Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
Vierailija kirjoitti:
Hoitaako nuo puolisoa väkisin "auttavat" hiiva- ja kukkasipulityypit myös asioita, joita heiltä suoraan pyydetään tai joita ovat luvanneet hoitaa?
Minusta tuntuu, että oma puolisoni yrittää jatkuvasti tehdä ei-toivottuja palveluksia joista on enemmän haittaa kuin hyötyä (sekaantuu asioihin, jotka on mulla hoidossa tai jotka haluan tehdä itse ja olen sanonut sen selvästi), mutta sitten niistä hänelle kuuluvista hommista ja velvollisuuksista ei tahdo tulla mitään. Hän saattaa olla jopa sitä mieltä, ettei hänen tarvitsekaan tehdä asiaa X jonka on luvannut tehdä, kun teki juuri asian Y. (Y=minun tehtävä, jonka hän sotki "auttamalla")
Eivät hoida. Tai hoitavat, mutta just väärällä tavalla ,eli ei tehdä sitä mitä pyydettiin, vaan juuri noin, että tehdään jotain muuta sen sijasta. Eli päätetään itse mikä toiselle on hyväksi, ja mitä toinen haluaa/tarvitsee. Ikään kuin kyseessä olisi rajattoman oma valintatilanne. En imuroinut vaikka pyysit, mutta pesin pyykit koska minun mielestäni oli parempi näin, ja tiedän että sinäkin olet samaa mieltä kanssani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmettä. Mikset sano, että älä koske tähän kulhoon tai näihin vaatteisiin, käyn suihkussa. Ja yleisesti voisit kertoa ajatuksesi, mistä se mies ne tietää jollet puhu mitään? Kerro hänelle yleisohjeena, että sinun tavaroihin ei saa koskea. Siivoat omat jälkesi.
Ei tarvisi miehen hyppiä perässä paniikissa siivoilemassa ja touhottamassa, kun olisi vain omat sotkut omalla kontolla. Ja koko ongelma poistuu. Jos koskee sen jälkeenkin kun olet selkeästi kertonut ettei niihin saa koskea, niin se on kiusaamista.
Nyt olen näemmä ”nähnyt” senkin, että mies voi olla liian auttavainen ja tämä on jollekin maailman isoin ongelma. Huh! Puhukaa keskenänne!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silloin sanotaan, että kadotin korvikseni ja haluan katsoa ovatko ne siellä. Ehkä tuossa ostoksille menossa on kyse muusta. Luottamuspulasta? Ehkä hän ei usko, että olet menossa ostoksille, vaan jonnekin muualle. Kukkasipulien osto nyt kuulostaa vaan niin tekosyyltä. Päätti, että joudut nyt keksimään muun tekosyyn... Ai niin, piti olla narsisseja...
Aivan. Ja jos ihminen kadottaa korviksensa ja epäilee sen olevan roskiksessa niin silloin se ihminen tarkistaa HETI sen roskiksen kun eikä seisota sitä, ehkä arvokastakin korua siellä roskapussisa pitkään. Näinhän toimii järkevä ihminen. "Voisiko korvis olla roskiksessa, hyvä kun tuuli mieleen, katson ihan heti",
,
Varsinkin jos huushollissa on mies, jolla on tapana toimia noin niinkuin on kerrottu.
Yleensäkin jos epäilee roskiksessa olevan mitä tahansa sinne väärin mennyttä normaalisti tarkistaa asian heti.Muutenhan roskapussi on niin arkinen, tylsä ja puolueeton esine, että en aikuisena ihmisenä ymmärrä että sen viemisestä pitää tehdä arvovalta- ja ihmisoikeusasia.
Tässäpä sketsiaihe Putoukseen. Arvovaltariita roskiksen viemisestä.
Olet täydellinen esimerkki rajattomasta ihmisestä :D
Mikään, ei mikään joka menee pikkuisenkaan ohi sen oman putken pätkän noin niin kuin ajatuksellisesti, voi olla järkevää :D
Toisen puolesta paremmin tietäminen (tässä tapauksessa jopa ihan tuntemattoman ihmisen asioista paremmin tietäminen), ymmärtämättömyys siitä mistä todella on kyse, ja oman rajattoman henkilön näkökulman väkisin tarjoaminen tilalle.
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on jotenkin herättänyt minut. Puolisoni taitaa olla jossain määrin rajaton ja minä en ole osannut kunnolla vetää omia rajojani, koska luonnehäiriöinen äitini oli myös rajaton.
Olen nyt kotiäitinä (yhteinen päätös, kumpikin tyytyväisiä, sillä saraa kaikki hyvin). Meillä on levottomasti nukkuvat lapset. Puolisoni tekee asioita ja kuvittelee auttavansa koska minä olen väsynyt. Ajatus sinällään tosi hieno. Mutta se miten tämä toteutuu ja kun sanominen ei ole auttanut kuin hetkellisesti tai jonkun yksittäisen kerran. Elän hämmentävässä ristiriidassa että pitäisihän minun olla kiitollinen siitä, että puolisoni on näin huomaavainen, mutta sitten kuitenkin on paha mieli.
Minä hoidan nyt kotona ollessa lapset ja perus kotityöt. Puoliso toki näissä auttelee jos illalla on jotain vielä tekemättä.
Mutta kaikki sellaiset pikkuisen erilaisemmat arjen askareet, joita esim saisi tehdä yksin, puolisoni kävelee niissä minun ylitseni. Koronavuosi on ollut raskas, kun ei ole ollut lasten harrastuksia, kerhoja, perhekahviloita, kyläilyjä, eikä itsellekään oikein mitään. Ja vaikka lapsiani ylikaiken rakastan, minäkin haluaisin joskus olla yksin, päästä tekemään jotain. Mutta se menee aina niin, että puoliso maalaa vajan, leikkaa pensasaidan, vie lapion/teltan/minkä tahansa lainaan anopille/kummin kaimalle/jollekin, käy viemässä kierrätysjätteet, hakee noutopizzat, käy ruokakaupassa (koronan takia meillä käy vain yksi asioilla) jne. Ymmärtänette pointin. Minä olen aina ikuisesti se joka hoitaa lapset. Hän tekee. Minä haluaisin päästä maalaamaan sen vajan, saada olla yksin omissa puuhissani ilman että kukaan roikkuu lahkeessa. Tai kipaista siellä anopilla tai pizzeriassa/kaupassa ja saada olla samalla hetken yksin. Minä ymmärrän tuon roskien viemisenkin! Kun olet ollut kiinni flunssaisissa sylissä kiinni roikkuvissa lapsissa koko päivän, niin olisi ihana hengähtää edes sen verran, että viet itse roskapussin kiireettä, ehkä kurvaat postilaatikon kautta samalla ja hetken haistelet raitista ilmaa YKSIN! Mutta se on aina puoliso. Hän vaan tekee, hän on se joka lähtee, aloittaa ilman että minä ehdin kissaa sanoa. On jo hommissa tai lähtenyt kun minä vielä vaihdan vaippaa tms.
Ei ole kauaa kun meillä tehtiin pientä remonttia, josta puoliso otti taas ohjat. Sovittiin että minä saan maalata. Olisin halunnut tehdä enemmänkin, vaikka kaiken, se oli minun idea alunperin koko remppa, mutta tyydyin nyt siihen että saan sentään maalata. Odotin kuin kuuta nousevaa, että hetki koittaa, että maalauksen voi aloittaa. Tuona päivänä oli lapsen neuvola iltapäivällä. Koko päivän kutkutti, että kun puoliso tulee töistä niin saa ottaa kopin lapsista ja minä pakenen maalipensseleineni hommiin. Mutta arvatkaapas, kun tultiin neuvolasta kotiin, oli puoliso viimeistelemässä tätä maalaushommaa. Hän oli lähtenyt töistä ajoissa, ettei minun tarvitse maalata ja rasittaa itseäni! Tuolloin oikeasti suutuin.
Puoliso usein vielä valittaa, että joutuu aina tekemään, stressaa ja hermoilee,
saadaanko valmista, ehditäänkö hoitaa kun hänen pitää kuitenkin käydä töissäkin. Tekee huolimattomasti, suuttuu jos asiasta sanoo, kun ei hän kaiken keskellä ehdi panostaa huolellisemmin. Mikään ei muutu vaikka minä sanon, että minä teen, minä hoidan! Makaa sinä vaikka sohvalla lasten kanssa ja pistä leffa pyörimään! Kyllä hän siis lasten kanssa viettää aikaa, siitä ei ole kyse ja on hyvä puoliso muutoin, mutta aina kun tulee jotain tämmöistä tekemistä tai projekteja niin hän vain ottaa ohjat, ei kuuntele minua ja minä olen ihan pöllämystynyt että miten hemmetissä tässä taas kävi näin. Minulla lapset tässä vastuullani, en voi vain silmänräpäyksessä sinkaista pois, että ehtisin ennen puolisoa, kun hän tulee kotiin. On tehtävä meneillään oleva asia lasten kanssa loppuun ensin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on jotenkin herättänyt minut. Puolisoni taitaa olla jossain määrin rajaton ja minä en ole osannut kunnolla vetää omia rajojani, koska luonnehäiriöinen äitini oli myös rajaton.
Olen nyt kotiäitinä (yhteinen päätös, kumpikin tyytyväisiä, sillä saraa kaikki hyvin). Meillä on levottomasti nukkuvat lapset. Puolisoni tekee asioita ja kuvittelee auttavansa koska minä olen väsynyt. Ajatus sinällään tosi hieno. Mutta se miten tämä toteutuu ja kun sanominen ei ole auttanut kuin hetkellisesti tai jonkun yksittäisen kerran. Elän hämmentävässä ristiriidassa että pitäisihän minun olla kiitollinen siitä, että puolisoni on näin huomaavainen, mutta sitten kuitenkin on paha mieli.
Minä hoidan nyt kotona ollessa lapset ja perus kotityöt. Puoliso toki näissä auttelee jos illalla on jotain vielä tekemättä.
Mutta kaikki sellaiset pikkuisen erilaisemmat arjen askareet, joita esim saisi tehdä yksin, puolisoni kävelee niissä minun ylitseni. Koronavuosi on ollut raskas, kun ei ole ollut lasten harrastuksia, kerhoja, perhekahviloita, kyläilyjä, eikä itsellekään oikein mitään. Ja vaikka lapsiani ylikaiken rakastan, minäkin haluaisin joskus olla yksin, päästä tekemään jotain. Mutta se menee aina niin, että puoliso maalaa vajan, leikkaa pensasaidan, vie lapion/teltan/minkä tahansa lainaan anopille/kummin kaimalle/jollekin, käy viemässä kierrätysjätteet, hakee noutopizzat, käy ruokakaupassa (koronan takia meillä käy vain yksi asioilla) jne. Ymmärtänette pointin. Minä olen aina ikuisesti se joka hoitaa lapset. Hän tekee. Minä haluaisin päästä maalaamaan sen vajan, saada olla yksin omissa puuhissani ilman että kukaan roikkuu lahkeessa. Tai kipaista siellä anopilla tai pizzeriassa/kaupassa ja saada olla samalla hetken yksin. Minä ymmärrän tuon roskien viemisenkin! Kun olet ollut kiinni flunssaisissa sylissä kiinni roikkuvissa lapsissa koko päivän, niin olisi ihana hengähtää edes sen verran, että viet itse roskapussin kiireettä, ehkä kurvaat postilaatikon kautta samalla ja hetken haistelet raitista ilmaa YKSIN! Mutta se on aina puoliso. Hän vaan tekee, hän on se joka lähtee, aloittaa ilman että minä ehdin kissaa sanoa. On jo hommissa tai lähtenyt kun minä vielä vaihdan vaippaa tms.Ei ole kauaa kun meillä tehtiin pientä remonttia, josta puoliso otti taas ohjat. Sovittiin että minä saan maalata. Olisin halunnut tehdä enemmänkin, vaikka kaiken, se oli minun idea alunperin koko remppa, mutta tyydyin nyt siihen että saan sentään maalata. Odotin kuin kuuta nousevaa, että hetki koittaa, että maalauksen voi aloittaa. Tuona päivänä oli lapsen neuvola iltapäivällä. Koko päivän kutkutti, että kun puoliso tulee töistä niin saa ottaa kopin lapsista ja minä pakenen maalipensseleineni hommiin. Mutta arvatkaapas, kun tultiin neuvolasta kotiin, oli puoliso viimeistelemässä tätä maalaushommaa. Hän oli lähtenyt töistä ajoissa, ettei minun tarvitse maalata ja rasittaa itseäni! Tuolloin oikeasti suutuin.
Puoliso usein vielä valittaa, että joutuu aina tekemään, stressaa ja hermoilee,
saadaanko valmista, ehditäänkö hoitaa kun hänen pitää kuitenkin käydä töissäkin. Tekee huolimattomasti, suuttuu jos asiasta sanoo, kun ei hän kaiken keskellä ehdi panostaa huolellisemmin. Mikään ei muutu vaikka minä sanon, että minä teen, minä hoidan! Makaa sinä vaikka sohvalla lasten kanssa ja pistä leffa pyörimään! Kyllä hän siis lasten kanssa viettää aikaa, siitä ei ole kyse ja on hyvä puoliso muutoin, mutta aina kun tulee jotain tämmöistä tekemistä tai projekteja niin hän vain ottaa ohjat, ei kuuntele minua ja minä olen ihan pöllämystynyt että miten hemmetissä tässä taas kävi näin. Minulla lapset tässä vastuullani, en voi vain silmänräpäyksessä sinkaista pois, että ehtisin ennen puolisoa, kun hän tulee kotiin. On tehtävä meneillään oleva asia lasten kanssa loppuun ensin.
Meillä on varmaan sama mies. Siis tämä, tuhat kertaa tämä.
Kun olet jumissa kotona taaperon ja huonosti nukkuvan vauvan kanssa, ja on viimeisen viikon saanut nukkua korkeintaan 4 tuntia yössä, niin et halua mitään muuta maailmassa kuin saada nukkua, tai jos ei yliväsyneenä saa unta niin ainakin tehdä hetken jotain missä saisi olla yksin. Tämän totta kai selväsanaisesti kommunikoit miehelle, joka tottakai on valmis tulemaan vastaan. Hän lupaa lähteä tänään töistä aiemmin, jotta ehtii aiemmin avuksesi.
Kello tulee 16. Kello tulee 17. Kello tulee 18, mikä olisi jo miehen normaali paluuaika. Olet kotona lasten kanssa, miestä ei näy eikä kuulu. Sitten hän rymistelee tyytyväisenä sisälle, odottaen kiitosta. Ja miksi? Hän on kuluttanut kaksi tuntia siihen, että on imuroinut ja vahannut auton ihan viimeisen päälle. Että kun ensi viikolla ajat neuvolaan, saat tehdä sen puhtauttaan kiiltävällä autolla. Mies huomaa pian, että et olekaan onnellinen, ja hänenkin tyytyväisyytensä muuttuu närkästykseksi ja loukkaantumiseksi kun hänen uhrautumistaan ei arvosteta, ja järkyttävän väsymyksen lisäksi koko ilta nautitaankin sitten inhottavasta marttyyri-ilmapiiristä.
Tässä varmaan muuten aika pitkälle se syy, miksi nämä asiat tulevat kunnolla näkyviksi vasta lasten jälkeen. Jos ei olisi noita huollettavia, joita ei voi jättää hetkeksikään silmistä, voi vain pyöräyttää silmiään ja jatkaa matkaa kun toinen sooloilee omiaan. Mutta jos pienten lasten kanssa yksi kuluttaa aikaa hukkaan tekemällä jotain täysin turhaa, se on aina toisenkin levosta ja pahimmillaan unesta pois.
En tiedä onko tää rajattomuutta vai mitä:
Jos totean että nyt voisi imuroida. Sanon vaimolle että nyt imuroin. Yleensä hän suuttuu ja sanoo että ei nyt tarvitse imuroida!
No jos hän itse päättää imuroida se tehdään sellaisen ”sinä-et-koskaan-imuroi-oma-aloitteisesti-aina-minä-joudun” marttyyrivalituksen. Tässä vaiheessa ei enää auta vaikka sanon, että anna se imuri tänne niin voin hoitaa.
Silloin kyllä vaimo on tyytyväinen kun olen imuroinut sillä aikaa kun hän on pois kotoa. Sellaiseen ei vaan korona-aikaan ole kovin usein mahdollisuutta.
Toinen asia on eri säännöt. Minulla ei saa olla mitään vaatteita tai tavaroita esillä vaan heti aletaan valittamaan. Samaan aikaan hänen vaatteensa/tavaransa saavat olla esillä/levällään koska ”minä tarvitsen näitä kohta”.
On hänellä muitakin narsistin piirteitä mutta tässä nyt tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?
Siis ihan loistavaa, että pystyt reflektoimaan omaa käytöstäsi noin hyvin. Sinulla tuskin on tässä ketjussa pohdittuja persoonallisuushäiriön oireita, jos pystyt ihan aidosti ja oma-aloitteisesti tekemään sen huomion, että menet ehkä parhaillaan liikaa toisen tontille.
Olen kyllä ainakin itse sitä mieltä, että jos sinusta tuntuu että lapsen elämän pysyminen "ennallaan" on rajattoman käytöksesi varassa, niin kyllä ainoa oikea teko on lopettaa se. Jos rajankäynnissä on aina ollut vaikeuksia, niin on paljon mahdollista, että myöskään tämä autettu ei todellakaan hahmota, eikä historiallaan voikaan hahmottaa, että mitä tehtävät ihan oikeasti kuuluvat hänen hoidettavikseen eikä kenenkään kuulu tehdä niitä hänen puolestaan, jos hän ne jättää tekemättä. Jotta hän saa tilaisuuden kehittää ne omat rajansa ja tarttua vastuuseen, ulkopuolisen puuttumisen pitää ensin loppua. Se voi kyllä tarkoittaa sitä, että aikuinen lapsi romahtaa ensin pohjalle, mutta sieltä voi löytyä se itsenäisyys ja motivaatio.
Rajojen olemassaolohan ei muuten tarkoita missään nimessä sitä, että hanskat tippuu eikä enää auteta millään lailla. Voi auttaa, ja voi avustaa jopa rahallisesti maksamalla sen hammaslääkärin siinä vaiheessa kun aikuinen lapsi sitä pyytää ja osaa olla kiitollinen saamastaan avusta. Ja voi pitää omat rajat siinä mielessä, että vaatii saada nähdä sen hammaslääkärikuitin ennen kuin rahat siirtyy. Mutta tosiaan että sitä hammaslääkäriä ei väkisin toisen puolesta varata niin kauan kuin ei ole holhouksen alainen.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä. Mikset sano, että älä koske tähän kulhoon tai näihin vaatteisiin, käyn suihkussa. Ja yleisesti voisit kertoa ajatuksesi, mistä se mies ne tietää jollet puhu mitään? Kerro hänelle yleisohjeena, että sinun tavaroihin ei saa koskea. Siivoat omat jälkesi.
Ei tarvisi miehen hyppiä perässä paniikissa siivoilemassa ja touhottamassa, kun olisi vain omat sotkut omalla kontolla. Ja koko ongelma poistuu. Jos koskee sen jälkeenkin kun olet selkeästi kertonut ettei niihin saa koskea, niin se on kiusaamista.
Nyt olen näemmä ”nähnyt” senkin, että mies voi olla liian auttavainen ja tämä on jollekin maailman isoin ongelma. Huh! Puhukaa keskenänne!
Jos sinä osaisit lukea, niin olisit varmasti ainakin silmäillyt osan näistä kertomuksista läpi ja huomannut kuinka jatkuvasti käy ilmi, että puhuminen ei auta tai auttaa vain hetkellisesti kunnes pian ollaan taas samassa jamassa. Mutta selvästi et osaa, joten en tiedä miksi edes vastasin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?
Äitini teki kaikkensa puolestani, mutta minä olin silti jatkuvasti kiukkuinen, ilkeä, omaan piilopaikkaani erakoituva ja itsestäni huonosti huolehtiva ihmiskuvatus. Raivokohtaukseni tulkittiin kehittymättömyydeksi ja lapsellisuudeksi, vaikka en ollut ilkeä muita kuin äitiäni kohtaan. "Epävakauteni" oli kuin lisää polttoainetta äidin ylihuolehtivaisuudelle, vaikka aidosti olisin tarvinnut vain tilaa. Olin äidille rajattoman rakkauden kohde, mollamaija, joka ei kerta kaikkiaan pärjäisi ilman häntä. Minua hoidettiin kuin nukkea ja ihmeteltiin, miksi en ikinä "puhkea kukkaan" vaikka minulle syydettiin loputtomasti välittämistä ja rakkautta.
Tiesithän, että kukatkin lakastuvat, jos niitä kastelee ja lannoittaa liikaa? Kasvualustasta tulee suolainen, liian väkevä, ja lopulta se tappaa kukan. Liikaa kasteltu kukkamulta muuttuu vehmaasta ja ihanasta niljaiseksi suoksi, jolla ei voi elää.
Ymmärräthän, että yliyrittävän läheisen "kohde" kokee jatkuvaa pientä ärtymystä, pakoilee ihmissuhteita ja kokee itsensä merkityksettömäksi, yliajetuksi? Hän pelkää muita ihmisiä, koska uskoo saavansa olla "minä itse", oma itsensä, vain kun on täysin yksin? Jos ei ole saanut yrittää, kokeilla ja epäonnistua, epäonnistumisen pelko ja häpeä leimaavat koko olemassaoloa. Ei sellainen kykene olemaan muiden kanssa, joka ei osaa olla edes itsekseen.
Minulla kesti 15 vuotta, että toivuin 20 vuodesta äitini hoivissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko rajattomuus periytyvää niin, että lapsi haluaa sitä? Ei siis niin, että hyvää tarkoittava äiti/isä lannistaisi lapsen näkymättömäksi vaan niin, että lapsi oppii pitämään tätä palvelua itsestäänselvyytenä.
Tuntemallani rajattomalla ihmisellä on tytär, alakoulun viimeisillä luokilla, joka uskoo kaikkien ihmisten olevan häntä varten. Tavallaanhan kaikki lapset aluksi uskovat noin, mutta yleensä ovat oppineet pois tästä ennen kouluikää. Tämä lapsi siis edelleen esiteininä kuvittelee, että jos hän vaikka haluaa jotain, vaikka kylpylään, aikuisen ykkösprioriteetti on viedä hänet sinne. Hänellä ei käy mielessäkään, että aikuinen voisi haluta muuta. Hän on myös hyvin kateellinen, jos joku kaveri tai aikuinen tekee jotain ilman häntä. Kun siis hänhän on omasta mielestään se kaiken keskipiste. Tämä siis siitä huolimatta, että vanhemmat tekevät paljon hänen kanssaan. Sen olen huomannut, että kaverit ovat vähentyneet parin viime vuoden aikana.
Hän olettaa, että muut siivoavat jälkeensä eikä oikeastaan ole edes kiinnostunut oppimaan tekemään itse. Olen hoitanut tätä lasta paljon pienempänä ja vieläkin ja aina on ihmetyttänyt, että mistä tämä pohjaton itsekkyys kumpuaa. Ainahan lapset ja esiteinit ovat jonkin verran itsekkäitä, mutta tämä on kyllä ihan eri tasolla kuin muilla tuntemillani lapsilla.
Tästä lapsesta tulee siis juuri sellainen tunne, että hän pitää muita ihmisiä itsensä jatkona, ei itsenäisinä erillisinä ihmisinä.
Kyllä, koska vanhemmat antavat hänen rikkoa omat rajansa jatkuvasti eivätkä ole asettaneet selvää eroa itsensä ja hänen välilleen. Lapsi ei kuitenkaan synny jotenkin viallisena vaan vanhemmat epäonnistuvat kasvatustehtävässään sallimalla kaiken ja tarjoamalla kaiken. Lähipiirissäni on tällainen lapsi ja kauhulla odotan hänen varttumistaan. Entäpä kun hän alkaa seurustella eikä kumppani haluakaan olla vain häntä varten häntä palvelemassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Siis ihan loistavaa, että pystyt reflektoimaan omaa käytöstäsi noin hyvin. Sinulla tuskin on tässä ketjussa pohdittuja persoonallisuushäiriön oireita, jos pystyt ihan aidosti ja oma-aloitteisesti tekemään sen huomion, että menet ehkä parhaillaan liikaa toisen tontille.
Olen kyllä ainakin itse sitä mieltä, että jos sinusta tuntuu että lapsen elämän pysyminen "ennallaan" on rajattoman käytöksesi varassa, niin kyllä ainoa oikea teko on lopettaa se. Jos rajankäynnissä on aina ollut vaikeuksia, niin on paljon mahdollista, että myöskään tämä autettu ei todellakaan hahmota, eikä historiallaan voikaan hahmottaa, että mitä tehtävät ihan oikeasti kuuluvat hänen hoidettavikseen eikä kenenkään kuulu tehdä niitä hänen puolestaan, jos hän ne jättää tekemättä. Jotta hän saa tilaisuuden kehittää ne omat rajansa ja tarttua vastuuseen, ulkopuolisen puuttumisen pitää ensin loppua. Se voi kyllä tarkoittaa sitä, että aikuinen lapsi romahtaa ensin pohjalle, mutta sieltä voi löytyä se itsenäisyys ja motivaatio.
Rajojen olemassaolohan ei muuten tarkoita missään nimessä sitä, että hanskat tippuu eikä enää auteta millään lailla. Voi auttaa, ja voi avustaa jopa rahallisesti maksamalla sen hammaslääkärin siinä vaiheessa kun aikuinen lapsi sitä pyytää ja osaa olla kiitollinen saamastaan avusta. Ja voi pitää omat rajat siinä mielessä, että vaatii saada nähdä sen hammaslääkärikuitin ennen kuin rahat siirtyy. Mutta tosiaan että sitä hammaslääkäriä ei väkisin toisen puolesta varata niin kauan kuin ei ole holhouksen alainen.
Niin, tämä meidän tilanne on monimutkainen. Minä kyllä kysyin, sopiiko hammaslääkäri silloin ja silloin. Sopi, mutta hän perui ajan tuntia sitten. Ja sitten kun hän oikeasti tarvitsee apua isoon remonttiin, ei minulla tule sellaisia rahoja olemaan, jos ongelma painuu isommaksi.
Ja pelkään, että se pohjalle romahtaminen tarkoittaa itsemurhaa.
Mutta olen kuullut tarinoita, kuinka ihminen ryhdistäytyy, kunnon pakko.
Mutta nämä asiat eivät kuulu tähän ketjuun.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on jotenkin herättänyt minut. Puolisoni taitaa olla jossain määrin rajaton ja minä en ole osannut kunnolla vetää omia rajojani, koska luonnehäiriöinen äitini oli myös rajaton.
Olen nyt kotiäitinä (yhteinen päätös, kumpikin tyytyväisiä, sillä saraa kaikki hyvin). Meillä on levottomasti nukkuvat lapset. Puolisoni tekee asioita ja kuvittelee auttavansa koska minä olen väsynyt. Ajatus sinällään tosi hieno. Mutta se miten tämä toteutuu ja kun sanominen ei ole auttanut kuin hetkellisesti tai jonkun yksittäisen kerran. Elän hämmentävässä ristiriidassa että pitäisihän minun olla kiitollinen siitä, että puolisoni on näin huomaavainen, mutta sitten kuitenkin on paha mieli.
Minä hoidan nyt kotona ollessa lapset ja perus kotityöt. Puoliso toki näissä auttelee jos illalla on jotain vielä tekemättä.
Mutta kaikki sellaiset pikkuisen erilaisemmat arjen askareet, joita esim saisi tehdä yksin, puolisoni kävelee niissä minun ylitseni. Koronavuosi on ollut raskas, kun ei ole ollut lasten harrastuksia, kerhoja, perhekahviloita, kyläilyjä, eikä itsellekään oikein mitään. Ja vaikka lapsiani ylikaiken rakastan, minäkin haluaisin joskus olla yksin, päästä tekemään jotain. Mutta se menee aina niin, että puoliso maalaa vajan, leikkaa pensasaidan, vie lapion/teltan/minkä tahansa lainaan anopille/kummin kaimalle/jollekin, käy viemässä kierrätysjätteet, hakee noutopizzat, käy ruokakaupassa (koronan takia meillä käy vain yksi asioilla) jne. Ymmärtänette pointin. Minä olen aina ikuisesti se joka hoitaa lapset. Hän tekee. Minä haluaisin päästä maalaamaan sen vajan, saada olla yksin omissa puuhissani ilman että kukaan roikkuu lahkeessa. Tai kipaista siellä anopilla tai pizzeriassa/kaupassa ja saada olla samalla hetken yksin. Minä ymmärrän tuon roskien viemisenkin! Kun olet ollut kiinni flunssaisissa sylissä kiinni roikkuvissa lapsissa koko päivän, niin olisi ihana hengähtää edes sen verran, että viet itse roskapussin kiireettä, ehkä kurvaat postilaatikon kautta samalla ja hetken haistelet raitista ilmaa YKSIN! Mutta se on aina puoliso. Hän vaan tekee, hän on se joka lähtee, aloittaa ilman että minä ehdin kissaa sanoa. On jo hommissa tai lähtenyt kun minä vielä vaihdan vaippaa tms.Ei ole kauaa kun meillä tehtiin pientä remonttia, josta puoliso otti taas ohjat. Sovittiin että minä saan maalata. Olisin halunnut tehdä enemmänkin, vaikka kaiken, se oli minun idea alunperin koko remppa, mutta tyydyin nyt siihen että saan sentään maalata. Odotin kuin kuuta nousevaa, että hetki koittaa, että maalauksen voi aloittaa. Tuona päivänä oli lapsen neuvola iltapäivällä. Koko päivän kutkutti, että kun puoliso tulee töistä niin saa ottaa kopin lapsista ja minä pakenen maalipensseleineni hommiin. Mutta arvatkaapas, kun tultiin neuvolasta kotiin, oli puoliso viimeistelemässä tätä maalaushommaa. Hän oli lähtenyt töistä ajoissa, ettei minun tarvitse maalata ja rasittaa itseäni! Tuolloin oikeasti suutuin.
Puoliso usein vielä valittaa, että joutuu aina tekemään, stressaa ja hermoilee,
saadaanko valmista, ehditäänkö hoitaa kun hänen pitää kuitenkin käydä töissäkin. Tekee huolimattomasti, suuttuu jos asiasta sanoo, kun ei hän kaiken keskellä ehdi panostaa huolellisemmin. Mikään ei muutu vaikka minä sanon, että minä teen, minä hoidan! Makaa sinä vaikka sohvalla lasten kanssa ja pistä leffa pyörimään! Kyllä hän siis lasten kanssa viettää aikaa, siitä ei ole kyse ja on hyvä puoliso muutoin, mutta aina kun tulee jotain tämmöistä tekemistä tai projekteja niin hän vain ottaa ohjat, ei kuuntele minua ja minä olen ihan pöllämystynyt että miten hemmetissä tässä taas kävi näin. Minulla lapset tässä vastuullani, en voi vain silmänräpäyksessä sinkaista pois, että ehtisin ennen puolisoa, kun hän tulee kotiin. On tehtävä meneillään oleva asia lasten kanssa loppuun ensin.
Voi, tutulta kuulostaa.
Me löydettiin kirppikseltä kiva sänky lapselle, joka kaipasi maalausta. Sovittiin, että minä maalaan ja hoidan, koska kaipasin omaa aikaa ja projektia. Olin silloin vanhempainvapaalla. Sanoinkin sen ihan näillä sanoilla ja asia piti olla sovittu.
Ostin tarvikkeet rautakaupasta, valitsin värin lapsen kanssa, kyselin ohjeita rautakaupasta ja googlailin jotain maalauskoulua. Sovittiin, että seuraavana iltana aloitan, kun mies tulee kotiin. Aamulla heräsin siihen, kun tyhjästä makkarista kuului kolinaa. Mies oli siellä maalaamassa sitä sänkyä ennen töihin lähtöä "ettei sun tarvi rasittaa itseäsi". Siitä tuli ihan hirveä huuto multa, kun olin odottanut sitä pahuksen sängyn maalaamista yksin, musiikkia kuunnellen tyhjässä huoneessa ilman lasta.
Toinen juttu oli, kun multa leikattiin selkä ja oli tiettyjä asioita mitä en saanut tehdä n. kuukauteen. Sen jälkeen kuitenkin olisi ollut nimenomaan hyväksi tehdä vaikka ja mitä kotityötä, kunhan ei nostele mitään painavaa. Esim. rauhallinen haravointi erikseen mainittiin hyvänä kuntouttavana toimintana. Arvatkaa vaan, oliko mies haravoinut jo koko pihan, vaikka sanoin, että haluan haravoida, se olisi hyväksi mun selälle. "No kun mä aattelin, että jos se kuitenkin on sun selälle huono asia". Tämä koski suunnilleen kaikkea tiskikoneen täytöstä imurointiin ja monta kuukautta sai vakuutella, että selkäni tarvitsee tätä. Lopulta sain fyssarin kirjoittamaan semmosen paperin, jossa hän perusteli, miksi ja miten mun olisi hyvä tehdä kotitöitä niin sainkin sitten tehdä niitä, mutta mies katseli lähellä "jos vaikka jotain käy".
Ja nuo kauppareissut! Odotin kuin kuuta nousevaa miestä kotiin töistä vanhempainvapaalla, että pääsisin kauppaan. Oli sovittu, että hän tulee kotiin ja minä menen sitten kauppaan yksin. Hän voitonriemuisena tulee kotiin yli tunnin normaalia myöhemmin, koska onkin käynyt siellä kaupassa. Lisäksi ei ole tiennyt mitä kotona tarvii, koska minähän siellä suurimman osan ajasta olen ollut ja tehnyt kauppalapun valmiiksi. Jos asiasta huomautti, että tästä puuttui joku asia X, vaikka kananmunat, saattoi olla saman tien lähdössä uudestaan kauppaan hakemaan tavaraa jota ilman kyllä pärjää ja jonka voin itse hakea seuraavana päivänä lähikaupasta. Ja vaikka se mitä olisin halunnut ja tarvinut olisi ollut se yksinäinen kauppamatka pois kotoa omassa rauhassa. Tämä tapahtui useamminkin kuin kerran. Lopulta en puhunut kauppatarpeista mitään, ilmoitin vain, että menen nyt kaupaan, tässä on lapsi. Siitäkin mies sitten vähän loukkaantui, mutta en jaksanut enää välittää.
Nykyään asiat meillä on toisin, mutta se vaati mieheltä halun ja kyvyn muuttua.
t. mansikanpakastajan vaimo
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?
Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.
Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Äitini teki kaikkensa puolestani, mutta minä olin silti jatkuvasti kiukkuinen, ilkeä, omaan piilopaikkaani erakoituva ja itsestäni huonosti huolehtiva ihmiskuvatus. Raivokohtaukseni tulkittiin kehittymättömyydeksi ja lapsellisuudeksi, vaikka en ollut ilkeä muita kuin äitiäni kohtaan. "Epävakauteni" oli kuin lisää polttoainetta äidin ylihuolehtivaisuudelle, vaikka aidosti olisin tarvinnut vain tilaa. Olin äidille rajattoman rakkauden kohde, mollamaija, joka ei kerta kaikkiaan pärjäisi ilman häntä. Minua hoidettiin kuin nukkea ja ihmeteltiin, miksi en ikinä "puhkea kukkaan" vaikka minulle syydettiin loputtomasti välittämistä ja rakkautta.
Tiesithän, että kukatkin lakastuvat, jos niitä kastelee ja lannoittaa liikaa? Kasvualustasta tulee suolainen, liian väkevä, ja lopulta se tappaa kukan. Liikaa kasteltu kukkamulta muuttuu vehmaasta ja ihanasta niljaiseksi suoksi, jolla ei voi elää.
Ymmärräthän, että yliyrittävän läheisen "kohde" kokee jatkuvaa pientä ärtymystä, pakoilee ihmissuhteita ja kokee itsensä merkityksettömäksi, yliajetuksi? Hän pelkää muita ihmisiä, koska uskoo saavansa olla "minä itse", oma itsensä, vain kun on täysin yksin? Jos ei ole saanut yrittää, kokeilla ja epäonnistua, epäonnistumisen pelko ja häpeä leimaavat koko olemassaoloa. Ei sellainen kykene olemaan muiden kanssa, joka ei osaa olla edes itsekseen.
Minulla kesti 15 vuotta, että toivuin 20 vuodesta äitini hoivissa.
Joo, totta puhut. Meidän ero on se, että minä aloitin holhoamisen vasta pojan Sairastuessa masennukseen. En siis tehnyt sitä alusta alkaen.
Vastasin myös peloistani yllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Äitini teki kaikkensa puolestani, mutta minä olin silti jatkuvasti kiukkuinen, ilkeä, omaan piilopaikkaani erakoituva ja itsestäni huonosti huolehtiva ihmiskuvatus. Raivokohtaukseni tulkittiin kehittymättömyydeksi ja lapsellisuudeksi, vaikka en ollut ilkeä muita kuin äitiäni kohtaan. "Epävakauteni" oli kuin lisää polttoainetta äidin ylihuolehtivaisuudelle, vaikka aidosti olisin tarvinnut vain tilaa. Olin äidille rajattoman rakkauden kohde, mollamaija, joka ei kerta kaikkiaan pärjäisi ilman häntä. Minua hoidettiin kuin nukkea ja ihmeteltiin, miksi en ikinä "puhkea kukkaan" vaikka minulle syydettiin loputtomasti välittämistä ja rakkautta.
Tiesithän, että kukatkin lakastuvat, jos niitä kastelee ja lannoittaa liikaa? Kasvualustasta tulee suolainen, liian väkevä, ja lopulta se tappaa kukan. Liikaa kasteltu kukkamulta muuttuu vehmaasta ja ihanasta niljaiseksi suoksi, jolla ei voi elää.
Ymmärräthän, että yliyrittävän läheisen "kohde" kokee jatkuvaa pientä ärtymystä, pakoilee ihmissuhteita ja kokee itsensä merkityksettömäksi, yliajetuksi? Hän pelkää muita ihmisiä, koska uskoo saavansa olla "minä itse", oma itsensä, vain kun on täysin yksin? Jos ei ole saanut yrittää, kokeilla ja epäonnistua, epäonnistumisen pelko ja häpeä leimaavat koko olemassaoloa. Ei sellainen kykene olemaan muiden kanssa, joka ei osaa olla edes itsekseen.
Minulla kesti 15 vuotta, että toivuin 20 vuodesta äitini hoivissa.
Voi ei. Mutta hienoa kuulla, että olet päässyt jaloillesi ja toivottavasti jos saanut ihan oikeastikin kokea, että maailmassa on toisenlaisiakin ihmisiä ja ihmissuhteita.
Oma äitini ei ollut ollenkaan samanlainen kuin sinun, mutta tulee mieleen, että minunkin raivarini (jotka eivät olleet edes pahoja vaan ihan vaan se, että ilmaisin olevani ärtynyt, ei mitään haistatteluja tai paiskomisia) tulkitsi äiti aina niin, että minä olen jotenkin viallinen ja häiriintynyt ja hankala. Itse hän oli niin teflon ja olisin tarvinnut jotain inhimillistä kanssakäymistä ja kun hermo meni, minä olin se, jonka kanssa ei voi elää ja joka on epäonnistunut yksilö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.
Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.
Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.
Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.
Tässä on myös sellainen ongelma, että mitä enemmän rajaton saa suitsutusta toiminnalleen, sitä enemmän kyseinen käyttöytymis malli hänessä vahvistuu. Eli lumipalloefekti.