Sinä, joka et halua periaatteesta naimisiin. Mikä siinä naimisiin menossa oikein pelottaa?

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää mennä naimisiin? Mikä on se lisäarvo?

Leskeneläke ja hallintaoikeus vainajan omistamaan asuntoon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää mennä naimisiin? Mikä on se lisäarvo?

Leskeneläke ja hallintaoikeus vainajan omistamaan asuntoon. 

Väärin, ei tule hallintaoikeutta vainajan omistamaan asuntoon vaan sihen jota olette käyttäneet yhteisenä kotina. 

Naimisiin ei ole mitään järjellistä syytä mennä, muuta kuin taloudelliset asiat. Jos joku osaa kertoa yhdenkin, tälle papukaijamerkki. Päivä prinsessana taitaa olla yleisin syy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin aikaisemmin periaatteesta sitä mieltä, että naimisiin en koskaan mene. En edes harkinnut sitä koskaan muissa suhteissa, vaikka entisen miehen kanssa rakensimme talon ja meillä on yhteinen lapsi. 

Joskus teininä tuli yhdessä suhteessa haaveiltua häistä, mutta pääosin siitä valkoisesta puvusta ja itse hääjuhlasta. Myös tuossa muutama vuosi sitten ystävän häissä hetken aikaa tuli innostuttua siitä puvusta ja päivästä - että minkälainen se oma päivä olisi.

Kunnioitan ja arvostan avioliittoa, vaikka monille se nykypäivänä olisi vain pala paperia. Avioliitossa pelotti sen lopullisuus, "haluanko olla tämän ihmisen kanssa koko loppuelämäni?" Vastaus oli aina "ei", koska en ollut varma. 

Nykyisessä suhteessa tilanne on toinen. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta yhteinen asuntolaina. Olemme olleet yhdessä kohta kuutisen vuotta. Meillä ei ole testamentteja, mutta esimerkiksi vakuutuksissa olemme edunsaajina toisillemme, jolloin toinen ei jää pulaan asuntolainamme kanssa - ja silti lapsemme edellisistä suhteista saa kuoleman sattuessa heille kuuluvat osuudet. Tämän lisäksi meillä on yhteiset tilit ja varat. 

Mikään taloudellinenkaan seikka ei siis meitä painosta menemään naimisiin. Kuitenkin, tässä vuosien varrella, olen hieman luistanut periaatteestani. Haluaisin naimisiin. Itseasiassa, haluaisin avioliittoon juuri tämän miehen kanssa. En haluaisi isoja häitä - tai häitä itseasiassa ollenkaan - sala-avioituminen maistraatissa olisi ihana idea, koska sitä se avioliitto meille olisi; meidän kahden keskinen juttu. En tunne tarvetta juhlistaa rakkauttani koko kansan edessä. En tarvitse sille todistajia. Avioliitto ei olisi minulle miehen sitomista itseeni, vaan luoda meidän välille jotain muuta syvempää, kuin avoliitto.

Mä ymmärrän hyvin tuon. Itsekin ajattelen, että naimisiinmeno edellyttää vahvaa uskoa siihen, että tämän ihmisen kanssa haluan olla kuolemaani asti. Tässä on kuitenkin aina epävarmuustekijöitä. Ensinnäkin haluaako puoliso olla mun kanssani kuolemaani asti? Pysynkö koko lopun ikääni sellaisena, että puoliso haluaa olla juuri minun kanssani? Entä jos masennun? Entä, jos saan jonkun muistisairauden tai muutun jostain muusta syystä psyykeltäni sietämättömäksi? Kestänkö kaikki elämääni tulevat menetykseni ja sairauteni siten, että en katkeroidu tai muuten muutu ihmisenä toisenlaiseksi? Pystynkö vastaamaan puolisoni tarpeisiin kuolemaani asti? Entä, jos puoliso tapaakin jonkun, johon rakastuu ja haluaa eron? Entä pysyykö puolisoni tällaisena? Entä, jos hän kaikkien odotusten vastaisesti alkaisikin juopottelemaan? Tai tulisi opiaattiriippuvaiseksi? Iskisi pelihimo ja taloutemme olisi sen vuoksi tuhoutumasssa? Muuttuisi iän myötä hankalaksi, puhumattomaksi ja pitäisi mykkäkouluja? On niin paljon asioita, joita voi tapahtua. 

Olemme olleet yhdessä noin 10 vuotta ja jo tänä aikana molemmat olemme muuttuneet. Emmekä suinkaan toisiamme lähentävään suuntaan. Miestä ärsyttää varsin usein mun krooninen sairauteni, joka aiheuttaa paljon kipuja, väsymystä ja voimattomuutta. Koitan pinnistellä ja olla näyttämättä uupumustani, mutta en osaa sanoa, kuinka kauan vielä jaksan. Välillä mietin, että ero helpottaisi meidän kummankin elämää. 

Tässä se onkin, se kumma juttu. Miehessäni on myös huonoja puolia, mutta rakastan häntä myös niiden takia - en niistä huolimatta. Me olemme toki nuoria (ei mitään teinejä tietenkään) ja elämä voi tuoda mitä tahansa eteen, eteemme, mutta usko siihen, että selviämme vastoinkäymisistä yhdessä, on kova. 

Itse en pystyisi olla kuvailemassasi suhteessa ja olen sellaisesta lähtenytkin. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä tosiaan puolet siitä ajasta, kuin te olette olleet miehesi kanssa, ja me olemme muuttuneet, mutta toisiamme lähentävään suuntaan joka vuosi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää mennä naimisiin? Mikä on se lisäarvo?

Leskeneläke ja hallintaoikeus vainajan omistamaan asuntoon. 

Väärin, ei tule hallintaoikeutta vainajan omistamaan asuntoon vaan sihen jota olette käyttäneet yhteisenä kotina. 

Olet oikeassa. Mutta tuota juuri tarkoitin. Asuntohan voi olla kokonaan vainajan omaisuutta ja avioehdolla vielä suojattu eli omistusoikeus on perillisillä, mutta avioliiton myötä hallintaoikeus on leskellä. Ei läheskään kaikki osta uutta yhteistä asuntoa, varsinkaan myöhemmällä iällä tai jos toisella on jo perheasunnoksi sopiva asunto. Eihän kaikki saa edes asuntolainaakaan. 

Aloittajan otsikko on hieman ristiriitainen. Mistähän ajatuksellinen ristiriita kertoo Periaatteellisista syistä eli arvojen takia valitseminen on eri asia kuin pelon moottoroima karttaminen tai välttäminen tai kieltäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin aikaisemmin periaatteesta sitä mieltä, että naimisiin en koskaan mene. En edes harkinnut sitä koskaan muissa suhteissa, vaikka entisen miehen kanssa rakensimme talon ja meillä on yhteinen lapsi. 

Joskus teininä tuli yhdessä suhteessa haaveiltua häistä, mutta pääosin siitä valkoisesta puvusta ja itse hääjuhlasta. Myös tuossa muutama vuosi sitten ystävän häissä hetken aikaa tuli innostuttua siitä puvusta ja päivästä - että minkälainen se oma päivä olisi.

Kunnioitan ja arvostan avioliittoa, vaikka monille se nykypäivänä olisi vain pala paperia. Avioliitossa pelotti sen lopullisuus, "haluanko olla tämän ihmisen kanssa koko loppuelämäni?" Vastaus oli aina "ei", koska en ollut varma. 

Nykyisessä suhteessa tilanne on toinen. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta yhteinen asuntolaina. Olemme olleet yhdessä kohta kuutisen vuotta. Meillä ei ole testamentteja, mutta esimerkiksi vakuutuksissa olemme edunsaajina toisillemme, jolloin toinen ei jää pulaan asuntolainamme kanssa - ja silti lapsemme edellisistä suhteista saa kuoleman sattuessa heille kuuluvat osuudet. Tämän lisäksi meillä on yhteiset tilit ja varat. 

Mikään taloudellinenkaan seikka ei siis meitä painosta menemään naimisiin. Kuitenkin, tässä vuosien varrella, olen hieman luistanut periaatteestani. Haluaisin naimisiin. Itseasiassa, haluaisin avioliittoon juuri tämän miehen kanssa. En haluaisi isoja häitä - tai häitä itseasiassa ollenkaan - sala-avioituminen maistraatissa olisi ihana idea, koska sitä se avioliitto meille olisi; meidän kahden keskinen juttu. En tunne tarvetta juhlistaa rakkauttani koko kansan edessä. En tarvitse sille todistajia. Avioliitto ei olisi minulle miehen sitomista itseeni, vaan luoda meidän välille jotain muuta syvempää, kuin avoliitto.

Mä ymmärrän hyvin tuon. Itsekin ajattelen, että naimisiinmeno edellyttää vahvaa uskoa siihen, että tämän ihmisen kanssa haluan olla kuolemaani asti. Tässä on kuitenkin aina epävarmuustekijöitä. Ensinnäkin haluaako puoliso olla mun kanssani kuolemaani asti? Pysynkö koko lopun ikääni sellaisena, että puoliso haluaa olla juuri minun kanssani? Entä jos masennun? Entä, jos saan jonkun muistisairauden tai muutun jostain muusta syystä psyykeltäni sietämättömäksi? Kestänkö kaikki elämääni tulevat menetykseni ja sairauteni siten, että en katkeroidu tai muuten muutu ihmisenä toisenlaiseksi? Pystynkö vastaamaan puolisoni tarpeisiin kuolemaani asti? Entä, jos puoliso tapaakin jonkun, johon rakastuu ja haluaa eron? Entä pysyykö puolisoni tällaisena? Entä, jos hän kaikkien odotusten vastaisesti alkaisikin juopottelemaan? Tai tulisi opiaattiriippuvaiseksi? Iskisi pelihimo ja taloutemme olisi sen vuoksi tuhoutumasssa? Muuttuisi iän myötä hankalaksi, puhumattomaksi ja pitäisi mykkäkouluja? On niin paljon asioita, joita voi tapahtua. 

Olemme olleet yhdessä noin 10 vuotta ja jo tänä aikana molemmat olemme muuttuneet. Emmekä suinkaan toisiamme lähentävään suuntaan. Miestä ärsyttää varsin usein mun krooninen sairauteni, joka aiheuttaa paljon kipuja, väsymystä ja voimattomuutta. Koitan pinnistellä ja olla näyttämättä uupumustani, mutta en osaa sanoa, kuinka kauan vielä jaksan. Välillä mietin, että ero helpottaisi meidän kummankin elämää. 

Tässä se onkin, se kumma juttu. Miehessäni on myös huonoja puolia, mutta rakastan häntä myös niiden takia - en niistä huolimatta. Me olemme toki nuoria (ei mitään teinejä tietenkään) ja elämä voi tuoda mitä tahansa eteen, eteemme, mutta usko siihen, että selviämme vastoinkäymisistä yhdessä, on kova. 

Itse en pystyisi olla kuvailemassasi suhteessa ja olen sellaisesta lähtenytkin. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä tosiaan puolet siitä ajasta, kuin te olette olleet miehesi kanssa, ja me olemme muuttuneet, mutta toisiamme lähentävään suuntaan joka vuosi. 

Silloin, kun on terve ja asiat kohtuullisen hyvin, on helppoa ajatella, että minä kestän ja tuo toinenkin kestää ihan mitä vaan. Yhdessä selvitään kaikesta. Monesti selvitäänkin, jos on tarpeeksi tahtoa ja vastoinkäyminen on vain tilapäinen eli on vielä toivoa paremmasta. Jos taas vastoinkäyminen kestää koko loppuelämän eli kenties vielä vuosikymmeniä ja vielä paheneekin vuosi vuodelta, tilanne on jo ihan toinen. 

Se mikä pelottaa on isyysolettama.

Lähtisin ulkomaille siksi.

Suomessa ei kestä asua kukaan.

Tämä palsta todistaa,ihmiset ovat sairaita.

tuttavapiiristä löydettyä kirjoitti:

Entinen kaverini, nyt noin 30-vuotias mies on parisuhteessa ja hänellä on naisen kanssa puolentoista vuoden ikäinen lapsi, mutta pari ei ole mennyt naimisiin... Tästä miehestä sanon sen verran, että hän puhui aina ennen tuon naisen kohtaamista, että rahaa ne naiset vaan haluaa ja mies käytti aktiivisesti prostituoitujen palveluita. Kun miehellä oli jotain 25-vuotta ikää, eikä hän ollut koskaan seurustellut, niin kysyin, että onko ollut mitään naiskuvioita viime aikona, niin vastaus oli, että ensin täytyy tehdä rahaa, koska rahaa ne naiset vaan haluavat. Sitten hän yhtäkkiä tutustui ihan fiksuun ja koulutettuun naiseen ja jo kaksi vuotta myöhemmin heillä oli lapsi.

En usko, että mies tulee koskaan suostumaan avioliittoon, koska hänellä on näitä kuvitelmia siitä, että naiset ovat vain rahan perässä. Lapsikin pitää tehdä naisen mieliksi, koska naiset sellaisen haluaa miehen elätettäväksi.

Eräs avioliittoa vastustanut tuntemani nainen taas ei vain halunnut todella sitoutua. Hän oli mieluiten avoimessa suhteessa. Hänellä oli lapsikin erään miehen kanssa, mutta hän toimi samaan aikaan prostituoituna.

Tästäkin esimerkistä näkee sen kummallisen paradoksin:  Ei haluta sitoutua.  Se nähdään niin kauheaksi asiaksi, että ei missään tapauksessa tehdä virallista sitoumusta.

Mutta:  Sitten ollaan ihan valmiit sitoutumaan lapseen.  Sehän, jos mikä, on sitoutumista.  Puolisosta pääsee irti aivan helposti, mutta lapsestaan ei periaatteeessa ikinä.  Siinä sitä ollaan isä tai äiti elämänsä loppuun asti.   Miksi siihen ryhdytään suorastaan ajattelematta mitään?  Eikö se ole paljon vahvempi kahle kuin puoliso?  Ja kun sen lapsen suostuu tuosta noin vaan tekemään, niin on sitä silloin oltava yhteydessä siihen lapsen vanhempaankin, ei sitäkään asiaa karkuun ihan hevin pääse.   

Eli avioliittoa harkitaan ja arvostellaan viimeiseen asti, että kannattaako ja onko järkeä, mutta lapsi tehdään vaikka ei olisi mitään tietoa siitä,  pystyykö siitä huolehtimaan ja onko varmasti sopiva vanhemmaksi.  

Aiempi kirjoittaja mainitsi, ettei usko avioliiton olevan mikään turva yhdessä pysymiseen.   Onko olemassa mitään, mikä "turvaisi" yhdessä olemisen?  Mistä tuollainen ajatus edes kumpuaa?  Siitä luultavimmin, että näin ko. kirjoittajakin pohjimmiltaan ajattelee.  Hänen mielestään avioliiton pitäisi olla se turva, mutta ei siis ole.  Siksipä ei haluta koko avioliittoa.  Onko avoliitto turva yhdessä pysymiselle?  

Miksi sitten edes ylipäätään asutaan yhdessä?  Kun kukaan ei tarvitse tältä yhdessäolemiselta yhtään mitään.  Maailma on jo mennytkin sellaiseksi, että vaihdellaan asuinkumppaneita, tehdään lapsia yhdelle ja toiselle, seuhdotaan ja veuhdotaan eikä haluta sitoutua ja sitten ollaan taas uusperhekuvioissa, lapset kärsivät ja tulevaisuus näyttää, mihin kaikki johtaa.  

Pystyvätkö ihmiset enää edes pysymään yhdessä, luomaan kestäviä suhteita,  kunnioittamaan toisiaan ja haluavatko pitää toisistaan huolta?  

Nykyään ajattelen, että ihmissuhteet kestävät sen minkä kestävät. Pelottaisi myös mahdollinen avioero ja siihen liittyvä ositus. Avioerossa on myös vähän erilainen stigma kuitenkin, kuin avoliiton purkautumisessa. Aidosti pelottaa sitoutua noin lopullisesti.

Haluamisella ja uskaltamisella on tietty ero. Se, ettei halua naimisiin ei välttämättä tarkoita, että se jotenkin pelottaisi.

Avioliitto on ansa, joka laukeaa papin aamenella. Puhun tietysti vain omasta kokemuksestani.

Avioliitto on jotenkin nolo. Se on ihmisille, jotka eivät koe oloaan turvalliseksi tai turvatuksi yksin tai ilman avioliiton tuomaa taloudellista sopimusta, joka on hyödyllinen pääasiassa naiselle. Lisäksi joillekin on tärkeää se, mitä muut ajattelevat ja halutaan osoittaa muille ihmisille ja ulkopuolisille, että "että ollaan sitouduttu" vaikka avioliitto ei tarkoita mitään ihmeempää sitoutumista eikä kukaan (etenkään nuorempi) ulkopuolinen sitä todellakaan näe niin. Joten noloja nämä totiset avioliitosta touhottajat juuri tämän vuoksi. 

Tähän väliin lienee hyvä sanoa, että olen naimisissa oleva nainen myös itse. Menin naimisiin, koska mies sitä vaati ja halusi. Hienosti pärjäisin ilmankin, enkä ole ikinä edes ajatellut meneväni naimisiin. Ja koska tienaan miestäni paremmin niin mitään taloudellista hyötyä siitä ei myöskään minulle ole. Leskeneläke on tosiaan aivan olematon pikkuetu, jotka maksetaan joku hassu satanen kuussa lyhyen ajan - aivan kuten äidilleni, joka täytti täysin kaikki leskeneläkkeen ehdot. Se eläke ei todellakaan ole sen arvoinen summa, että sen takia kannattaa kenenkään naimisiin mennä.

En kyllä ikinä olisi kenenkään toisen miehen kanssa tähän ryhtynytkään, hän on hyvin poikkeuksellinen mies elämässäni. Kamottavimpina tapauksina pidän niitä, jotka ovat valmiita menemään naimisiin, kun vaan kohdalle osuu joku sopiva. Tulee väkisin mielikuva epätoivosta. 

Sitoutuminen ei ole mikään ylevä arvo muutenkaan, joka määrittää sen kuka elää "oikein" tämän elämän. Ei ole mitään oikeaa tapaa elää. Sitäpaitsi toiseen ihmiseen voi sitoutua täysin ilman avioliittoa ja avioliitossa ihminen voi pettää ja pitää yllä jatkuvia sivusuhteita vailla mitään sitoutumista - tiedän lukuisia tapauksia ihan omassakin lähipiirissäni. 

Myöskin se peruste on naurettava, että jos toinen sairastuu vaikka. Siinä voi sitten varata sen ajan maistraattiin, jos tilanne muuttuu ja avioliitto on ainoa vaihtoehto siinä tilanteessa jatkaa. 

En koskaan sitoisi itseäni yhteenkään mieheen sillä tavalla. Miehiin ei voi luottaa. Moni nainen on menettänyt henkensä papin aamenen jälkeen, vielä useampi kun haluaa erota.

Ei kiitos.

Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää mennä naimisiin? Mikä on se lisäarvo?

Leskeneläke ja hallintaoikeus vainajan omistamaan asuntoon. 

:DDDDDD Voi jeesus, onpa siinä syytä kerrakseen.

Tämän takia kannattaakin pilata elämänsä.

Ja mikä oletus se on että se puoliso asunnon omistaa jne. Tätä palstalogiikkaa taas. Kun on eletty siellä omassa kuplassa jossa kaikki ihmiset elää samanlaisen elämän, avioliitto, ok.-talo, lapset, koira, työ, eläke, omistusasunto... 

Juu ei elä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.

Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.

Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.

Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.

Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta. 

Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?

Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.

Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).

Eihän aviopuoliso peri, vaan omaisuus ositetaan puolison kuoleman jälkeen samoin kuin avioerossa? Oikeus asua yhteisessä kodissa aviolesleskellä toki on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.

Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.

Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.

Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.

Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta. 

Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?

Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.

Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).

Eihän aviopuoliso peri, vaan omaisuus ositetaan puolison kuoleman jälkeen samoin kuin avioerossa? Oikeus asua yhteisessä kodissa aviolesleskellä toki on.

Ei ihan. A omistaa 300 000 € ja B 100 000 € Avioehtoa ei ole. A ja B eroavat, jolloin A maksaa B:lle tasinkoa 100 000 €. Eli molemmille 200 000 €. Jos taas B kuolee, A pitää edelleen omistamansa 300 000 € ja B: n perilliset jakavat B:ltä jääneen 100 000 € .Jos taas A kuolee, B saa kuten saisi erossakin eli 200 000 € ja A: n perilliset jakaisivat 200 000 € . Leski ei siis maksa kuolinpesälle tasinkoa, vaikka leski olisi miljonääri ja vainaja rutiköyhä.

"Etkö todella rakasta kumppaniasi, jäätkö odottamaan mahdollista parempaa ehdokasta, vai missä mättää? Tuntuu, että hetken hedonismi vetoaa millenniaaleihin enemmän kuin avioliitto ja perhe, vaikka nuo ovat todella antoisia ja perisnteisiä instituutioita.

Mikä syynä?"

No itselläni on se syy, että haluan olla kumppanin kanssa, mutta en vaan halua mennä naimisiin. Minulle avioliitto ei ole sitoutumisen symboli - minulle sitoutuminen tulee siitä, että haluamme olla yhdessä, rakastamme toisiamme ja muodostamme yhdessä parisuhteen. Avioliitolla ei siis ole minulle mitään suurempaa tai pienempääkään merkitystä - ymmärrän, että se on joillekin tärkeä, mutta itselleni ei. Parisuhteessa voi olla ja perheen voi perustaa ilman avioliittoakin. Minulle parisuhde on niin vahvasti henkilökohtainen, kahden ihmisen välinen asia, etten tarvitse, kaipaa tai halua siihen yhteiskunnallista instituutiota tai virallista puolta.

En myöskään tunne tarvitsevani avioliittoa mihinkään. Koska sillä ei ole minulle mitään romanttista merkitystä ja koska se ei muuttaisi mitään suhteessamme, en näe syytä mennä naimisiin. Ei vaan ole ns. minun juttuni. Pitkä ja sitoutunut parisuhde sen sijaan ON minun juttuni, mutta en tarvitse siihen avioliittoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen osapuoli haluaa naimisiin, voitteko suostua hänen vuokseen, ja jos niin miksi ette? Jos tuleekin vastaan joku parempi?

Joo tää onkin jännää...jos se on vaan pala paperia niin mitä se silloin haittaisikaan. Ja avioehtokin on keksitty jos omaisuuden menetystä erossa pelkää.

Niin mitkä on tässä sitten syyt mennä naimisiin? Ikuinen rakkaus ja sitoutuminen (huom. erotilastot)? Vai ihan vaan se ilo, että saa tehdä avioehdon?

Jos ajatellaan että voisin mennä naimisiin, mutten vaihtaisi nimeä, en pitäisi sormusta ja tekisin avioehdon. En halua juhlia, joten vihkiminen maistraatissa. Lapsia ei ole. Miksi näkisin vaivan, oikeasti?