Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Vierailija kirjoitti:

kävin välillä yläkerran vähän yksinkertaisella ja alkoholisoituneella, tutun miehen luona joka halusi joskus olla ihan omissa oloissaan. sanoi kerran että ei tarvi tulla soittelee ovikelloa ellei joku ala leipomaan.

jos joku ihmettelee niin leipominen tarkoittaa myös pahoinpitelyä.

Siis mä ymmärsin tuon niin, että haluis nyt olla rauhassa, mutta apua saa tulla pyytämään, jos joku käy kimppuun. Eihän tuo nyt kauhean paha tölväisy ollut?

Mun "ystävä" sanoi mulle, kun yrittivät toista lastaan ja me oltiin kauan yritetty endimmäistä, että 'Vasta jos on ennestään lapsi voi tietää miltä se vauvankaipuu tuntuu'. No edelleen meillä ei ole edes sitä yhtä.

Äitini ja siskoni tokaisi minulle myös että koska meinaan aloittaa oikeat työt ja lopettaa naurettavan ravintolatyöni, eihän siinä ole mitään järkeä tehdä töitä viikonloppuisin ja varsinkaan öisin.

Oli pakko sitten todeta että en valitettavasti ole kiinnostunut ysistä viiteen duuneista, ja muutenkin sillä hetkellä ne "naurettavat" viikonlopputyöni, alalle johon olen kouluttautunut ja olen edennyt esimiesasemaan, takasi minulle paljon suuremman elannon, kuin heidän valitsemansa ala jonka kokevat normaaliksi työksi ja sopii heille. Minä sentään ymmärrän että he tarvitsevat selkeät rytmit elämään ja heidän työ tuo heille iloa ja sellaista elintasoa josta he pitävät, en koe että minun tarvitsisi heitä nälviä koska se taas ei ole minulle mieleistä. Joillain on vaan vaikeaa koittaa ymmärtää että kaikki eivät ajattele ja elä heidän normien ja arvojen mukaisesti, tai että olisi jotenkin oikeaa ja väärää tapaa elää, on vaan erilaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Kun oltiin nuorempia mun kaverilla oli tapana aina sanoa jotain mun vanhempien kuullen, josta tulisi mulle sanomista. Silleen muka ohimennen vaikka asia ei mihinkään liittynyt, ihan vaan että sai sanoa niin että mun vanhemmat kuulee.

Esim ollaan keittiössä vaikka syömässä niin kaveri sanoo että 'niin siinä mun huoneen pöydällä on edelleen leivänmuruja'

Ja vanhemmat sitten tietenkin lähtee keskusteluun että No miksi, ja selviää että ollaan kaverin kanssa jotain pelleilty leivän kanssa ja loppujen lopuksi minä olin ollu joku ihan sekopää sikailija :D

Ja koko juttu on tapahtunut niin kauan sitten että ei siellä edes ole mitään leivänmuruja enää mutta pääasia että sai mun vanhemmat huutamaan mulle että mitä mä olen muitten kotona sikaillu :D

Siis esimerkkinä.

Joo ei olla tekemisissä.

Jäi mieleen joitakin oikeita tilanteita ja niitä huutoja mitä sitten sain, ja että mikä tarve sillä kaverilla niihin kommentteihinsa oli.

Tämä kuulostaa siltä, ettei tuon kaverin omat kotiolot ole olleet kovin terveet, jos pitää jotenkin tuoda konflikteja ja testata toisen perheen lapsi-vanhempi-dynamiikkaa. Näin niinkuin keittiöpsykologina tuli mieleen.

Mä olen kanssa niitä, jotka ei huomaa kun toinen käy kampaajalla, laihtuu, lihoo, vaihtaa silmälaseja.. Jotenkin itselle epäoleellisia asioita, vaikka sille ketä muutos koskee saattaa olla tärkeääkin. Itse useimmiten sanon jotain että ”no katos vaan, onpa kiva/hienoa tms.” Eli en siis käytännössä vastaa että huomasinko, esitän vaan että huomasin kun asia tuotiin esille.

Itselle pahin tölväisy liittyy myös lapsiin, olen siis vela. Työkaveri joskus sanoi, että ”ethän sinä elämästä mitään ymmärrä, kun ei sulla ole lapsia”. Siinä kohtaa meinasi nousta savu korvista. Ymmärrän kyllä että en välttämättä voi käsittää ihan sitä vanhemmuuden syvintä olemusta, mutta että en ymmärrä ELÄMÄSTÄ mitään?? Siis koko elämästä? Koska mulla ei ole lapsia, ei omat onnet tai vastoinkäymiset, läheisten kuolemat tai mikään muukaan voi mulle mitään opettaa? Vain lapsen saamisen kautta ihminen koko elämän ja kuoleman kirjosta jotain alkaa ymmärtää? Toki tämä sama ihminen vähän myöhemmin ihmetteli että mitähän pitäisi tehdä kun koira on nyt pari päivää oksentanut verta eikä syö.. Mitä jos veisit vaikka eläinlääkärille?

Vierailija kirjoitti:

lapsi on lahja! kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

Sori nyt vaan mutta lapseton ei ymmärrä vanhemmuudesta mitään. Sen kyllä aina puheista huomaakin. Ja miten voisikaan ymmärtää. Se on jotain aivan täysin muuta kuin työ.

T. Itsekin kasvatusalalla

Ainakin sen ymmärtää helposti, että monet lapsia hankkineet katuvat äärettömästi tekoaan. Siitä pinteestä kun ei mitenkään pääse eroon, ja elämä on sitten mitä se on - ainakin sellaiset valittavat aivan hirveästi arjestaan. Jos ei kaduttaisi, niin ei kai olisi tarvetta valittaakaan jatkuvasti.

Siis häh? Millaisia kavereita sinulla on? Olen kahden lapsen isä, mutta en siis tunne ketään, joka olisi katunut lapsiaan! Sellainen tuntuu kyllä uskomattomalta asenteelta. Jollain on saattanut tulla ns. vahinkolapsi, mutta jälkikäteen sekään ei ole kaduttanut. Päinvastoin. Mutta aivan hämmästyttävä asenne on, jos "katuu äärettömästi". Onko näin pinnallisia idiootteja ihan oikeasti olemassa?

En tunne minäkään ketään.

Jotkut vaan tulkitsevat näin jos ihminen jolla on lapsia joskus huokaisee tai sanoo että onpa raskasta.

Eihän se sitä tarkoita että lapsia katuisi mutta tottakai joskus on väsynyt.

Siitähän oli joskus telkkarissakin ohjelma, jotain tyyliin ”lapset pilasivat elämäni”. Jos noin ajattelee, niin silloin varmaan katuu lapsiaan. Kyllä näitä on. Itse olen muutamalta kuullut, että jos olisivat tienneet mitä nyt tietävät, eivät välttämättä olisi lapsia tehneet. Eivät silti mistään hinnasta antaisi lapsiaan pois, rakastavat niitä, mutta näkevät nyt jälkijunassa myös kaiken sen mistä ovat luopuneet lastensa takia. Lähinnä tätä siis kuullut eläkeiän kynnyksellä olevilta naisilta, joiden lapset ovat jo aikuisia. Aika monet ovat tehneet lapsensa sen verran nuorina, että se mitä itse haluaa on ollut vielä hakusessa. Ovat sitten tyytyneet toisenlaiseen elämään kuin mitä olisivat oikeastaan halunneet, lasten takia.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kanssa niitä, jotka ei huomaa kun toinen käy kampaajalla, laihtuu, lihoo, vaihtaa silmälaseja.. Jotenkin itselle epäoleellisia asioita, vaikka sille ketä muutos koskee saattaa olla tärkeääkin. Itse useimmiten sanon jotain että ”no katos vaan, onpa kiva/hienoa tms.” Eli en siis käytännössä vastaa että huomasinko, esitän vaan että huomasin kun asia tuotiin esille.

Itselle pahin tölväisy liittyy myös lapsiin, olen siis vela. Työkaveri joskus sanoi, että ”ethän sinä elämästä mitään ymmärrä, kun ei sulla ole lapsia”. Siinä kohtaa meinasi nousta savu korvista. Ymmärrän kyllä että en välttämättä voi käsittää ihan sitä vanhemmuuden syvintä olemusta, mutta että en ymmärrä ELÄMÄSTÄ mitään?? Siis koko elämästä? Koska mulla ei ole lapsia, ei omat onnet tai vastoinkäymiset, läheisten kuolemat tai mikään muukaan voi mulle mitään opettaa? Vain lapsen saamisen kautta ihminen koko elämän ja kuoleman kirjosta jotain alkaa ymmärtää? Toki tämä sama ihminen vähän myöhemmin ihmetteli että mitähän pitäisi tehdä kun koira on nyt pari päivää oksentanut verta eikä syö.. Mitä jos veisit vaikka eläinlääkärille?

Olipa typerästi sanottu. Mulla on lapsia mutta en voisi koskaan väittää että joku ei tiedä elämästä mitään jos ei ole lapsia. Enhän mä itsekään tiedä elämästä kaikkea. Vanhemmuudesta tiedän jotain ja työelämästä jotain, mutta koko elämästä en.

Eikä muuten kukaan muukaan tiedä, oppimassa me täällä ollaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsi on lahja! kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

Sori nyt vaan mutta lapseton ei ymmärrä vanhemmuudesta mitään. Sen kyllä aina puheista huomaakin. Ja miten voisikaan ymmärtää. Se on jotain aivan täysin muuta kuin työ.

T. Itsekin kasvatusalalla

Ainakin sen ymmärtää helposti, että monet lapsia hankkineet katuvat äärettömästi tekoaan. Siitä pinteestä kun ei mitenkään pääse eroon, ja elämä on sitten mitä se on - ainakin sellaiset valittavat aivan hirveästi arjestaan. Jos ei kaduttaisi, niin ei kai olisi tarvetta valittaakaan jatkuvasti.

Siis häh? Millaisia kavereita sinulla on? Olen kahden lapsen isä, mutta en siis tunne ketään, joka olisi katunut lapsiaan! Sellainen tuntuu kyllä uskomattomalta asenteelta. Jollain on saattanut tulla ns. vahinkolapsi, mutta jälkikäteen sekään ei ole kaduttanut. Päinvastoin. Mutta aivan hämmästyttävä asenne on, jos "katuu äärettömästi". Onko näin pinnallisia idiootteja ihan oikeasti olemassa?

En tunne minäkään ketään.

Jotkut vaan tulkitsevat näin jos ihminen jolla on lapsia joskus huokaisee tai sanoo että onpa raskasta.

Eihän se sitä tarkoita että lapsia katuisi mutta tottakai joskus on väsynyt.

Siitähän oli joskus telkkarissakin ohjelma, jotain tyyliin ”lapset pilasivat elämäni”. Jos noin ajattelee, niin silloin varmaan katuu lapsiaan. Kyllä näitä on. Itse olen muutamalta kuullut, että jos olisivat tienneet mitä nyt tietävät, eivät välttämättä olisi lapsia tehneet. Eivät silti mistään hinnasta antaisi lapsiaan pois, rakastavat niitä, mutta näkevät nyt jälkijunassa myös kaiken sen mistä ovat luopuneet lastensa takia. Lähinnä tätä siis kuullut eläkeiän kynnyksellä olevilta naisilta, joiden lapset ovat jo aikuisia. Aika monet ovat tehneet lapsensa sen verran nuorina, että se mitä itse haluaa on ollut vielä hakusessa. Ovat sitten tyytyneet toisenlaiseen elämään kuin mitä olisivat oikeastaan halunneet, lasten takia.

Minä kuulin äidiltäni tuon, että ei olisi tehnyt lapsia, jos nyt saisi päättää. Rakasti lapsiaan, kyse ei ollut siitä. Mutta lasten takia oli pitkään huonossa liitossa (isä oli meille lapsille hyvä isä, vanhempien parisuhde vaan oli vaikea), ja luopui kaikista ”taiteilijaelämää” haaveista, jotta lapsilla olisi vakaa ja taloudellisesti turvallinen koti. Äiti oli oikeastaan koko elämänsä onneton, koska ei koskaan päässyt ns toteuttamaan itseään, olemaan se, kuka oikeasti oli. Eikä siis syyttänyt lapsia elämänsä pilaamisesta, ymmärsi vaan, että ehkä toisenlainen elämä olisi ollutkin hänelle itselleen onnellisempi. Sellaiselle ihmiselle jonka koko elämän tavoite ja tarkoitus on olla äiti/isä, ei varmasti tulisi tuollaiset ajatukset mieleenkään.

Vierailija kirjoitti:

Tuttava tokaisi nähdessään mut ilman silmälaseja että onko sulla oikeesti noin pienet silmät, luulin että se johtuu silmälaseista.

En vieläkään,  20v tokaisun jälkeen arvosta kyseistä ihmistä kovin korkealle.

Heh, ja mä käytän silmälaseja siksi koska silmäni ovat niin pienet. Siis voisin käydä leikkauttamassakin silmäni kuntoon, mutta koska joka tapauksessa haluaisin silmälaseja pitää (koska muuten olen niin tyhmän näköinen ja pienisilmäinen) niin turhapa näitä olisi leikkauttaa.

Olen köyhästä yksinhuoltajaperheestä jossa raha oli aina tiukilla. Olin ehkä 10-11-vuotias ja oli kaunis aurinkoinen kesäpäivä, olin yksin kotona ja keittiön tasolla oli jotain kolikoita. Lähetin isälleni tekstiviestin että voinko ottaa tuosta rahaa ja käydä ostamassa jäätelön.

Vastausta ei kuulunut ja kun isäni tuli kotiin, huomasin lähettäneeni viestin väärään numeroon, koulukaverilleni. Seuraavana päivänä ”kaverini” kertoi naureskellen kaikille miten minun piti erikseen pyytää rahaa jäätelöön ja piti sitä aivan ratkiriemukkaana. Kyseessä oli mukavan keskiluokkainen tyttö joka sai niin paljon rahaa käyttöönsä ettei koskaan tarvinnut pyytää erikseen mitään. Kyseinen kaveri ei ollut edes vastannut viestiin kertoakseen että se oli tullut väärään numeroon, ilmeisesti oli vain naureskellut itsekseen. Muut kaverit yhtyivät naureskeluun koska suurin osa oli myös varakkaammista perheistä. Minua hävetti tuo meidän köyhyys ja vanhempien alkoholiongelmat jo niin paljon muutenkin että muistan tuon edelleen.

Olisin varmasti saanut isältäni luvan mutta tiesin että rahaa ei ollut koskaan paljon, eikä meillä muutenkaan ollut lupaa ottaa vanhemmilta rahaa noin vain, olkoonkin kolikoita. Sama kaveri myös pilkkasi ”perunanenääni” ja kuinka rumalta silmäni näyttivät kun kokeilin ripsiväriä ensimmäisen kerran. Nykyisin tekee someen sellaisia live laugh love -päivityksiä mutta kun olen pari kertaa tavannut hänet nyt aikuisena niin selkeästi empatia on edelleen vieras käsite.

Hyvä ystäväni sanoi minulle ihan ilman syytä että 'sä olet aika pinnallinen ihminen'. Kun en ole mikään riidanhaluinen niin myöntelin vaan jotain että no ehkä mä vähän oonkin mutta sisäisesti olin aika loukkaantunut ja olen vieläkin. Ymmärrän miksi minusta voi tulla pinnallinen vaikutelma mutta kyllä siellä pinnan alla aika paljon tapahtuu. Ystävälläni tosin oli luullakseni asperger-piirteitä eli ei ehkä ollut kovin hyvä arvioimaan muiden luonteita...

Olin laiha teini, niin kaveri sanoi kerran että  näytän luurangolta vaatteet päällä. Ei tarkoittanut pahaa, puhdas möläytys. Pyysi anteeksi. 

Aika järkkyä on se, että monet noista möläyttelijöistä on aikuisia. Mä oon ennenki kertonu täälä yhestä tuttavasta, joka oli kahenkesken ihan asiallinen, mutta jos oli muita paikalla, niin piikitteli mua ilkeästi. Uskovainen, yli 70v nainen. Kehui, kuinka hiukseni ovat niin kasvaneet ja muiden aikana tokaisi, että mun pehkoa tarttis vähän siistiä. Olin edellisellä kerralla kieltäytynyt kahvipullasta, joten tarjoilua ei tullut enää myöhemminkään. Pöytään oli nostettu pullavati ja kun istuin kahville, emäntä vei sen pois ja sanoi, että pitää säästää miehelle. Samainen emäntä oli kerran tokaissut juhlissa, että kun eräs Marjatta oli syönyt koko pullavadin tyhjäksi eikä muille jäänyt mitään. Marjatta oli vielä paikalla ja voin uskoa, että oli ottanut kerralla koko pullapitkon. Hän oli nätistisanottuna jälkeenjäänyt tää Marjatta eikä hänelle voinut suuttuakaan, kun ei ymmärtäny.

Ystäväni kommentti uimahallissa: "Näytät niin erilaiselta ilman meikkiä, mitä mieltä Sami (miesystävä) oli kun näki sut ekan kerran ilman meikkiä?" Meni tunteisiin.

Se jäi mieleen, kun olin teini, ja pari kaveriani olivat selvästi miettineet selkäni takana asiaa, ja alkoivat yhtäkkiä yhdessä vaatia "Tiinan hiukset pitää värjätä!" 

Maantienvärinen tukkani ei ollut tarpeeksi upea heidän mielestään. No ei silti värjätty..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.

Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.

No ilmeisesti olen, koska en näe mitään järkeä kysymyksessä, joka oikeasti tarkoittaa "kehu minua tai suutun". Oletteko jotain 10v, ainakin henkisesti? Sitäpaitsi jos ihminen esim. painaa 120 kiloa ja paino on jakautunut tasaisesti (ja lähtee tasaisesti), 10 kiloa ei oikeasti näy yhtään missään.

Olen eri mutta mielestäni on ihan asiallista kehaista jotain pientä että "katoinkin että oot vähän eri näkönen" tai vastaavaa pikukohteliasta vaikka olisi laihtunut 120-kiloisesta 110-kiloiseksi tai 70-kiloisesta 60-kiloiseksi. Laihdutus on sen verra rakka homma ja vaatii itsekuria että tuollainen "no ei kyllä huomaa"-tölväisy tuntuu oikeasti pahalta. Yleensä on tapana olla huomaavainen ja sanoa edes jotain neutraalia eikä saman tien "olla rehellinen" eli näköjään toisin sanoen tyly.

Pienikin kannustaminen vaikkapa "valkoisen valheen" muodossa voi tosiaan olla yllättävänkin tärkeää tuollaisessa tilanteessa.

Positiivinen valkoinen valhe ystävälle on aina oikea valinta. Itse sanon aina ystävälle että "näytät hyvältä" kun tavataan. Nykyään pidetään jotenkin hyvänä olla törkeä ja rehellinen, mutta mun mielestä se ei oo hyvä, ainakaan ihmissuhteissa se ei toimi. Nää törkeät ja rehelliset on just niitä jotka jää ihmettelemään, mihin kaikki niiden kaverit on häipynyt!

Synnytin kiireellisellä sektiolla ja kaveri olis siitä parin viikon sisään oli meillä käymässä katsomassa vauvaa. Tietysti oli puklurättiä ja tuttipulloa, juomalasia tms. vähän levällään olohuoneen sohvalla ja pöydällä silloin. Kommentoi joskus myöhemmin, että teillä oli kyllä tosi sotkuista silloin kun kävin katsomassa vauvaa. Vastasin ettei ollut sotkuista, vaan hieman sekaista olohuoneessa mikä on ihan oletettavaa vastasyntyneen kanssa, ja että tiedät sitten itse kun saat omasi.

Vierailija kirjoitti:

lapsena isäni jutteli että naapurin täti oli kehunut mua kauniiksi tytöksi ja naureskellen sanoi, että meinasi vastata hänelle, että "pitäiskö sun hankkia silmälasit?"

kesälomalla nukuin aamulla pitkään ja aamulla herätessäni kuulin, kun kylässä oleva isoisäni rupatteli olohuoneessa siskolleni "jenny se sielä vielä nukkuu kauneusunia, sun ei tarvikaan, kun oot jo kaunis"

ja kyllä, itsetunto on noiden ansiosta romuttunut, kiitos vaan perheen "ihanat" miehet

Joo, mulla on sama kokemus. Mua ei kotona ikinä kehuttu kauniiksi, siskoa kyllä kehuttiin aina. Olen pärjännyt elämässäni siitä huolimatta hyvin, mutta kauniina en itseäni pidä vieläkään ja olen myös aina ajatellut, kun olen seurustellut jonkun kanssa, että se ei varmaan pidä mua kauniina tai että miksi se on mun kanssa. On paha asia, jos tyttö/nainen ei pidä itseään kauniina! Se on iso suru koko elämän ajan. Nykyään ajattelen vain, että ulkonäkö ei ole tärkeää ja pidän itsestäni muuten, mutta rankka ja pitkä tie se on ollut, nuoruuden syvästä itseinhosta vahvaksi aikuiseksi. Muistakaa vanhemmat aina kehua kaikkia tyttöjänne kauniiksi. Kehuminen on tietysti pojille tärkeää myös!

Yläasteikäisenä olin löytänyt kehostani patin ja ollut siitä huolissani. Kävin lääkärillä ja lääkäri totesi, että se on ihan normaali "rasvapatti", eli että rasvaa on kertynyt epätasesti yhteen kohtaan. Olin helpottunut, kun minulla ei olekaan kasvainta, ja kerroin tästä parhaille ystävilleni. Yksi ystävistäni totesi kuvottuneena, että "hyi!". Se tuntui vähän pahalta, toivoin, että ystäväni olisivat iloinneet ja olleet helpottuneita puolestani. Tuo kyseinen ystävä on nykyään lääkäri.

Vierailija kirjoitti:

Olen köyhästä yksinhuoltajaperheestä jossa raha oli aina tiukilla. Olin ehkä 10-11-vuotias ja oli kaunis aurinkoinen kesäpäivä, olin yksin kotona ja keittiön tasolla oli jotain kolikoita. Lähetin isälleni tekstiviestin että voinko ottaa tuosta rahaa ja käydä ostamassa jäätelön.

Vastausta ei kuulunut ja kun isäni tuli kotiin, huomasin lähettäneeni viestin väärään numeroon, koulukaverilleni. Seuraavana päivänä ”kaverini” kertoi naureskellen kaikille miten minun piti erikseen pyytää rahaa jäätelöön ja piti sitä aivan ratkiriemukkaana. Kyseessä oli mukavan keskiluokkainen tyttö joka sai niin paljon rahaa käyttöönsä ettei koskaan tarvinnut pyytää erikseen mitään. Kyseinen kaveri ei ollut edes vastannut viestiin kertoakseen että se oli tullut väärään numeroon, ilmeisesti oli vain naureskellut itsekseen. Muut kaverit yhtyivät naureskeluun koska suurin osa oli myös varakkaammista perheistä. Minua hävetti tuo meidän köyhyys ja vanhempien alkoholiongelmat jo niin paljon muutenkin että muistan tuon edelleen.

Olisin varmasti saanut isältäni luvan mutta tiesin että rahaa ei ollut koskaan paljon, eikä meillä muutenkaan ollut lupaa ottaa vanhemmilta rahaa noin vain, olkoonkin kolikoita. Sama kaveri myös pilkkasi ”perunanenääni” ja kuinka rumalta silmäni näyttivät kun kokeilin ripsiväriä ensimmäisen kerran. Nykyisin tekee someen sellaisia live laugh love -päivityksiä mutta kun olen pari kertaa tavannut hänet nyt aikuisena niin selkeästi empatia on edelleen vieras käsite.

Ohis mutta nämä live love laugh -tyypit ovat minunkin kokemuksen mukaan empatiakyvyttömiä teeskentelijöitä. Samoin Buddhaa jne. siteeraavat ja omien sanojensa mukaan toisten ihmisten energioita lukevat ovat aika raskaita ja pahimmillaan vähän luonnehäiriöisen oloisia. Enkä nyt tällä tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi oikeasti saada lohtua vaikka mietelauseista tai aistia tarkasti ihmisistä, millaisia nämä pohjimmiltaan ovat. Olen vain huomannut sen, että jos sitä omaa herkkyyttä, sydämellisyyttä ja ihmistuntemusta tuo joka paikassa kovasti esiin, niin yleensä kyseessä ei ole lainkaan tällainen ihminen. Somessa on helppo feikata ja moni menee myös lankaan. Silloin pääsee tuntemaan itsensä paremmaksi ihmiseksi.