Oudoin asia mistä teille on suututtu?

Rakas äitini täytti tasakymmeniä. Olen perheen vanhin lapsi, mutta tuolloin olin hädin tuskin lukioikäinen teini. Äiti ei ollut itse vihjannut mitään juhlista tai lahjatoiveista.

Niinpä sitten juhla oli se, että käytiin kaupungilla vähän paremmassa ravintolassa syömässä ja mukana oli lähellä asuva äidin veli puolisoineen. Lahjaksi annettiin kukkia ja kylpylälahjakortti ja veljeltään äiti sai vielä hienon taulun taiteilijalta, josta piti.

Pieleen meni. Vähän myöhemmin sain äidiltä jäätävät huudot siitä, miten tyhmä, huono ja kiittämätön lapsi olen. Kuulemma isä nyt ei muutenkaan tajua näitä juttuja ja hän olisi esikoiseltaan odottanut enemmän. Olisi pitänyt järjestää suuret juhlat ja kutsua koko suku kerrankin kasaan. Jokaisen lapsen olisi pitänyt pitää kiitospuhe, edes keskenään siellä ravintolassa. Ja lahjaksi hän olisi halunnut, että olisin kutsunut koko suvun nuorison paikalle (joo, myös ne 500km päässä asuvat serkut, jota ei ollut vuosiin nähnyt) ja oltaisiin tehty yhdessä hänelle joku hieno lahja. Haaveissa oli iso ja näyttävä Kuivakukka-asetelma. Ja nyt minä tyhmänä en näitä tajua ja pilaan hänen syntymäpäivänsä ja elämänsä.

Joo, valitettavasti 16-vuotiaalla ei heti tullut mieleen, ihan ilman vihjailua tai suoraan sanomista, että lahjaksi halutaan suuri Kuivakukka-asetelma. Kyllä minun olisi se pitänyt arvata. Äiti muutenkin hankala ihminen ja nyt ei vuosiin olla oltu tekemisissä. Ei ole ikävä.

Vierailija kirjoitti:

Rakas äitini täytti tasakymmeniä. Olen perheen vanhin lapsi, mutta tuolloin olin hädin tuskin lukioikäinen teini. Äiti ei ollut itse vihjannut mitään juhlista tai lahjatoiveista.

Niinpä sitten juhla oli se, että käytiin kaupungilla vähän paremmassa ravintolassa syömässä ja mukana oli lähellä asuva äidin veli puolisoineen. Lahjaksi annettiin kukkia ja kylpylälahjakortti ja veljeltään äiti sai vielä hienon taulun taiteilijalta, josta piti.

Pieleen meni. Vähän myöhemmin sain äidiltä jäätävät huudot siitä, miten tyhmä, huono ja kiittämätön lapsi olen. Kuulemma isä nyt ei muutenkaan tajua näitä juttuja ja hän olisi esikoiseltaan odottanut enemmän. Olisi pitänyt järjestää suuret juhlat ja kutsua koko suku kerrankin kasaan. Jokaisen lapsen olisi pitänyt pitää kiitospuhe, edes keskenään siellä ravintolassa. Ja lahjaksi hän olisi halunnut, että olisin kutsunut koko suvun nuorison paikalle (joo, myös ne 500km päässä asuvat serkut, jota ei ollut vuosiin nähnyt) ja oltaisiin tehty yhdessä hänelle joku hieno lahja. Haaveissa oli iso ja näyttävä Kuivakukka-asetelma. Ja nyt minä tyhmänä en näitä tajua ja pilaan hänen syntymäpäivänsä ja elämänsä.

Joo, valitettavasti 16-vuotiaalla ei heti tullut mieleen, ihan ilman vihjailua tai suoraan sanomista, että lahjaksi halutaan suuri Kuivakukka-asetelma. Kyllä minun olisi se pitänyt arvata. Äiti muutenkin hankala ihminen ja nyt ei vuosiin olla oltu tekemisissä. Ei ole ikävä.

Äipällä ihan kevyet vaatimukset :'D. Ei tarvi kuin lukea ajatukset ja sitten niiden mukaan järjestää teininä suuret sukujuhlat.

Mun mutsi kertoi, että hänellä oli aikoinaan naispuolinen kaveri, ja mutsini oli alkanut tapailla Juhani - nimistä miestä. Tää kaveri kysyi, mikä on sen Juhanin sukunimi, ja kun mutsini ei sitä halunnut kertoa, niin kaveri suuttui siitä

Olin kaverilla kylässä, joka oli reilu parikymppisenä muuttanut onnettomuuden takia takaisin äidilleen hetkeksi asumaan. Mulla oli vaatteita mukana ja kysyin, onko heillä ok pestä pyykkiä, johon kaveri vastasi että on toki. Kysyin vielä että laitanko pyykkikorista heidän pyykkejä sekaan, mutta kaveri kielsi kun ei ollut varma miten äiti haluaa pyykkinsä pestävän. Ihan järkevä ajatus minusta, itseäkin ahdistaisi jos joku pistäisi mun pyykkejä kysymättä pesuun.

Noh, äiti saapui sitten jossain vaiheessa kotiin ja veti armottomat kilarit MINULLE. Olin niin hämmentynyt siitä miten aikuinen ihminen huutaa ja raivoaa etten tiennyt mitä sanoa. Kaverikin otti osaa keskusteluun ja sanoi että itse hän antoi luvan pestä pyykkiä, huutakoon äiti hänelle eikä minulle. Tilanne ei alkanut millään laantumaan joten lähdin sitten kotiin hyvin epäuskoisen hämmentyneenä.

Mulla meni välit hyvän kaverini kanssa poikki, sillä hänelle ei selvästikään käy se, että elämässäni on alkanut tapahtumaan positiivisia asioita. Taustalla siis vaikeuksia löytää omaa paikkaani tästä maailmasta, kun on ollut vuosien ajan psyykkistä sekä fyysistä sairastelua, jonka takia työt ja opiskelut on pitänyt laittaa useita kertoja jäihin. Nyt kun olen vihdoin ja viimein löytänyt mieleisen alan, kyennyt tekemään töitä ja yrittänyt olla hyvillä mielin siitä, että muutenkin elämässä on asiat melko hyvin tasapainossa, niin sitten tämä ihminen läheltä päätti suuttua kunnolla ja kaataa sangoittain paskaa niskaani. Hirveää syyllistämistä ja kokemusteni sekä saavutusteni täydellistä mitätöimistä. En tiedä onko helpompaa olla masentuneen ja työkyvyttömän ystävä, sillä sitten se oma elämä tuntuu siinä rinnalla paremmalta. Minusta oli ihan järkyttävää, kuinka joku voi olla täysin sokea sille, miten paljon olen tehnyt töitä nykytilanteeni eteen. Onhan se niin väärin, että melkein viidentoista vuoden matalapaineen jälkeen olen alkanut luottamaan siihen, että tulevaisuudella voi olla jotain hyvää tarjottavana.

Minusta oudointa on ollut se, kun meillä on ollut perheessä rippi-ja ylioppilasjuhlia, joihin kutsutuista lähisukulaisista ei ole kuulunut mitään, ei ole tultu paikalle, ei ilmoitettu, että ei tulla eikä muistettu juhlan sankaria mitenkään. Kun on sitten joskus jälkeenpäpin ottanut puheeksi, että heitä ei juhlissa näkynyt eikä kuulunut, on saanut hirveät vihat niskoilleen, ilman selityksiä. 

Yksi kaveri suuttuu aina jos hänen ehdottamansa vierailuajankohta ei sovi meille. Kutsutkin on usein muotoa ” tulette sitten ensi lauantaina”. Pari kertaa olen ollut kovassa flunssassa, ja tämän ilmoittaessa ennen juhlia (ei tasavuosia, vaikkapa omat 31-v kahvinsa tms.) kaveri alkaa jankuttaa viesteillä, että ei heitä haittaa flunssa, tulkaa. Ja kun vastaan, että en jaksa enkä nauti yhtään olostani kauheassa köhässä lähteä kylään, niin jankutus vaan jatkuu., että tulkaa nyt vaan. Huoh. Monta kertaa saanut toistaa saman, että minulla on hirveä olo, en jaksa lähteä. Ja siitä sitten seuraa suuttuminen.

Vierailija kirjoitti:

Näitähän riittäisi, olen tällainen ihan superkiltti ollut luonteeltani ihan pikkupenskasta joten mun yli on todella helppo kävellä- joten tunnun oikein vetävän näitä puoleeni :D

Opiskeluaikana kimppakämpässä asuessa  alati bilettävät (ja aina rahapulaiset) kämppikset suuttuivat mulle kun olin vienyt kaapista tyhjät pullot. Olin kysynyt siis henkilöltä joka ne oli alunperin ostanut ja juonut että saako ne palauttaa kauppaan.

Exä oli ihan tapasuuttuja. Sai ihan oikeasti sellaisia raivokohtauksia että on suoranainen ihme ettei suoni päästä katkennut.  Tällaisen raivokohtauksen aiheuttajana mm: en jaksanut hänen apunaan kantaa vanhaa n. 80kg pesukonetta alas viidennestä kerroksesta kuin muutama askel kerrallaan, katsoin häntä "väärin" tai puhuin "väärällä" äänensävyllä. "Paras" taisi olla kuitenkin kun huusi mulle useamman tunnin pää punaisena kun käännyin väärästä liittymästä liikenneympyrässä.

Kuulostaapa tutulta, minunkin eksäni suuttui kerran kun parkkeerasin auton "väärinpäin" metsän reunaan. Alkoi monen tunnin huuto ja kiroilu, haukkuminen ja pahoinpitely. 

Lyhytaikainen ja hyvin, hyvin entinen miesystäväni suuttui siitä, että minä näytin pelästyneeltä. Niinpä näytinkin: kuriiri ei ollut tuonut miehen odottamaa lähetystä, ja osasin jo arvata, että jotenkin asia kääntyisi minun syykseni. Niinpä kääntyikin: sain huudon sekä siitä, että näytin pelästyneeltä, että siitä, että olin kuulemma vain tehnyt jotakin muuta kuin kuunnellut ovikelloa. Kun lähetys myöhemmin illalla saapui, mies käyttäytyi kuin mitään välikohtausta ei olisi tapahtunut. Olin niin häkeltynyt, että en osannut uskoa kokemustani enkä siis saanut vielä tuolloin jalkoja alleni.

Tuon miehen huutoa kuuntelin tasan kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli tuo kuriirijuttu. Toinen oli se, että minä pyrin keskustelemaan miehen kaverien kanssa liian pitkälti - minuutti tai pari kustakin aiheesta kuulemma riitti. Tässä tapauksessa mies jankutti itsensä illan mittaan niin raivoihinsa, että minä seisoin selkä seinää vasten ja mies huusi silmät pullottaen parinkymmenen sentin päästä kasvoistani. Ei muuten tullut myöhemmin yllätyksenä se, että mies oli eronnut kahdesti ja hänellä oli kummaltakin ex-vaimolta lähestymiskielto.

Muistan kun lapseni oli 6-7v ja pääsin itse heinäkuun ajaksi töihin. Lapsi tarvitsi hoitopaikan ja päiväkodista saikin paikan pienestä ryhmästä jossa oli monen ikäisiä lapsia, muu päiväkoti oli suljettu heinäkuun ajan. Ensimmäisen päivän jälkeen sosiaalinen ja energinen lapseni itkeskeli että kukaan ei halunnut leikkiä hänen kanssaan. Sovittiin että juttelen päiväkodin tädin kanssa asiasta. Aamulla sitten kerroin (ihan ystävällisesti ja hyväntuulisena) mitä illalla kotona oli juteltu että lastani oli harmittanut kun ei ollut päässyt leikkeihin mukaan. Hoitaja suuttui aivan silmittömästi tästä, alkoi huutaa lasten kuullen ja nähden että MINÄ OLEN OLLUT TÄÄLLÄ TÖISSÄ 25 VUOTTA! Huusi jotain muutakin mutta en enää onneksi muista mitä. Tuli silmille niin että jouduin peruuttamaan eteisen naulakon alle, pelkäsin että lyö. Kirjaimellisesti suu loksahti auki ja sillä sekunnilla otin lapseni ja lähdettiin ovesta ulos. Takaisin ei lapsi mennyt, otin hänet töihin mukaan (onneksi pystyi ottamaan siihen paikkaan). Harmittaa ainoastaan että en ilmoittanut asiasta eteenpäin.  Tämä tapahtui 90-luvun lopulla. Totesin vaan että on rouva tainnut olla 25v liian kauan töissä siellä. 

Muutenkin ylettömän tiukkapipoinen esimieheni sai kohtuuttomat raivarit kertoessani kahvitauolla jotain edellisenä päivänä sattunutta kommellustani. Meillä on hauska työporukka, ollaan tunnettu jo yli 10 vuotta ja kahvitauolla oli tapana heittää sekalaista läppää hyvissä tunnelmissa. Olen tunnetusti hajamielinen ja työkiireistä seurannut univaje aiheutti enemmänkin tällaisia ajatuskatkosta seuraavia harmittomia mutta hupaisia mokia. Moka siis tapahtui vapaa-ajalla, eikä vaikuttanut töihin millään tavalla. Muut nauroivat hilpeästi, mutta yksi alkoi räyhäämään, että miksi kerron itsestäni tuollaista juttua, enkö tajua miten tyhmän kuvan se antaa itsestäni työkavereilleni, että nehän pitää sua ihan idioottina nyt! Muut katsoivat suut auki. Voin kertoa, etten minä ollut siinä tilanteessa se, jota pidettiin idioottina. 

Meillä oli teineinä sama huone siskoni kanssa ja siskoni vaatekaappi oli aina niin täynnä/sekaisin, ettei sinne mahtunut enää mitään. Vaatteita oli röykkiöittäin tuoleilla jne. Äiti sitten ehdotti, että tungetaan jo muutenkin ahtaaseen huoneeseen lisäkaappi. Vastustin ideaa alkuunsa ja perustelin sen sillä, että "sisko saa ensin siivota kaappinsa ja myydä käyttämättömät vaatteet". Äitini raivostui ja alkoi hakata minua nyrkeillä. :D Hän ei ollut ennen ollut noin väkivaltainen. Itkin asiaa pari päivää ja siihenkin hän vain tiuski, että "mitä siinä itket!" Lopulta hän pyysi kuitenkin anteeksi. Ja kaikki tämä episodi vain vaatteiden takia, jotka eivät olleet edes minun tai äitini?

Vierailija kirjoitti:

Olin n. 10-vuotias ja vietin päivää kaupungilla isän kanssa kahdestaan (tätä ei tapahtunut koskaan). Olin todella ujo lapsi. Isä kysyi, haluanko jätskiä, johon vastasin varmaan, että "en tiedä,ihan sama." Kun oltiin jätskikiskalla, en osannut valita. Isä sai yhtäkkiä ihan hirveän raivarin ja alkoi huutaa, että "Aina sama juttu sun kanssa, sä et sitten tiedä ikinä mitään, sä olet ihan mahdoton", jne. Muistaakseni ei sitten ostettu jätskiä ja se päivä kaupungilla loppui sitten siihen heti alkuunsa ja lähdettiin kotiin.

Suuttua ei tarvitse, mutta kun lapsi/teini vastaa kysymykseen "haluatko..." vastauksella "emt" tai "ihan sama", niin se tulkitaan aina suoraan kieltäväksi vastaukseksi ja jatketaan matkaan asiasta sen enempää jauhamatta. Jos ei tiedä haluaako jäätelöä tai se on ihan sama saako sitä, niin sitten eivät halua ja eivät saa. Oppivat ajan kanssa sanomaan selvästi.

Yläasteen jälkeen lähdin opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle. Kaikki sujui ihan ok, toki välillä riekuin uusien kavereiden kanssa yömyöhään mutta mitään kaljahommia ei harrastettu kuin kerran.

Eräänä päivänä minut pyydettiin rehtorin kansliaan, oli kuulemma vakavaa asiaa. Mietin että mitähän on tapahtunut ja yritin kysellä kaikilta että mikä juttu mutta kukaan ei oikein osannut vastata kysymykseeni. Kun viimein pääsin rehtorin kansliaan alkoi tivaamaan että missäs sitä on luuhattu viimeyönä. Kerroin että asuntolassahan minä kun seuraavana aamuna piti nousta aikaisin. Rehtori suuttui ja huusi että älä valehtele! En valehdellut ja toistin sanomani että asuntolassahan minä olin. Huusi että minut on nähty edellisiltana ojassa pyörimässä pää ihan jumissa, mistä saitte viinaa ja myönnä nyt vain että sinä ja kaverisi olitte konttaamassa kylillä! Suuttui aivan silmittömästi kun sanoin vastaan ja kerroin että se en ollut minä ja haluan tietää kuka tämmöistä paskaa levittelee. Olisittepa nähneet rehtorin ilmeen, silmät melkein pullahti päästä ja otsasuoni tykytti kun raivosi menemään naama punaisena että valehtelen. Tilanne oli niin absurdi että rupesin nauramaan.

Soitti lopulta äidilleni että tyttäresi on valehtelija eikä tunnu yhtään kiinnostavan näin vakava aihe, naureskelee vain eikä kunnioita yhtään! Lopputulos oli se että rehtori pysyi vihaisena eikä uskonut että se en todellakaan ollut minä. Olisi vieläkin kiva tietää että kuka se minun kaksoisolentoni oli, saataisiin varmaan hyvät naurut yhdessä.

Päiväkodissa 80-luvulla piti suunnitella asu miten päiväkotilaiset voisivat pukeutua mustikaksi jotain typerää esitystä varten ja piirtää siitä sitten kuva. En keksinyt mitään muutakaan järkevää tapaa mustikka-asulle kun sininen pyöreähkö viittamainen asu jossa oli silmänreijät. Piirsin sitten sen. Päiväkodin täti (apulainen tosin, ei varsinainen lastentarhanopettaja) sai hirveät kilarit siitä miten se on ihan vääränlainen ja en ymmärrä ollenkaan, että piti suunnitella hieno asu. Ilmeisesti olisi pitänyt olla jokin itsenäisyyspäivän linnanjuhliin kelpaava luomus päiväkotilaisen suunnittelemana ja piirtämänä... Lisäksi muiden piirrokset oli lähinnä jotain pääjalkaisia tikku-ukkoja... :D

Kävin lomalla ulkomaanmatkalla yhdessä puolisoni kanssa. Loman jälkeen tapasin kaverini ja keskustelimme kuinka matka oli mennyt ja mitä reissuumme sisältyi. Hän suuttui siitä, että emme olleet kiertäneet kaikkia nähtävyyksiä, mitä hän olisi halunnut nähdä, jos olisi kyseiseen kohteeseen mennyt. Hämmennyin.

Kävelin tien oikeaa puolta kuten kuuluu. Vastaan käveli joku mummo väärää puolta tiestä joten minun piti väistää vasemmalle. Sitten tämä mummo alkoi kirkua mulle miten pitää kävellä oikeaa puolta. Mutta jos olisin jatkanut sanaa puolta kävelyä olisin kävellyt tätä mummia päin. Oli tosi kapea tie. Kun hänelle sitten totesin että itsehän hän kävelee väärällä puolella niin haukkui mut että te nuoret aina tahallanne olette ilkeitä ja huudatte viattomille ihmisille. En osannut enää sanoa mitään tähän vaa kävelin pois. Ihmetytti. Itsehän hän huuteli syyttömille.

Paras ystäväni suuttui minulle ja katkaisi välit kokonaan, kun sai kuulla, että elämääni pitkään selittämättömästi haitanneet oireet paljastuivat kilpirauhassairaudeksi. Huusi minulle puhelimessa, ettei usko minua, en voi oikeasti olla sairas, katkaisi puhelun enkä sen koomin ole hänestä kuullut. Tästä on jo vuosia aikaa.

Mun exä sai aina raivarit jos ei jaksanut itse mennä salille töiden jälkeen. Jep, raivosi siitä mulle.

Sukulaiseni suuttui kun en joskus nuorena työttömänä hakenut työpaikkaa jota hän ehdotti vaan minulla oli omat suunnitelmat ja työnhaut.

Käveltiin exän kanssa ulkona ja mun puolituttu miespuolinen koulukaveri tulee vastaan ja moikkaa ystävällisesti, moikkaan takaisin. Muutaman askelen päästä ex alkaa tivata että "miks se katto sua tollee?" Kun olin ihan että "häh, katto miten?" Niin se rähjäs että "kuin se haluis panna sua!" Koska en tähän aikaan vielä tiennyt exän kärsivän mustasukkaisuudesta, päästin ilmoille kunnon räkänaurut, niin huvittava ja absurdi heitto mielestäni oli. Järkytys oli aika suuri kun huomasin, että jätkä on ensinnäkin väitteensä kanssa aivan tosissaan ja toiseksi vetää vielä hirveät herneet nenään reaktiostani. Tällaisia vastaavia raivoamisia tuli jatkossa niin paljon, että muuten mukava tyyppi oli pakko heivata elämästä.

Toinen ihana esimerkki on äitini. Sai ja saa raivokohtauksia mistä tahansa. Viime jouluna alkoi riehua, kun en halunnut käyttää samaa pyyhettä, kuin olin käyttänyt vierailessani kesällä. Sitä ei siis oltu pesty välillä, se roikkui puoli vuotta saunan pukuhuoneessa. Kun halusin uuden, alkoi hirveä raivo ettei se niin likainen ole. Hänellä on 3 kaappia täynnä pyyhkeitä joten reaktio on käsittämätön.

Kun olin lapsi hän huusi aina jos ei saanut hyviä lahjoja. Jos esim. äitienpäivänä ei saanut juuri mitä halusi, sai koko perhe kuulla kunniansa ja lahja saattoi lentää seinään. Suuttui myös hirvittävästi, kun en halunnut laulaa hänelle "äideistä parhain"-laulua. En kokenut koskaan, että hän olisi äideistä parhain, edes siedettävin. Viimeksi raivostui kun sai tietää että olin ollut juhlimassa. Olen lähes 40-vuotias... joudun käymään terapiassa lapsuuteni takia. Voisin kirjoittaa turhista raivoamisista kirjan.

Yksi ystäväni suuttui, kun olin "unessa niin kauhea" ja väänsi ihan itkua kun tavattiin. Mitäs siihen sitten sanot?