Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Aikaisempaan liittyen, olin laihtunut 20kg ja kerroin tästä poikaystävälleni. Poikaystäväni oli aivan hölmistynyt ja sanoi, ettei ole yhtään huomannut. Olin tästä helpottunut, koska ajattelin, että silloinhan poikaystäväni ei ole missään vaiheessa nähnytkään minua kovin lihavana vaan aivan samanlaisena kuin nyt laihduttani olin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämmöinen ketju oli jo, miksi pitänyt toinen samanlainen tehdä.

Hienosti lytätty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsi on lahja! kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

Sori nyt vaan mutta lapseton ei ymmärrä vanhemmuudesta mitään. Sen kyllä aina puheista huomaakin. Ja miten voisikaan ymmärtää. Se on jotain aivan täysin muuta kuin työ.

T. Itsekin kasvatusalalla

Ainakin sen ymmärtää helposti, että monet lapsia hankkineet katuvat äärettömästi tekoaan. Siitä pinteestä kun ei mitenkään pääse eroon, ja elämä on sitten mitä se on - ainakin sellaiset valittavat aivan hirveästi arjestaan. Jos ei kaduttaisi, niin ei kai olisi tarvetta valittaakaan jatkuvasti.

Siis häh? Millaisia kavereita sinulla on? Olen kahden lapsen isä, mutta en siis tunne ketään, joka olisi katunut lapsiaan! Sellainen tuntuu kyllä uskomattomalta asenteelta. Jollain on saattanut tulla ns. vahinkolapsi, mutta jälkikäteen sekään ei ole kaduttanut. Päinvastoin. Mutta aivan hämmästyttävä asenne on, jos "katuu äärettömästi". Onko näin pinnallisia idiootteja ihan oikeasti olemassa?

En tunne minäkään ketään.

Jotkut vaan tulkitsevat näin jos ihminen jolla on lapsia joskus huokaisee tai sanoo että onpa raskasta.

Eihän se sitä tarkoita että lapsia katuisi mutta tottakai joskus on väsynyt.

Siitähän oli joskus telkkarissakin ohjelma, jotain tyyliin ”lapset pilasivat elämäni”. Jos noin ajattelee, niin silloin varmaan katuu lapsiaan. Kyllä näitä on. Itse olen muutamalta kuullut, että jos olisivat tienneet mitä nyt tietävät, eivät välttämättä olisi lapsia tehneet. Eivät silti mistään hinnasta antaisi lapsiaan pois, rakastavat niitä, mutta näkevät nyt jälkijunassa myös kaiken sen mistä ovat luopuneet lastensa takia. Lähinnä tätä siis kuullut eläkeiän kynnyksellä olevilta naisilta, joiden lapset ovat jo aikuisia. Aika monet ovat tehneet lapsensa sen verran nuorina, että se mitä itse haluaa on ollut vielä hakusessa. Ovat sitten tyytyneet toisenlaiseen elämään kuin mitä olisivat oikeastaan halunneet, lasten takia.

Minä kuulin äidiltäni tuon, että ei olisi tehnyt lapsia, jos nyt saisi päättää. Rakasti lapsiaan, kyse ei ollut siitä. Mutta lasten takia oli pitkään huonossa liitossa (isä oli meille lapsille hyvä isä, vanhempien parisuhde vaan oli vaikea), ja luopui kaikista ”taiteilijaelämää” haaveista, jotta lapsilla olisi vakaa ja taloudellisesti turvallinen koti. Äiti oli oikeastaan koko elämänsä onneton, koska ei koskaan päässyt ns toteuttamaan itseään, olemaan se, kuka oikeasti oli. Eikä siis syyttänyt lapsia elämänsä pilaamisesta, ymmärsi vaan, että ehkä toisenlainen elämä olisi ollutkin hänelle itselleen onnellisempi. Sellaiselle ihmiselle jonka koko elämän tavoite ja tarkoitus on olla äiti/isä, ei varmasti tulisi tuollaiset ajatukset mieleenkään.

Vastaavasti olen kuullut muutaman ihmisen katuvan sitä ettei tehnyt lapsia.

Pari heistä katui tekemäänsä aborttia kun ei sitten saanut lapsia myöhemmin.

Tämähän nyt on vähän sellainen juttu että ei voi tietää miten elämä olisi mennyt jos olisi / ei olisi saanut lapsia.

Jos kokee ettei ole päässyt toteuttamaan itseään, on syy kyllä muualla kuin siinä että on lapsia.

Aika monella kuuluisallakin taiteilijalla, urheilijalla , tieteilijällä yms , myös naisilla, on lapsia.

Mutta onhan se hyvä tekosyy kun ei ole tehnyt elämässään sitä mistä on haaveillut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää. 

Tökeröä.

Minä sanon uusille lapsituttaville näin: "Mun nimi on "Maija", mikä sun nimi on?" Siinä yleensä selviää sitten sukupuolikin, jos se on askarruttanut.

Eli puhun sille lapselle, koska on epäkohteliasta kahden puhua kolmannesta läsnäolevasta, niin kuin hän olisi jokin ymmärtämätön esine - iästä riippumatta.

Vaunuissa makoilevasta vauvasta voi kysyä, koska hän ei vielä osaa nimeään sanoa.

Sukupuolineutraalina aikakautena  vaikea tietää onko joku tyttö tai poika...

Eihän sukupuolta saa olettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsi on lahja! kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

Sori nyt vaan mutta lapseton ei ymmärrä vanhemmuudesta mitään. Sen kyllä aina puheista huomaakin. Ja miten voisikaan ymmärtää. Se on jotain aivan täysin muuta kuin työ.

T. Itsekin kasvatusalalla

Ainakin sen ymmärtää helposti, että monet lapsia hankkineet katuvat äärettömästi tekoaan. Siitä pinteestä kun ei mitenkään pääse eroon, ja elämä on sitten mitä se on - ainakin sellaiset valittavat aivan hirveästi arjestaan. Jos ei kaduttaisi, niin ei kai olisi tarvetta valittaakaan jatkuvasti.

Siis häh? Millaisia kavereita sinulla on? Olen kahden lapsen isä, mutta en siis tunne ketään, joka olisi katunut lapsiaan! Sellainen tuntuu kyllä uskomattomalta asenteelta. Jollain on saattanut tulla ns. vahinkolapsi, mutta jälkikäteen sekään ei ole kaduttanut. Päinvastoin. Mutta aivan hämmästyttävä asenne on, jos "katuu äärettömästi". Onko näin pinnallisia idiootteja ihan oikeasti olemassa?

En tunne minäkään ketään.

Jotkut vaan tulkitsevat näin jos ihminen jolla on lapsia joskus huokaisee tai sanoo että onpa raskasta.

Eihän se sitä tarkoita että lapsia katuisi mutta tottakai joskus on väsynyt.

Siitähän oli joskus telkkarissakin ohjelma, jotain tyyliin ”lapset pilasivat elämäni”. Jos noin ajattelee, niin silloin varmaan katuu lapsiaan. Kyllä näitä on. Itse olen muutamalta kuullut, että jos olisivat tienneet mitä nyt tietävät, eivät välttämättä olisi lapsia tehneet. Eivät silti mistään hinnasta antaisi lapsiaan pois, rakastavat niitä, mutta näkevät nyt jälkijunassa myös kaiken sen mistä ovat luopuneet lastensa takia. Lähinnä tätä siis kuullut eläkeiän kynnyksellä olevilta naisilta, joiden lapset ovat jo aikuisia. Aika monet ovat tehneet lapsensa sen verran nuorina, että se mitä itse haluaa on ollut vielä hakusessa. Ovat sitten tyytyneet toisenlaiseen elämään kuin mitä olisivat oikeastaan halunneet, lasten takia.

Minä kuulin äidiltäni tuon, että ei olisi tehnyt lapsia, jos nyt saisi päättää. Rakasti lapsiaan, kyse ei ollut siitä. Mutta lasten takia oli pitkään huonossa liitossa (isä oli meille lapsille hyvä isä, vanhempien parisuhde vaan oli vaikea), ja luopui kaikista ”taiteilijaelämää” haaveista, jotta lapsilla olisi vakaa ja taloudellisesti turvallinen koti. Äiti oli oikeastaan koko elämänsä onneton, koska ei koskaan päässyt ns toteuttamaan itseään, olemaan se, kuka oikeasti oli. Eikä siis syyttänyt lapsia elämänsä pilaamisesta, ymmärsi vaan, että ehkä toisenlainen elämä olisi ollutkin hänelle itselleen onnellisempi. Sellaiselle ihmiselle jonka koko elämän tavoite ja tarkoitus on olla äiti/isä, ei varmasti tulisi tuollaiset ajatukset mieleenkään.

Vastaavasti olen kuullut muutaman ihmisen katuvan sitä ettei tehnyt lapsia.

Pari heistä katui tekemäänsä aborttia kun ei sitten saanut lapsia myöhemmin.

Tämähän nyt on vähän sellainen juttu että ei voi tietää miten elämä olisi mennyt jos olisi / ei olisi saanut lapsia.

Jos kokee ettei ole päässyt toteuttamaan itseään, on syy kyllä muualla kuin siinä että on lapsia.

Aika monella kuuluisallakin taiteilijalla, urheilijalla , tieteilijällä yms , myös naisilla, on lapsia.

Mutta onhan se hyvä tekosyy kun ei ole tehnyt elämässään sitä mistä on haaveillut.

Ei se ole niin yksinkertaista. Kaikille ei yksinkertaisesti ole taloudellisesti mahdollista heittäytyä taiteilijoiksi vaikka kuinka olisi paloa. Rahaa on saatava jostain että saa lapsille ruokaa ja ehjät vaatteet. Se valinta olisi pitänyt tehdä ennen niitä lapsia, lapsien kanssa on paljon vaikeampaa heittää kaikki taloudelliset turvaverkot menemään.

Olimme olleet samassa työpaikassa noin puoli vuotta. Yleensä mulla aina piilarit, mutta kerran tulin rillit päässä töihin.

Ystävä tokaisi; ”kivat rillit, mutta kauheet pullonpohjalasit”. Juu, ei kiva kuulla - mulla paha likinäkö ... (-6 &-8)

Enpä ole sitten syksyn 2000 jälkeen töissä rillit päässä näyttäytynyt.

Vituttiko miten paljon kun sait tietää? Kysyi kollega kun kerroin että tyttö on tulossa. Vaikka supliikkimies olenkin niin siinä vaiheessa kyllä menin sanattomaks. Niin ja ei vituttanut, en toisaalta uskonut että mua nuoremmat saattaisi vielä ajatella noin

Kun sain keskenmenon (28-vuotiaana, opiskelut hoidettu, naimisissa ja käytännön asiat, kuten toimeentulo, ihan kunnossa ja lapsi erittäin toivottu) ystäväni sanoi, että en ollut sitten vielä valmis äitiyteen.

Kärsin lapsettomuudesta ja olin pitkään yrittänyt tulla raskaaksi. Ystäväni, joka tiesi tämän, totesi kerran ”lähetän sulle surunvalittelukortin jos tulet joskus raskaaksi”. Hänellä kun oli vaikeaa oman lapsensa kanssa. Samainen ystävä myös tarjosi omaa lastaan hoitoon kun puhuin siitä kuinka toivoisin saavani oman lapsen. Ihan kuin jonkun toisen lapsen hoitaminen auttaisi siinä tilanteessa yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen köyhästä yksinhuoltajaperheestä jossa raha oli aina tiukilla. Olin ehkä 10-11-vuotias ja oli kaunis aurinkoinen kesäpäivä, olin yksin kotona ja keittiön tasolla oli jotain kolikoita. Lähetin isälleni tekstiviestin että voinko ottaa tuosta rahaa ja käydä ostamassa jäätelön.

Vastausta ei kuulunut ja kun isäni tuli kotiin, huomasin lähettäneeni viestin väärään numeroon, koulukaverilleni. Seuraavana päivänä ”kaverini” kertoi naureskellen kaikille miten minun piti erikseen pyytää rahaa jäätelöön ja piti sitä aivan ratkiriemukkaana. Kyseessä oli mukavan keskiluokkainen tyttö joka sai niin paljon rahaa käyttöönsä ettei koskaan tarvinnut pyytää erikseen mitään. Kyseinen kaveri ei ollut edes vastannut viestiin kertoakseen että se oli tullut väärään numeroon, ilmeisesti oli vain naureskellut itsekseen. Muut kaverit yhtyivät naureskeluun koska suurin osa oli myös varakkaammista perheistä. Minua hävetti tuo meidän köyhyys ja vanhempien alkoholiongelmat jo niin paljon muutenkin että muistan tuon edelleen.

Olisin varmasti saanut isältäni luvan mutta tiesin että rahaa ei ollut koskaan paljon, eikä meillä muutenkaan ollut lupaa ottaa vanhemmilta rahaa noin vain, olkoonkin kolikoita. Sama kaveri myös pilkkasi ”perunanenääni” ja kuinka rumalta silmäni näyttivät kun kokeilin ripsiväriä ensimmäisen kerran. Nykyisin tekee someen sellaisia live laugh love -päivityksiä mutta kun olen pari kertaa tavannut hänet nyt aikuisena niin selkeästi empatia on edelleen vieras käsite.

Ohis mutta nämä live love laugh -tyypit ovat minunkin kokemuksen mukaan empatiakyvyttömiä teeskentelijöitä. Samoin Buddhaa jne. siteeraavat ja omien sanojensa mukaan toisten ihmisten energioita lukevat ovat aika raskaita ja pahimmillaan vähän luonnehäiriöisen oloisia. Enkä nyt tällä tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi oikeasti saada lohtua vaikka mietelauseista tai aistia tarkasti ihmisistä, millaisia nämä pohjimmiltaan ovat. Olen vain huomannut sen, että jos sitä omaa herkkyyttä, sydämellisyyttä ja ihmistuntemusta tuo joka paikassa kovasti esiin, niin yleensä kyseessä ei ole lainkaan tällainen ihminen. Somessa on helppo feikata ja moni menee myös lankaan. Silloin pääsee tuntemaan itsensä paremmaksi ihmiseksi.

Ylipäätään ihminen joka tuo kovaan ääneen esille jotain oletettua luonteenpiirrettään tai "hyvettään" on hämmästyttävän usein ihan jotain muuta. Täydellistä sokeutta omalle itselleen. Mullakin yksi kaveri aina alleviivaa omaa herkkyyttään ja empatiaansa, mutta ei se kyllä mitenkään konkreettisesti näy missään. Omasta mielestään on kovin läsnä lapsilleen, mutta sitäkään ei kyllä huomaa. Paljon puhetta, mutta vähän villoja...

Vierailija kirjoitti:

Vituttiko miten paljon kun sait tietää? Kysyi kollega kun kerroin että tyttö on tulossa. Vaikka supliikkimies olenkin niin siinä vaiheessa kyllä menin sanattomaks. Niin ja ei vituttanut, en toisaalta uskonut että mua nuoremmat saattaisi vielä ajatella noin

Järkyttävä loukkaus sekä sinua että lastasi kohtaan.

Kiinnostavaa myös tuollainen heitto, kun juuri luin, että Suomessa on miesylijäämää, eikä riitä nuorille miehille naisia.

Tyhmälle työkaverille olis voinut heittää jotain hänen kiinalaisesta ajatusmaailmastaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen köyhästä yksinhuoltajaperheestä jossa raha oli aina tiukilla. Olin ehkä 10-11-vuotias ja oli kaunis aurinkoinen kesäpäivä, olin yksin kotona ja keittiön tasolla oli jotain kolikoita. Lähetin isälleni tekstiviestin että voinko ottaa tuosta rahaa ja käydä ostamassa jäätelön.

Vastausta ei kuulunut ja kun isäni tuli kotiin, huomasin lähettäneeni viestin väärään numeroon, koulukaverilleni. Seuraavana päivänä ”kaverini” kertoi naureskellen kaikille miten minun piti erikseen pyytää rahaa jäätelöön ja piti sitä aivan ratkiriemukkaana. Kyseessä oli mukavan keskiluokkainen tyttö joka sai niin paljon rahaa käyttöönsä ettei koskaan tarvinnut pyytää erikseen mitään. Kyseinen kaveri ei ollut edes vastannut viestiin kertoakseen että se oli tullut väärään numeroon, ilmeisesti oli vain naureskellut itsekseen. Muut kaverit yhtyivät naureskeluun koska suurin osa oli myös varakkaammista perheistä. Minua hävetti tuo meidän köyhyys ja vanhempien alkoholiongelmat jo niin paljon muutenkin että muistan tuon edelleen.

Olisin varmasti saanut isältäni luvan mutta tiesin että rahaa ei ollut koskaan paljon, eikä meillä muutenkaan ollut lupaa ottaa vanhemmilta rahaa noin vain, olkoonkin kolikoita. Sama kaveri myös pilkkasi ”perunanenääni” ja kuinka rumalta silmäni näyttivät kun kokeilin ripsiväriä ensimmäisen kerran. Nykyisin tekee someen sellaisia live laugh love -päivityksiä mutta kun olen pari kertaa tavannut hänet nyt aikuisena niin selkeästi empatia on edelleen vieras käsite.

Ohis mutta nämä live love laugh -tyypit ovat minunkin kokemuksen mukaan empatiakyvyttömiä teeskentelijöitä. Samoin Buddhaa jne. siteeraavat ja omien sanojensa mukaan toisten ihmisten energioita lukevat ovat aika raskaita ja pahimmillaan vähän luonnehäiriöisen oloisia. Enkä nyt tällä tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi oikeasti saada lohtua vaikka mietelauseista tai aistia tarkasti ihmisistä, millaisia nämä pohjimmiltaan ovat. Olen vain huomannut sen, että jos sitä omaa herkkyyttä, sydämellisyyttä ja ihmistuntemusta tuo joka paikassa kovasti esiin, niin yleensä kyseessä ei ole lainkaan tällainen ihminen. Somessa on helppo feikata ja moni menee myös lankaan. Silloin pääsee tuntemaan itsensä paremmaksi ihmiseksi.

Ylipäätään ihminen joka tuo kovaan ääneen esille jotain oletettua luonteenpiirrettään tai "hyvettään" on hämmästyttävän usein ihan jotain muuta. Täydellistä sokeutta omalle itselleen. Mullakin yksi kaveri aina alleviivaa omaa herkkyyttään ja empatiaansa, mutta ei se kyllä mitenkään konkreettisesti näy missään. Omasta mielestään on kovin läsnä lapsilleen, mutta sitäkään ei kyllä huomaa. Paljon puhetta, mutta vähän villoja...

Minulla oli kerran juuri tuollainen työkaveri. Kovasti korosti olevansa empaattinen ja pitävänsä ihmisistä mutta puheen tasolle se jäikin. Olin tuolloin aika nuori ja jotkut asiakkaat yrittivät hanakasti kyseenalaistaa minua, niin tämä työkaveri lähti "huumorilla" heidän ilkkumiseensa ja vähättelyynsä mukaan. Tämä siis sieltä törkeimmästä päästä, kyllä häneltä pääsi vaikka mitä töksäytyksiäkin suusta mutta niitä tuli niin paljon, että ovat jo unohtuneet :D Lähti sittemmin muistaakseni opiskelemaan taideterapeutiksi tms. En koskaan menisi hänen kaltaisensa terapeutin vastaanotolle mutta joku pahaa-aavistamaton on hyvinkin voinut mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsi on lahja! kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

Sori nyt vaan mutta lapseton ei ymmärrä vanhemmuudesta mitään. Sen kyllä aina puheista huomaakin. Ja miten voisikaan ymmärtää. Se on jotain aivan täysin muuta kuin työ.

T. Itsekin kasvatusalalla

Ainakin sen ymmärtää helposti, että monet lapsia hankkineet katuvat äärettömästi tekoaan. Siitä pinteestä kun ei mitenkään pääse eroon, ja elämä on sitten mitä se on - ainakin sellaiset valittavat aivan hirveästi arjestaan. Jos ei kaduttaisi, niin ei kai olisi tarvetta valittaakaan jatkuvasti.

Siis häh? Millaisia kavereita sinulla on? Olen kahden lapsen isä, mutta en siis tunne ketään, joka olisi katunut lapsiaan! Sellainen tuntuu kyllä uskomattomalta asenteelta. Jollain on saattanut tulla ns. vahinkolapsi, mutta jälkikäteen sekään ei ole kaduttanut. Päinvastoin. Mutta aivan hämmästyttävä asenne on, jos "katuu äärettömästi". Onko näin pinnallisia idiootteja ihan oikeasti olemassa?

En tunne minäkään ketään.

Jotkut vaan tulkitsevat näin jos ihminen jolla on lapsia joskus huokaisee tai sanoo että onpa raskasta.

Eihän se sitä tarkoita että lapsia katuisi mutta tottakai joskus on väsynyt.

Siitähän oli joskus telkkarissakin ohjelma, jotain tyyliin ”lapset pilasivat elämäni”. Jos noin ajattelee, niin silloin varmaan katuu lapsiaan. Kyllä näitä on. Itse olen muutamalta kuullut, että jos olisivat tienneet mitä nyt tietävät, eivät välttämättä olisi lapsia tehneet. Eivät silti mistään hinnasta antaisi lapsiaan pois, rakastavat niitä, mutta näkevät nyt jälkijunassa myös kaiken sen mistä ovat luopuneet lastensa takia. Lähinnä tätä siis kuullut eläkeiän kynnyksellä olevilta naisilta, joiden lapset ovat jo aikuisia. Aika monet ovat tehneet lapsensa sen verran nuorina, että se mitä itse haluaa on ollut vielä hakusessa. Ovat sitten tyytyneet toisenlaiseen elämään kuin mitä olisivat oikeastaan halunneet, lasten takia.

Minä kuulin äidiltäni tuon, että ei olisi tehnyt lapsia, jos nyt saisi päättää. Rakasti lapsiaan, kyse ei ollut siitä. Mutta lasten takia oli pitkään huonossa liitossa (isä oli meille lapsille hyvä isä, vanhempien parisuhde vaan oli vaikea), ja luopui kaikista ”taiteilijaelämää” haaveista, jotta lapsilla olisi vakaa ja taloudellisesti turvallinen koti. Äiti oli oikeastaan koko elämänsä onneton, koska ei koskaan päässyt ns toteuttamaan itseään, olemaan se, kuka oikeasti oli. Eikä siis syyttänyt lapsia elämänsä pilaamisesta, ymmärsi vaan, että ehkä toisenlainen elämä olisi ollutkin hänelle itselleen onnellisempi. Sellaiselle ihmiselle jonka koko elämän tavoite ja tarkoitus on olla äiti/isä, ei varmasti tulisi tuollaiset ajatukset mieleenkään.

Vastaavasti olen kuullut muutaman ihmisen katuvan sitä ettei tehnyt lapsia.

Pari heistä katui tekemäänsä aborttia kun ei sitten saanut lapsia myöhemmin.

Tämähän nyt on vähän sellainen juttu että ei voi tietää miten elämä olisi mennyt jos olisi / ei olisi saanut lapsia.

Jos kokee ettei ole päässyt toteuttamaan itseään, on syy kyllä muualla kuin siinä että on lapsia.

Aika monella kuuluisallakin taiteilijalla, urheilijalla , tieteilijällä yms , myös naisilla, on lapsia.

Mutta onhan se hyvä tekosyy kun ei ole tehnyt elämässään sitä mistä on haaveillut.

Ei se ole niin yksinkertaista. Kaikille ei yksinkertaisesti ole taloudellisesti mahdollista heittäytyä taiteilijoiksi vaikka kuinka olisi paloa. Rahaa on saatava jostain että saa lapsille ruokaa ja ehjät vaatteet. Se valinta olisi pitänyt tehdä ennen niitä lapsia, lapsien kanssa on paljon vaikeampaa heittää kaikki taloudelliset turvaverkot menemään.

Yksinkertaista ei varmasti ole, lasten tai edes ilman.

Mutta siltikin väitän että lapsia on hyvin helppo pitää syynä siihen että elämä menee jotenkin " pieleen" .

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kanssa niitä, jotka ei huomaa kun toinen käy kampaajalla, laihtuu, lihoo, vaihtaa silmälaseja.. Jotenkin itselle epäoleellisia asioita, vaikka sille ketä muutos koskee saattaa olla tärkeääkin. Itse useimmiten sanon jotain että ”no katos vaan, onpa kiva/hienoa tms.” Eli en siis käytännössä vastaa että huomasinko, esitän vaan että huomasin kun asia tuotiin esille.

Itselle pahin tölväisy liittyy myös lapsiin, olen siis vela. Työkaveri joskus sanoi, että ”ethän sinä elämästä mitään ymmärrä, kun ei sulla ole lapsia”. Siinä kohtaa meinasi nousta savu korvista. Ymmärrän kyllä että en välttämättä voi käsittää ihan sitä vanhemmuuden syvintä olemusta, mutta että en ymmärrä ELÄMÄSTÄ mitään?? Siis koko elämästä? Koska mulla ei ole lapsia, ei omat onnet tai vastoinkäymiset, läheisten kuolemat tai mikään muukaan voi mulle mitään opettaa? Vain lapsen saamisen kautta ihminen koko elämän ja kuoleman kirjosta jotain alkaa ymmärtää? Toki tämä sama ihminen vähän myöhemmin ihmetteli että mitähän pitäisi tehdä kun koira on nyt pari päivää oksentanut verta eikä syö.. Mitä jos veisit vaikka eläinlääkärille?

Vajaaälyinen ja heikkolahjainen idiootti kaverisi selkeästi kuvittelee että muut ihmiset ovat kuin hänkin. Ennen lapsia hän oli aivottoman ameeban tasolla, ja kykeni vain ölisemään ja ulostamaan housuunsa. Kun hän sai lapsen niin hän joutui vähän ottamaan jostain vastuuta. Hän tietenkin luulee nyt olevansa joku suuri nero ja valaistunut yliälykäs viisasten viisas, ja kuvittelee että sinä olet samanlainen mitä hän ennen lapsiaan.

"Ei toi mikään raiskaus ole",

hörähti kaverini kun kuuli, että hänen panonsa oli tunkenut sormensa sisääni kun nukuin yhteisen baari-illan päätteeksi tämän kaverini luona. Tosiaan siis sivuutti koko asian naureskellen ja vaihtoi puheenaihetta.

Hmm.. No esim " Olet komea ja rakas, mutta hieman mulkku välillä.."

Enoni tölväisi kuuluvasti kun kävelin olohuoneen poikki: - Mitää yks nilkuttaa?!

Olin kolmetoista ja sairastunut nivelreumaan.

Kaveri sanoi: ” Ei voi tietää mitään äitiydestä ennenkuin on saanut tyttären”. Minulla kolme poikaa, mielestäni tiesin jotain äitiydestä.

Olin juuri kertonut ystävälleni abortista, jonka jouduin nuorena tekemään, koska minusta ei ollut äidiksi. Kerroin traumoista, jotka kokemus jätti. Hän sitten kahvipöydässä puhui abortin tehneistä naisista sanoin "en mä nyt ainakaan omaa lastani tappaisi". Kyllä kirpaisi.

Tölväisyjä siitä, kun hitaammin kuljen, kun sairastuin..."etkö pääse nopeammin" tai "kylläpä hitaasti etenet". Ystäviä....oon nää jättänyt pois elämästä.