Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?

Vaikkei uskoisi lapsensa kykyihin tai mahdollisuuksiin, voi haaveet silti ottaa aiheena, johon perehdytään, selvitetään, valmistaudutaan ja haaveillaan yhdessä.

Jokseenkin turhaa ja vähän hölmöä aikuiselta ihmiseltä alkaa opettaa lapselle mikä on realistista ja mikä ei, teini-iässä. Koska kyse ei ole pelkästään tavoitteesta vaan siitä, osoittaako vanhempi lastaan kohtaan uskoa, osaako kannustaa, osaako neuvoa ja auttaa tavoitteeseen valmistautumiseen. Näyttääkö keinot miten pyrkiä saavuttamaan tavoitteensa.

Haave on hyvä tilaisuus kohdata lapsi, hänen unelmansa ja kertoa mitä unelmat saavuttaakseen tulee tehdä. Tätä oppia lapsi voi käyttää sitten kun on aikuisuuden kynnyksellä ja oikeasti miettii mihin suuntaa. Jos sitä haaveilee sitten vaikka lääkäriksi pyrkimisestä, kumpikihan on viisaampi tie a) todeta, että liian vaikeaa ja arvosanasi eivät tule riittämään vai b) alkaa prepata lapsen kanssa bilsaa, fyssaa, kemiaa ja matikkaa? Vaikka mieli muuttuisi myöhemmin, ei em. aineiden sujuva taito ole myöhemmin haitaksi ollenkaan, tuli ala olemaan mikä tahansa.

Tuo tietylle alalle pyrkimisen vaikeuden korostaminen on oman hännän nostamista kun se itsetunto on huono ja ihminen määrittelee itsensä pitkälti koulumenestyksen, ammatin ym. kautta. Tässäkin pohdiskelun paikka aikuiselle ihmiselle tässä keskustelussa, mutta toisaalta myös jotakin, mitä kannattaa opettaa lapsille ja nuorille. Ihmisen arvo on muuta kuin hän ammattinsa tai koulutuksensa taso.

Vierailija kirjoitti:

Erään tuttavan lapseen ”Sara” liittyen:

Sara halusi lääkäriksi. Idean sai lääkikseen hakevalta poikakaveriltaan lukion toisena kesänä eli kun lukion 2. luokka oli jo suoritettu. Lukiossa oli opiskellut vain pakolliset lyhyttä matematiikka, biologiaa, fysiikkaa, kemiaa. Kirjoituksista sai arvosanoja a, b ja c, ei yhtään parempia.

Lukion jälkeisenä kesänä ei osallistunut lääkiksen pääsykokeisiin, koska halusi levätä. Supervarakkaat vanhemmat kustansi 6k e lääkisvslmennuksen. Lölläsi seuraavan vuoden: kävi laiskanpulskeasti lääkisvalmennuksessa. Matkusteli useamman viikon eräässä paratiisikohteessa, lukemisesta siellä ei tullut mitäön. Jäi pääsykokeissa monta kymmentä pistettä sisäänpääsyrajasta.

Seuraavana välivuonna Sara meni taas lääkisvalmwnnukseen, mutta enemmän kiinnosti eräs erittäin pinnallinen, aikaa ja energiaa runsaasti vievä ja ulkonäönmuokkaukseen liittyvä harrastus, jossa tähtäsi marraskuussa tapahtuviin kisoihin. Ennen kisoja ei paljoa jaksanut lukea pääsykokeisiin. Puheet lääkiksestä korkealla. Kisat meni kohtuullisesti, lääkis ei sinäkään vuonna auennut.

Seuraavanakin vuonna Sara meni lääkisvalmennukseen ja ilmoittautui harrastuksensa syksyn kisoihin. Menestys kisoissa surkea, vaikka hän lähti sinne voittamaan. Sara joutui terapiaan pian kisojen jälkeen. Ei tykännyt yhtään kyselyistä luku-urakan edistymisestä. ”On mulla aikaa.” oli vastaus. Juuri ennen pääsykoetta poikaystävä jätti. Sara ei mennyt pääsykokeisiin ollenkaan, mutta poikaystävä meni.

Viime vuonna Sara kyllästyi koko lääkisasiaan ja ilmoitti hakevansa opiskelemaan oikikseen paria kk ennen oikiksen pääsykokeita. Saran juristi äiti mollasi Saran isää, koska isä vihjasi että kannattaisko hakea paikkaan johon olisi helpompi päästä. Juristiäiti moitti isää siitä ettei tue Saran tavoitteita. Sara ei parin kk valmistautumisella päässyt oikikseen.

Tänä vuonna Sara on puhunut, ettei hänen oikein kannata hakea minnekään, koska ei ehtisi töiltään opiskella missään koulussa.

Itse olen sitä mieltä että tavoitteet korkealle, mutta mahdollisuuksien rajoihin. Saran aiempi koulumenestys indikoi sitä ettei lääkiksen tai oikiksen ovet aukes. Järkevämpää olisi / olisi ollut hakea ammattikorkeakouluun tai yliopistoon sellaiselle tieteenalalle, johon vähemmän tunkua.

Nyt näyttää siltä, että tuo tyttö jää kokonaan ilman jatko-opintoja. Tosin siskonsa koulut jäivät pelkkään peruskouluun, koska ei motivoitunut mihinkään ja jätti kaiken aloittamansa kesken.

Realismi tietyssä määrin on hyvä. Minä hain aikoinani opiskelemaan alaa, jolla työllistymimen on vaikeaa. Sain ennen hakua lukion opettejaltani tällaisen realismia painottavan puheen, jossa opettaja kehotti minua tarkasti harkitsemaan työllisyystilanteen vuoksi. Hain kuitenkin, pääsin sisään ja sain valmistuttuani haluamani työpaikan. Olen kiitollinen opettajan interventiosta, koska sen ansiosta mietin kaikki aineyhdistelmäni ja kesätyöni työllistymisen kannalta. Panostin ihan hulluna siihen, että saan jo opiskeluaikana relevanttia työkokemusta ja tämä varmasti oli sattuman lisäksi merkittävässä roolissa työllisymisessä.

MUTTA noiden keskustelujen aika on mielestäni vasta myöhemmässä vaiheessa, eikä ole mitään syytä latistaa 12-vuotiaan haaveita. Tuon ikäinenhän ei ole vielä edes yläkoulussa! Jos tuossa vaiheessa sanoo, että sinusta ei ikinä tule lääkäriä, niin mitä syytä siitä lapsen näkökulmasta on sitten panostaa kouluun ollenkaan? Hänestä ei ehkä todellakaan tule lääkäriä, mutta opiskelumotivaatio yläluokilla ja lukiossa voi hyödyttää pääsemään sitten jonnekin muualle.

Omalta osalta voin myös sanoa, että oli hyvä, että tuon puheen piti joku muu kuin vanhempani. Jälkikäteen ajatellen olen hyötynyt hirvittävästi siitä, että vanhempani ovat pystyneet peittämään huolensa ja esittämään, että uskovat, että elämä kantaa minua.

Minunkin äitini on sellainen "realisti". Ei ole varmasti tarkoittanut pahaa, mutta minuun on vaikuttanut todella huonolla tavalla. On juuri ollut sellainen asenne että meidän suvussa ei osata piirtää eikä laulaa, eikä olla mitään rakettitieteilijöitä. Sinulla ei mene hyvin matikka, joten hae vaan sinne amikseen. Kun halusin kuitenkin lukioon, niin kommentti oli, että miten sä luulet siellä pärjääväsi. Olin teininä todella masentunut ja kuvittelin ettei minusta tule koskaan mitään. Lukionkin jäi sitten kesken.

Nyt olen kuitenkin taas uskaltautunut haaveilemaan. Olen opetellut sen piirtämisen, minkä ei pitänyt olla mahdollista. Nyt opettelen myös matikkaa, ja aioin tehdä lukion loppuun, sekä pyrkiä arkkitehdiksi. Kyllä useimmat kykenee yllättävän paljoon, mutta vanhempien pitäisi olla kannustavia eikä heti torpata lapsiensa haaveita.

Hyvä ottaa myös huomioon ajankohta. Teini-iässä lapsi on äärettömän tarkkakorvainen ja etsimässä itseään, hakee muilta ja erityisesti vanhemmiltaan hyväksyntää. Pieni sana tai maahan palauttavaksi tarkoitettu kommentti voi saada megalomaanisen negatiivisen huomion ja vaikuttaa lapsen itsetuntoon vielä pitkään. Tuossa iässä kannustus ja kehu, hyväksyntä ovat äärettömän tärkeitä. Realismia ehtii saada aimo annoksen myöhemminkin ja jos sitä aikuinen haluaa opettaa, ajankohta olisi hyvä valita kun lapsen aivot kehittyneet lähemmäs aikuisen aivoja ja ymmärrystä.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin äitini on sellainen "realisti". Ei ole varmasti tarkoittanut pahaa, mutta minuun on vaikuttanut todella huonolla tavalla. On juuri ollut sellainen asenne että meidän suvussa ei osata piirtää eikä laulaa, eikä olla mitään rakettitieteilijöitä. Sinulla ei mene hyvin matikka, joten hae vaan sinne amikseen. Kun halusin kuitenkin lukioon, niin kommentti oli, että miten sä luulet siellä pärjääväsi. Olin teininä todella masentunut ja kuvittelin ettei minusta tule koskaan mitään. Lukionkin jäi sitten kesken.

Nyt olen kuitenkin taas uskaltautunut haaveilemaan. Olen opetellut sen piirtämisen, minkä ei pitänyt olla mahdollista. Nyt opettelen myös matikkaa, ja aioin tehdä lukion loppuun, sekä pyrkiä arkkitehdiksi. Kyllä useimmat kykenee yllättävän paljoon, mutta vanhempien pitäisi olla kannustavia eikä heti torpata lapsiensa haaveita.

Hyvä sinä! 🤗 Sekä piirtäminen että matematiikka ovat taitoja, joita harjoittamalla ne oppii. Tekniikoita ja kaavoja. Älä kuuntele enää ihmisiä, jotka lyttäävät vaan usko itseesi ja kykyihisi.

Aiemminkin on taalla sanottua: 12-vuotiaan puheita ei kannata niin at face value ottaa. Noita on hyvin monella, ja itsekin muistan itsellani sellaisia olleen, vaikka olen ihan tayspainen ihminen ja nykyisin monella mittakaavalla menestynyt (en kuitenkaan tanssissa, josta haaveilin ja johon lahjoja ei olisi ollut alkuunkaan, mutta silloin elettiin Flashdance ja Fame aikakautta). Ne tulee ja menee ihan paivan ja viikonkin mukaan, ja harva lapsi tai siis kukaan ei elamaansa pilaa silla etta mietiskelee tuollaisia. Suomen koulujarjestelmassa tai oikeastaan missaan muuallakaan ei kuitenkaan voi heittaa kaikkea lekkeriksi tuon takia. Itse asiassa ne surkeimmat jutut taitaa tulla sielta, missa lahjakkaat lapset laitetaan erityiskoulutukseen esim urheilussa jo nuoresta, akateemisten aineiden kustannuksella, vaikka loppupeleissa lahjakkaistakin vain harva realisoi olympiaunelman.

Jos peruskoulun viimeisella tai lukioiassa ei viela ole tasan minkaanlaista kasitysta siita, mita jokin ura vaatii vaivannaon suhteen niin voi olla huolestunut. Silti siinakin iassa on ihan ok viela hakea tai pyrkia koulutuksiin, joukkueisiin jne, mutta paassa pitaisi olla sitten sen verran tolkkua etta ymmartaa etta jossain vaiheessa pitaa ottaa kayttoon suunnitelma B jos ovet eivat aukene. Itse asiassa yksi tapa ohjata lasta (siis siina vaihessa kun haaveet on konkreettisempia, ei  tod 12-vuotiaana) olisi ehka selittaa B ja C suunnitelmien tarkeys ihmisen onnellisuuden kannalta. Ei koskaan kaikkia munia samaan koriin. Ja tama patee myos niihin joilla on realistisia mahdollisuuksia unelma-aloilleen, koska koskaan ei tieda mita ihmisen elamassa tapahtuu. Myos aikuisella on hyva olla varasuunnitelmat elamalle.

itse asiass kaikkein arsyttavin ihmistyyppi on aikuinen, joka vaittaa aina etta olisi voinut tehda sita ja tata jos olisi viitsinyt, mutta ei koskaan itse asiassa testannut riittaako rahkeet. esim tyopaikkojen kahvipoydissa naita potentiaalisia NHL pelaajia (korttelijoukkueen stara esim) on nahty.

Vierailija kirjoitti:

Vaikkei uskoisi lapsensa kykyihin tai mahdollisuuksiin, voi haaveet silti ottaa aiheena, johon perehdytään, selvitetään, valmistaudutaan ja haaveillaan yhdessä.

Jokseenkin turhaa ja vähän hölmöä aikuiselta ihmiseltä alkaa opettaa lapselle mikä on realistista ja mikä ei, teini-iässä. Koska kyse ei ole pelkästään tavoitteesta vaan siitä, osoittaako vanhempi lastaan kohtaan uskoa, osaako kannustaa, osaako neuvoa ja auttaa tavoitteeseen valmistautumiseen. Näyttääkö keinot miten pyrkiä saavuttamaan tavoitteensa.

Haave on hyvä tilaisuus kohdata lapsi, hänen unelmansa ja kertoa mitä unelmat saavuttaakseen tulee tehdä. Tätä oppia lapsi voi käyttää sitten kun on aikuisuuden kynnyksellä ja oikeasti miettii mihin suuntaa. Jos sitä haaveilee sitten vaikka lääkäriksi pyrkimisestä, kumpikihan on viisaampi tie a) todeta, että liian vaikeaa ja arvosanasi eivät tule riittämään vai b) alkaa prepata lapsen kanssa bilsaa, fyssaa, kemiaa ja matikkaa? Vaikka mieli muuttuisi myöhemmin, ei em. aineiden sujuva taito ole myöhemmin haitaksi ollenkaan, tuli ala olemaan mikä tahansa.

Tuo tietylle alalle pyrkimisen vaikeuden korostaminen on oman hännän nostamista kun se itsetunto on huono ja ihminen määrittelee itsensä pitkälti koulumenestyksen, ammatin ym. kautta. Tässäkin pohdiskelun paikka aikuiselle ihmiselle tässä keskustelussa, mutta toisaalta myös jotakin, mitä kannattaa opettaa lapsille ja nuorille. Ihmisen arvo on muuta kuin hän ammattinsa tai koulutuksensa taso.

Totta toinen puoli. Tiedän lapsen joka halusi muusikoksi. Tie nostettiin pystyyn juuri tuolla preppaamisella ja nuottien tankkaamisella, teorian painottamisella sun muulla "hyvää tarkoittavalla" toiminnalla, muttat aiheutettiin ainoastaan se että lapsi koki homman niin vaikeaksi että luopui haaveestaan. Nyt, aikuisena, hän on alkanut tekemään omaa juttuaan, ja on hyvä siinä. Soittimet puhuvat hänen kauttaan ihmeellisesti, vaikka edelleenkään ei nuotteja osaa. Hän opettelee aina sen jutun millä pääsee sillä kertaa tavoitteeseensa, eikä tavoite ole teorian täydellisessä osaamisessa, vaan oman jutun tietyn kohdan valmiiksi sattamisessa.

Lääkäriksi haluava lapsi on varmaan kiinnostunut lääkärinä olemisessa jostain tietystä asiasta, eikä biologiasta ja fysiikasta, joihin kuuluu koulussa 99% sellaista mikä ei liity lääkäriyteen mitenkään.

Kyllä vanhempi yleensä tietää sen lapsen kyvykkyyden aivan hyvin. Lapsi joka  haaveilee siitä tai tästä, tarvitsee oikeastaan ainoastaan sen oman kiinnostumisensa, ja mahdollisuuden kiinnostuksen kohteensa tutkimiseen ja toteuttamiseen. Nämä sankarit joista tulee fifa19:aa pelaamalla ammattilaisia tekemättä itse muuta kuin näpyttelemällä peukaloitaan, tai katsomalla sipsipussi kädessä youtube videoita? Noh, kyllä aika kertoo miten sen homman kanssa käy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sellainen periaate, että aina saa haaveilla, kunhan opiskelee kunnolla ja menee yliopistoon. Kyllä ne haaveet siellä unohtuu. Harva pystyy tekemään pitkää uraa ammattiurheilijana. Olisi hyvä hankkia rinnalle joku akateeminen tutkinto.

Käden taitajista ja ammattilaisista on pulaa. Yliopistolta valmistuneista rivimaistereista ylitarjontaa.

Ihmettelen aina näitä vanhempia, joiden mielestä lapsen on pakko opiskella sitä tai tätä. Minä ja mieheni olemme akateemisia, esikoisemme opiskelee ammattikoulussa unelmiensa alaa. Ei todellakaan ole meille mikään ongelma, on vielä hyvin työllistäväkin ala. Kuopus taas ehkä haluaa lukioon, hyvä valinta sekin. Mitä ihmettä näiden vanhempien päässä liikkuu, jotka luulevat omistavansa aikuisetkin lapsensa? Kannustaminen ja elämän realiteeteista kertominen on vähän eri asia kuin nämä periaatteet, jotka pohjautuvat vain omiin luutuneisiin ajattelumalleihin tai siihen, mikä itselle on ollut hyvä valinta.

Anna lapsen haaveilla ja älä missään nimessä lannista. Tee silti selväksi, millaisia uhrauksia joutuu elämässään tekemään, jotta voi päästä moisiin piireihin. Olettaisin että useat jalkapalloilijat ovat kirjoittaneet omaelämänkerran, jotka luultavasti antavat aika hyvän kuvan elämästä ennen ja jälkeen tähteyden. Helppoa elämää se ei kuitenkaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Ai joku nykyteini haaveilisi ROCK-tähteydestä😄 Eihän nykynuoret kuuntele enää edes kunnon musiikkia. Tuo youtube-tähteydestä haaveilu on kyllä hyvinkin realistinen haave nykynuorelle ja helppo toteuttaakin. Helppous on nykynuorille tärkeintä.

Youtube-tähteydestä haaveilu saattaa olla realistista mutta helppo toteuttaa? Jos samaa uraa tavoittelee 50.000 muuta nuorta niin tähdeksi pääseminen ei ole helppoa. 

Lapsena haaveilin astronautin urasta. Ensimmäistä suomalaista astronauttia vieläkin odotellaan, mutta eipä elämäni mennyt pilalle tuosta haaveesta.

Ilonpilaajavanhemmista ei ainakaan ole mitään hyötyä. Lapsen elämään kuuluu haaveet ja mielikuvitus. Käsittämätöntä, että joku vanhempi luulee tekevänsä lapselle palveluksen lyttäämällä tämän unelmia.

Oma äitini yritti aikoinaan jatkuvasti lannistaa minua. Hän yritti kovasti muun muassa estää lukioon hakeutumisen, koska en kuulemma pärjäisi lukiossa. Kolmen vuoden päästä kirjoitin ylioppilaaksi yleisarvosanalla E, joten kaipa minä ihan kohtalaisesti pärjäsin...

Olen koko elämäni kokenut huonommuutta verrattuna muihin ihmisiin ja uskon, että se johtuu osittain lapsuudenkodista. Olenkin päättänyt, että jos minulla on joskus lapsia, niin heillä on kannustava äiti.

Itselläni ei ole luki-häiriötä, mutta senhän tietää nykyaikana jokainen, että se ei ole este akateemisellekaan menestymiselle. Tiedän useita yliopistotaustaisia ihmisiä, joilla on kyseinen diagnoosi. 

Sitä paitsi 12-vuotiaan mieli ehtii muuttua vielä moneen kertaan ja tuon ikäisellä kuuluukin olla suuria unelmia. En minäkään ole lapsuuden toiveammatissani, eikä varmaan moni muukaan. Ei kuitenkaan liene vanhempien asia sanoa, että sinä et pysty tähän etkä tähän. Jos tuon ikäistä lasta lytätään jatkuvasti kotona henkisesti, niin todennäköisesti tulevaisuuden haaveetkin alkavat suuntautua alaspäin.

Täällä on monta hyvää esimerkkiä siitä, kuinka lasta / teiniä voi kannustaa elämässä eteenpäin. Vanhempien ei totta tosiaan tarvitse opettaa lapsilleen realismia, sen tekee elämä ja muut ihmiset. Vai luuletko tosiaan, että esim. kapinoiva teini hyötyy jotenkin vanhempien saarnasta, kuinka teinin haaveet on niin epärealistisia, harrastukset kalliita ja elämisestä pitäisi jotain myös maksaa. Aloitin työt koulun ohessa 14 vuotiaana, jotta pystyisin harrastamaan "kalliita" harrastuksia, jotka itse kustansin. Ainoa kannustus oli, "hyvä, että teet töitä". Kuitenkin aina syyllistettiin rahan käytöstä, että olisi pitänyt osallistua kotona elämiskuluihin. Tarkoitus oli opettaa sitä kuuluisaa realismia. Kas kummaa kun kävikin niin, että opin saavani hyväksyntää tekemällä töitä. Ammattikoulun jälkeen aloin tehdä niin kovasti töitä, kuin vain ikinä pystyin. Näin kolmen burnoutin jälkeen alkaa hiljalleen ymmärtää, että jokin omassa tunne-elämässä on pielessä. Työura on kylläkin ollut melkoista nousukiitoa, ilman tutkintojakin. Se ei lohduta tippaakaan siinä kohtaa kun tajuaa, ettei kukaan edes soita työpaikalta puolen vuoden sairasloman jälkeen. Sinne jäi sosiaalinen elämä. Eikä parisuhteista ole ikinä tullut kestäviä, kun työt on menneet kaiken edelle. Kaverit sentään välillä muistaa, onneksi niitä jokunen on. Miettikää mitä niille lapsillenne opetatte. Varsinkin miten opetatte. On ihan sama, kuinka hyvä tarkoitus on, jos viesti käsitetään väärin. Ja tärkeintä olisi osoittaa sitä hyväksyntää varsinkin silloin, kun lapsi tekee virheitä.

Millä noilla taidoilla . Älä hyvä ihminen paina toista pientä ihmistä alas pahoilla puheilla . Hän vasta opettelee . Osa voi olla pelkoja . Ei kuulkaa saa latistaa . Ruotsin prinssi on lukihäiriöinen merikapteeni ja sotilas sekä maanviljelys koulun käynyt karjankasvattaja sekä taidekoulun käynyt tuote suunnittelija . Mikä ihmeen alaspainaminen täällä on ???? Moni lukihäiriö osaa matematiikan . On huippu urheilijoita . Ylppö ei osannut mitään kunnes päätti osata . Hän päätti . Hänestä tulee mitä vaan kun et estä sitä. Oot oikeesti inhottava joka haukkuu omaa lastaan medioissa täällä . Hyi ilkeä.

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Tiedän eläinlääkiksessä opiskelevan pahasti lukihäiriöisen. Tie voi olla pidempi ja hitaampi, mutta mahdotonta ei ole mikään.

Jotkut virheet ovat sellaisia, että ne pitää saada tehdä itse. Parempi antaa lapsen pyrkiä ja olla pääsemättä sisään, kuin vanhempien sanoa, että tuohon sinusta ei ole. 

Kun lapsi kertoo urahaaveistaan, kannattaa iloita luottamuksesta ja tukea, kannustaa ja kysellä. Miksi juuri jalkapallo? Miksi juuri NHL? Mitkä seurat kiehtovat? Parhaat pelaajat? Kuka rokkari on idoli? Kiinnostaako soittaminen, laulaminen, kappaleiden teko, esiintyminen? Ketkä tubettajat ovat suosikit?

Ja sitten voi pohtia lapsen kykyjä ja vahvuuksia. Miksi häntä kietoo juuri ne, jotka kiehtovat? Ajatteleeko hän rahaa, mainetta, suosiota, ystävien hyväksyntää? Kuuntelemalla kaikki avautuu pala palalta. 

12-vuotias ei ole välttämättä vielä valinnut sitä lopullista ammattiaan, mutta pohtimalla eri vaihtoehtoja hän voi hyvinkin löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Mitä asiat lasta kiinnostavat? Missä hän on hyvä? Eivät ne huippulahjakkaat urheilulegendat ja muusikot olleet heitä vielä 12-vuotiaina. Osa harrasti montaa lajia ennen lopullista valintaa, osa eri ollut edes kaikista lahjakkain lajissaan, mutta armottomalla harjoittelulla, päättäväisyydellä ja sisulla on raivannut tiensä huipulle, kuten NFL-legenda Tom Brady, jonka tarinaan kannattaa tutustua.

Omat lapseni ovat vielä pieniä, mutta meille on puolisoni kanssa aivan selvää, että tuemme heitä heidän tavoitteidensa saavuttamisessa. He saavat haaveilla ihan niin villisti, kun tahtovat. Samalla ne lahjat paljastuvat.

Kun ensimmäinen poikani syntyi, kuulimme usealta taholta hyväntahtoista kyselyä, että missä NHL-seurassa haluaisitte pojan pelaavan? Se oli näiden aikuisten mielestä aivan realistinen tavoite pienelle käärölle. Toki he tietävät, että toinen meistä on kova urheilufani, joka olisi aivan innoissaan, jos joku lapsista pelaisi jonakin päivänä jääkiekkoa, jalkapalloa tai amerikkalaista jalkapalloa ammatikseen. Sama käärö nappasi mailan ja kiekon ja ryhtyi pelaamaan itsenäisesti aikana, jolloin kukaan ei ollut hänelle näyttänyt, että miten jääkiekkoa pelataan ja takapihalla potkitaan palloa harva se päivä - ilman, että kukaan on käskenyt. Oletanko, että poikani on seuraava Litti tai Selänne? En tietenkään, mutta odotan, että hän ja sisaruksensa ottavat unelmansa tosissaan ja katsovat, että kuinka pitkälle haluavat ja voivat ne viedä, oli sitten kyse jumpasta, taitoluistelusta, matematiikasta, kirjoittamisesta, leipomisesta tai mistä hyvänsä. 

Isomman lapsen, jo nuoren, kanssa voidaan sitten puhua realistisemmin unelmien muokkaamisesta toteutettaviksi haaveiksi. Jos haluaa tubettajaksi, on hyvä tehdä jo videoita, laulajan laulaa, muusikoksi haaveilevan testailla eri soittimia jne. Eivät ne Selänteet, Ronaldot ja Tom Bradyt synny vain kotona pohtimalla, on pelattava lätkää, futista ja jenkkifutista. Vanhemmat voivat selvittää, että pääseekö lapsen haaveilemaa lajia kokeilemaan ja jos jo harrastaa, voi kysellä valmentajalta, että mitä taitoja lapsi voi kehittää. Samalla lapsellekin selviää, että on tehtävä töitä kehittyäkseen. Onko hän siihen valmis? Vai kiehtooko jokin muu juttu? Sitten sen pariin. Kannattaa nähdä mahdollisuuksia, eikä vain pohtia, että miten parhaiten torppaan lapsen haaveet. 

Samalla voi itse kukin pohtia, että miksi vastustaa lapsen haaveita? Miksi ajattelee heti, että se on epärealistista? Miksei ensin katsota, että mitä vaaditaan, mikä on mahdollista, mitä voi kehittää ja voiko toteuttaa itseään toisellakin tavalla. Walt Disneykin sanoi "if you can dream it, you can do it".

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Ulkomaille pääsee opiskelemaan kuka vain, jos on massia tarpeeksi.

Muuten, lääkäri määräsi lapselleen lääkettä, jolle hän on vakavasti allerginen. Tämän tiedon olisi nähnyt lapsen tiedoista, jos olisi ne lukenut ja mieheni myös lääkärille sen erikseen kertoi, mutta eipä kuunnellut. Farmaseutti huomasi asian heti ja minä äitinä heti, kun kuulin, mitä lääkettä oli alun perin määrätty. Eli voi sitä lääkäri mokata pahasti ihan ilman, että sekoaa numeroissa. Ja kuten käy ilmi, tämäkin asia olisi selvinnyt lääkärille suoraan, jos olisi vaivautunut kuuntelemaan ja lukemaan.

Oli minullakin 12-vuotiaana villejä haaveita, mutta tajusin kyllä että niiden toteutuminen on kaikkea muuta kuin varmaa. Jos 12-vuotias ei yhtään tajua mikä on todennäköistä ja mikä ei, niin se kertoo siitä että lapsen tietämys maailmasta on jostain syystä jäänyt puutteelliseksi. 12-vuotias on sentään jo aika iso.