Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Minäkään en huomaa, jos jollakin on uusi vaate tai tukka. Jos huomaan, en välttämättä kommentoi mitenkään. Yhden kaverin tukkatyyli/väri vaihtui useasti, niin siihen tuli kommentoitua jotain. Kaveri oli muutenkin mainitsi usein "kato mul on uudet kengät, eiks oo hienot". Sama vaatteiden ym kanssa ja selitti aina mistä osti ja kuinka paljon maksoi. Usein kommentoi muidenkin ulkonäköä. Positiivisesti kuitenkin. Minulta kysyi usein, oliko minulla uusi paita päällä ja totesi "kiva" jälkeenpäin. Vaatteeni saattoivat olla kauankin käyttämättöminä kaapissa, joten olivat "uusia". 😀 Jos joku ottaisi laihtumisensa puheeksi, niin kyllä silloin kehuisin, mutta en sanoisi, että "enpäs huomannutkaan", vaikka en olisi huomannukaan.

Töissä puhuttiin kahvitauolla niitä näitä. Työkaveri vaihtoi yllättäen puheenaihetta tähän tapaan:

-Asiasta toiseen, kauanko sinulla on ollut tekohampaat?

Tunnelma kieltämättä hieman latistui..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

(Entinen) paras ystäväni totesi esikoisen saatuaan, että hän valitsee kummin lapselle sisaruksistaan, kun "hänellä niitä sisaruksia sentään on". Oma ainoa sisarukseni oli kuollut traagisesti pari vuotta aiemmin.

Myös pari muuta kaveria ovat töräyttäneet jotakin tyyliin "en osaisi kuvitella miten hirveää olisi jos ei olisi sisaruksia!"[/

Miksi on jotenkin loukkaavaa, jos sanoo ettei osaa kuvitella miten hirveää olisi, jos ei olisi sisaruksia? Mä menetin oman veljeni pari vuotta sitten enkä todellakaan ole loukkaantunut tuollaisesta. Sehän kertoo vain totuuden ja sen että se on niin hirveää ettei sitä pysty edes kuvittelemaan. Muutenkin tosi vaikea jutella ihmisten kanssa ketkä menettäneet läheisensä/läheisiä, joten mä en ainakaan loukkaannu kovin helposti tai mieti et tuokin sanoi tuon nyt tosi negatiivisesti tai tyhmästi. Harva kuitenkaan yrittää tahallaan loukata läheisensä menettänyttä.

Ehkä jotain tilannetajua peräänkulutetaan? On eri asia jos tapahtuneesta on vasta hetki mennyt?

Mun lapsella oli ongelmia koulussa teini-iässä, ja muutoinkin hänen elämänsä meni yhteen väliin ihan mahdottomaksi. olin täysin neuvoton, ja lastensuojelun/poliisin kanssa tekemisissä vähän väliä. Lopulta lapsi myös sijoitettiin hänen oman etunsa nimissä. Olin tietenkin ihan rikki asian johdosta, joten kaverini päätti lohduttaa että onneksi hänen pirkkopetterinsä on hieno ja kunnollinen lapsi, eikä lapsukaisesta ole ollut ikinä mitään ongelmia. Kun olisin itse tarvinnut tukea niin tämä kaveri vaihtoi aina puheenaihetta, jopa kesken lauseeni siihen mitä vaatteita hän oli tilannut nettikaupasta.

Tämä lapsensa oli tuolloin 10v. Nyt kun pirkkopetterinsä on 14v, ja ei käy koulua, pelaa vaan huoneessaan mykkänä, niin kaverini ei halua olla minun kanssani enää missään tekemisissä, eikä kehdannut edes kertoa lapsensa ongelmista. En kyllä ihmettele.

Oma lapseni sen sijaan on jo täysi-ikäinen ja pärjää hyvin omillaan, sekä on aivan ihana nuori aikuinen ja välimme ovat hyvät ja lämpimät.

Niin ne elämäntilanteet vaihtelee. Koskaan et voi tietää milloin jotain sattuu omalle kohdallesi, älä siis koskaan ylpistele, vaan suhtaudu muihin ja heidän elämäänsä hyväksyvästi.

Vierailija kirjoitti:

Ystävä sanoi minun olevan ylisuojeleva vauvaani kohtaan. Kommentti ei loukannut, mutta en itse sanoisi noin kenellekään, vaikka mielessäni miettisinkin. Jokainen kuitenkin kokee vauvavuonna hormonimyrskyt ja suojelunhalun omalla tavalllaan ja menee aikaa ennen kuin mieli tasaantuu. Oli ollut tätä mieltä jo kauan, mutta koskaan ei tarkalleen selvinnyt, mistä hän näin päätteli. Kyselin kyllä muiltakin, että oikeastiko käyttäydyn niin ja olivat yhtä hämillään. Kaikki saivat kuitenkin pitää vauvaa sylissään, syöttää, leikittää ym. Ehkä se oli jotain mitä en itse tiedostanut.

Älä nyt, mun ÄITI ei antanut mun pitää sisaren vauvaa sylissä kun jos vaikka pudotan sen. Tuossa vaiheessa mulla oli 18, 14, ja 10-vuotiaat lapset. Ilmeisesti en siis enää muistanut miten vauvoja pidetään sylissä, tai olin muuten kaltoinkohdellut omia lapsiani. Nyt naurattaa, silloin ei, kun oli monta ihmistä kuulemassa nämä hänen epäilyksensä.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin kaverini luona juhlissa, hänen miehensä mollasi yhtäkkiä ohimennen puolisoani, joka ei ollut paikalla. Kaverin mies, joka on ollut kuvioissa mukana varmaan 15 vuotta, eli hyvin tuttu mulle ja puolisolleni, kysyi kaikkien edessä ihan rennosti rupatellen minulta että "niin sä siis todella tykkäät siitä Jussista (puolisoni). Mä en kyllä tykkää siitä, mun mielestä se ei oo kiva tyyppi".

Oli to-del-la vaivaannuttavaa, kaikki oli hetken hiljaa ja sitten aloin jotenkin sössöttämään että "niin... siis... no tietysti tykkään".. enkä osannut sanoa että mitä hittoa urpo, ei noin saa sanoa, oletko sä neljävuotias?!?

Tuosta on jo vuosia, mutta se kyllä muutti meidän välit ja hetken jopa vaikutti mun ja kaverin väleihin niin että otin etäisyyttä. Oon niin vässykkä etten oo koskaan ottanut asiaa puheeksi, enkä edes kertonut puolisolleni, koska tiedän miten syvästi hän tulisi tuosta surulliseksi.

Olin ollut puolisoni kanssa jo silloin yli viisi vuotta yhdessä. Hän on ihana tyyppi, mutta vähän asperger ja vetäytyy pois sosiaalisista tilanteista ja ei ole mikään sulava keskustelija, kuten kaverini mies. Varmaan siksi "ei tykkää".

Tästä tuli mieleeni eräs pöytäkeskustelu. Paikalla minä, miespuolinen kaverini x2, ja 1 naiskaverini ja minä. Mieheni ei ollut paikalla, niin toinen miehistä alkoi ihan yllättäen mukaleikillään arvostelemaan miestäni, että hän ei ole kovin älykäs, ja ulkonäkökin on huono. hehheh, nauroivat kaikki, vitsillä kun mies heitti. Jatkoi vielä kerran, ja toisenkin, varsinkin tämä nainen oikein kihersi. Heitin sitten ihan samalla tasolla tämän miehen naisystävästä herjaa, niin mies loukkaantui, ja tämä nainen suuttui, että heihei, et voi puhua toisesta noin! Kysyin eikö hän ollut 10 sekuntia sitten paikall, kun minun miehestäni vitsiä heitettiin, ja sinä siinä oikein eniten kihersit.

Vierailija kirjoitti:

Kaksi henkilöä, joiden kanssa samassa porukassa vielä vietin joskus aikaa, ovat poikaystävälleni haukkuneet minua rumaksi. En tiedä, minkä ihmeen takia, varsinkin kun oltiin ”kavereita”, ja kyllähän nuo mielessä on vieläkin eikä näin syömishäiriötä oireilevaa henkilöä auta yhtään.

Muistan myös, kun kutosluokalla mun ”kaveri” jonka kanssa olin aina koulussa, haukkui minkä ehti. En tiedä, miksi vietin hänen kanssaan aikaa, mutta onko siinä iässä kovin järkeväkään.. Esim. jotain että menen autolla kotiin (en edes mennyt aina, ja mitä se hänelle kuuluu) koska olen niin lihava etten jaksa kävellä.. en ole koskaan ollut ylipainoinen. Kerroin myöskin yhdestä toisesta, joka oli rumaksi haukkunut, ja hän nauroi sillekin, okei.

Ja viimeiseksi, joskus rippileirillä oli oma luokkalaiseni sekä eri koulusta oleva tyttö, jonka luokkalaiseni tunsi. Tämä tuntemattomampi tyttö vitsillä heitti minusta (ja kaikista, sitä en ottanut pahalla) jotain ”pahaa” mutta hauskaa, enkä ottanut sitä itseeni. Luokkalaiseni sen sijaan otti tämän tosissaan, ja kommentoi jotain että niin häntäkin v * tuttaa luokassa kun en osaa mitään ja olen niin ärsyttävä. Todellisuudessa hän siis ei ole ikinä mitenkään haukkunut minua kuin tuolloin, vaan aina kehunut positiivisuuttani.

Oho, tulipa sellainen kuva, että olen niin kauhea ihminen, kun haukkuja niin paljon. Noh..

oman tyttäeni kohdalla tuonkaltainen käytös "kavereilta" johtui kateudesta. Vaikka itse sanonkin, niin tytär oli kyllä poikkeuksellisen kaunis ja soma lapsena ja nuorenaa, ja toki vielä näin aikuisenakin, mutta meikillähän tuota tasoitellaan sitten kun siihen opitaan. Oma lapseni ei ole koskaan meikannut eikä värjännyt hiuksiaan. Nyt ikää 22v.

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Olin viimeisilläni raskaana samaan aikaan kuin sukulaiseni ja meidän molempien läsnäollessa hänen anoppinsa kehuskeli minua että ei ole sinulle tullut raskauskiloja, tuo 'Milla' on ihan pöhöttynyt. Minun mielestäni todella törkeää, tuli paha mieli Millan puolesta...

Edellisestä tuli mieleen pappa joka kaupungilla tuli juttelemaan. Kertoi aluksi että on vähän yksinäinen ja siinä empatiseerasin. Sitten yks kaks alkoi haukkumaan kuinka ihmiset on nykyään niin läskejä, ja vieressä seisoskeli joku ylipainoinen mies. Enpä yhtään enää ihmetellyt miksi tämä pappa kärsi yksinäisyydestä, ja lakkasin juttelemasta hänen kanssaan enää kunnolla siinä. Teki sen varmasti tahallaan, kyllä se lihava kuuli tuon luultavasti.

Vierailija kirjoitti:

Edellisestä tuli mieleen pappa joka kaupungilla tuli juttelemaan. Kertoi aluksi että on vähän yksinäinen ja siinä empatiseerasin. Sitten yks kaks alkoi haukkumaan kuinka ihmiset on nykyään niin läskejä, ja vieressä seisoskeli joku ylipainoinen mies. Enpä yhtään enää ihmetellyt miksi tämä pappa kärsi yksinäisyydestä, ja lakkasin juttelemasta hänen kanssaan enää kunnolla siinä. Teki sen varmasti tahallaan, kyllä se lihava kuuli tuon luultavasti.

On muuten tosi yleistä näillä yksinäisyyttään valittelevilla vanhemman polven ihmisillä, että mitään suodatinta heillä ei sanomistensa suhteen ole. Kaikki möläytetään pihalle sen kummempia ajattelematta ja aina kaikesta/kaikista on pelkkää negatiivista sanottavaa. En usko, että kaikkien heidän kohdalla olisi muistisairaudestakaan kyse, koska monet ovat virkeitä, terveitä, omatoimisia ja hoksaavia. Sitä eivät vain hoksaa, että nykyään "poikkeavien" haukkuminen ja muu ilkeäsävyinen puhe ei ole normaalia rupattelua, vaikka itse ovat ehkä siihen aikoinaan omissa ympyröissään kasvaneet.

Olimme ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja kävelimme välitunnilta luokkaa kohti parhaan ystäväni kanssa. Hän katsoi minua päästä varpaisiin ja tokaisi, ettei minulle kyllä sovi farkut. Käytin seuraavan kerran farkkuja yläasteella. Ja ymmärrän kyllä, että olimme lapsia, mutta silti jäi epävarmaa ja ujoa pientä minua vaivaamaan. 

Samainen ystävä myös iski ihastukseni/säätöni. Minulla oli siis yläasteella säätöä erään pojan kanssa ja puhuimme paljon netissä ja ystäväni tottakai tiesi, miten ihastunut olin tähän poikaan. Myös ystäväni alkoi juttelemaan tälle pojalle ja parin viikon sisällä poika hiljeni minua kohtaan enemmän ja enemmän. Lopulta sain selville, että heillä oli juttua, mutta en sanonut mitään. Kuitenkin parin päivän päästä ystäväni tokaisi minulle, että säkin varmaan tiiät, että me ollaan 'Samin' kans nykyään, et ei sua varmaan haittaa? Ja hymyili oikein maireasti vielä päälle. Vastasin vain, että siltä näyttää ja lähdin itkien kotiin. 

Ei olla oltu enää vuosiin yhteyksissä, enkä halua missään nimessä, vaikka hän oli ilmeisen halukas. Pelkään edelleen, jos ystävystyisimme uudelleen, että hän yrittäisi iskeä minun nykyistä puolisoani. 

Läheinen lapsuuden- ja nuoruudenystäväni hoki minulle usein, että olen niin hemmetin tyhmä, hidas ja hidasälyinen. Minusta tuli lääkäri ja lisäksi minulla on toinenkin akateeminen tutkinto. Tällä ystävälläni ei ole mitään peruskoulun jälkeistä tutkintoa.

Sen näet toisessa, mitä itse olet.

Läheisin ystäväni lapsuudesta saakka tapasi minut ja miesystävän ekaa kertaa sitten suhteen julkistuksen ja veti minut sivuun vakavana kertoakseen, ettei voisi koskaan tapailla miestä, jolla on "tuollainen leuka."

Miehellä on siis leuassa sellainen pieni kuoppa - samanlainen kuin ystävällä itsellään!!

En osannut oikein loukkaantua tuosta möläytyksestä, kun en ymmärtänyt mitä ihmettä hän yritti saavuttaa sanomalla noin. Mutta silti jäi kaivelemaan ja hämmentämään kymmeneksi vuodeksi. Teoriat tervetulleita.

Kateusko vai mikä saa ns. "ystävän" vuosien saatossa ,eka luokalta asti tunnettu jo yli 50 vuotta, yhä vaan piruilemaan, katsomaan alhaiseksi ihmiseksi, puhumaan vähättelevään sävyyn ym. ja kuitenkin samankaltaisista oloista, yhtään toista parempi...töitä tehty ym. perhe hoidettu.

Ikinä en ole hänelle mitään sanonut tai tehnyt, mistä ois varaa hämmentää.

Koulukaveri.

Hän töissä, minä jäin sairaseläkkeelle.varsinkin sen jälkeen

lisääntyi aliarviointi ym.

Aikoinaan erosin, puhui mulle ilkeesti. Sen jälkeen en oo käynyt hänen luonaan tai häntä kutsunut kylään (yli 20 vuotta). Nähdään , niin tervehdin ja jotain ar471kisia kuulumisia, en enempää vaikka utelee. Ihmettelen, en reakoi.

" Haluan työkumppaniksi ihmisen joka tietää ja osaa vähemmän kuin minä...." Kuukaudenpäästä " Tule töihin kanssani. Se olisi hienoa!"

Pienet tissini ovat aiheuttaneet monissa ihmisissä ihmetystä kautta aikojen. Olen siis aina ollut todella hoikka ja rintani ovat olleet pienet eivätkä tästä tule kasvamaan. Lapsiakaan en halua, eli sekään ei tähän "ongelmaan" auttaisi :) 

Kronologisessa järjestyksessä:

- veljeni vaimo (todella töykeä ihminen, nykyään onneksi ex) oli raskaana, jonka myötä oli saanut hieman lisäkiloja ja toki rinnatkin olivat siinä kasvaneet. Huomautti minulle ihan ohimennen, että hankkiutuisit raskaaksi, niin saisit sinäkin tissit.

- ent. poikaystäväni vuosien takaa ihaili kroppaani ja sanoi, että onneksi sulla ei kuitenkaan ole tissejä, muuten olisit "liian kuuma." Kai tuo oli tarkoitettu kehuksi, mutta aika paska fiilis siitä jäi silti.

- toinen entinen poikaystäväni vitsaili, että mennäänkö tuonne hankkimaan sulle tissit (ajoimme plastiikkakirurgin vastaanoton ohi).

- selitin kämppikselleni (nainen) juuri kuinka olin aamulla tokkurassa vaihtanut vaatteita verhot auki. Huoneestani siis hyvät näkymät vastakkaisen talon asukkaille. Kämppis rehahti nauruun ja sanoi, että no onneksi ei ole juuri mitään nähtävää, samalla rintamustani vilkuillen.

- toinen kaverini rupesi illanistujaisissa suureen ääneen selittämään, kuinka miehet tykkäävät rehevistä naisista joilla on kivat tissit. Olimme siis minun asunnollani. "Keskustelu" käytiin niin, että kaveri jauhoi aiheesta ja osoitti kommenttinsa minulle. En muista, mitä kakistelin vastaukseksi, koin tilanteen loukkaavana ja asiattomana. Postasi myös feseen jonkun "hupisivuston" listan, jossa käytiin läpi syitä, miksi miesten mielestä isommat naiset ovat viehättävämpiä. Tägäsi minut tähän jostain syystä. En tiedä, kuinka minun olisi tullut tähän reagoida? Myötäillä, että juu näinhän se on, harmi että minä se vaan olen tällainen lauta luuviulu?

Näitä olisi varmaan enemmänkin, jostain syystä tissini siis ovat monen ihmisen mieltä painaneet (eivät onneksi selkääni, hah hah). Monien vuosien paskaa itsetuntoa nämä kommentoijat edesauttoivat, nyt kolmevitosena ei onneksi enää kiinnosta kommentit olemattomista daisareistani... 

Vierailija kirjoitti:

Pidin kimppakämppää pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Hänellä oli työkiireitä ja päätin, että laitan ruokaa meille molemmille. Hän pääsee heti iltavuoron jälkeen syömään.

Olin vielä laittamassa ruokaa, kun kaveri tulee kotiin ja tölväisee huutaa, että "Mitäs paskaa se Sanna täällä laittaa?"

Samaan hengenvetoon menee jääkaapille, nakkaa sinne juuston ja huutaa "Ja et sitten syö tätä juustoa!" En ollut ennenkään syönyt hänen juustojaan.

No, mutta, olikin vähän erikoisempi kaveri. Hänen mielestään minun ollessa työttömänä kaikki kimppakämpän kotityöt kuuluvat minulle. Ei mitään vuorottelua, vaan Sanna työttömänä kotona ollessa tekee kaiken imuroinnista saunan pesuun. Tiskaa myös kämppiksen ja tämän poikaystävän sotkemat astiat viiden ruokalajin kokkaamisen jäljiltä. 

Ja sinäkö tiskasit?

Mulle tokaisi työkaveri (nainen) että "kyllä se sun lapsi nyt unohtuu" kun olin vuosien sinkkuna olon jälkeen löytänyt uuden rakkauden. Onneksi sain heti sanottua hänelle että nyt sanoi asiatonta ja loukkaavaa tekstiä. 

Vierailija kirjoitti:

Läheinen lapsuuden- ja nuoruudenystäväni hoki minulle usein, että olen niin hemmetin tyhmä, hidas ja hidasälyinen. Minusta tuli lääkäri ja lisäksi minulla on toinenkin akateeminen tutkinto. Tällä ystävälläni ei ole mitään peruskoulun jälkeistä tutkintoa.

Sen näet toisessa, mitä itse olet.

Näitkö ystävässäsi aikoinaan tulevan lääkärin?

Olin erään sukulaisen perhejuhlissa.

Tuon perheen isoisä oli saanut parantumattoman syövän diagnoosin ja oli alkanut miettiä uskonasioita vakavasti varmaankin ensimmäistä kertaa elämässään.

Hän piti pienen puheen nuorelle päivänsankarille ja toivotti tälle onnea elämän varrelle.

Sanoi lopuksi että on itse pian menossa Taivaan kotiin.

Poikansa sanoi ihan ääneen että " mistäs tiedät että sinä pääset sinne".

Aiheutti kyllä ihan tyrmistyneen hiljaisuuden jota olisi voinut vaikka veitsellä leikata.

Toisella elinaikaa jäljellä muutama kuukausi ( kuten tultiin näkemään) ja toinen on niin " vitsikäs".