Mikä itsestäänselvä asia sinulle selvisi aivan liian myöhään?

Vierailija kirjoitti:

Toinen juttu johon olen havahtunut viimeiset vuosien aikana on, että maailma ei kehitykään koko ajan parempaan suuntaan.

Mulla sama, eli joskus nelikymppisenä vasta tajusin, etteivät asiat välttämättä kehity parempaan suuntaan ja kehitys ylipäänsä ei aina tarkoita, että elämä muuttuisi jotenkin helpommaksi. Esim. tietotekniikka on toki helpottanut joitain asioita, mutta on sitten tuonut tullessaan kyllä myös paljon ongelmia. Ennen työelämä oli varmaan paljon leppoisampaa, kun läheteltiin kirjeitä ja siinä meni aina oma aikansa. Nyt sähköpostit lentelevät ympäriinsä salamannopeasti ja on tullut kauheas ahdistus täydestä inboxista.

Että soivaan puhelimeen ei tarvitse aina vastata, oli soittaja kuka tahansa. Mulla on varasto tekosyitä jos kysytään miksi et vastannut puhelimeen: jäi töihin, oli taskussa, oli äänettömällä, unohtui autoon, huomasin vasta nukkumaan mennessä että olit yrittänyt soittaa, olin ulkona, olin koiran kanssa lenkillä, tv oli kovalla, kuuntelin musiikkia jne. Elämä muuttuu helpommaksi kun ei anna puhelimen määrätä millon pitää sinkoilla mihinkin suuntaan!

Kesti yli kolmekymppiseksi tajuta, että äänteet "ÄN YY TEE nyt" tulee kirjaimista N, Y ja T. 

Luulin hämmästyttävän pitkään, että on ihan normaalia että olen lähes koko ajan yksin lapsena. Siis että muut lapset eivät juurikaan leikkineet kanssani ja vanhempanakin olin lähes aina porukan ulkopuolella. Vasta myöhemmin tajusin, että ei ole normaalia että joku jää lähes aina yksin. Nykyään tajuan minulla olevan puutteelliset sosiaaliset taidot ja aikeissa on hakeutua tutkimuksiin jossa testataan, että voisiko minulla olla lieväasteinen autismin kirjon häiriö.

Luulin siis lapsena, että minun nyt vain kuuluu olla hyljeksitty ja kiusattu lapsi.

Luulin pienenä, että ennen maailma oli mustavalkoinen, kun vanhoissa kuvissa oli. Oletin että noista vuosista oli tosi, tosi kauan, ku mummokin oli vielä lapsi mustavalkoisena aikana. Kaikki "historia" tarkoitti mustavalkoista aikaa. Kysyin kerran äidiltä sitten, että koska maailmaan tuli värit. Äitiä nauratti, kun hänelle selvisi pohdintani syyt.  

Luulin 30 vuotta, että olen normaali ja mulla on jopa hyvät sosiaaliset taidot, vaikka olen kasvanut väkivaltaisessa alkoholistikodissa. Olin jopa ylpeä, miten normaali olin verrattuna vanhempiini. Sitten tajusin, että ei saakeli, olenkin manipulatiivinen, narsistinen kusipää, joka toistuvasti on ilkeä ihmisille ja tajuaa heikosti empatiaa. Luulin empatiaa siksi, että käsitin järjellä, miksi ihmiset tekevät niin kuin tekevät. Toki selityksenikin olivat mahdollisesti vääriä. En koskaan oikeasti miettinyt, miltä jokin tuntuu toisesta ja kuvailin silti itseäni toistuvasti empaattiseksi. Pidin muita koko ajan typerinä ja kohtuuttomina, kun he suuttuivat mulle. Ihmettelin, miksi ihmiset ovat niin paskoja. 

Luulin, että kun opiskelee, pääsee töihin ja sitten menee naimisiin ja saa lapsia ja oman asunnon. Nyt tajuan, että vain suhteilla on merkitystä, miehet eivät halua lapsia ja oman alan töitä ei ole enkä saa koskaan omaa asuntoa. 

Luulin pitkälle teini-ikään, että sielunkumppani on fakta, että siis kaikilla on sellainen ja se pitää vaan löytää. Ahdistuin aika paljon, ku aloin tajuta, miten iso maailma on ja että mitä jos sielunkumppanini onkin joku kiinalainen munkki. Sitten jään ilman rakkautta koko elämäkseni. 

Vierailija kirjoitti:

Että soivaan puhelimeen ei tarvitse aina vastata, oli soittaja kuka tahansa. Mulla on varasto tekosyitä jos kysytään miksi et vastannut puhelimeen: jäi töihin, oli taskussa, oli äänettömällä, unohtui autoon, huomasin vasta nukkumaan mennessä että olit yrittänyt soittaa, olin ulkona, olin koiran kanssa lenkillä, tv oli kovalla, kuuntelin musiikkia jne. Elämä muuttuu helpommaksi kun ei anna puhelimen määrätä millon pitää sinkoilla mihinkin suuntaan!

Itselleni on tullut yllätyksenä miten selkiönä useat ihmiset pitävät valehtelua.

Pidin itsestäänselvänä, että mummit js ukit ovat rakkaita ja läheisiä. En myöskään tullut ajateeksi, että isovanhempien ja vävyn eli isäni välit ovat lämpimät ja mutkattomat, että vanhempien linja lastenkasvatuksessa on yhteinen, että mummi ja ukki tarkistavat että hekin noudattavat yhteneväistä linjaa silloin kun ollaan heidän luonaan.

Rakkaus, kunnioitus ja hyvät tavat - luulin sitä universaaliksi.

Putosin korkealta tutustuessani ex-appivanhempiin. Tulin ensimmäistä kertaa elämässäni kiusatuksi. Se alkoi vähitellen,mutta paheni kun aviomieheni ei puuttunut asiaan. Tietysti koetin puolustautua

Mutta no, se joka on vastaavaa kokenut,tietää että kiusaajia vastaan on heikoilla.

Oikea ratkaisu oli lähteä pois.

Sen tein, mutta tuhlasin elämäni parhaat vuodet. Näen yhä painajaisia anopista.

Toinen opetus: älä nai mammanpoikaa.

Nai vierotettu aikuinen mies, jolla on aikuinen suhde äitiinsä. Älä nai miestä, jonka äidin ainoa elämänsisältö on hänen lapsensa.

Joudut niin pahaan myllyyn ettet tiedäkään.

Jotkut päätyvät muuttamaan maasta saadakseen terveen parisuhteen.

Se ei onnistu mammanpojalta - äiti on n:o 1, ikuisesti. Kuoleman jälkeenkin.

Vierailija kirjoitti:

Olin yli 30v kun minulle selvisi että kaikki ihmiset ei ole jatkuvasti väsyneitä ja halua tappaa itseään. Ja että masennus on muka sairaus josta saa sairaslomaa. Minä luulin että esitän hyvinvoivaa vain huonommin kuin muut ja syön lääkkeitä koska olen niin heikko ja tyhmä toisin kuin muut jotka hallitsi hittomän itsemurhatarpeensa kepeästi. Maailmani oikeastaa luhistui kuin kuoleva tähti sillä hetkellä. Tajusin että elän ihan toisessa todellisuudessa kuin ihmiset ympärilläni.

kauhean surullista.

Miten sä voit nyt?

Vierailija kirjoitti:

Mä putosin joskus 3-kymppisenä pers**lleni kun luin jostain sanan MAAILMA ja tajusin, että siinähän on MAA ja ILMA.

Sitä ei tule ajatelleeksi usein. Mihin maailma sanasta jäi alunperin vesi (ja tuli tai vulkaaninen lasi). :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse muistan elämäni tapahtumia jo osittain kolmevuotiaasta lähtien. Luulin, että kaikki muutkin ihmiset muistaa, kunnes selvisi ettei näin välttämättä ole.

Tarkistin juuri väestörekisteristä, että olemme muuttaneet uuteen asuntoon kun olen ollut kaksivuotias. Muistan välähdyksen siitä kun asuntoa on käyty katsomassa ennen muuttoa, lähinnä kyse hajumuistosta eli miltä se asunto tuoksunut tyhjänä kun siellä olemme käyneet. Monet väittävät tosiaan, että ei pitäisi pystyä muistamaan tuossa iässä tapahtuvia asioita, mutta olen ollut 100% varma siitä, että kyseessä on aito muisto.

Isäni muistaa kävelemään oppimisensa, hän oli silloin 1-vuotias. Se oli 30-lukua, silloin ei jokaista lapsen edistysaskelta kuvattu kameralla.

Etten voinut mennä taidekouluun kun kävin töissä vaikka olisin voinut mennä ja saada tukea.Voi itku

Vierailija kirjoitti:

Luulin pienenä, että ennen maailma oli mustavalkoinen, kun vanhoissa kuvissa oli. Oletin että noista vuosista oli tosi, tosi kauan, ku mummokin oli vielä lapsi mustavalkoisena aikana. Kaikki "historia" tarkoitti mustavalkoista aikaa. Kysyin kerran äidiltä sitten, että koska maailmaan tuli värit. Äitiä nauratti, kun hänelle selvisi pohdintani syyt.  

Minäkin luulin lapsena, että maailma oli ennen mustavalkoinen ja vaikka olen nyt aikuinen joka tietää, että tuo ei ole totta niin silti minun on yhä vaikea kuvitella, että ennen vanhaan oli värit samalla lailla kuten nykyäänkin.

Tämä ketju on saanut kaikki palstan todella katkerat mammat liikkeelle.

Kiesus mitä juttuja 🤔

Ihmisissä oleva pahuus tuli yllätyksenä. Miten paljon jotkut nauttivat toisten satuttamisesta ilman mitään järkevää syytä. Että sellaiset, joita pidetään auttajina tai joita rahoitetaan auttajina, eivät ole lainkaan sitä tai eivät piittaa siitä mitä tekevät. Että vaikka pitää uskoa hyvään niin ihmisissä kuin elämässä pysyäkseen järjissään, niin fiktioiden onnelliset loput ja muu sellainen eivät usein vastaa tosielämää. En tiedä, miksi olin niin lapsellinen. Se sekä suojeli minua ihmisiltä että altisti ihmisille. Tekee tosi kipeää pettyä ihmisiin. Nyt odottelen, että löytyisi tasapaino: uskoisin molempiin puoliin ihmisissä sopivassa tasapainossa. Yhä ääliökö?

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että kun opiskelee, pääsee töihin ja sitten menee naimisiin ja saa lapsia ja oman asunnon. Nyt tajuan, että vain suhteilla on merkitystä, miehet eivät halua lapsia ja oman alan töitä ei ole enkä saa koskaan omaa asuntoa. 

Itse ihmettelen, miten joku muka EI saa noita asioita?

Luulin yläasteelle asti, että opettajat valmistautuvat kouluvuoteen ja tekevät töitä osan lasten kesäloma-ajasta.

Olin ällikällä lyöty kun totuus valkeni. Se kyllä selitti, miksi lukukauden ekat pari viikkoa olivat sellaista sähläystä.

Edelleen luulin opettajien työskentelevän oppituntien ulkopuolella. Mutta ei. Samat asiat lopotettiin aina uudelle vuosikerralle.

Kalvot vaihdettiin vasta kun teksti kului pois.

Joten olin jo lukiossa tietäessäni vihdoin, että opettajat tosiaan saavat kokopäivätyön palkkaa puolipäivätyöstä ja lomailevat 3 kk.

Joskus saattaa olla yksittäinen koulutuspäivä.

A rinne kirjoitti:

Kuvittelin tyttöviisikkoa viisaaksi mutta taustalla suuri avustajajoukko,  olisko halvempi jos tyttelit korvattaisi käsinukeilla.

Maailmaa ei ole koskaan hallittu järjellä tai viisaudella, vaan suhteilla muihin.