Sinä, joka et halua periaatteesta naimisiin. Mikä siinä naimisiin menossa oikein pelottaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen osapuoli haluaa naimisiin, voitteko suostua hänen vuokseen, ja jos niin miksi ette? Jos tuleekin vastaan joku parempi?

Jos toinen osapuoli haluaisi ehdottomasti naimisiin, niin syitähän ei olisi kuin kaksi: saada jäädä asumaan mun asuntooni kuolemani jälkeen sekä leskeneläke,  joka sekin maksetaan vasta kuolemani jälkeen. Muita etujahan avioliitosta ei toiselle osapuolelle olisi. Todennäköisesti alkaisin miettiä, missä jamassa meidän suhteemme oikeasti onkaan, jos toinen jo suunnittelee ja varmistelee elämäänsä mun kuolemani jälkeen. 

Et taida rakastaa oikeasti toista osapuolta, jos et halua varmistaa hänen (ja jälkikasvunne) hyvinvointia mahdollisen kuolemasi jälkeen.

Miksi hänen pitäisi voida hyvin vasta mun kuolemani jälkeen? Hänellä  on ihan hyvä palkka ja tulevaisuudessa varsin hyvä eläkekin.  Tuskin joutuu kerjuulle sen vuoksi, että minä potkaisen tyhjää ensin eikä olla naimisissa. Yhteistä jälkikasvua ei ole eikä tule. 

Osoitatko vielä kohdan jossa tulee ilmi tuo sinun harha-ajatuksesi, että lainaamasi henkilö kirjoitti että puolison tulee voida hyvin vasta sinun kuolemasi jälkeen?

Hän sanoi, että en rakasta oikeasti, jos en halua varmistaa toisen hyvinvointia mahdollisen kuolemani jälkeen. En nyt oikein ymmärrä, miksi mun pitäisi niin tehdä. Pitäähän puolison pärjätä myös eron jälkeenkin ja ihan omilla tuloillaan, säästöillään ja sijoituksillaan enkä käsitä, miksi mun kuolemani tekisi hänet jotenkin vähävaraisemmaksi kuin ero. Eikös se ole yhdessäasumisessa varsin yleistä, että kun kustannukset jaetaan puoliksi, kummallekin jää enemmän rahaa säästöön kuin jos asuisi yksin? Miksi just kuoleman jälkeisestä ajasta pitäisi olla huolissaan ja sitä varmistella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen osapuoli haluaa naimisiin, voitteko suostua hänen vuokseen, ja jos niin miksi ette? Jos tuleekin vastaan joku parempi?

Jos toinen osapuoli haluaisi ehdottomasti naimisiin, niin syitähän ei olisi kuin kaksi: saada jäädä asumaan mun asuntooni kuolemani jälkeen sekä leskeneläke,  joka sekin maksetaan vasta kuolemani jälkeen. Muita etujahan avioliitosta ei toiselle osapuolelle olisi. Todennäköisesti alkaisin miettiä, missä jamassa meidän suhteemme oikeasti onkaan, jos toinen jo suunnittelee ja varmistelee elämäänsä mun kuolemani jälkeen. 

Et taida rakastaa oikeasti toista osapuolta, jos et halua varmistaa hänen (ja jälkikasvunne) hyvinvointia mahdollisen kuolemasi jälkeen.

Miksi hänen pitäisi voida hyvin vasta mun kuolemani jälkeen? Hänellä  on ihan hyvä palkka ja tulevaisuudessa varsin hyvä eläkekin.  Tuskin joutuu kerjuulle sen vuoksi, että minä potkaisen tyhjää ensin eikä olla naimisissa. Yhteistä jälkikasvua ei ole eikä tule. 

Osoitatko vielä kohdan jossa tulee ilmi tuo sinun harha-ajatuksesi, että lainaamasi henkilö kirjoitti että puolison tulee voida hyvin vasta sinun kuolemasi jälkeen?

Hän sanoi, että en rakasta oikeasti, jos en halua varmistaa toisen hyvinvointia mahdollisen kuolemani jälkeen. En nyt oikein ymmärrä, miksi mun pitäisi niin tehdä. Pitäähän puolison pärjätä myös eron jälkeenkin ja ihan omilla tuloillaan, säästöillään ja sijoituksillaan enkä käsitä, miksi mun kuolemani tekisi hänet jotenkin vähävaraisemmaksi kuin ero. Eikös se ole yhdessäasumisessa varsin yleistä, että kun kustannukset jaetaan puoliksi, kummallekin jää enemmän rahaa säästöön kuin jos asuisi yksin? Miksi just kuoleman jälkeisestä ajasta pitäisi olla huolissaan ja sitä varmistella?

Siis rinnastasko rakkaan puolison yhtäkkisen kuoleman avioeroon? No hyvä että tuli ilmi, ei syytä jatkaa keskustelua noin ajattelevan kanssa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se on joillekin niin vaikea pala, että kaikki ei halua naimisiin, perhettä tai edes kumppania (niitäkin ihmisiä on)? Ei kukaan kyseenalaista niiden ihmisten valintoja jotka niitä haluaa. Me ollaan kaikki yksilöitä, joillekin avioliitto on tosi antoisa, toisia ei kiinnosta, joku haluaa 5 lasta ja joku ei halua ollenkaan vanhemmaksi, Ei se tarkoita, että siinä pelottaa joku, vaan ihmisten arvot on vaan erilaisia ja ihmiset haluaa eri asioita ja nykymaailmassa se avioliitto ja perhe ei enää ole se ainoa oikea vaihtoehto. Live and let live.

En mä usko että se onkaan vaikea pala. Vaikea pala siitä tulee silloin, jos itse haluaisi naimisiin, mutta se oma rakastettu ei.

Sitten pitää etsiä sellainen ihminen, joka haluaa kanssasi naimisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen osapuoli haluaa naimisiin, voitteko suostua hänen vuokseen, ja jos niin miksi ette? Jos tuleekin vastaan joku parempi?

Jos toinen osapuoli haluaisi ehdottomasti naimisiin, niin syitähän ei olisi kuin kaksi: saada jäädä asumaan mun asuntooni kuolemani jälkeen sekä leskeneläke,  joka sekin maksetaan vasta kuolemani jälkeen. Muita etujahan avioliitosta ei toiselle osapuolelle olisi. Todennäköisesti alkaisin miettiä, missä jamassa meidän suhteemme oikeasti onkaan, jos toinen jo suunnittelee ja varmistelee elämäänsä mun kuolemani jälkeen. 

Et taida rakastaa oikeasti toista osapuolta, jos et halua varmistaa hänen (ja jälkikasvunne) hyvinvointia mahdollisen kuolemasi jälkeen.

Miksi hänen pitäisi voida hyvin vasta mun kuolemani jälkeen? Hänellä  on ihan hyvä palkka ja tulevaisuudessa varsin hyvä eläkekin.  Tuskin joutuu kerjuulle sen vuoksi, että minä potkaisen tyhjää ensin eikä olla naimisissa. Yhteistä jälkikasvua ei ole eikä tule. 

Osoitatko vielä kohdan jossa tulee ilmi tuo sinun harha-ajatuksesi, että lainaamasi henkilö kirjoitti että puolison tulee voida hyvin vasta sinun kuolemasi jälkeen?

Hän sanoi, että en rakasta oikeasti, jos en halua varmistaa toisen hyvinvointia mahdollisen kuolemani jälkeen. En nyt oikein ymmärrä, miksi mun pitäisi niin tehdä. Pitäähän puolison pärjätä myös eron jälkeenkin ja ihan omilla tuloillaan, säästöillään ja sijoituksillaan enkä käsitä, miksi mun kuolemani tekisi hänet jotenkin vähävaraisemmaksi kuin ero. Eikös se ole yhdessäasumisessa varsin yleistä, että kun kustannukset jaetaan puoliksi, kummallekin jää enemmän rahaa säästöön kuin jos asuisi yksin? Miksi just kuoleman jälkeisestä ajasta pitäisi olla huolissaan ja sitä varmistella?

Siis rinnastasko rakkaan puolison yhtäkkisen kuoleman avioeroon? No hyvä että tuli ilmi, ei syytä jatkaa keskustelua noin ajattelevan kanssa :D

Taloudellisessa mielessä kyllä. Avioliittohan on nimenomaan taloudellinen sopimus. Sopimus omaisuudesta ja rahasta, jota voi onneksi avioehdolla hieman säädellä.  Meinaatko, että kuolemantapauksessa lesken pitäisi saada jotain kipurahoja menetyksestään? Sitäpaitsi aika kova isku se voi olla erokin, jos toinen vielä rakastaa eikä haluaisi erota. Ei silloinkaan mitään kipurahoja maksella, vaikka jätetyllä sydän itkisi verta. 

Vierailija kirjoitti:

Mä ajattelin että menisin joskus naimisiin. Olen yt 38v ja seurustellut mieheni kanssa vuosia. Saimme pienen riidan aikaiseksi erimielisyydestämme, koska mies ei halunnut (enää) naimisiin. Oli siis ollut jo kerran aikaisemmin.  Minun oli vaikea käsittää miten meidän naimisiinmenomme liittyi hänen menneeseen elämäänsä. Mies kuitenkin muutaman viikon mietittyään lievensi kantaansa, ja sanoi näkevänsä asian nyt enemmän minun kannaltani, että ensin oli kyennyt ajattelemaan vain itseään. Kysyin sitten että menisimmekö kenties siis naimisiin. Tähän hän vastasi että kyllä, mutta ei vielä, katsotaan vuoden päästä. Olimme olleet kuitenkin jo vuosia yhdessä, joten kysyin että mitä hän halusi odottaa. Tähän hän vastasi jotain ympäripyöreää, mutta minulle jäi kyllä tunne että hän halusi vielä punnita haluaako olla kanssani lopun ikäänsä.

 Noh, elämä jatkui ja aikaa kului, ja mies sitten kosi minua, tai siis alkoi itse puhumaan että mitä jos ensi kesänä mentaisiin naimisiin. Jotenkin tuli kuva että hän halusi ehkä ennemminkin korjata jotain menneestään, kuin oikeasti mennä minun kanssani naimisiin. Hän kertoi millaisen juhlan haluaisi, eli ihan erilaisen kuin viimeksi, ketä kutsuisi, ihan eri henkilöitä kuin viimeksi, avioehto tietenkin, koska viimeksi ei ollut jne. Mä sit kieltäydyin kuitenkin kunniasta. Mies tästä pahoitti mielensä, joten lupasin että katsotaan vuoden päästä uudestaan.  Tosiasiassa en mennyt vuodenkaan päästä naimisiin hänen kanssaan, enkä aio koskaan mennäkään, vaikka yhdessä jatkammekin.

Kohdallani siis naimisiinmenon esti se, että se ei ollut molempien vahva halua sitoutua sillä tavalla, ja sopia juridista sopimusta puolin ja toisin. Ensin mies ei halunnut, ja sitä myötä tajusin että en taidakaan enää haluta itse, kun mies sitten kelkkansa käänsi.

Mies välillä kyselee että onko joku syy miksi ei mentykään naimisiin, ja mennäänkö ehkä ensi kesänä.Vastaan aina että syyni on varmaankin se sama kuin hänen syynsä silloin oli lykätä häitä vuodella.

Kauhean surullista, kun ei kunnolla osata puhua asioista, vaan nokitetaan toisia samasta asiasta vuoden välein

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ajattelin että menisin joskus naimisiin. Olen yt 38v ja seurustellut mieheni kanssa vuosia. Saimme pienen riidan aikaiseksi erimielisyydestämme, koska mies ei halunnut (enää) naimisiin. Oli siis ollut jo kerran aikaisemmin.  Minun oli vaikea käsittää miten meidän naimisiinmenomme liittyi hänen menneeseen elämäänsä. Mies kuitenkin muutaman viikon mietittyään lievensi kantaansa, ja sanoi näkevänsä asian nyt enemmän minun kannaltani, että ensin oli kyennyt ajattelemaan vain itseään. Kysyin sitten että menisimmekö kenties siis naimisiin. Tähän hän vastasi että kyllä, mutta ei vielä, katsotaan vuoden päästä. Olimme olleet kuitenkin jo vuosia yhdessä, joten kysyin että mitä hän halusi odottaa. Tähän hän vastasi jotain ympäripyöreää, mutta minulle jäi kyllä tunne että hän halusi vielä punnita haluaako olla kanssani lopun ikäänsä.

 Noh, elämä jatkui ja aikaa kului, ja mies sitten kosi minua, tai siis alkoi itse puhumaan että mitä jos ensi kesänä mentaisiin naimisiin. Jotenkin tuli kuva että hän halusi ehkä ennemminkin korjata jotain menneestään, kuin oikeasti mennä minun kanssani naimisiin. Hän kertoi millaisen juhlan haluaisi, eli ihan erilaisen kuin viimeksi, ketä kutsuisi, ihan eri henkilöitä kuin viimeksi, avioehto tietenkin, koska viimeksi ei ollut jne. Mä sit kieltäydyin kuitenkin kunniasta. Mies tästä pahoitti mielensä, joten lupasin että katsotaan vuoden päästä uudestaan.  Tosiasiassa en mennyt vuodenkaan päästä naimisiin hänen kanssaan, enkä aio koskaan mennäkään, vaikka yhdessä jatkammekin.

Kohdallani siis naimisiinmenon esti se, että se ei ollut molempien vahva halua sitoutua sillä tavalla, ja sopia juridista sopimusta puolin ja toisin. Ensin mies ei halunnut, ja sitä myötä tajusin että en taidakaan enää haluta itse, kun mies sitten kelkkansa käänsi.

Mies välillä kyselee että onko joku syy miksi ei mentykään naimisiin, ja mennäänkö ehkä ensi kesänä.Vastaan aina että syyni on varmaankin se sama kuin hänen syynsä silloin oli lykätä häitä vuodella.

Kauhean surullista, kun ei kunnolla osata puhua asioista, vaan nokitetaan toisia samasta asiasta vuoden välein

Ei sinun tarvitse olla meidän puolesta surullinen, meillä on oikein hyvä parisuhde, niin hyvä ettei naimisiin tarvitse mennä, niinhän se oli? ;)

Vain noin 2,5% 18-35 vuotiaista astuu avioon nykypäivänä. Siis vain 5 henkeä 200:sta. En toisaalta ihmettele. Nykyään ei tarvita avioliittoa siihen, että voidaan muuttaa yhteen tai ylipäätään laittaa lakanoita heilumaan. Se on hyväksyttyä näin. Itse en koe tarvetta mennä naimisiin, koska en koe hyötyväni siitä. Kumppanin voi julistaa nykyään perilliseksi muutenkin ja sairaalaan voi kertoa hänen olevan läheisesi. Miksi siis solmia täysin yhtä tyhjän kanssa olevaa avioliittoa, joka vain vaikeuttaa erotilanteessa asioita?

M23

Parin vuoden päästä pitäisi sitten erota ja jäisin siinä pahasti tappiolle, enkä muutenkaan hyötyisi moisesta pelleilystä mitenkään.

t: realisti

Entinen kaverini, nyt noin 30-vuotias mies on parisuhteessa ja hänellä on naisen kanssa puolentoista vuoden ikäinen lapsi, mutta pari ei ole mennyt naimisiin... Tästä miehestä sanon sen verran, että hän puhui aina ennen tuon naisen kohtaamista, että rahaa ne naiset vaan haluaa ja mies käytti aktiivisesti prostituoitujen palveluita. Kun miehellä oli jotain 25-vuotta ikää, eikä hän ollut koskaan seurustellut, niin kysyin, että onko ollut mitään naiskuvioita viime aikona, niin vastaus oli, että ensin täytyy tehdä rahaa, koska rahaa ne naiset vaan haluavat. Sitten hän yhtäkkiä tutustui ihan fiksuun ja koulutettuun naiseen ja jo kaksi vuotta myöhemmin heillä oli lapsi.

En usko, että mies tulee koskaan suostumaan avioliittoon, koska hänellä on näitä kuvitelmia siitä, että naiset ovat vain rahan perässä. Lapsikin pitää tehdä naisen mieliksi, koska naiset sellaisen haluaa miehen elätettäväksi.

Eräs avioliittoa vastustanut tuntemani nainen taas ei vain halunnut todella sitoutua. Hän oli mieluiten avoimessa suhteessa. Hänellä oli lapsikin erään miehen kanssa, mutta hän toimi samaan aikaan prostituoituna.

^0/5. Jatkuva prostituoitu-sanan viljely, ja että kaikki muka joko ovat tai käyttävät noita palveluja.

Itse menin naimisiin ihan juridista syistä, aviopuolisoiden välillä ei ole esimerkiksi lahjaveroa. En myöskään halua mennä maistraattiin puhumaan seksielämästäni eli miehen kanssa tunnustamaan lapsen isyyttä. Lisäksi mies käy myös satunnaisesti töissä Lähi-idässä (Qatar, Saudi-Arabia) jolloin on kaikinpuolin helpompaa että olemme naimisissa kuin että olisin vain tyttöystävä.

Ja kyllä minäkin valitse mieheni uudestaan joka päivä, pelkkä avioliitto ei estä ketään lähtemästä etenkään jos on avioehto. Meillä on hyvä suhde enkä oikein ymmärrä miksi pitäisi elää koko ajan ajatellen että kyllä se ero sieltä vielä tulee kun ei se kaikille tosiaan tule.

Vierailija kirjoitti:

^0/5. Jatkuva prostituoitu-sanan viljely, ja että kaikki muka joko ovat tai käyttävät noita palveluja.

En antanut, kuin kaksi esimerkkiä, joten en väittänyt, että kaikki joko ovat, tai käyttävät. Tuttavapiirissäni ei ole ollut, kuin kaksi miestä, jotka ovat prostujen palveluita käyttäneet. Toinen on tämä mainitsemani ja toinen on eräs ikisinkku, joka ei ole yli 30-vuotiaana kertaakaan seurustellut.

Prostituoituna toimineita naisia en tiedä myöskään, kuin kaksi ja toinen näistä oli tässä esimerkkinä. Kyseiseen naiseen tutustuin treffisivuston kautta joskus vuonna 2009.

Vierailija kirjoitti:

Vain noin 2,5% 18-35 vuotiaista astuu avioon nykypäivänä. Siis vain 5 henkeä 200:sta. En toisaalta ihmettele. Nykyään ei tarvita avioliittoa siihen, että voidaan muuttaa yhteen tai ylipäätään laittaa lakanoita heilumaan. Se on hyväksyttyä näin. Itse en koe tarvetta mennä naimisiin, koska en koe hyötyväni siitä. Kumppanin voi julistaa nykyään perilliseksi muutenkin ja sairaalaan voi kertoa hänen olevan läheisesi. Miksi siis solmia täysin yhtä tyhjän kanssa olevaa avioliittoa, joka vain vaikeuttaa erotilanteessa asioita?

M23

Verot on yksi syy. Jos et ole naimisissa tai ei ole yhteisiä lapsia niin verottajan näkökulmasta et ole pariskunta. Itselleni tämä tulee hankalaksi koska teen töitä toisella paikkakunnalla enkä siis saisi vähentää kotimatkoja verotuksessa tai vähentää työpaikkakunnan asuntoa verotuksessa. Sitten on tietenkin lahjavero, joka ei myöskään koske aviopareja.

Kuinka kalliita lahjoja te oikein ostatte puolisoillenne, jos lahjavero on ongelma? 

^Isovanhemmilla oli niin, että isoisän tili oli pariskunnan yhteinen. :D

Vierailija kirjoitti:

^Isovanhemmilla oli niin, että isoisän tili oli pariskunnan yhteinen. :D

Ei tuohon avioliittoa tarvita. Myös avoliitossa voi olla yhteinen tili tai omiin tileihin toisella käyttöoikeus. Sitäpaitsi kaikki normaaliin elämään kuuluva ei muutenkaan ole lahjaveron alaista. Mä voisin vaikka maksaa koko loppuelämäni jonkun kaverini vuokran, sähkölaskun, lääkkeet, kotivakuutukset, bensat, ruuat jne ilman, että sekään olisi lahjaveron alaista. En tosin maksa, mutta esimerkiksi aikuisten lasteni laskuja ja elinkustannuksia maksan, koska juuri tällä tavalla toimimalla lasteni ei tarvitse maksaa lahjaveroa. 

Vierailija kirjoitti:

Avioliitto alistaa naista. Tätähän naiset ei kestä tietää tai käsitellä. Nimenvaihto, valkoinen hääpuku, talutus alttarille. Kaikki naisen ihmisarvoa loukkaavia eleitä joita naiset itse puolustavat. Niinhän ne Saudeissakin puolustaa kaikkea, jopa vapauden verukkeella vaikka toisin valitseminen ei ole edes mahdollista. :)

En aio avioitua ainakaan miehen kanssa, koska miehet eivät tee missään maailman kulttuurissa liiton eteen mitään. Nainen vaihtaa nimen, mies saa aina nimen lapsille, miehet pettävät paljon röyhkeämmin. Miehet ostavat enemmän seksiä ja hankkivat sivusuhteita. Silti säälittävät, lapsen tasolla olevat vaimot eivät kritisoi mitään miehen tekemää, toisten naisten kimpussa voidaan kyllä olla. Kun mies pakottaa nimenvaihtoon tai haluaa akkansa synnyttävän vain poikia, se on ihan ok. Kun vapaa nainen haluaa seksiä miehen kanssa, hän on olevinaan likainen.

En halua tulla millään lailla yhdistetyksi näihin sekopäisiin, lapsellisiin ja epäloogisiin vaimoihin joille on ok hävittää tytöt väestörakenteesta avioliiton perinteiden takia. Miehen ja naisen avioliitto perustuu orjuudelle (naisen on saanut omistaa, pätee edelleen VALTAOSASSA maailmaa)

Ja feminismi muka sairasta :DDDDDDDDDDDDDD Katsokaa niitä miehiänne. Pohtikaa miksi ukko ei vaihda nimeään tai luovu kotitalostaan. Suomessakin nainen on menettänyt kansalaisuuden 60-luvulle asti, mikäli hän on avioitunut ulkomaalaisen kanssa. Tosi kaunishhhh perinnehhhhh!

Nainen menettää kansalaisuuden, oman nimensä, oman talonsa, tyttölapsensa. Tosi kaunista :D

Nainen kokee sitoutumiskammoa siinä kuin mieskin.  Ei pelkästään vain kliseenä jota hoetaan.

Asioista ei vain puhuta, joten sen tunnistaa vasta sitten kun huomaa menettäneensä tilaisuuden saada ote elämään yksinkin.

Tähän vetosivat he jotka nyt 70-vuotiaita vanhuksia kun olin nuori, ei nainen voi sanoa, tästä aasinsilta eiväthän he edes tajua paljoakaan.

Sitominen merkitsee silti, jotain siinä menettävät molemmat, niin se on.  Ei hyötyäkään voine kiistää.

Olin aikaisemmin periaatteesta sitä mieltä, että naimisiin en koskaan mene. En edes harkinnut sitä koskaan muissa suhteissa, vaikka entisen miehen kanssa rakensimme talon ja meillä on yhteinen lapsi. 

Joskus teininä tuli yhdessä suhteessa haaveiltua häistä, mutta pääosin siitä valkoisesta puvusta ja itse hääjuhlasta. Myös tuossa muutama vuosi sitten ystävän häissä hetken aikaa tuli innostuttua siitä puvusta ja päivästä - että minkälainen se oma päivä olisi.

Kunnioitan ja arvostan avioliittoa, vaikka monille se nykypäivänä olisi vain pala paperia. Avioliitossa pelotti sen lopullisuus, "haluanko olla tämän ihmisen kanssa koko loppuelämäni?" Vastaus oli aina "ei", koska en ollut varma. 

Nykyisessä suhteessa tilanne on toinen. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta yhteinen asuntolaina. Olemme olleet yhdessä kohta kuutisen vuotta. Meillä ei ole testamentteja, mutta esimerkiksi vakuutuksissa olemme edunsaajina toisillemme, jolloin toinen ei jää pulaan asuntolainamme kanssa - ja silti lapsemme edellisistä suhteista saa kuoleman sattuessa heille kuuluvat osuudet. Tämän lisäksi meillä on yhteiset tilit ja varat. 

Mikään taloudellinenkaan seikka ei siis meitä painosta menemään naimisiin. Kuitenkin, tässä vuosien varrella, olen hieman luistanut periaatteestani. Haluaisin naimisiin. Itseasiassa, haluaisin avioliittoon juuri tämän miehen kanssa. En haluaisi isoja häitä - tai häitä itseasiassa ollenkaan - sala-avioituminen maistraatissa olisi ihana idea, koska sitä se avioliitto meille olisi; meidän kahden keskinen juttu. En tunne tarvetta juhlistaa rakkauttani koko kansan edessä. En tarvitse sille todistajia. Avioliitto ei olisi minulle miehen sitomista itseeni, vaan luoda meidän välille jotain muuta syvempää, kuin avoliitto.

Vierailija kirjoitti:

Olin aikaisemmin periaatteesta sitä mieltä, että naimisiin en koskaan mene. En edes harkinnut sitä koskaan muissa suhteissa, vaikka entisen miehen kanssa rakensimme talon ja meillä on yhteinen lapsi. 

Joskus teininä tuli yhdessä suhteessa haaveiltua häistä, mutta pääosin siitä valkoisesta puvusta ja itse hääjuhlasta. Myös tuossa muutama vuosi sitten ystävän häissä hetken aikaa tuli innostuttua siitä puvusta ja päivästä - että minkälainen se oma päivä olisi.

Kunnioitan ja arvostan avioliittoa, vaikka monille se nykypäivänä olisi vain pala paperia. Avioliitossa pelotti sen lopullisuus, "haluanko olla tämän ihmisen kanssa koko loppuelämäni?" Vastaus oli aina "ei", koska en ollut varma. 

Nykyisessä suhteessa tilanne on toinen. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta yhteinen asuntolaina. Olemme olleet yhdessä kohta kuutisen vuotta. Meillä ei ole testamentteja, mutta esimerkiksi vakuutuksissa olemme edunsaajina toisillemme, jolloin toinen ei jää pulaan asuntolainamme kanssa - ja silti lapsemme edellisistä suhteista saa kuoleman sattuessa heille kuuluvat osuudet. Tämän lisäksi meillä on yhteiset tilit ja varat. 

Mikään taloudellinenkaan seikka ei siis meitä painosta menemään naimisiin. Kuitenkin, tässä vuosien varrella, olen hieman luistanut periaatteestani. Haluaisin naimisiin. Itseasiassa, haluaisin avioliittoon juuri tämän miehen kanssa. En haluaisi isoja häitä - tai häitä itseasiassa ollenkaan - sala-avioituminen maistraatissa olisi ihana idea, koska sitä se avioliitto meille olisi; meidän kahden keskinen juttu. En tunne tarvetta juhlistaa rakkauttani koko kansan edessä. En tarvitse sille todistajia. Avioliitto ei olisi minulle miehen sitomista itseeni, vaan luoda meidän välille jotain muuta syvempää, kuin avoliitto.

Mä ymmärrän hyvin tuon. Itsekin ajattelen, että naimisiinmeno edellyttää vahvaa uskoa siihen, että tämän ihmisen kanssa haluan olla kuolemaani asti. Tässä on kuitenkin aina epävarmuustekijöitä. Ensinnäkin haluaako puoliso olla mun kanssani kuolemaani asti? Pysynkö koko lopun ikääni sellaisena, että puoliso haluaa olla juuri minun kanssani? Entä jos masennun? Entä, jos saan jonkun muistisairauden tai muutun jostain muusta syystä psyykeltäni sietämättömäksi? Kestänkö kaikki elämääni tulevat menetykseni ja sairauteni siten, että en katkeroidu tai muuten muutu ihmisenä toisenlaiseksi? Pystynkö vastaamaan puolisoni tarpeisiin kuolemaani asti? Entä, jos puoliso tapaakin jonkun, johon rakastuu ja haluaa eron? Entä pysyykö puolisoni tällaisena? Entä, jos hän kaikkien odotusten vastaisesti alkaisikin juopottelemaan? Tai tulisi opiaattiriippuvaiseksi? Iskisi pelihimo ja taloutemme olisi sen vuoksi tuhoutumasssa? Muuttuisi iän myötä hankalaksi, puhumattomaksi ja pitäisi mykkäkouluja? On niin paljon asioita, joita voi tapahtua. 

Olemme olleet yhdessä noin 10 vuotta ja jo tänä aikana molemmat olemme muuttuneet. Emmekä suinkaan toisiamme lähentävään suuntaan. Miestä ärsyttää varsin usein mun krooninen sairauteni, joka aiheuttaa paljon kipuja, väsymystä ja voimattomuutta. Koitan pinnistellä ja olla näyttämättä uupumustani, mutta en osaa sanoa, kuinka kauan vielä jaksan. Välillä mietin, että ero helpottaisi meidän kummankin elämää. 

Miksi pitää mennä naimisiin? Mikä on se lisäarvo?