Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?

No kaksitoistavuotias on hyvin nuori vielä ja voi ja saa haaveilla aivan mistä vaan. Anna haaveilla rauhassa. Jos haluaa harrastaa vaikka jääkiekkoa, anna harrastaa. Jos kuvaa videoita yksin tai kaveriensa kanssa, antaisin kuvata mutta neuvoisin ja katsoisin kylla tarkkaan mitä tuon ikäinen mahdollisesti julkaisee. En tuossa vaiheessa lyttäisi mitään haavetta vaan kehoittaisin kokeilemaan kaikenlaista rakentavaa mikä kiinnostaa. Sanoisin että kokeile ja katso miltä tuntuu. Kyllä nuori itse yleensä varttuessaan tajuaa jos jotkut haaveet ovat epärealistisia ja tekee itse päätöksen jatkaako, muokkaako tavoitteitaan vai etsiikö kokonaan uusia mielenkiinnon kohteita.

Veimme aikoinaan mieheni tyttären suurinpiirtein samanikäisenä lumilautailemaan koska hän puhui koko ajan miten haluaa suureksi lumilautastaraksi. No kerta riitti, oikea lautailu ei ollut niin helppoa ja kivaa kuin siitä puhuminen. Hän halusi myös räppitähdeksi - pääasiassa koska telkasta katsottuna he viettivät helppoa ja  makeaa elämää ja kierivät rahoissa ilman pitkiä koulutuksia. Kehoitimme kirjoittamaan niitä riimejä ja lupasimme kuunnella. Ensimmäistäkään ei sitten tullut koska hän ei ole verbaalisesti nokkela  ja riimien keksiminen kävi jo työstä. Mutta pääasia oli että kokeilla sai ja sitten tiesi oliko se oikeasti oma juttu vai ei. Nykyään on koulunsa käynyt ja tekee ihan normi toimistotyötä.

Mä sanon mun lapselle aina, että hänestä voi tulla ihan mitä vain, mutta niiden asioiden eteen vain pitää usein tehdä tosi paljon töitä. Eli jos mun lapsi puhuisi tuollaista, voisin kannustaa mutta myös kertoa, että jos haluaa NHL:ään tosissaan niin pitää pelata enemmän, tai jos haluaa youtubetähdeksi niin täytyy käyttää tosi paljon aikaa mielenkiintoisen sisällön tuottamiseen ja ideoimiseen eikä kuvata tyhjänpäiväistä perseilyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.

Lääkikseen ja etenkin eläinlääkikseen pääseminen kyllä joka tapauksessa vaatii niitä perslihaksia ja aikaa, ihan ilman lukihäiriötäkin. Ei estä oppimista ei, mutta seurasin ystäväperheen tytärtä, jolla oli ihan hyvä koulumenestys, ei mitään oppimisvaikeuksia ja pyrki lääkikseen kolme kertaa. Eivät ovet auenneet, ahkerasta lukemisesta ja valmennuskursseista huolimatta. Noihin kahteen paikkaan on todella vaikea päästä, hyvi pieni prosentti otetaan sisään kaikista pyrkijiöstä.

Voi hakea vaikka Alankomaihin opiskelemaan, johon ei itseasiassa haeta, vaan ilmottaudutaan, jos lukiotodistus löytyy. Kyllä niitä keinoja löytyy muitakin. 

Vierailija kirjoitti:

Minun teini haluaa poliisiksi ja se tekee minut surulliseksi, koska tajuan, ettei hänestä koskaan voi tulla poliisia. Fyysiset ja ennen kaikkea psyykkiset ominaisuudet eivät yksinkertaisesti riitä. En tietenkään suoraan tätä sano lapselle, mutta toivon, että hän keksisi uuden haaveammatin, ennen kuin todellisuus lyö silmille poliisikoulun pääsykokeissa.

Kylläpäs täällä näyttää kaikkien lapsien vanhemmat ola jotain oikein hakueksperttejä, kun näemmä on tiedossa, mitkä on valintakriteerit missäkin koulussa ja vielä 15 vuotta etukäteen.

Jos peruskoulun arvosanat olisivat ratkaisseet loppuelämäni, minusta ei olisi tullut varmaan yhtään mitään. Itse asiassa joku taisi niin sanoakin, että ei tule. Onneksi peräkylän lukion keskiarvoraja ei ollut korkea.

Opiskelen tällä hetkellä kolmatta vuotta lääkiksessä, jonne pääsin ensimmäisistä pääsykokeista.

Toki minulla ei ole lukihäiriötä, mutta älkää nyt hyvät ihmiset tehkö liian jyrkkiä johtopäätöksiä peruskoulumenestyksen perusteella. Kiinnostus opintoihin voi löytyä myöhemmin

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko ketjua mutta eihan 12 vuotias ole viela teini.

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta väitettiinkö jossain kohtaa, että 12-vuotias olisi teini.

Antakaa lasten unelmoida!! Kyllä ne oppii realiteetit myöhemminkin. Toki kouluun pitää panostaa ja sanoa suoraan että koulu käytävä jos mieli muuttuukin tai ei pääse tavoitteeseensa mutta muuten antakaa unelmoida. T. Koulu terkka

12-vuotias on vielä niin nuori ettei sen perusteella kovin syväluotaavaa arviota tulevaisuudesta kannata ennustaa. Lukihäiriö itsessään ei tarkoita ettei asioita voisi oppia, se vain vaatii usein enemmän työtä.

Tuttavan lapsi, silloin jo yläkouluiässä, halusi laulajaksi tai malliksi. Harmi vaan ettei hänellä ollut lauluääntä ollenkaan eikä mallin urakaan hyvin lyhelle ja lihavalle nuorelle auennut. Kaikki muut tämän mahdottoman urahaaveen kyllä huomasivat mutta ei kenelläkään ollut sydäntä sanoa sitä suoraan. Tavallaan siis kyllä ymmärrän ap:ta, tämä tuttavan lapsikin olisi varmasti hyötynyt jos joku olisi jo hiukan aiemmin kauniisti ohjannut mielenkiintoa muuhunkin suuntaan.

Tuosta haaveiden lyttäämisestä olen monen vastaajan kanssa samaa mieltä, missään tapauksessa ei saa lapsen haaveita mitätöidä. Omat vanhempani kyllä kannustivat opiskelemaan mutta samalla olivat sitä mieltä ettei minun kannata yrittää liian korkealle. Suoritin lukion ihan hyvin arvosanoin vaikkei mitään L-rivistöä ollutkaan ja varmasti olisin lukemalla päässyt haluamaani kouluun. En kuitenkaan edes hakenut vaan tyydyin helppoon vaihtoehtoon ja nyt nelikymppisenä mietin alan vaihtoa.

Lapsena kun on jotain harrastanut vaikka vain muutaman kuukauden, se jää muistiin ja siitä voi ammentaa loppuelämän. Emme tiedä nyt mitä ammatteja tulevaisuudessa tarvitaan, mielenkiinnonkohteet on hyvä asia.

Minä olin koko alakoulun kaikkien näytelmien päätähti, joten unelmanihan oli tietysti Hollywood. Olen kiitollinen vanhemmilleni, jotka eivät koskaan lytänneet unelmaani, vaan sanoivat että unelman eteen on tehtävä töitä. Äiti kuitenkin sanoi, että joskus unelmat eivät toteudu itsestä riippumattomista syistä, joten kannattaa miettiä myös varavaihtoehtoa. Unelma Oscar-voittajuudesta mureni itsestään ja nyt olen talousalalla. Kiitos vanhemmilleni kannustuksesta, mutta myös realismista.

Lannistavaa sakkia suomalaiset. Mä kannustan tytärtäni, nyt 5, tuli sieltä ihan mitä urahaaveita vain. 12 v menee ihan samaan kategoriaan. 20 v myös. jne jne. Mietteet ja haaveet ja vitsilläkin heitetyt unelmat saattavat vaihtua miltei päivittäin, se on tiettyä, vaalittavaa lapsellisuuttakin. Sitä paitsi eri asioita voi tehdä nykyään ja joutuu tekemään, ei ole oikeastaan mitään lopullista enää. Olisin huolissani lapsesta, joka ei haaveilisi, tai ei uskaltaisi niitä ilmasita. But wait a minute, sehän johtuu vain ja ainoastaan lannistavista vanhemmista.

No ei mitenkään. Haaveita saa olla ja pitää olla. Kuinka moni haaveilee lottovoitostakin. Aika typerää sekin, mutta jotakin se palvelee. Siperia kyllä opettaa, kaikkea ei äitien tarvitse. Sitten voi lohdutella, että no hö, mutta eipä tarvitse muuttaa niin kauas NHLää varten.

Joku alussa jo sanoikin: kannusta, kuljeta, kustanna. Mitään suhtkoht turvallisia harrastuksia ei torpata, vaan päinvastoin, innostutaan mukana että kokeillaan. Moneen asiaan saa vuokravälineitä aluksi. Ne ammattikuviot ovat selvillä hyvin harvalla 20 vuotiaallakaan, että ei ole kiire.

Ei niitä nuoren haaveita kannata suoraan lykätä, mutta kannattaa keskustella niistä realistisesti. Nimittäin perusteeton kannustaminenkin tuo vääriä mielikuvia. Minä tunnen yhden asbergerin, joka haaveili kansanedustajan urasta, vaikka kaikki tiesi, ettei hän voi siihen ikinä päästä. Tällä hetkellä yli 30-vuotias ja syrjäytynyt, ei mitään töitä.

Sen sijaan itse haaveilin astronautin urasta, mutta vanhempani keskustelijat asiasta kanssani asiallisesti ja kertoivat, etten pysty toteuttamaan sitä, koska minulla oli lasit ja skolioosi. Sen sijaan aloin perehtyä tietokoneisiin ja elätän nyt itseni it-ammattilaisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on mahdollista kirjoitti:

Kannusta lastasi hyvä ihminen!

Mielestäni aktiivinen kannustaminen kohti mahdotonta voi olla jopa haitallista. Lapsi uskoo, että voi saavuttaa mahdottoman, kun vanhempikin tuntuu siihen uskovan. Ja kun hän lopulta tajuaa, ettei tule haluamaansa pääsemään, on niskassa vielä oman pettymyksen lisäksi tunne, että on pettänyt vanhempansakin "joka niin uskoi minun saavuttavan unelmani"! Ei tietystikään saa päin naamaa lytätä toisen ammatillisia haaveita, mutta jotain hienovaraista ohjausta voisi tilanteessa antaa. Vaikea asia, kumpikaan ääripää ei ole hyvä.

Tämäkin on totta. Kannustaminen on hyvä, mutta jos on kovin aktiivinen se voi mennä jo painostuksen puolelle. Pitää muistaa, että lapsen haaveet todennäköisesti vielä muuttuu monta kertaa ja antaa lapselleen tilaa haaveilla. Vanhemman tehtävä on kertoa, että lapsi kelpaa sellaisena kuin on, kävi miten kävi. Kannustaa yrittämään, mutta tukea pettymyksissä ja mielenmuutoksissa. 12-vuotias on vielä pieni, mutta lapsen kasvaessa sitä realismia voi hiljalleen tuoda mukaan haaveisiin ja kertoa että niiden toteuttamiseksi pitää nähdä vaivaa. Nämä perinteiset urheilija, rocktähti tai tubettaja-haaveet kyllä katoaa yleensä ihan itsekseen, ei siitä kannata olla huolissaan.

Juuri näin. Se kannustaminen vanhemman taholta on tosi tärkeää, mutta sen pitää olla aitoa. Ja siihen aitoon kannustukseen kuulu sen kertominen että tavoitteiden eteen pitää tehdä töitä. Jos oikein kovasti jotain haluaa, täytyy miettiä mitä pitää tehdä että siihen tavoitteeseen pääsee. 12-vuotiaan haaveiden alas ampuminen "realismilla" on aika julmaa ja vahingollista. Parempi on yhdessä lapsen kanssa palostella ne haaveet käytännön tavoitteiksi. Siitä se lapsi huomaa ja oppii itsestään ja omista kyvyistään kun se tekee konkreettista työtä tavoitteensa eteen. Voipi hyvin huomata että haluaakin jotain ihan muuta tai että on taitoja johonkin muuhun asiaan. Tai sitten kehittyy siinä asiassa mikä auttaa sen alkuperäisen haaveen toteutumisessa. Hyvin usein 12-vuotiaan haaveet kuitenkin muuttuu lapsen kasvaessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kuka haluaa lääkäriksi henkilön, joka voi esim lääkemääräyksessä sekoittaa milli- ja mikrogramman, tai numerot 6 ja 9? Tai sotkee oikean ja vasemman.

Johan lukihäiriöinen on hengenvaarallinen ammatissa, jossa täytyy olla todella tarkka merkintöjen kanssa!

Olen arkkitehti ja sekoitan oikean ja vasemman, ja mm. numerot 4 & 7 sekä 6 & 9. Ja eksyn aina ihan minne menenkin. Ei näillä ole yhtään mitään merkitystä ammatinharjoittamisen kanssa, pitää vain ottaa pieni hetki ja tsekata tuottamansa materiaalit. Älä lyttää ihmisiä ihan triviaalien seikkojen takia.

Ei ole triviaalia esim annosteleeko lääkettä 100 mikro- vai milligrammaa. On parempi pahoittaa yhden epärealistin mieli kuin tappaa viattomia potilaita. Lääkärillä ei ole useimmiten aikaa tuplatarkistaa määräyksiä ja Saneluitaan, vaan ne pitäisi mennä kerralla oikein.

En ymmärrä tätä nykyisin mentaliteettia, että jos Yksilö haluaa jotakin niin Yksilön pitää se saada, viis siitä kuinka paljon se vahingoittaa mahdollisesti yhteisöä.

Ajatko vielä kesärenkailla?

Tuollainen 12v. nyt voi unelmoida mistä vaan. Isomman lapsen kohdalla realismillakin on paikkansa. Nuoren pitää asettaa tavoitteita, mutta valitettavasti usein ne "tyhmimmät" haaveilee aivan epärealistisista ja lopputuloksena ovat aivan pettyneitä/itsetuntonsa menettäneitä, koska haaveet ei toteudu. Moni syrjäytynyt nuori kuvittelee juuri itsestään ja tulevaisuudestaan outoja. Saattaa istua kotona syrjätymässä, taustalla heikosti käyty peruskoulu ja ehkä joku turha amislinja. Sitten kerran vuodessa saa haaveilukohtauksen ja haave on just luokkaa haluan Harvardiin opettajaksi tai FBI:n agentiksi. Sitä varmemmin pian ollaan taas entistä latistuneempia....

Antakaa lasten unelmoida! Ette uskokaan, miten pitkälle unelmointi ja sen eteen uurastaminen voi saada aikaan. Terv. Ope

Mikähän siinä on, että jos on johonkin aitoa paloa ja halua, niin ihan sama mitä vanhemmat sanoo. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Vai oliko se vaan ennen, kun vanhempien ei tarvinnut olla lapsiaan tyrkkimässä eteenpäin. Joskus tuntui, että yrittivät hillitä jotain innostusta, mutta ei auttanut. Eli anna vaan haaveilla ja hymähtele välillä.

Vierailija kirjoitti:

Mä sanon mun lapselle aina, että hänestä voi tulla ihan mitä vain, mutta niiden asioiden eteen vain pitää usein tehdä tosi paljon töitä. Eli jos mun lapsi puhuisi tuollaista, voisin kannustaa mutta myös kertoa, että jos haluaa NHL:ään tosissaan niin pitää pelata enemmän, tai jos haluaa youtubetähdeksi niin täytyy käyttää tosi paljon aikaa mielenkiintoisen sisällön tuottamiseen ja ideoimiseen eikä kuvata tyhjänpäiväistä perseilyä.

Miehen lapsi "tähtää" jalkapalloammattilaiseksi näin 12-vuotiaana. Seuran vaatteet eivät tosin tahdo mahtua päälle, ja harjoittelu tapahtuu youtuben välityksellä. Kuulemma joka päivä harjoittelee pallolla. Noh, pallonsa oli muualla koko syysloman, eikä kertaakaan edes kysynyt missä pallo on :D  Kunto on tosi huono, vaikka "treenaa aktiivisesti ja tavoitteellisesti". 

Youtubetähteys kelpaisi hänelle myös. sitä hän harjoittelee katsomalla youtubekanavia ja pelivideoita. Mä olisin itse vähän sitä mieltä, että lapsen pitäisi enneminkin itse pelata ja kuvata sitä, katsoa, ja miettiä mitä voisi parantaa, samoin kuin pitäisi itse hölöttää kameralle, ja miettiä aiheita sun muita. Mutta varmaan se on kivempi ja helpompi vain katsella. Vähän sama kuin musiikkia kuuntelemalla yrittäisi tulla ammattilaiseksi :D

En ole sanonut mitään, muuta kuin että paljon harjoittelemalla ihmisestä voi tulla ihan mitä vain!