virhettä, että vastuutan hänet koko maailman murheista mutta en anna tilaa hänen omalle kokemusmaailmalleen (se oli meidän perheessä se joku ihme juttu..)
Tämä kuulostaa niin tutultä. Tällaisessa sukupolvien ketjussa olen itsekin kasvanut ja ymmärsin sen vasta lähes viisikymppisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.
Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.
Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.
Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.
Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.
Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.
Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”
Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.
Olet oikeassa: En voi ymmärtää, miksi joku valitsee sängyssä makaamisen. Tai ymmärrän, että se johtuu masennuksesta. Mutta en ymmärrä, miksi siihen ei yritä löytää ratkaisua.
Ehkä olen rajaton, mutta sydämeni itkee verta lapseni puolesta.
Niinhän ne meidän vanhempien sydämet tuppaa tekemään. Mun mielestä taas on tosi hyvä että alkaa tunnistamaan tuota omaa rajattomuutta. Ikävällä tavalla rajaton ei niin tekisi koskaan, vaan pitäisi omaa toimintaansa aidosti rajattomana. Kun lapsi syntyy vaikka vammaisena, tai tulee jossain vaiheessa elämäänsä erityistä tukea vaativaksi, niin vanhemmuuden rajat himmenevät. Tämä on ihan tosiasia, ja vertaisryhmissä tiedetty vaihe vanhmmuutta. Miettiminen että miksi lapsi ei tee niin ja miksei apu kelpaa ei hyödytä yhtään mitään. Telepaattisesti lapsi ei yhtäkkiä mutsin ankaran miettimisen takia ala ottamaan äidin määräämää apua vastaan, eikä toivomalla rukoilemalla tai paasaamalla tapahdu yhtään mitään. Kyllä se on sen lapsen itse tehtävä se kissan hännän nosto, omalla tavallaan, omine aikoineen.
Olet oikeassa. Ei se vie asiaa mihinkään, että miettii, miksi apu ei kelpaa. Hän makaa sängyssä, autoin minä häntä tai en. Kysymys kuuluukin, mitä pitää tehdä, jotta hän nostaa itse sen kissan häntänsä? Kaikki sanovat, että pitää mennä riittävän pohjalle, mutta viimeksi kun hän meni riittävän pohjalle, hän yritti tappaa itsensä.
Ulkopuolisena on helppo sanoa, että anna tappaa, jos ei itse kykene, mutta kun...Oletko muistanut itse käydä terapiassa lapsesi itsemurhayrityksen aiheuttamasta traumasta ja tilanteen raskauden vuoksi? Jos löydät hyvän terapeutin, saat ehkä ratkaisuja.
Olen käynyt. Minulla ei kuulemma ole traumaa. Sekin on tutkittu.
Ei kukaan ole osannut auttaa. Kun on täysi-ikäinen, niin hän saa tehdä elämällään mitä haluaa.
Tuo kannattaisi sisäistää ihan kunnolla. Täysi-ikäinen saa tehdä elämällään mitä haluaa. Kuulostaa siltä että poikasi on päihteisiin kallellaan. Hän saa sitä olla, aikuinen ihminen kun on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika idealistisia kuvia ihmisillä asioiden selvittelyn helppoudesta. Ei ole kauaa, kun miehen kanssa väännettiin jotain riitaa. Mies ei käsittääkseni täytä mitään häiriintyneisyyden kriteerejä eikä ole ongelmatapaus, vähän vaan itsekkyyteen kallellaan kuten moni ihminen on.
Kerroin, että asia x on sellainen minkä tekeminen tuntuu minusta todella pahalta ja pyysin (kuten joskus aiemminkin), ettei tekisi niin. Sitten tuli se klassinen, mutta kun mä nyt vaan oon tällainen. Jatkoin, että minäkin olen sitä ja tätä, mutta ihmissuhteissa ei vaan voi aina toimia niin kuin itsestä tuntuu vaan pitää huomioida muutkin. No jatkaa että ei voi mitään, hän nyt vaan on sellainen kuin on. Sanoin, että se miten hän toimii, saa minut tuntemaan itseni roskaksi, että sitäkö hän haluaa. No, hän nyt vaan on tällaisena syntynyt.
Kun ei se normaalinkaan ihmisen kanssa aina ole helppoa niin luonnehäiriöisen ihmisen kanssa se on niiiiiin paljon vaikeampaa, että suurimmassa osassa mahdotonta.
Näitä kun lukee niin ei voi olla kuin onnellinen siitä, että ollaan uskovaisia.
Hankalia ja epätäydellisiä ja sairaita ollaan mekin samalla tavalla, mutta meille on selvää, että ollaan syntisiä ja asioita pyydetään aidosti anteeksi, annetaan anteeksi, ja tehdään parannusta. Joka ikinen päivä.
Joo, ja kukaan uskovainen ei joudu itsekkyyden ja muun syntiin koskaan ja aiheuta yhtään kahnausta vaan heti ensimmäisestä palautteesta katuu ja pyytää anteeksi ja saa anteeksi jne. Vai mitenhän se menikään oikeassa elämässä...
Uskovaisuus ei myöskään aiheuta immuniteettia narsismille.
Anteeksi kärkäs vastaukseni, mutta ylimielisuus/naiiviuskerroin meni vaan mittarissa tappiin.
- vl
Sorry mut nyt luit huonosti. Mähän nimenomaan kirjoitin, että me uskovaisetkin ollaan hankalia, epätäydellisiä ym. eli todellakin joudutaan kaikkiin mahdollisiin synteihin.
Oikeasti uskovainen kuitenkin haluaa elää oikein, ja jos ei nyt ekalla sekuntilla ole valmis katumaan, niin viimeistään hyvin pian. Enkä puhunut nimellisesti uskovaisisista, vaan oikeasti elävässä uskossa olevista.
Eikä tartte pyytää anteeksi, ymmärrän et voi ärsyttääkin tällaiset mielipiteet <3
Jos olisit oikein hyvä kristitty, pyytäisit anteeksi omahyväistä ja ylimielistä aloitusviestiäsi jolla asetit itsesi muiden yläpuolelle ja sitten pyytäisit anteeksi toista viestiäsi, jossa vielä pahensit asiaa.
Mikset oikein nöyrästi miettisi miksi ei pitäisi sanoa, että vain oikeasti uskovaiset, kuten sinä, haluavat elää oikein.
Tähänastisen perusteella vaikutat melko sairaalta tyypiltä.
Ai että minusta hyvän kristityn tekee sen, että tottelen sinua ja pyydän anteeksi kun käsket?
Sanoinko, että olen oikeasti hyvä kristitty? En sanonut, vaan päinvastoin sanoin että olen syntinen kristitty. Enkä sanonut että vain uskovaiset haluavat elää oikein, päinvastoin sanoin, että on myös ei-uskovaisia jotka tahtvat elää oikein.
Miksi, oi miksi ette lue viestejä ajatuksella ennenkuin vastaatte? Tai luette mutta käännätte päälaellenne? Johtuuko tämä rajattoman vanhemman kasvatuksesta, opitte itsekin manipuloimaan ja väittämään mustaa valkoiseksi?
Et tavoittanut pointtiani, joka oli se, että olen kiitollinen ettei puolisoni luule olevansa virheetön.
Mutta: anteeksi kun pahoitin mielesi ylimielisyydellä!
Sinähän tässä käännät asiat päälaelleen ja pilaat hyvän keskustelun uskonnolla. Yksikään täällä kirjoittaneesta rajattomasta ihmisestä kärsivästä ei ole toivonut virheetöntä puolisoa. He ovat toivoneet tämän yhden käytösmallin lopettamista. Muista virheistä ei olla puhuttu mitään. Vai kuvitteletko todella, että joku muuttuu aivan täydelliseksi lopettaessaan muiden pitämisen minuutensa jatkona? Että ei ollut mitään muita paheita?
Okei, anteeksi kun tulin pilaamaan keskustelun uskonnolla! Mietinkin kannattaako mainita, ei olisi kannattanut. Mutta en mä nyt ihan sitäkään ymmärrä, että olisin päälaelleen asian kääntänyt. Ehkä eri kulmasta vain, asiassa on joka tapauksessa monta puolta.
Mielestäni aika monessa viestissä on noussut esiin se, että toinen ei suostu näkemään vikaa itsessään. Monet ovat pyytäneet kymmeniä kertoja, että voitko lopettaa, en halua, mutta puoliso vain jatkaa epätoivottua käytöstä. Kyllä se minusta vaikuttaa siltä, että nämä ihmiset eivät ole tajunneet omaa vajavaisuuttaan.
Ymmärrät kai, että rajaton ihminen on psyykkisesti sairas/epätasapainossa/häriintynyt/narsisti/psykopaatti/.... Hän ei tuosta vaan tajua itsessään olevan vikaa, koska maailma jossa hän itse elää on hänen todellisuutensa. Vähimmilläänkin tarvitsee joko sinnikästä motivaatiota muutokseen ja/tai terapiaa, itseopiskelua, ohjausta jne.
Rajattomuus on käyttäytymismalli, ei mielisairaus eikä persoonallisuushäiriö. Siitä voi oppia pois. Minä olen oppinut.
Usein se on käyttäytymismalli, mutta jos ihminen ei opi siitä pois, vaikka asiasta vuosia huomauttaa,, niin eikö se mene jo persoonallisuushäiriön puolelle?
Tässä ketjussa on kyse siitä, että ihminen ei näe omassa toiminnassaan mitään vikaa. Ei, vaikka aina se synnyttää riitoja.
Yleensä nämä haittaavat vääristymät käytöksessä kulkevat käsikädessä erilaisten häiriöiden, vammojen ja sairauksien kanssa, mutta eivät itsessään sitä ole. Sitä varmaan tarkotit, mutta sinun tekstisi ei ollut siinä muodossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaffepulla, ainakin tämä narsismiin erikoistunut Dr Ramani on sitä mieltä, että ihan terveet tietyn piirteiset ihmiset vetävät ainakin narsisteja puoleensa ja saavat elämänsä ensimmöisen oppitunnin pahuudesta vasta heidän kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla, ainakin tämä narsismiin erikoistunut Dr Ramani on sitä mieltä, että ihan terveet tietyn piirteiset ihmiset vetävät ainakin narsisteja puoleensa ja saavat elämänsä ensimmöisen oppitunnin pahuudesta vasta heidän kanssaan.
Olipa valaiseva. Minä olin 20 vuotta aviossa narsistisen miehen kanssa. En narsistin, mutta haitallisella tavalla rajattoman (tiesi kaiken, oli aina oikeassa, ohitti tunteeni ja tarpeeni).
Löysin videolta itseni, olin tiennyt jo aiemmin: olen forgiver. Ajattelen aina, että ihmiset tekevät virheitä, eikä epätäydellisyydestä tule rangaista. Hyväksyminenhän on rakkautta.
Toinenkin kohta viidesta osui minuun. Senkin olen tiennyt. Eli isäni oli samanlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla, ainakin tämä narsismiin erikoistunut Dr Ramani on sitä mieltä, että ihan terveet tietyn piirteiset ihmiset vetävät ainakin narsisteja puoleensa ja saavat elämänsä ensimmöisen oppitunnin pahuudesta vasta heidän kanssaan.
Olipa valaiseva. Minä olin 20 vuotta aviossa narsistisen miehen kanssa. En narsistin, mutta haitallisella tavalla rajattoman (tiesi kaiken, oli aina oikeassa, ohitti tunteeni ja tarpeeni).
Löysin videolta itseni, olin tiennyt jo aiemmin: olen forgiver. Ajattelen aina, että ihmiset tekevät virheitä, eikä epätäydellisyydestä tule rangaista. Hyväksyminenhän on rakkautta.
Toinenkin kohta viidesta osui minuun. Senkin olen tiennyt. Eli isäni oli samanlainen.
Minäkin löysin videolta itseni, empaattinen anteeksiantaja höystettynä ripauksella keskimääräistä suurempaa positiivisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla, ainakin tämä narsismiin erikoistunut Dr Ramani on sitä mieltä, että ihan terveet tietyn piirteiset ihmiset vetävät ainakin narsisteja puoleensa ja saavat elämänsä ensimmöisen oppitunnin pahuudesta vasta heidän kanssaan.
Olipa valaiseva. Minä olin 20 vuotta aviossa narsistisen miehen kanssa. En narsistin, mutta haitallisella tavalla rajattoman (tiesi kaiken, oli aina oikeassa, ohitti tunteeni ja tarpeeni).
Löysin videolta itseni, olin tiennyt jo aiemmin: olen forgiver. Ajattelen aina, että ihmiset tekevät virheitä, eikä epätäydellisyydestä tule rangaista. Hyväksyminenhän on rakkautta.
Toinenkin kohta viidesta osui minuun. Senkin olen tiennyt. Eli isäni oli samanlainen.Minäkin löysin videolta itseni, empaattinen anteeksiantaja höystettynä ripauksella keskimääräistä suurempaa positiivisuutta.
Minä en löytänyt videolta itseäni. Ehkä siksi onnistuin tiputtamaan rajattoman sukulaisen menosta pois ilman suurempia tunnontuskia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on ihan käsittämätöntä, miten rajattomasti käyttäytyvä miehen sukulainen pystyy pilaamaan päivän koko perheeltä halutessaan. Merkkipäivät on ihan suosikkikohteita. Esimerkiksi nyt koronan aikaan oli lapsella synttärit, ja miehen rajaton sukulainen oli ihan paineessa siitä että ei voinut tulla meille säätämään silloin. Hän kehysti asiansa sitten niin, että koska hän ei pääse paikalle, lapsi saa häneltä lahjaksi kakkukahvit tietyssä kahvilassa. Ei koska tahansa, vaan juuri sinä oikeana syntymäpäivänä. Ja sinne pitää sitten tulostaa hänen lähettämänsä kuva kortiksi (meillä ei ole edes itsellä printteriä ja hän tietää tämän) ja soittaa hänelle videopuhelu, jossa näkyy kiitollinen lapsi kakkuineen ja kortteineen. Sukulainen kiusasi ja kiristi miestä asiasta kunnes tämä lupasi, ja koko synttäripäivä olikin sitten yhtä kireää hoputusta, että päästään sinne kahvilaan ja saadaan se homma hoidettua.
Jokainen varmaan tietää, että tuollainen reissu riittää pienten lasten kanssa ihan koko päivän ohjelmaksi. Eli oma kiva ohjelma vaihtui jälleen rajattoman sukulaisen mielen mukaiseen sirkukseen. Hän sitten siellä tyytyväisenä liversi videolla, kun kyllästyneet lapset kiemurtelivat tuoleissaan kahvilassa.
Ei riitä, että saa omat rajat kuntoon, kun ne pitäisi saada kasvatettua kaikille perheenjäsenille. Mutta miten, kun kaikilla on kuitenkin se viimeinen päätäntävalta omiin rajoihinsa? Olen ihan varma, että rajaton ymmärtää tämän hyvin, ja löytää aina sisään sieltä heikoimman lenkin kautta.
Vierailija kirjoitti:
Se on ihan käsittämätöntä, miten rajattomasti käyttäytyvä miehen sukulainen pystyy pilaamaan päivän koko perheeltä halutessaan. Merkkipäivät on ihan suosikkikohteita. Esimerkiksi nyt koronan aikaan oli lapsella synttärit, ja miehen rajaton sukulainen oli ihan paineessa siitä että ei voinut tulla meille säätämään silloin. Hän kehysti asiansa sitten niin, että koska hän ei pääse paikalle, lapsi saa häneltä lahjaksi kakkukahvit tietyssä kahvilassa. Ei koska tahansa, vaan juuri sinä oikeana syntymäpäivänä. Ja sinne pitää sitten tulostaa hänen lähettämänsä kuva kortiksi (meillä ei ole edes itsellä printteriä ja hän tietää tämän) ja soittaa hänelle videopuhelu, jossa näkyy kiitollinen lapsi kakkuineen ja kortteineen. Sukulainen kiusasi ja kiristi miestä asiasta kunnes tämä lupasi, ja koko synttäripäivä olikin sitten yhtä kireää hoputusta, että päästään sinne kahvilaan ja saadaan se homma hoidettua.
Jokainen varmaan tietää, että tuollainen reissu riittää pienten lasten kanssa ihan koko päivän ohjelmaksi. Eli oma kiva ohjelma vaihtui jälleen rajattoman sukulaisen mielen mukaiseen sirkukseen. Hän sitten siellä tyytyväisenä liversi videolla, kun kyllästyneet lapset kiemurtelivat tuoleissaan kahvilassa.
Ei riitä, että saa omat rajat kuntoon, kun ne pitäisi saada kasvatettua kaikille perheenjäsenille. Mutta miten, kun kaikilla on kuitenkin se viimeinen päätäntävalta omiin rajoihinsa? Olen ihan varma, että rajaton ymmärtää tämän hyvin, ja löytää aina sisään sieltä heikoimman lenkin kautta.
Jos viittaat heikoimmalla lenkillä mieheesi, olisin laittanut miehen yksin tenavien kanssa kahvilaan kun on itse sopinut. Eihän sinun rajojen tarvitse horjua siitä ja osallistua miellyttämiseen ja hermoiluun. Asettamalla rajasi suhteessa mieheesi, asetat ne samalla myös sukulaisen pitkälle lonkerolle. Lisäksi mies ehkä oppii asettamaan itse rajansa, kun kantaa seurauksetkin itse.
Tuo juttu itsessään on täysin pöyristyttävää pelleilyä sukulaiselta, ei ole ajatellut lapsia tai miestäsi pätkän vertaa. Miksi miellyttää ihmisiä, jotka eivät välitä, siinäpä kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan käsittämätöntä, että suostuitte tuohon kahvilafarssiin.
Seuraavalla kerralla kokeilkaa sanoa ”ei käy, meillä on muita suunnitelmia” ja end of discussion.
Mun on joskus vaikeus ymmärtää rajattomuuden uhreja, koska itsellä ei ole sellaista miellyttämisen tarvetta. Osaan sanoa ei. Jos joku yrittää vängätä, vastaus on sitä varmemmin ei. Vihaan painostamista.
🇺🇦🇮🇱
Kaffepulla kirjoitti:
Ihan käsittämätöntä, että suostuitte tuohon kahvilafarssiin.
Seuraavalla kerralla kokeilkaa sanoa ”ei käy, meillä on muita suunnitelmia” ja end of discussion.
Mun on joskus vaikeus ymmärtää rajattomuuden uhreja, koska itsellä ei ole sellaista miellyttämisen tarvetta. Osaan sanoa ei. Jos joku yrittää vängätä, vastaus on sitä varmemmin ei. Vihaan painostamista.
Niinpä. Joillain ihmisillä on taas sellainen ajatus, että ihmissuhteet toimivat, kun tullaan puoliväliin itse vastaan. Siinä sitten tulee aina välttämättä jotain huteja ja kärsittyä joko niistä, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen tai sinun tapaasi eivät itse vastaavasti jousta, mutta parhaimmillaanhan siitä tulee ihan paras ihmissuhteen muoto, kun molemmat huomioivat toisen tarpeita ja näkökulmia.
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Ihan käsittämätöntä, että suostuitte tuohon kahvilafarssiin.
Seuraavalla kerralla kokeilkaa sanoa ”ei käy, meillä on muita suunnitelmia” ja end of discussion.
Mun on joskus vaikeus ymmärtää rajattomuuden uhreja, koska itsellä ei ole sellaista miellyttämisen tarvetta. Osaan sanoa ei. Jos joku yrittää vängätä, vastaus on sitä varmemmin ei. Vihaan painostamista.Niinpä. Joillain ihmisillä on taas sellainen ajatus, että ihmissuhteet toimivat, kun tullaan puoliväliin itse vastaan. Siinä sitten tulee aina välttämättä jotain huteja ja kärsittyä joko niistä, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen tai sinun tapaasi eivät itse vastaavasti jousta, mutta parhaimmillaanhan siitä tulee ihan paras ihmissuhteen muoto, kun molemmat huomioivat toisen tarpeita ja näkökulmia.
Toki huteja tulee, mutta siitähän ne rajat vahvistuvat ja niiden tarve tulee näkyväksi itselle. Jos terveitä, itselle hyödyllisiä rajoja ei pysty asettamaan, tulee vastavuoroisuudestakin vaikeaa kun aina on suojeltava itseään mahdollisilta väärinkäyttäjiltä. Ei ole lopulta "varaa" vastavuoroisuuteen luottavaisuuteen silloin kun se on aiheellista. Eli rajat myös mahdollistavat lähentymisen toisten kanssa, eivät torppaa sitä.
Vierailija kirjoitti:
Se on ihan käsittämätöntä, miten rajattomasti käyttäytyvä miehen sukulainen pystyy pilaamaan päivän koko perheeltä halutessaan. Merkkipäivät on ihan suosikkikohteita. Esimerkiksi nyt koronan aikaan oli lapsella synttärit, ja miehen rajaton sukulainen oli ihan paineessa siitä että ei voinut tulla meille säätämään silloin. Hän kehysti asiansa sitten niin, että koska hän ei pääse paikalle, lapsi saa häneltä lahjaksi kakkukahvit tietyssä kahvilassa. Ei koska tahansa, vaan juuri sinä oikeana syntymäpäivänä. Ja sinne pitää sitten tulostaa hänen lähettämänsä kuva kortiksi (meillä ei ole edes itsellä printteriä ja hän tietää tämän) ja soittaa hänelle videopuhelu, jossa näkyy kiitollinen lapsi kakkuineen ja kortteineen. Sukulainen kiusasi ja kiristi miestä asiasta kunnes tämä lupasi, ja koko synttäripäivä olikin sitten yhtä kireää hoputusta, että päästään sinne kahvilaan ja saadaan se homma hoidettua.
Jokainen varmaan tietää, että tuollainen reissu riittää pienten lasten kanssa ihan koko päivän ohjelmaksi. Eli oma kiva ohjelma vaihtui jälleen rajattoman sukulaisen mielen mukaiseen sirkukseen. Hän sitten siellä tyytyväisenä liversi videolla, kun kyllästyneet lapset kiemurtelivat tuoleissaan kahvilassa.
Ei riitä, että saa omat rajat kuntoon, kun ne pitäisi saada kasvatettua kaikille perheenjäsenille. Mutta miten, kun kaikilla on kuitenkin se viimeinen päätäntävalta omiin rajoihinsa? Olen ihan varma, että rajaton ymmärtää tämän hyvin, ja löytää aina sisään sieltä heikoimman lenkin kautta.
Hyvä jumala sentään miten rajaton miehesi on! Nyt paljon realiteettipuhetta miehellesi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Ihan käsittämätöntä, että suostuitte tuohon kahvilafarssiin.
Seuraavalla kerralla kokeilkaa sanoa ”ei käy, meillä on muita suunnitelmia” ja end of discussion.
Mun on joskus vaikeus ymmärtää rajattomuuden uhreja, koska itsellä ei ole sellaista miellyttämisen tarvetta. Osaan sanoa ei. Jos joku yrittää vängätä, vastaus on sitä varmemmin ei. Vihaan painostamista.Niinpä. Joillain ihmisillä on taas sellainen ajatus, että ihmissuhteet toimivat, kun tullaan puoliväliin itse vastaan. Siinä sitten tulee aina välttämättä jotain huteja ja kärsittyä joko niistä, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen tai sinun tapaasi eivät itse vastaavasti jousta, mutta parhaimmillaanhan siitä tulee ihan paras ihmissuhteen muoto, kun molemmat huomioivat toisen tarpeita ja näkökulmia.
Toki huteja tulee, mutta siitähän ne rajat vahvistuvat ja niiden tarve tulee näkyväksi itselle. Jos terveitä, itselle hyödyllisiä rajoja ei pysty asettamaan, tulee vastavuoroisuudestakin vaikeaa kun aina on suojeltava itseään mahdollisilta väärinkäyttäjiltä. Ei ole lopulta "varaa" vastavuoroisuuteen luottavaisuuteen silloin kun se on aiheellista. Eli rajat myös mahdollistavat lähentymisen toisten kanssa, eivät torppaa sitä.
Voin kuinka olisin tiennyt tämän kaiken nuorena. Siis teidän molempien ylläolevien kirjoittaman. Olen tuo, joka muutama viesti aikaisemmin kertoi 20 vuoden avioliitostaan.
Minulle oli uskoteltu, että parisuhde vaatii työtä ja kompromisseja. Toki vähän vaatiikin, mutta ei sen aina ja joka asiassa pitäisi sellaista olla. Siksi sitä parisuhdetta ei pitänyt epänormaalina. Siihen kun lisää tämän luonteen, joka dr ramanin mukaan on forgiver, niin soppa on valmis.
Nykyään minulla on erittäin tiukat rajat. Ja sen myötä välit ex-mieheen ovat täysin tuhoutuneet. Sääli lasten kannalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Ihan käsittämätöntä, että suostuitte tuohon kahvilafarssiin.
Seuraavalla kerralla kokeilkaa sanoa ”ei käy, meillä on muita suunnitelmia” ja end of discussion.
Mun on joskus vaikeus ymmärtää rajattomuuden uhreja, koska itsellä ei ole sellaista miellyttämisen tarvetta. Osaan sanoa ei. Jos joku yrittää vängätä, vastaus on sitä varmemmin ei. Vihaan painostamista.Niinpä. Joillain ihmisillä on taas sellainen ajatus, että ihmissuhteet toimivat, kun tullaan puoliväliin itse vastaan. Siinä sitten tulee aina välttämättä jotain huteja ja kärsittyä joko niistä, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen tai sinun tapaasi eivät itse vastaavasti jousta, mutta parhaimmillaanhan siitä tulee ihan paras ihmissuhteen muoto, kun molemmat huomioivat toisen tarpeita ja näkökulmia.
Toki huteja tulee, mutta siitähän ne rajat vahvistuvat ja niiden tarve tulee näkyväksi itselle. Jos terveitä, itselle hyödyllisiä rajoja ei pysty asettamaan, tulee vastavuoroisuudestakin vaikeaa kun aina on suojeltava itseään mahdollisilta väärinkäyttäjiltä. Ei ole lopulta "varaa" vastavuoroisuuteen luottavaisuuteen silloin kun se on aiheellista. Eli rajat myös mahdollistavat lähentymisen toisten kanssa, eivät torppaa sitä.
Voin kuinka olisin tiennyt tämän kaiken nuorena. Siis teidän molempien ylläolevien kirjoittaman. Olen tuo, joka muutama viesti aikaisemmin kertoi 20 vuoden avioliitostaan.
Minulle oli uskoteltu, että parisuhde vaatii työtä ja kompromisseja. Toki vähän vaatiikin, mutta ei sen aina ja joka asiassa pitäisi sellaista olla. Siksi sitä parisuhdetta ei pitänyt epänormaalina. Siihen kun lisää tämän luonteen, joka dr ramanin mukaan on forgiver, niin soppa on valmis.
Nykyään minulla on erittäin tiukat rajat. Ja sen myötä välit ex-mieheen ovat täysin tuhoutuneet. Sääli lasten kannalta.
Minä taas sain elämäni pisimmän ja parhaimman ihmissuhteen kun ymmärsin että minun tulee tehdä töitä suhteen eteen ja kompromissejä myös. Aiemmin pistin miehen mäelle heti kun tuli jotain sellaista vastaan mikä ei käynyt pirtaani. Olen siis ilmeisesti ollut "liian tiukkarajainen" aiemmin.
Tässä ketjussa puhutaan haitallisesta ja tilanteeseen kuulumattomasta rajattomuudesta.