Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?

Minä olen ollut jossain määrin rajaton suhteessa aviomieheeni ja lapsiini. Halusin tehdä valintoja heidän puolestaan. Oma äitini oli rajaton minua kohtaan ja hänen siskonsa serkkuani kohtaan. Sukuvika. Oma rajattomuuteni alkoi vähentyä, kun itsetuntoni kasvoi ja katosi kokonaan, kun erosin. Jokaisen tulisikin olla aikuisiällään riittävän aikaa yksin, ilman parisuhdetta, jotta oma minuus kehittyy. Olin mennyt siihen parisuhteeseen jo teini- ikäisenä. Nyt osaan reflektoida itseäni eikä minulla ole enää sellaisia taipumuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”

Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.

Kylmäävää tekstiä ensimmäiseltä kirjoittajalta. Toki tajunnut että on rajaton, mutta edelleen viesteissä kuultaa marttyyrius, lapsen tulkitseminen hankalaksi luuseriksi ja kiittämättömäksi, katastrofiajattelu, niin moni asia yksyhteen joita ketjussa tuotu esille. Ja kysymys, pitäisikö rajatonta käytöstä jatkaa? Ei tietenkään. Ei se ole kenenkään etu. Vaihteeksi voi vaikka kohdata omia pelkojaan ja olla aidosti tukena, ei tukahduttajana. Jos et usko lapseesi, älä viitsi esittää hyväntahtoista väkisin vaan anna olla. Olkoon hän sitten niin valitessaan itse oman elämänsä marttyyri sinun sijaan.

Ja kyllä, on ihan luonnollista että aikuiset ottavat itse vastuun lääkäriaikojen varaamisesta, ei sitä suurimmalla osalla kukaan muukaan tee. Ei kannettu vesi kaivossa pysy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika idealistisia kuvia ihmisillä asioiden selvittelyn helppoudesta. Ei ole kauaa, kun miehen kanssa väännettiin jotain riitaa. Mies ei käsittääkseni täytä mitään häiriintyneisyyden kriteerejä eikä ole ongelmatapaus, vähän vaan itsekkyyteen kallellaan kuten moni ihminen on.

Kerroin, että asia x on sellainen minkä tekeminen tuntuu minusta todella pahalta ja pyysin (kuten joskus aiemminkin), ettei tekisi niin. Sitten tuli se klassinen, mutta kun mä nyt vaan oon tällainen. Jatkoin, että minäkin olen sitä ja tätä, mutta ihmissuhteissa ei vaan voi aina toimia niin kuin itsestä tuntuu vaan pitää huomioida muutkin. No jatkaa että ei voi mitään, hän nyt vaan on sellainen kuin on. Sanoin, että se miten hän toimii, saa minut tuntemaan itseni roskaksi, että sitäkö hän haluaa. No, hän nyt vaan on tällaisena syntynyt.

Kun ei se normaalinkaan ihmisen kanssa aina ole helppoa niin luonnehäiriöisen ihmisen kanssa se on niiiiiin paljon vaikeampaa, että suurimmassa osassa mahdotonta.

Näitä kun lukee niin ei voi olla kuin onnellinen siitä, että ollaan uskovaisia.

Hankalia ja epätäydellisiä ja sairaita ollaan mekin samalla tavalla, mutta meille on selvää, että ollaan syntisiä ja asioita pyydetään aidosti anteeksi, annetaan anteeksi, ja tehdään parannusta. Joka ikinen päivä.

Joo, ja kukaan uskovainen ei joudu itsekkyyden ja muun syntiin koskaan ja aiheuta yhtään kahnausta vaan heti ensimmäisestä palautteesta katuu ja pyytää anteeksi ja saa anteeksi jne. Vai mitenhän se menikään oikeassa elämässä...

Uskovaisuus ei myöskään aiheuta immuniteettia narsismille. 

Anteeksi kärkäs vastaukseni, mutta ylimielisuus/naiiviuskerroin meni vaan mittarissa tappiin. 

- vl

Sorry mut nyt luit huonosti. Mähän nimenomaan kirjoitin, että me uskovaisetkin  ollaan hankalia, epätäydellisiä ym. eli todellakin joudutaan kaikkiin mahdollisiin synteihin.

Oikeasti uskovainen kuitenkin haluaa elää oikein, ja jos ei nyt ekalla sekuntilla ole valmis katumaan, niin viimeistään hyvin pian. Enkä puhunut nimellisesti uskovaisisista, vaan oikeasti elävässä uskossa olevista. 

Eikä tartte pyytää anteeksi, ymmärrän et voi ärsyttääkin tällaiset mielipiteet <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”

Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.

Olet oikeassa: En voi ymmärtää, miksi joku valitsee sängyssä makaamisen. Tai ymmärrän, että se johtuu masennuksesta. Mutta en ymmärrä, miksi siihen ei yritä löytää ratkaisua.

Ehkä olen rajaton, mutta sydämeni itkee verta lapseni puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika idealistisia kuvia ihmisillä asioiden selvittelyn helppoudesta. Ei ole kauaa, kun miehen kanssa väännettiin jotain riitaa. Mies ei käsittääkseni täytä mitään häiriintyneisyyden kriteerejä eikä ole ongelmatapaus, vähän vaan itsekkyyteen kallellaan kuten moni ihminen on.

Kerroin, että asia x on sellainen minkä tekeminen tuntuu minusta todella pahalta ja pyysin (kuten joskus aiemminkin), ettei tekisi niin. Sitten tuli se klassinen, mutta kun mä nyt vaan oon tällainen. Jatkoin, että minäkin olen sitä ja tätä, mutta ihmissuhteissa ei vaan voi aina toimia niin kuin itsestä tuntuu vaan pitää huomioida muutkin. No jatkaa että ei voi mitään, hän nyt vaan on sellainen kuin on. Sanoin, että se miten hän toimii, saa minut tuntemaan itseni roskaksi, että sitäkö hän haluaa. No, hän nyt vaan on tällaisena syntynyt.

Kun ei se normaalinkaan ihmisen kanssa aina ole helppoa niin luonnehäiriöisen ihmisen kanssa se on niiiiiin paljon vaikeampaa, että suurimmassa osassa mahdotonta.

Näitä kun lukee niin ei voi olla kuin onnellinen siitä, että ollaan uskovaisia.

Hankalia ja epätäydellisiä ja sairaita ollaan mekin samalla tavalla, mutta meille on selvää, että ollaan syntisiä ja asioita pyydetään aidosti anteeksi, annetaan anteeksi, ja tehdään parannusta. Joka ikinen päivä.

Tämän täytyy olla parodiaa.

Etkö tunne uskovaisia, jotka kilvoittelevat? Toki heitä on ei-uskovaisissakin, ihmisiä jotka koittavat tehdä hyvin ja oikein. Mutta tunnen valitettavan paljon ihmisiä, jotka eivät hyväksy omaa vajavaisuuttaan eli syntisyyttään. Kulissit on tärkeät, eletään valheessa eikä koskaan myönnetä et ollaan kykeneviä kaikenlaiseen pahaan. Silloin on vaikea ottaa palautetta puolisoltakin, koska ajatellaan et "mähän olen ihan tarpeeksi hyvä ihminen". 

Mä ja mieheni tiedetään, ettei olla itsessämme ollenkaan tarpeeksi hyviä, vaan Jumalan kirkkautta vailla. Josta johtuu mm. typerät riidat. Eikun parannusta tekemään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”

Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.

Kylmäävää tekstiä ensimmäiseltä kirjoittajalta. Toki tajunnut että on rajaton, mutta edelleen viesteissä kuultaa marttyyrius, lapsen tulkitseminen hankalaksi luuseriksi ja kiittämättömäksi, katastrofiajattelu, niin moni asia yksyhteen joita ketjussa tuotu esille. Ja kysymys, pitäisikö rajatonta käytöstä jatkaa? Ei tietenkään. Ei se ole kenenkään etu. Vaihteeksi voi vaikka kohdata omia pelkojaan ja olla aidosti tukena, ei tukahduttajana. Jos et usko lapseesi, älä viitsi esittää hyväntahtoista väkisin vaan anna olla. Olkoon hän sitten niin valitessaan itse oman elämänsä marttyyri sinun sijaan.

Ja kyllä, on ihan luonnollista että aikuiset ottavat itse vastuun lääkäriaikojen varaamisesta, ei sitä suurimmalla osalla kukaan muukaan tee. Ei kannettu vesi kaivossa pysy.

Puolustukseni totean, että kysyn aina luvan: voinko varata hammaslääkärin? Sopiiko huominen peruutusaika? Haluatko, että etsin sinulle terapeutin? Sopiiko sinulle ensi viikolla?

Hän on sanonut ok. Mutta peruu kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on rajaton ja myös narsistinen äiti. Äiti hääräsi ja huseerasi elämässäni vielä aikuisenakin. Opiskelin hänen päättämää alaa, hänen valitsemassaan paikassa. Asuin puolen kilsan päässä hänestä. Päälisin puolin elin nuoren aikuisen elämää, mutta muut ei nähneet mitä pinnan alla tapahtui. Minä häpesin niin että oli vaikea edes kertoa. Muille näkyi vain se että minulla on kiva äiti, johon läheiset välit. Onpa kiva kun äitisi asuu lähellä ja auttaa tuossa ja tuossa. Voi kun mullekin joku toisin pullaa pakkaseen, veisi mut ostoksille, ompelisi juhlamekon yms yms. Kukaan ei ymmärtänyt jos uskalsin hiukan raottaa, ettei tilanne ole kovin kiva, ettei äitini ole kovin mukava ihminen. Mutta ei muut tajunneet, minua pidettiin outona ja kiittämättömänä, jopa terapiassa. Äitihän haluaa vain minun parasta!

Äiti oli asuntonikin järjestänyt ja maksoi vuokrani. Minä uskoin olevani niin onneton ja kykenemätön etten selviä näistä asioista itse. Hän oli opettanut minut siihen jo pienestä, etten minä osaa ja hallitse mitään. Omalla tavallani ruokin itse koko tilannetta. Minulla ei ollut ollut koskaan mitään normaalia suhdetta äitiini. Ainut minkä osasin pyöri äidin avun ympärillä. Keksin välillä itse tikusta asiaa, että pyytäisin äidiltä apua tai mielipidettä, koska en osannut ottaa häneen kontaktia ja yhteyttä millään muulla tavalla! Kuuluihan omaan äitiin pitää yhteyttä.

Voin todella huonosti. En uskonut itseeni missään asiassa. Unelmoin siitä kuinka ottaisin ja lähtisin ja muuttaisin ulkomaille. Mutta en tietenkään uskaltanut ja siellä terapiassakin sanottiin ettei ongelmat pakenemalla katoa. Minun kohdallani olisivat kyllä, jollei kadonneet niin edes lieventyneet. Enpä tuota tuolloin ymmärtänyt. Äiti muuten valitsi terapeuttinikin, jolla kävin. Meillä ei synkannut ollenkaan ja koko terapia meni kaikkineen hukkaan, ja minä en uskaltanut uhmata äitiä vaihtamalla toiseen. Äiti oli tehnyt monet kerrat selväksi hylkäävänsä minut jos en ole mieleinen ja sehän oli pahinta mitä avuttomuudentunteineni tiesin. Sekä äiti että terapeutti väitti, että vika on minussa, etten ala voida henkisesti paremmin, kun en ota apua vastaan vaan hangoittelen. Mutta kaikki mitä minulle tarjottiin oli väärää apua, kukaan ei nähnyt minua siinä tilanteessa.

Lopulta kaikki ratkesi varsin kamalan kautta. Minulle tapahtui jotakin hirveää (onnettomuus) . Sellaista mihin jokainen kaipaisi oman äidin tukea ja apua. Mutta äiti hylkäsi minut! Minä anelin ja pyysin mutta sain kuulla vain kuinka minun on aika olla aikuinen eikä odottaa että hän aina auttaa. Eli tämän yhden kerran kun minä itse, omista lähtökohdistani, tarvitsin tukea ja apua, sitä ei voinut antaa. Vaikka sitä oli tungettu koko elämäni kaikissa muodoissaan piittaamatta siitä mitä minä haluan, tarvitsen, koen sopivaksi.

Se oli todellakin laastari repäisy kerralla! Olin suunniltani, koska tilanteeni tapahtuneen onnettomuuden kanssa oli vaikea. Minä opettelin kirjaimellisesti elämään uudelleen, monelta osin ensimmäistä kertaa itsenäisesti. Mutta sitä enemmän vahvistuin henkisestikin kun huomasin sittenkin pärjääväni ilman äitiä. Suututti vain, että kaikki meni näin pitkälle enne kuin sain itsekään päästettyä irti ja luotettu itseeni. Vuosia on kulunut, ja avuttomuuden tunne sisälläni seuraa varmasti lopun elämää, mutta elän ihan hyvää elämää ja elän sitä nimenomaan itse.

Millaiset välit teillä on nyt? Hienoa kuulla, että sinulla menee nyt hyvin. 

MInullakin on jonkinlainen äititrauma, kaipasin hyväksyntää, mutta sain aina kuulla, että olen hankala vaikka oikeasti olin tosi kiltti ja miellytin kaikkia ja pärjäsin koulussa ja töissä ja yhteisöissä ja muut taas puolestaan ylistivät kiltteytäni. Toivoin aina, että asiat äidin kanssa jotenkin avautuisivat ja voitaisiin olla henkisesti läheisempiä, terveellä tavalla. Mutta ei sitä tapahtunut vaan äiti kuoli. Sekin on omanlaisensa laastarinirrotushetki. Kaipaan äitiä ihan hirveästi, mutta toisaalta se ihmissuhde toi elämääni hyvän lisäksi myös vaikeita asioita ja ikään kuin laitoin itse itseni vapaaehtoisesti boksiin. 

Emme ole missään tekemisissä, en ole kuullut hänestä mitään sen koommin. Tuo oli hetki joka pakotti minut katsomaan toden teolla silmästä silmään koko tilannetta ja mennyttä elämääni yleensäkin. En voinut enää mitenkään kirjoittaa puhtaaksi äidin tekoja. Sitä olin aina tehnyt, selittänyt kaiken parhain päin, koska en jotenkin kestänyt sitä ettei äitini oikeasti minua rakasta. Se että hän jätti minut yksin noin kammottavalla hetkellä, oli viimeinen naula arkkuun siinä että tajusin ettei hän ole minulle hyväksi, eikä käyttäydy terveellä tavalla. Jos hän rakastaisi minua, hän tukisi minua nyt kun tarvitsisin häntä enemmän kuin koskaan.

Olin aina kamppailut hirveän ristipaineen keskellä. Koin etten voi hyvin äitini kanssa, ettei hän kohtele minua hyvin, mutta samalla hän teki niin paljon eteeni, myös konkreettisesti ja taloudellisesti. Eihän noin toimiva voi olla paha, kyllähän hänen täytyy rakastaa. Sain kuulla myös muilta sitä, miten harvinaislaatuinen äitini on kun näin paljon välittää. Hän on siis tehnyt minulle oikeasti myös pahoja asioita, ja hankaloittanut elämääni toden teolla. Kyse ei ole vain tästä rajattomasta käytöksestä. Päädyin kuitenkin aina syyttämään itseäni. Minussa on vika, kun en osaa arvostaa kaikkea sitä mitä olen saanut. Mutta lopulta tajusin sen, että tuo kaikki oli vain äitini keino hallita, kontrolloida ja alistaa minua. Ei hän ole koskaan välittänyt minusta ihmisenä, siitä kuka minä olen.

Välillä vieläkin sorrun ajattelemaan, että entä jos sittenkin vika oli minussa ja äitini on vain tahtonut hyvää. Mutta sitten muistan miten valtava taakka katosi päältäni hänen myötä. Välillä kaipaan häntä todella paljon, kunnes tajuan etten oikeasti kaipaa häntä, vaan sitä että minulla olisi äiti, joka minua rakastaa ja jonka kanssa olisi terve suhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika idealistisia kuvia ihmisillä asioiden selvittelyn helppoudesta. Ei ole kauaa, kun miehen kanssa väännettiin jotain riitaa. Mies ei käsittääkseni täytä mitään häiriintyneisyyden kriteerejä eikä ole ongelmatapaus, vähän vaan itsekkyyteen kallellaan kuten moni ihminen on.

Kerroin, että asia x on sellainen minkä tekeminen tuntuu minusta todella pahalta ja pyysin (kuten joskus aiemminkin), ettei tekisi niin. Sitten tuli se klassinen, mutta kun mä nyt vaan oon tällainen. Jatkoin, että minäkin olen sitä ja tätä, mutta ihmissuhteissa ei vaan voi aina toimia niin kuin itsestä tuntuu vaan pitää huomioida muutkin. No jatkaa että ei voi mitään, hän nyt vaan on sellainen kuin on. Sanoin, että se miten hän toimii, saa minut tuntemaan itseni roskaksi, että sitäkö hän haluaa. No, hän nyt vaan on tällaisena syntynyt.

Kun ei se normaalinkaan ihmisen kanssa aina ole helppoa niin luonnehäiriöisen ihmisen kanssa se on niiiiiin paljon vaikeampaa, että suurimmassa osassa mahdotonta.

Näitä kun lukee niin ei voi olla kuin onnellinen siitä, että ollaan uskovaisia.

Hankalia ja epätäydellisiä ja sairaita ollaan mekin samalla tavalla, mutta meille on selvää, että ollaan syntisiä ja asioita pyydetään aidosti anteeksi, annetaan anteeksi, ja tehdään parannusta. Joka ikinen päivä.

Joo, ja kukaan uskovainen ei joudu itsekkyyden ja muun syntiin koskaan ja aiheuta yhtään kahnausta vaan heti ensimmäisestä palautteesta katuu ja pyytää anteeksi ja saa anteeksi jne. Vai mitenhän se menikään oikeassa elämässä...

Uskovaisuus ei myöskään aiheuta immuniteettia narsismille. 

Anteeksi kärkäs vastaukseni, mutta ylimielisuus/naiiviuskerroin meni vaan mittarissa tappiin. 

- vl

Sorry mut nyt luit huonosti. Mähän nimenomaan kirjoitin, että me uskovaisetkin  ollaan hankalia, epätäydellisiä ym. eli todellakin joudutaan kaikkiin mahdollisiin synteihin.

Oikeasti uskovainen kuitenkin haluaa elää oikein, ja jos ei nyt ekalla sekuntilla ole valmis katumaan, niin viimeistään hyvin pian. Enkä puhunut nimellisesti uskovaisisista, vaan oikeasti elävässä uskossa olevista. 

Eikä tartte pyytää anteeksi, ymmärrän et voi ärsyttääkin tällaiset mielipiteet <3

Jos olisit oikein hyvä kristitty, pyytäisit anteeksi omahyväistä ja ylimielistä aloitusviestiäsi jolla asetit itsesi muiden yläpuolelle ja sitten pyytäisit anteeksi toista viestiäsi, jossa vielä pahensit asiaa.

Mikset oikein nöyrästi miettisi miksi ei pitäisi sanoa, että vain oikeasti uskovaiset, kuten sinä, haluavat elää oikein.

Tähänastisen perusteella vaikutat melko sairaalta tyypiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”

Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.

Olet oikeassa: En voi ymmärtää, miksi joku valitsee sängyssä makaamisen. Tai ymmärrän, että se johtuu masennuksesta. Mutta en ymmärrä, miksi siihen ei yritä löytää ratkaisua.

Ehkä olen rajaton, mutta sydämeni itkee verta lapseni puolesta.

Luepa tämä: https://hidastaelamaa.fi/2018/10/hei-aiti-pienenna-taakkaasi-anna-lapse…

Vierailija kirjoitti:

Täällä, miehellä on persoonallisuushäiriö mutta ei ehkä ihan pahimmasta päästä. Terapia on auttanut jotenkuten mutta on tärkeää löytää osaava terapeutti.

Terapiat on perseestä. Se mitä sinne menetät et saa koskaan takaisin et rahaa et aikaa et terveyttäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä, miehellä on persoonallisuushäiriö mutta ei ehkä ihan pahimmasta päästä. Terapia on auttanut jotenkuten mutta on tärkeää löytää osaava terapeutti.

Terapiat on perseestä. Se mitä sinne menetät et saa koskaan takaisin et rahaa et aikaa et terveyttäsi.

Todennäköisesti et edes haluaisi kumppaniasi sen jälkeen enää.

Yksi entinen tuttuni oli alkoholisti.   Sillä oli asiast ajatkuvasti käpyävä akka joka pakotti hoitoihin sun muualle kokoajan.   Ehkä paranteli juoppoisäänsä miehellään en tiedä. arvailua.      tämä miehen isä oli myös rapajuoppo.

Sit ne eros.     MIes lopetti juomisen ja perusti perseen yrityksen jne.   Naisesta en ole varma. Uskoisin sen menestyvän.        Jospa itselläsi on myös vääriä odotuksia ja ajat miestäsi ongelmiin.

En voi tietää enkä syytä mutta se on joskus mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä, miehellä on persoonallisuushäiriö mutta ei ehkä ihan pahimmasta päästä. Terapia on auttanut jotenkuten mutta on tärkeää löytää osaava terapeutti.

Terapiat on perseestä. Se mitä sinne menetät et saa koskaan takaisin et rahaa et aikaa et terveyttäsi.

Todennäköisesti et edes haluaisi kumppaniasi sen jälkeen enää.

Yksi entinen tuttuni oli alkoholisti.   Sillä oli asiast ajatkuvasti käpyävä akka joka pakotti hoitoihin sun muualle kokoajan.   Ehkä paranteli juoppoisäänsä miehellään en tiedä. arvailua.      tämä miehen isä oli myös rapajuoppo.

Sit ne eros.     MIes lopetti juomisen ja perusti perseen yrityksen jne.   Naisesta en ole varma. Uskoisin sen menestyvän.        Jospa itselläsi on myös vääriä odotuksia ja ajat miestäsi ongelmiin.

En voi tietää enkä syytä mutta se on joskus mahdollista.

Siis perusti perheen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”

Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.

Olet oikeassa: En voi ymmärtää, miksi joku valitsee sängyssä makaamisen. Tai ymmärrän, että se johtuu masennuksesta. Mutta en ymmärrä, miksi siihen ei yritä löytää ratkaisua.

Ehkä olen rajaton, mutta sydämeni itkee verta lapseni puolesta.

Luepa tämä: https://hidastaelamaa.fi/2018/10/hei-aiti-pienenna-taakkaasi-anna-lapse…

Fiksu kirjoitus. Mutta en ole paaponut pienestä pitäen. Olen paaponut vasta sen jälkeen, kun hän yritti itsemurhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

Miksi ihmeessä 10 alapeukkua? Olen eri mutta samaa mieltä, eli mielelläni otan kaiken mahdollisen avun vastaan. Sekö nyt on väärin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”

Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.

Olet oikeassa: En voi ymmärtää, miksi joku valitsee sängyssä makaamisen. Tai ymmärrän, että se johtuu masennuksesta. Mutta en ymmärrä, miksi siihen ei yritä löytää ratkaisua.

Ehkä olen rajaton, mutta sydämeni itkee verta lapseni puolesta.

Luepa tämä: https://hidastaelamaa.fi/2018/10/hei-aiti-pienenna-taakkaasi-anna-lapse…

Fiksu kirjoitus. Mutta en ole paaponut pienestä pitäen. Olen paaponut vasta sen jälkeen, kun hän yritti itsemurhaa.

Ihan ymmärrettävää. Sinä traumatisoiduit. Olethan muistanut hoitaa myös itseäsi vai menetkö vaan eteen päin stressihormonien voimalla lasta varjellen?

Luin että raajattoman ja ajattelin että miten se nyt muuttuis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”

Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.

Olet oikeassa: En voi ymmärtää, miksi joku valitsee sängyssä makaamisen. Tai ymmärrän, että se johtuu masennuksesta. Mutta en ymmärrä, miksi siihen ei yritä löytää ratkaisua.

Ehkä olen rajaton, mutta sydämeni itkee verta lapseni puolesta.

Luepa tämä: https://hidastaelamaa.fi/2018/10/hei-aiti-pienenna-taakkaasi-anna-lapse…

Fiksu kirjoitus. Mutta en ole paaponut pienestä pitäen. Olen paaponut vasta sen jälkeen, kun hän yritti itsemurhaa.

Ihan ymmärrettävää. Sinä traumatisoiduit. Olethan muistanut hoitaa myös itseäsi vai menetkö vaan eteen päin stressihormonien voimalla lasta varjellen?

Olen hoitanut itseäni, mutta vaikeaa on päästää irti. Tiedän, että minun pitäisi ajatella kuten aiemmin joku sanoi: en voi estää, jos hän aikoo tappaa itsensä. Mutta vaikea olla niin rationaalinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

Miksi ihmeessä 10 alapeukkua? Olen eri mutta samaa mieltä, eli mielelläni otan kaiken mahdollisen avun vastaan. Sekö nyt on väärin? 

Otatko multa vastaan yksisarvishoitoa joka perjantai-ilta klo 18-21?

Ap täällä. Nyt täytyy kyllä kiittää vauvapalstalaisia. Kirjoitin avauksen autossa puhelimella parkkipaikalla ja toivoin että saisin ainakin pari ymmärtävää vastausta joltain sivulliselta. 35 sivua järkevää keskustelua on ihan käsittämättömän paljon enemmän.

Tunnistan niin paljon samaa todella monista kirjoituksista täällä. Minulla on ensimmäistä kertaa vuosiin kevyt ja hyvä mieli. Tuntuu, että vaikka minulla on ollut vahva aavistus, että mitä meidän ongelmien taustalla on, vasta nyt alan kunnolla saada siitä kiinni teidän kauttanne. Tämä on niin helpottavaa. Niin monet kerrat asiasta puhuminen on vaan johtanut syyllisyyden tunteeseen, kun vastapuoli on aloittanut sen ”voi, kävisipä minunkin puolisoni joskus kaupassa!”

Asian kiteytyminen on auttanut myös siinä, että minun on nyt helpompi tehdä ero puolisoni ja hänen rajattoman käytöksensä välille. On helpompi samaan aikaan hyväksyä hänet, mutta olla tiukka rajojeni loukkaamisen suhteen, eikä ole enää koko ajan hermo pinnassa. On ainakin jotain selkeää, mihin tarttua.

Se on nyt myös päivänselvää, että minun tärkein tehtäväni tästä eteenpäin on huolehtia, että lapsemme kasvattavat terveet ja vahvat rajat, joista ei tarvitse joustaa kenenkään mieliksi. Sekä itsensä että toisten suhteen. Kummallista, että lastenkasvatuksessa puhutaan ihan koko ajan, että lapsilla pitää olla rajat ja ne luovat turvallisuutta. Olen aina käsittänyt tuon enemmänkin kuriksi ja johdonmukaisuudeksi. Eiköhän oikeasti ole juuri niin, että ne lasten turvallisuutta luovat rajat ovat juuri ne samat, jotka tämän keskustelun aikuisilta puuttuvat. Ne, jotka takaavat, että aikuiset toimivat ennustettavasti ja yhteiseksi parhaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

Miksi ihmeessä 10 alapeukkua? Olen eri mutta samaa mieltä, eli mielelläni otan kaiken mahdollisen avun vastaan. Sekö nyt on väärin? 

Olen tuo äiti. He varmaan alapeukuttavat tuota, että olen soitellut joka paikkaan ja istunut mukana. Noin tein itsemurhayrityksen aikoihin. Hoidin pojan psyk polille, tulin mukaan lääkärikäynnille koska perheen haluttiin osallistuvan, hoidin sosiaalityöntekijää, jottei minun tarvinnut hoitaa asioita.

Kun sain kaiken hoidettua, minä vetäydyin. Viime aikoina olen vain tuota hammaslääkäriä soittanut ja kartoittanut vapaita terapeutteja.

Ja nyt poika on ilmoittanut, ettei hän tarvitse mitään terapeuttia, eikä hammaslääkärikään kiinnosta. Eikä tarvitse psykpoleja ja sosiaalityöntekijöitä.