Sinä, joka et halua periaatteesta naimisiin. Mikä siinä naimisiin menossa oikein pelottaa?

Vierailija kirjoitti:

Avioliitto on juridinen sopimus, omalla kohdallani se vaan sotkisi asioita. En halua edes asua yhdessä, niin miksi ihmeessä avioitua? Jos kummallakin on lapsia edellisistä suhteista, niin pelkästään järkevää pitää omaisuudet erillään. Ajatuskin uusperheestä saman katon alla puistattaa. En tarvitse leskeneläkettä, yhteistä sukunimeä, minkäänlaisia hääjuhlaa. Avioitumiseen ei tarvita välttämättä rahaa, avioehdon tekeminen sen sijaan maksaa. Itsenäisyys (sekä taloudellinen että henkinen) on avioliittoa tärkeämpää. Aika näyttää muuttuuko mieli tässä asiassa, veikkaan että ei.

Äitini ei koskaan asunut miehensä kanssa yhdessä, kummallakin oli omat kiinteistöt ja myös lapsia edellisestä liitosta. Menivät kuitenkin naimisiin ja siinä vaiheessa kun mies sairastui vakavasti, oli aviopuolison asemasta todellakin hyötyä. Äitini oli lähin omainen ja sai hoitaa rakastamansa miehen kuolemaan niin kuin he itse tahtoivat. Miehen poikaa ei hoitokodissa paljoa näkynyt ja yritti vielä perinnönjaon yhteydessä valittaa liian kalliista hoitomaksuista.

Avoliitossa äidilläni ei olisi ollut mitään oikeuksia rakkaansa hoitoon ja hoidon tasoon ja todennäköisesti miehen loppuelämä olisi ollut surkea. Mutta ehkä ne jotka eivät halua avioliittoon, lähtisivät siinä vaiheessa menemään kun toinen sairastuu vakavasti.

Kylläpä mammat perustelee, miksi eivät muka halua naimisiin. Oikea syy on kuitenkin, että mies ei ole suostunut kosimaan. Sitten uhotaan muka, että en minä oikeasti haluaisikaan naimisiin, vanhentunut instituutio. Mieheni valitsee minut joka aamu uudestaan. 

Nämä oikein juoksisivat kuulutuksia hakemaan pikajuoksua, jos mies suostuisi sanomaan ne mystiset sanat, että menetkö kanssani naimisiin.

En menis naimisiin vaikka kosittaisiin. En halua olla kahlittuna toiseen ihmiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos menee parisuhteeseen lesken kanssa, kannattaa varmistaa, että lesken koti on hänen omistamansa. Mulla on kaveri, joka myi oman asuntonsa, muutti lapsineen miehen kotiin ja asuntokaupoista saadut rahat käytettiin matkusteluun, lasten harrastuksiin ja yleiseen elämiseen. Mies kuoli 7 vuotta myöhemmin ja koska he olivat naimisissa, kaverini luuli, että hänellä leskenä olisi hallintaoikeus miehen asuntoon. No eipä ollut, koska asunto oli perillisten ja miehellä vain hallintaoikeus siihen.

Ei, parisuhteeseen voi mennä ihan ilman varmistamista. Siinä kohtaa vasta pitää varmistaa, jos laskee asumisensa sen varaan, että asunto on puolison omistuksessa.

Monet tässäkin ketjussa ovat perustelleet avioliiton järkevyyttä juuri lesken oikeudella jäädä asumaan vainajan asuntoon.

Ei vainajan asuntoon, vaan YHTEISEEN asuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama on kyennyt ymmärtämään kysymyksen, ja vastaamaan siihen, loput hölisevät omiaan :D 

Kun menen naimisiin, menen siksi, että se on juridinen sopimus, jota ei pysty korvaamaan muilla sopimuksilla niin, että se tulisi halvemmaksi(mm. testamenttiverotus pienempi). Lesken asumisoikeus on minulle ja miehelleni tärkeä, ja avioliitolla kykenemme "katsomaan toisemme" perään , eli huolehtimaan vielä sittenkin kun itsestä aika jättää. Myös leskeneläkkeellä voi olla tarvetta, kun koskaan ei tiedä missä kunnossa se toinen on toisen kuollessa yllättäen. Siinäpä ne syyt. Toki on vielä se, että olemme naimisiinmenon jälkeen aviopari, toistemme aviomies, ja vaimo. Se tuntuu ajatuksena mukavalta, ei ollenkaan ahdistavalta.

Syy miksi EN menisi naimisiin, olisi tämä kertomani toisinpäin. Eli ajatus tosien aviopuolisona olemisesta ahdistaisi, en missään nimessä haluaisi miehelleni lesken oikeutta asuntoomme, tai en haluaisi että mieheni saisi leskeneläkettä minun kuollessani, jos hän esimerkiksi olisi vammautunut työkyvyttömäksi ennen kuolemaani, ja hänen tulonnsa olisivat pienemmät kuin minulla. 

Nämä "en usko avioliittoon" höpinät ovat joutavia. Ei avioliitto ole mikään uskon kysymys, vaan ihan laillinen sopimus kahden ihmisen välillä. Sama kun sanoisi että "en usko kahdenvälisiin sopimuksiin" :D :D

Mä käsitän tuon "en usko avioliittoon" niin, että ei usko avioliiton solmimisen millään tavalla takaavan, että eroa ei tulisi. Ero tulee tai ei tule ihan riippumatta siitä, onko avioliitossa vai avoliitossa.

Jos joku luulee että naimisiin meneminen takaa ikuisen yhteiselon ja onnen, ei hän mielestäni ole älyllisesti kypsä menemään naimisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en nyt raskaana ollessa halua mennä naimisiin, koska haluan voida nauttia alkoholia omissa häissäni. Kai sillä on minulle joku symbolinen merkitys, muut pitäköön outona, jos tahtovat. Totesin vaan, että "ihan perseestä, jossen voi ryypätä omissa polttareissa ja omat häätkin pitäisi olla limulinjalla, ei kiitos".

Ja muutenkin tuntuisi vähän kököltä mennä nyt monen vuoden seurustelun jälkeen yhtäkkiä naimisiin "vain" koska olen raskaana, olisihan sitä aiemminkin joutanut. Että joutaa tässä odottaakin. Sitä paitsi ne häät maksaa (no juu, minulle kelpaisi myös eeppiset pussikaljahäät nyyttärimeiningillä Hakaniemen rannassa spurguteemalla, mutta mies haluaa jotain fiininpää XD) ja emme ole mitään rikkaita, joten nyt pitää santsata siihen, että lapselle on kaikkea tarpeellista ja vaikka sitten tässä taloustilanteemme pikku hiljaa parantuessa säästää niihin häihin ja suunnitella ne rauhassa.

Mitään pakonomaista tarvetta naimisiinmenolle en edes koe, mutta kai tuota joutaisi nyt, kun kerran yhteistä jälkikasvuakin tulee niin ei kai tästä olla mihinkään eroamassakaan. Avioehdon kyllä haluan, mielestäni selkeämpää, että molemmilla on omat rahat ja omaisuus.

Mutta ethän sinä ole ehdottomasti sitä mieltä, että et halua naimisiin. Et vain näköjään halua raskaana naimisiin.

Asiasta toiseen. Minä olen mennyt raskaana naimisiin. Taisi olla puolivälissä raskaus, kun käväisimme maistraatissa hoitamassa homman pois alta. 

En sinänsä osaa sanoa, oliko siitä varsinaisesti hyötyä. Mutta ei siitä haittaakaan ole ollut. Toki tämä tapahtui 90-luvulla ja laman ainana oli helpompi saada iso asuntolaina pankista, kun olimme aviopari. Lisäksi silloin isyydentunnustaminen oli vielä sitä, että piti erikseen käydä ja kyseltiin kaikkea. Avioparina sitä ei tarvinnut tehdä. Toki suhteemme ei ole muuttunut miksikään ja elämässä ei avioliitto ole kummemmin näkynyt. Ensi kertaa taisimme juhlistaa hääpäivää, kun olimme olleet 10 vuotta naimisissa. Seuraavan kerran, kun olimme olleet 20 vuotta naimisissa. Joten eipä tuo ole arjessamme tai suhteessa näkynyt.

Tämä nyt oli aloituksesta poikkeava kommentti. Mutta halusin vain kommentoida tuoda, että ei raskaana naimisiin. Ei se mitään suhteessa muuta, jos käväisee maistraatissa, vaikka onkin raskaana. Vaikka nykyisin ei kait ole sen kummemmin eroa enää, onko naimisissa vai ei. Silloin aikanaan juuri lainansaannit ja isyydentunnustamiset oli helpompaa avioliitossa

Juu, itse haluaisin vaan kunnolla juhlia niitä häitä, jos naimisiin menen. Maistraatissa käväisy tuntuu vähän turhalta. Kirkkoon en kyllä kuulu, enkä halua liittyä, mutta jotkin muut vähän hienommat juhlat siihen haluan kyllä, onhan se hyvin ainutlaatuinen päivä kenen tahansa elämässä.

Ja joku tuolla ehtikin korjata, ettei ne rahat ole avioliitossa yhteisiä ja avioehto liittyy lähinnä erotilanteeseen. Vaikuttaahan tuo muuhunkin, esim. perinnönjakoihin jne., minusta kivempi, että saa jokainen suku pitää omansa ilman mahdollisia leskiä osingoilla.

t. tuon alkup. viestin kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen osapuoli haluaa naimisiin, voitteko suostua hänen vuokseen, ja jos niin miksi ette? Jos tuleekin vastaan joku parempi?

Jos toinen osapuoli haluaisi ehdottomasti naimisiin, niin syitähän ei olisi kuin kaksi: saada jäädä asumaan mun asuntooni kuolemani jälkeen sekä leskeneläke,  joka sekin maksetaan vasta kuolemani jälkeen. Muita etujahan avioliitosta ei toiselle osapuolelle olisi. Todennäköisesti alkaisin miettiä, missä jamassa meidän suhteemme oikeasti onkaan, jos toinen jo suunnittelee ja varmistelee elämäänsä mun kuolemani jälkeen. 

Et taida rakastaa oikeasti toista osapuolta, jos et halua varmistaa hänen (ja jälkikasvunne) hyvinvointia mahdollisen kuolemasi jälkeen.

Miksi hänen pitäisi voida hyvin vasta mun kuolemani jälkeen? Hänellä  on ihan hyvä palkka ja tulevaisuudessa varsin hyvä eläkekin.  Tuskin joutuu kerjuulle sen vuoksi, että minä potkaisen tyhjää ensin eikä olla naimisissa. Yhteistä jälkikasvua ei ole eikä tule. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän suhde ei vaadi minkään instituution lupaa voidakseen hyvin.

Jännästi aseteltu. Tuo lause pitää sisällään oletuksen siitä että niiden suhde, jotka naimisiin ovat menneet, on vaatinut jonkun instituution luvan voidakseen hyvin. Näinhän ei tietenkään ole, vaan naimisiinmenolla on ihan muut syyt ;) Kirjoituksen sävystä saa kuvan ettei olla nyt ihan varmoja siitä omastat aviottomuudesta sitten kuitenkaan, koska ihminen joka on varma, ei koe tarvetta alentaa toisten suhteita ;)

Aloin seurustelemaan lasteni äidin kanssa 18-vuotiaana. Saimme 7 vuoden aikana 2 lasta. Lasten äiti löysi uuden miehen. Sitten tutustuin toiseen naiseen ja olimme yhdessä 21 vuotta, emme saaneet yhteistä lasta yrityksistä huolimatta ja tämä kulutti suhdetta. En koskaan ole ollut naimisissa tai kihloissa, mutta nykyisen kanssa voisin mennä. Ehkä ikä tuonut viisautta, mutta 2 aiemman kanssa en koskaan kokenut olevani riittävästi rakastunut. Naiset olivat ihan kivoja ja tulin toimeen, mutta joku puuttui. Nykyinen on ihan erilainen ihmisenä ja persoonana. Ehkä ensimmäistä kertaa olen aidosti rakastunut. Olemme olleet yhdessä nyt 3 vuotta ja hän on ensimmäinen nainen, jonka vuoksi on kiva tulla kotiin ja ainut, jota olen erossa ollessa ikävöinyt. Näistä pienistä asioista erotan olenko rakastunut. Olemme suunnilleen saman ikäisiä kuten myös lapsemme ja lapsenlapsemme. 

M59 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen osapuoli haluaa naimisiin, voitteko suostua hänen vuokseen, ja jos niin miksi ette? Jos tuleekin vastaan joku parempi?

Jos toinen osapuoli haluaisi ehdottomasti naimisiin, niin syitähän ei olisi kuin kaksi: saada jäädä asumaan mun asuntooni kuolemani jälkeen sekä leskeneläke,  joka sekin maksetaan vasta kuolemani jälkeen. Muita etujahan avioliitosta ei toiselle osapuolelle olisi. Todennäköisesti alkaisin miettiä, missä jamassa meidän suhteemme oikeasti onkaan, jos toinen jo suunnittelee ja varmistelee elämäänsä mun kuolemani jälkeen. 

Mä taas ajattelen tän ihan toisinpäin, eli jos MINULLE sattuu jotakin... En niin päin että mitä itse saan jos toinen kuolee ennen minua. Mut kukin tietysti tyylillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioliitto on pohjimmiltaan juridinen sopimus. Kaikki se uskonnollinen ja traditionaalinen höttö siinä ympärillä on vain ylimääräistä somistetta. Minulla on tapana allekirjoittaa vain sellaisia sopimuksia, joista on minulle hyötyä. Avioliitosta ei ole hyötyä. Ei siihen sen kummempia liity. Järkipäätös.

Leskeneläke.

Sehän on jokin pari tonnia vain yhteensä, kun puoli vuotta sitä vain maksetaan?

Leskeneläke on noin puolet vainajan eläkkeestä.

Eihän ole. Ei leskeneläke noin määärydy. Se on 324,33 e/kk kuuden kuukauden ajan. Tuon jälkeen en saisi enää mitään.

Sinänsä mitään leskeneläkettä ei pitäisi olla olemassakaan enkä halua sellaista tukea.

Kannattaisi hieman opiskella ennen kuin alkaa toitottelemaan mukatotuuksia... Etkö ole tietoinen että leskeneläkettä maksetaan muualtakin kuin kelalta :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen osapuoli haluaa naimisiin, voitteko suostua hänen vuokseen, ja jos niin miksi ette? Jos tuleekin vastaan joku parempi?

Jos toinen osapuoli haluaisi ehdottomasti naimisiin, niin syitähän ei olisi kuin kaksi: saada jäädä asumaan mun asuntooni kuolemani jälkeen sekä leskeneläke,  joka sekin maksetaan vasta kuolemani jälkeen. Muita etujahan avioliitosta ei toiselle osapuolelle olisi. Todennäköisesti alkaisin miettiä, missä jamassa meidän suhteemme oikeasti onkaan, jos toinen jo suunnittelee ja varmistelee elämäänsä mun kuolemani jälkeen. 

Mä taas ajattelen tän ihan toisinpäin, eli jos MINULLE sattuu jotakin... En niin päin että mitä itse saan jos toinen kuolee ennen minua. Mut kukin tietysti tyylillään.

No mulla on ihan sama tilanne kuin miehelläkin eli kummallakin varsin hyvä palkka ja tulossa hyvä eläke. Pärjään varsin mainiosti ilman leskeneläkettäkin. Lisäksi mulla on varallisuutta, jonka tietenkin suojaisin avioehdolla siltä osin, kun sitä ei ole jo suojattu eli vanhempieni perintö oli suojattu jo heidän toimestaan. Mun omaisuuteni menee lapsilleni kuten kuuluukin enkä näe mitään syytä, miksi miehen pitäisi mun kuolemani jälkeen saada asua juuri mun asunnossani. Emme asu autiolla saarella, jossa tämä on ainoa rakennus. 

Vierailija kirjoitti:

Jos menee naimisiin niin heti on 50% mahdollisuus, että päädytään eroon. En halua olla mikään erotapaus

Oletko tietoinen että avoliitot päättyvät eroon vielä useammin kuin avioliitot? Puhumattakaan parisuhteista joissa ei asuta yhdessä...

Vierailija kirjoitti:

Miksi se on joillekin niin vaikea pala, että kaikki ei halua naimisiin, perhettä tai edes kumppania (niitäkin ihmisiä on)? Ei kukaan kyseenalaista niiden ihmisten valintoja jotka niitä haluaa. Me ollaan kaikki yksilöitä, joillekin avioliitto on tosi antoisa, toisia ei kiinnosta, joku haluaa 5 lasta ja joku ei halua ollenkaan vanhemmaksi, Ei se tarkoita, että siinä pelottaa joku, vaan ihmisten arvot on vaan erilaisia ja ihmiset haluaa eri asioita ja nykymaailmassa se avioliitto ja perhe ei enää ole se ainoa oikea vaihtoehto. Live and let live.

En mä usko että se onkaan vaikea pala. Vaikea pala siitä tulee silloin, jos itse haluaisi naimisiin, mutta se oma rakastettu ei.

Sitoutuminen pelottaa, mutta minä olenkin vasta naiivi 19-vuotias. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen osapuoli haluaa naimisiin, voitteko suostua hänen vuokseen, ja jos niin miksi ette? Jos tuleekin vastaan joku parempi?

Jos toinen osapuoli haluaisi ehdottomasti naimisiin, niin syitähän ei olisi kuin kaksi: saada jäädä asumaan mun asuntooni kuolemani jälkeen sekä leskeneläke,  joka sekin maksetaan vasta kuolemani jälkeen. Muita etujahan avioliitosta ei toiselle osapuolelle olisi. Todennäköisesti alkaisin miettiä, missä jamassa meidän suhteemme oikeasti onkaan, jos toinen jo suunnittelee ja varmistelee elämäänsä mun kuolemani jälkeen. 

Mä taas ajattelen tän ihan toisinpäin, eli jos MINULLE sattuu jotakin... En niin päin että mitä itse saan jos toinen kuolee ennen minua. Mut kukin tietysti tyylillään.

No mulla on ihan sama tilanne kuin miehelläkin eli kummallakin varsin hyvä palkka ja tulossa hyvä eläke. Pärjään varsin mainiosti ilman leskeneläkettäkin. Lisäksi mulla on varallisuutta, jonka tietenkin suojaisin avioehdolla siltä osin, kun sitä ei ole jo suojattu eli vanhempieni perintö oli suojattu jo heidän toimestaan. Mun omaisuuteni menee lapsilleni kuten kuuluukin enkä näe mitään syytä, miksi miehen pitäisi mun kuolemani jälkeen saada asua juuri mun asunnossani. Emme asu autiolla saarella, jossa tämä on ainoa rakennus. 

Ja lisään vielä, että oltiin naimisissa tai ei, miehen pitäisi eron sattuessakin pystyä pärjäämään ilman mun rahojani ja asuntoani. Ei mun kuolemani olisi hänelle taloudellisesti sen kummallisempi asia kuin erokaan. Jos selviää erosta, selviää kuolemastakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioliitto on juridinen sopimus, omalla kohdallani se vaan sotkisi asioita. En halua edes asua yhdessä, niin miksi ihmeessä avioitua? Jos kummallakin on lapsia edellisistä suhteista, niin pelkästään järkevää pitää omaisuudet erillään. Ajatuskin uusperheestä saman katon alla puistattaa. En tarvitse leskeneläkettä, yhteistä sukunimeä, minkäänlaisia hääjuhlaa. Avioitumiseen ei tarvita välttämättä rahaa, avioehdon tekeminen sen sijaan maksaa. Itsenäisyys (sekä taloudellinen että henkinen) on avioliittoa tärkeämpää. Aika näyttää muuttuuko mieli tässä asiassa, veikkaan että ei.

Äitini ei koskaan asunut miehensä kanssa yhdessä, kummallakin oli omat kiinteistöt ja myös lapsia edellisestä liitosta. Menivät kuitenkin naimisiin ja siinä vaiheessa kun mies sairastui vakavasti, oli aviopuolison asemasta todellakin hyötyä. Äitini oli lähin omainen ja sai hoitaa rakastamansa miehen kuolemaan niin kuin he itse tahtoivat. Miehen poikaa ei hoitokodissa paljoa näkynyt ja yritti vielä perinnönjaon yhteydessä valittaa liian kalliista hoitomaksuista.

Avoliitossa äidilläni ei olisi ollut mitään oikeuksia rakkaansa hoitoon ja hoidon tasoon ja todennäköisesti miehen loppuelämä olisi ollut surkea. Mutta ehkä ne jotka eivät halua avioliittoon, lähtisivät siinä vaiheessa menemään kun toinen sairastuu vakavasti.

Ei nyt ihan näinkään. Ihminen saa kyllä itse päättää kuka hänen asioistaan vastaa jos hän menee huonoon kuntoon. Siitä voi tehdä ihan erillisen sopimuksen, ja sen voi saattaa terveydenhuollon rekisteriin tiedoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen osapuoli haluaa naimisiin, voitteko suostua hänen vuokseen, ja jos niin miksi ette? Jos tuleekin vastaan joku parempi?

Jos toinen osapuoli haluaisi ehdottomasti naimisiin, niin syitähän ei olisi kuin kaksi: saada jäädä asumaan mun asuntooni kuolemani jälkeen sekä leskeneläke,  joka sekin maksetaan vasta kuolemani jälkeen. Muita etujahan avioliitosta ei toiselle osapuolelle olisi. Todennäköisesti alkaisin miettiä, missä jamassa meidän suhteemme oikeasti onkaan, jos toinen jo suunnittelee ja varmistelee elämäänsä mun kuolemani jälkeen. 

Et taida rakastaa oikeasti toista osapuolta, jos et halua varmistaa hänen (ja jälkikasvunne) hyvinvointia mahdollisen kuolemasi jälkeen.

Miksi hänen pitäisi voida hyvin vasta mun kuolemani jälkeen? Hänellä  on ihan hyvä palkka ja tulevaisuudessa varsin hyvä eläkekin.  Tuskin joutuu kerjuulle sen vuoksi, että minä potkaisen tyhjää ensin eikä olla naimisissa. Yhteistä jälkikasvua ei ole eikä tule. 

Osoitatko vielä kohdan jossa tulee ilmi tuo sinun harha-ajatuksesi, että lainaamasi henkilö kirjoitti että puolison tulee voida hyvin vasta sinun kuolemasi jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en nyt raskaana ollessa halua mennä naimisiin, koska haluan voida nauttia alkoholia omissa häissäni. Kai sillä on minulle joku symbolinen merkitys, muut pitäköön outona, jos tahtovat. Totesin vaan, että "ihan perseestä, jossen voi ryypätä omissa polttareissa ja omat häätkin pitäisi olla limulinjalla, ei kiitos".

Ja muutenkin tuntuisi vähän kököltä mennä nyt monen vuoden seurustelun jälkeen yhtäkkiä naimisiin "vain" koska olen raskaana, olisihan sitä aiemminkin joutanut. Että joutaa tässä odottaakin. Sitä paitsi ne häät maksaa (no juu, minulle kelpaisi myös eeppiset pussikaljahäät nyyttärimeiningillä Hakaniemen rannassa spurguteemalla, mutta mies haluaa jotain fiininpää XD) ja emme ole mitään rikkaita, joten nyt pitää santsata siihen, että lapselle on kaikkea tarpeellista ja vaikka sitten tässä taloustilanteemme pikku hiljaa parantuessa säästää niihin häihin ja suunnitella ne rauhassa.

Mitään pakonomaista tarvetta naimisiinmenolle en edes koe, mutta kai tuota joutaisi nyt, kun kerran yhteistä jälkikasvuakin tulee niin ei kai tästä olla mihinkään eroamassakaan. Avioehdon kyllä haluan, mielestäni selkeämpää, että molemmilla on omat rahat ja omaisuus.

Mutta ethän sinä ole ehdottomasti sitä mieltä, että et halua naimisiin. Et vain näköjään halua raskaana naimisiin.

Asiasta toiseen. Minä olen mennyt raskaana naimisiin. Taisi olla puolivälissä raskaus, kun käväisimme maistraatissa hoitamassa homman pois alta. 

En sinänsä osaa sanoa, oliko siitä varsinaisesti hyötyä. Mutta ei siitä haittaakaan ole ollut. Toki tämä tapahtui 90-luvulla ja laman ainana oli helpompi saada iso asuntolaina pankista, kun olimme aviopari. Lisäksi silloin isyydentunnustaminen oli vielä sitä, että piti erikseen käydä ja kyseltiin kaikkea. Avioparina sitä ei tarvinnut tehdä. Toki suhteemme ei ole muuttunut miksikään ja elämässä ei avioliitto ole kummemmin näkynyt. Ensi kertaa taisimme juhlistaa hääpäivää, kun olimme olleet 10 vuotta naimisissa. Seuraavan kerran, kun olimme olleet 20 vuotta naimisissa. Joten eipä tuo ole arjessamme tai suhteessa näkynyt.

Tämä nyt oli aloituksesta poikkeava kommentti. Mutta halusin vain kommentoida tuoda, että ei raskaana naimisiin. Ei se mitään suhteessa muuta, jos käväisee maistraatissa, vaikka onkin raskaana. Vaikka nykyisin ei kait ole sen kummemmin eroa enää, onko naimisissa vai ei. Silloin aikanaan juuri lainansaannit ja isyydentunnustamiset oli helpompaa avioliitossa

Juu, itse haluaisin vaan kunnolla juhlia niitä häitä, jos naimisiin menen. Maistraatissa käväisy tuntuu vähän turhalta. Kirkkoon en kyllä kuulu, enkä halua liittyä, mutta jotkin muut vähän hienommat juhlat siihen haluan kyllä, onhan se hyvin ainutlaatuinen päivä kenen tahansa elämässä.

Ja joku tuolla ehtikin korjata, ettei ne rahat ole avioliitossa yhteisiä ja avioehto liittyy lähinnä erotilanteeseen. Vaikuttaahan tuo muuhunkin, esim. perinnönjakoihin jne., minusta kivempi, että saa jokainen suku pitää omansa ilman mahdollisia leskiä osingoilla.

t. tuon alkup. viestin kirjoittaja

Ymmärrän sinua varsin hyvin. Ja olen ollut monissa ihanissa häissä, joissa on menty naimisiin sitten, kun on väsymys vähän helpottanut vauvan jälkeen. Juhlia on ikävää, jos häpyliitosta vihloo tai suunnitella häitä, jos vauva onkin koliikkivauva ja huutaa yötä ja päivää. 

Itse vain en oikeastaan edes halunnut naimisiin, koska en vain voinut kuvitella itseäni jonkin sukujuhlan keskipisteenä heilumassa valkoisessa mekossa vannomassa kirkkoon kuulumattomana jumalalle, että juu juu, sinun kasvojen edessä tässä vannotaan :D. Mutta koska onneksi mieskin oli sitä mieltä, että homman voi hoitaa pois nätisti alta käväisemässä maistraatissa sen kummemmin siitä kenellekään ilmoittamatta, niin koin, että ei siitä haittaakaan ole. Joten astuimme vakaaseen avioliiton satamaan sitten kahdestaan ja todistajat viraston puolesta. Tai pikemminkin vyöryin sinne ison mahani kanssa :D.

Minusta jo isovanhempien kannattaa testamentteihinsa laittaa kohta, että lasten puolisoilla ei ole osaa eikä arpaa heidän omaisuuteen. Se helpottaa monta asiaa. Avioehto sitten vielä kruunaa tämän asian, niin jokainen suku saa pitää oman omaisuutensa. Meillä on myös tällainen kohta testamentissa, lisäksi hallintaoikeustestamentti.

Naimisissa tai ei. Loppujen lopuksi ihan se ja sama. Elämä ei kuitenkaan mene useinkaan ihan suunnitelmien mukaan. Rakastaakkaan ei jaksa aina joka päivä, joten nekin päivät on elettävä yhdessä läpi tai erottava. Joten ei se vihkiminen siihen vaikuta, että miten selvitään vaikeat ajat lävitse ja omat kriisit ja toisen kriisit. 

Onnea teille lapsen tulon vuoksi. Lapset on tärkeitä. Avioliitosta pääsee aika näpsäkkäästi eroon, mutta lapsistaan ei oikeastaan koskaan. 

Mä ajattelin että menisin joskus naimisiin. Olen yt 38v ja seurustellut mieheni kanssa vuosia. Saimme pienen riidan aikaiseksi erimielisyydestämme, koska mies ei halunnut (enää) naimisiin. Oli siis ollut jo kerran aikaisemmin.  Minun oli vaikea käsittää miten meidän naimisiinmenomme liittyi hänen menneeseen elämäänsä. Mies kuitenkin muutaman viikon mietittyään lievensi kantaansa, ja sanoi näkevänsä asian nyt enemmän minun kannaltani, että ensin oli kyennyt ajattelemaan vain itseään. Kysyin sitten että menisimmekö kenties siis naimisiin. Tähän hän vastasi että kyllä, mutta ei vielä, katsotaan vuoden päästä. Olimme olleet kuitenkin jo vuosia yhdessä, joten kysyin että mitä hän halusi odottaa. Tähän hän vastasi jotain ympäripyöreää, mutta minulle jäi kyllä tunne että hän halusi vielä punnita haluaako olla kanssani lopun ikäänsä.

 Noh, elämä jatkui ja aikaa kului, ja mies sitten kosi minua, tai siis alkoi itse puhumaan että mitä jos ensi kesänä mentaisiin naimisiin. Jotenkin tuli kuva että hän halusi ehkä ennemminkin korjata jotain menneestään, kuin oikeasti mennä minun kanssani naimisiin. Hän kertoi millaisen juhlan haluaisi, eli ihan erilaisen kuin viimeksi, ketä kutsuisi, ihan eri henkilöitä kuin viimeksi, avioehto tietenkin, koska viimeksi ei ollut jne. Mä sit kieltäydyin kuitenkin kunniasta. Mies tästä pahoitti mielensä, joten lupasin että katsotaan vuoden päästä uudestaan.  Tosiasiassa en mennyt vuodenkaan päästä naimisiin hänen kanssaan, enkä aio koskaan mennäkään, vaikka yhdessä jatkammekin.

Kohdallani siis naimisiinmenon esti se, että se ei ollut molempien vahva halua sitoutua sillä tavalla, ja sopia juridista sopimusta puolin ja toisin. Ensin mies ei halunnut, ja sitä myötä tajusin että en taidakaan enää haluta itse, kun mies sitten kelkkansa käänsi.

Mies välillä kyselee että onko joku syy miksi ei mentykään naimisiin, ja mennäänkö ehkä ensi kesänä.Vastaan aina että syyni on varmaankin se sama kuin hänen syynsä silloin oli lykätä häitä vuodella.