Lue keskustelun säännöt.
Vihaan elämää erityislasten äitinä
04.10.2018 |
Että voinkaan vihata tätä elämää erityislasten äitinä. Toistakymmentä vuotta pelkkää itkua, huutoa, tappelua ja ongelmia. Ja lääkäreitä, terapioita, tutkimuksia ja kouluneuvotteluita. Ainoa ilo elämässäni on työ. Siitä voi repiä millaista elämäni on. Viikonloput odotan kädet ristissä, että tulisi maanantai ja pääsisi töihin lepäämään. Miten paljon kadunkaan lasten tekemistä, mutta näitä neurologisia vammoja ei tiennyt etukäteen, eikä sitä että ne tulisivat vielä kaikille kolmelle.
Kommentit (263)
Ota sossuun yhteyttä nyt heti ja kerrot tilanteen. Tulevat käymään vaikka kotona ja näkevät todellisen tilanteen. Apua varmasti saa, mutta sinnikäs täytyy itse olla! Kovasti tsemppiä sulle, et todellakaan ole yksin tuon tilanteen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oho.
Oon kasvattanut yhden terveen lapsen korkeakouluun ja nyt itken kun kissat riehuu eivätkä tottele.
Ihailen jaksamistasi.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kokemusta erityislapsista luokanopettajan työn kautta. Rakastan suorastaan autisteja, aspergereja ja erityisesti adhd-lapsia. He ovat niin moniulotteisen aitoja ja luovia ja hauskoja ja yllättäviä. Innostuvia. Ihan mahtavia lapsia. On suorastaan rikollista, ettei heitä tällä hetkellä pystytä ohjaamaan paremmin ja löytämään omat vahvuudet ja itsetunnon.
Kaiken a ja o on se, että itsellä on voimavaroja olla läsnä lapsen kanssa siinä hetkessä ja tukea ja ohjata sitä sosiaalisesti vaativaa lasta ja heti jumittumisen hetkellä olla ohjaamassa oikeaan suuntaan. Ammattihenkilönä se onnistuu helpommin, kun on tietty tunne-etäisyys lapseen.
Kotona oman lapsen keskittymättömyys ja koheltaminen saa alta aikayksikön näkemään punaista. Oppilaiden kanssa pinna on tuhat kertaa pidempi.
Kiitos viisaudestasi ja viestistäsi <3
Purskahdin itkuun tämän luettuani.
(Minulla erityislapsi.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työkaverillani on kehitysvammainen 14 vuotias poika, joka on vanttera ja voimakas. Kun hän saa raivokohtauksen, voi hän olla vaarallisen väkivaltainen. Hän on lyönyt äitinsä mustelmille ja rikkonut kodin tavaroita. Kun poika täyttää 18 vuotta toiveena on, että hän voisi siirtyä tuettuun asumisyksikköön.
Miksei äiti soita poliisia pojan riehuessa? Varmasti alkaisi löytyä jo aikaisemmin laitospaikkaa. Ja vaikka jätkä olisi kuinka vammainen, pari miekkataksireissua kyllä opettaisi rauhoittumaan.
Sulla ei taida olla omia lapsia?? (Niitä rakastaa niin paljon ettei niille halua pahaa vaikka mitä tekis)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten voi Suomessa olla niin helkutisti näitä neurologisia häiriöitä lapsilla? En ymmärrä, kun tuntuu, että jokatoisella on lapsi tai kaikki lapset "erityisiä". Itselle tulee tasan kaksi vaihtoehtoa mieleen; Joko ollaan jotenkin todella sisäsiittoinen kansa tai sitten persoonallisuuden piirteitä/ kasvatuksen puutetta diagnosoidaan sairauksiksi? Onko näitä sairauksia esimerkiksi mahdollista todentaa millään aivotutkimuksilla tms. Vai tehdäänkö diagnoosit vain oireiden perusteella? Itse saisin lapsestani Aspergerin noin yhdessä sekunnissa oireiden/käytöksen perusteella, mutta on paljon todennäköisempää, että hänen persoonansa on vain haastava ja hiiltyy helposti, mikä taas on ehkä selitettävissä sillä, että olen myötäillyt liikaa, koska olen aina pyrkinyt vain välttelemään lapsen temperamentikasta huutoa/itkua, kun ei saa tahtoaan läpi. Nyt olen ottanut tiukemman linjan.
Kuulostaa rankalta. Tee lasu perheestänne jos elämä on tuota 24/7. Eihän tuo varmaankaan helpota. Kohta olet itse sairaseläkkeellä. Lapsista voi myös luopua, ei niiden takia tarvitse koko elämäänsä ja terveyttään pilata. Ihan helvetiltähän tuo kuulostaa.
Meillä kolme tervettä lasta isoilla ikäeroilla ja työtä on ollut heissäkin, voin vaan kuvitella millaista kaaosta elämä on tuolla paketilla. Voimia ap:lle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kaksi diagnoosilasta. 12 vuotta takana tätä elämää. Tukiverkkoa ei ole kuin toisella paikkakunnalla oleva anoppi joka ottaa lapset 1-2 viikoksi kesäloman alussa. Omat vanhempani ovat kuolleet ja miehen isä alkoholisti. Raskasta on ollut, nyt vanhempi onneksi paljon edistynyt ihan viime vuosina. Pienempi vaikea, pelottaa hänen tulevaisuutensa. Kukaan tavislapsien vanhempi ei voi käsittää mitä tämä elämä on ja on ollut. Itselleni se maksanut parisuhteen (yhdessä ollaan edelleen, mutta rakkaus on hävinnyt aikoja sitten, nyt ollaan vain perhe joka hoitaa yhdessä asiat) ja terveyden, olen täysin rapakuntoinen lääkkeitä syövä keski-ikäinen jonka elämässä on vain työ ja koti. Pelottavaa, mutta juuri äsken totesin että olen kadottanut itseni, sitä persoonaa joka olin 12 v. sitten ei ole enää olemassa, nyt on vain tämä selviytyjä ja suorittaja, joka elää päivän kerrallaan eteenpäin kun ei koskaan tiedä mitä kamalaa huomenna tapahtuu.
Minkälainen äiti ja ennen kaikkea isä suostuu tekemään vielä kolmannen tuossa tilanteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.
Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.
Katso kun kaikilla, toisin kuin sulla, ei ole se Elämässä täydellistymisen opintokokonaisuus (ETÄ100) suoritettuna ennen kuin tulee tehtyä elämän tärkeitä päätöksiä. Olemme ihmisiä ja siten erehtyväisiä. Lapsen kohdalla hankalampi painaa undo-nappia, eikö?
Jeesustelu ei auta ap:ta yhtään joten nielepä jeesustelusi, ikävä ihminen.
Juuri siitä syystä lasten hankkimista tulee harkita erittäin tarkoin, että sitä peruuttamis-vaihtoehtoa ei ole. Pakko tämä on voida sanoa, eikä sinun tarvitse alkaa nimittelemään muita.
En ole tuo, jota kommentoit, mutta pakko sanoa, että elämä yllättää usein hekin, jotka ovat oikeasti asioita harkinneet. Esim. jostain vauva-ajasta tai taaperoajasta ei voi kauheasti tehdä johtopäätöksiä. Monet vauvat nukkuvat huonosti ja joku taaperoikäinen voi olla sellainen, että juoksee horjuen seinästä toiseen koko päivän ja ihan normaali tulee. Ja vastaavasti tosi rauhallisesta vauvasta voi kehkeytyä tosi villi lapsi. Ja jos ajatellaan noin laajemmin omaa jaksamista, niin ei sitäkään voi ennustaa etukäteen. Tosi kivahan se olisi, jos elämä toimisi loogisesti, mutta kun ei toimi. Tämä ei tietysti poissulje sitä, että sitä harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, kaipa se edes ikäviä yllätyksiä vähentää.
Aina elämä voi yllättää ikävään suuntaan kenet vain, kyllä! Tämän tajuaa varmaan jokainen, mutta kaikki varmaan tajuavat myös että jos on jo valmiiksi väsynyt ja rasittunut, niin ei kannata positiivisen yllätyksen toivossa hankkia lisää lapsia.
No sitä olen kyllä ihmetellyt, kun monet hyvin väsyneet äidit toivovat seuraavaa lasta nimenomaan mahdollisimman pian. Voisihan sitä ikäeroa nyt sentään vaikka nelisen vuotta olla, jos isompi on haastava. Ja tämä nyt ei liity mihinkään diagnooseihin tai edes haastavaan temperamenttiin, vaan noin ylipäänsä lapsille olisi varmaan hyväksi, jos äiti ei olisi ihan umpiväsynyt! Päteekö tähänkin joku tehokkuusajattelu eli mukulat maailmaan muutamassa vuodessa niin sitten on sekin homma hoidettu :(
Vanhemmuuden tukiahan tästä on syytä kiittää. Mikäli väsäät lapset alle 3v ikäerolla määräytyy kotiin jäävän vanhemman tukirahat sen alkuperäisen lapsettoman ansiotasolla jota normaalisti on vähän ylitöillä vielä topattu.
Omat lapseni tein 4v ikäerolla ja voin kertoa että oli pieni projekti nostaa ne ansiot järjelliselle tasolle 6kk ennen äitiysloman alkua. Helpompaa olisi ollut tehdä pienemmällä ikäerolla ja ilman puurtamista töissä.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset, joilla on normaalit lapset eivät voi lainkaan ymmärtää mitä tällainen elämä on. Minulla ei ole mitään omaa elämää, en voi käydä missään yksin, teini-ikäiset erityislapset ovat joka ikisen sekunnin koulun ulkopuolella kotona ilman kaveria ja tappelevat keskenään, sotkevat kaiken (siis todella kaiken; koko arki-ilta menee joka päivä siivoamiseeen), eivät muista eivätkä opi mitään, kulkevat jalassa kiinni höpöttämässä vuorokauden ympäri ja yksi lapsista ei edes nuku kuin 4-5 tuntia vuorokaudessa. Olen niin loppu oleva kävelevä zombi, joka nauttii töissä mm. tunteesta, että vessassa saa käydä yksin. Minulla on myös kauhea ahdistus, kun en saa koskaan olla hetkeäkään yksin, vaan aina joku on fyysisesti kiinni minussa. Samoin ympärivuorokauden jatkuva mölinä, ulina, vinkuna ja höpötys tekee hulluksi.
T: ap
Olen pahoillani. Elämäsi vaikuttaa hyvin tukalalta, koska sinulla ei ole hetken rauhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vetää sanattomaksi, ei oo sanoja millä lohduttaa, enkä ees osaa kuvitella miltä susta tuntuu ku itellä ei oo tommosesta kokemusta..etkö saa vapaata vkonloppua ees kerran kuussa et vois viedä jonnekki tuettuun asumiseen? Äidinkin voimat on rajalliset, ei pysty venyä loputtomasti..kaikesta huolimatta voimia ja jaksamista sulle ja koko perheelle!
.
Ap on nyt ensinnäkin provo. Huvittavaa nämä neuvon- ja myötätunnonjakelijat. Hyvä muistaa myös että kaikki erityislasten vanhemmat eivät ole täysin uupuneita ja kokisivat tarpeelliseksi tuupata oma lapsi vieraille ihmisille hoitoon. Joskus on vaikeeta mutta so what asenne kantaa kun se on vain joskus eikä aina. Ja muistettakoon myös että toisaalta myös monen tavis lapsen vanhempi on uupunut ja haluaisi tuupata lapsensa välillä muualle hoitoon. Harvalle se vanhemmuus on yhtä letkeää ja helppoa auringonpaistetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työkaverillani on kehitysvammainen 14 vuotias poika, joka on vanttera ja voimakas. Kun hän saa raivokohtauksen, voi hän olla vaarallisen väkivaltainen. Hän on lyönyt äitinsä mustelmille ja rikkonut kodin tavaroita. Kun poika täyttää 18 vuotta toiveena on, että hän voisi siirtyä tuettuun asumisyksikköön.
Miksei äiti soita poliisia pojan riehuessa? Varmasti alkaisi löytyä jo aikaisemmin laitospaikkaa. Ja vaikka jätkä olisi kuinka vammainen, pari miekkataksireissua kyllä opettaisi rauhoittumaan.
Sulla ei taida olla omia lapsia?? (Niitä rakastaa niin paljon ettei niille halua pahaa vaikka mitä tekis)
Jos äidin terveys on vaarassa, äiti ei kykene huolehtimaan lapsestaan senkään vertaa. Ja jos äiti ei kykene rajoja pojalle asettamaan, on pojan etu että joku sen tekee. Vaikka sitten poliisi.
Tuo on juuri sellaista vääränlaista rakkautta, että ei edes yritetä saada niitä ah-niin-rakkaita erityisiä kuriin. Kuitenkin niiden on pakko, ihan ehdoton välttämätön pakko, oppia jollain tasolla itsensä hillitsemään jos tahtovat olla minkäänlainen osa tätä yhteiskuntaa. Se on siis sen lapsenkin etu!
Mutta sitähän ei hurmosmamma ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on tullut jo yksi neurologisesti poikkeava lapsi, niin onko ollut pakko tehdä toinen ja vielä kolmas! Siitä valinnasta saa kyllä syyttää vain itseään. Tietenkään ei ole voinut etukäteen tietää, että loputkin ovat poikkeavia, mutta ei "tavalliset" lapsetkaan yleensä raskasta elämäntilannetta ainakaan helpommaksi muuta.
Ai, tähän oli jo sanottu että ei usein pysty diagnosoimaan ennen 4. ikävuotta. Anteeksi. Mun mielestä ihmisten ei pitäisi tehdä enempää kuin kaksi lasta joka tapauksessa, mutta se menee jo vähän enemmän off topiciksi.
Miten tämä kommentointisi auttaa ap:ta? Lapset ovat olemassa ja piste, nyt pitää miettiä mitä voisi tehdä helvetillisen arjen helpotukseksi. Hän on varmasti itse pieksänyt itseään jo aivan tarpeeksi, joten jälkiviisastelijat voisivat pitää ne päänsä kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
Minun lapsellani todttiin add 13-vuotiaana. On nykyisin ktm , ja työelämässä koulutustaan vastaavassa työssä.
Vierailija kirjoitti:
Mitkä neurologiset vammat aiheuttaa tuota, tuleeko ne esille missään seulonnassa?
No mikä tahansa neuropsykiatrinen häiriö, Ap:n tapauksessa kuulostaa esim. autismikirjon häiriöltä. Myös ADHD aiheuttaa tuollaista.
Ja ei, ei näy missään seuloissa. Mutta ovat vahvasti periytyviä, joten oma suku ja puolison myös kannattaa syynätä.
Esim. ap:n tapauksessa suvussa aivan varmasti on noita asioita, koska kaikille lapsille periytyi.
Vierailija kirjoitti:
Miten voi Suomessa olla niin helkutisti näitä neurologisia häiriöitä lapsilla? En ymmärrä, kun tuntuu, että jokatoisella on lapsi tai kaikki lapset "erityisiä". Itselle tulee tasan kaksi vaihtoehtoa mieleen; Joko ollaan jotenkin todella sisäsiittoinen kansa tai sitten persoonallisuuden piirteitä/ kasvatuksen puutetta diagnosoidaan sairauksiksi? Onko näitä sairauksia esimerkiksi mahdollista todentaa millään aivotutkimuksilla tms. Vai tehdäänkö diagnoosit vain oireiden perusteella? Itse saisin lapsestani Aspergerin noin yhdessä sekunnissa oireiden/käytöksen perusteella, mutta on paljon todennäköisempää, että hänen persoonansa on vain haastava ja hiiltyy helposti, mikä taas on ehkä selitettävissä sillä, että olen myötäillyt liikaa, koska olen aina pyrkinyt vain välttelemään lapsen temperamentikasta huutoa/itkua, kun ei saa tahtoaan läpi. Nyt olen ottanut tiukemman linjan.
Yhden lapsen vanhempana on aina niin hiton helppo olla oikeassa. Vasta kun niitä on useampia, sitä aidosti alkaa ymmärtämään millaiset asiat on lapsen tempperamenttia, mitkä taas kasvatuksen tulosta, millaisiin asioihin voi vaikuttaa ja millaisiin ei.
Kuten joku jo aiemmin sanoi, onneksi itsekin sain sen oman erityislapseni, kahden ensimmäisen perusteella olisin täällä idioottina selittämässä juuri tuollaisia yllä olevan tyyppisiä ääliökommentteja.
Mutta kerron nyt sinulle, että ihan pienellä googlaamisellakin olisit saanut selville, että esim. ADHD kyllä näkyy aivokuvissa.
Laittaisin lapset laitokseen, jos itse alkaisin vihaamaan elämäni heidän takiaan. Kyllä lapsi myös erityislapsi aistii mielialoja ja ei varmasti tee hyvää asua tuollaisessa ilmapiirissä. Lisäksi laitos on monesti hyvä ratkaisu erityislapselle/nuorelle sillä arki on rutiin omaista, tämä on monesti yksi tärkeimmistä asioista mihin panostaa, muiden ikäisten seura on myös korvaamatonta, ei äiti voi korvata ystävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Mä oon aina kauhistellu mun tuttua jonka kaikilla neljällä lapsella on todettu ADHD. Miten jaksaa kaikkien kanssa? Onneksi hänellä vanhin on jo omillaan mutta hänelläkin kuulemma jonkinlaisia vaikeuksia yksinelämisessä, koska mun tutun pitää välillä käydä auttamassa lastaan toisessa kaupungissa asti.
Kaksi nuorinta on vähintään 5 vuotta vielä kotona äitinsä ”riesana”.
Ei se huoli erityislapsista koskaan lopu, ei edes silloin kun lapsi muuttaa kotoa pois.
Tässäkin piti niitä riesoja 4 hankkia kuitenkin! Ja tilanteesta kärsii... about kaikki.
Ja kaikki on tietysti silittelemässä äitiä, "Voi, miten sä jaksat, uhri? En ikinä ite kestäis..."
Onkohan tämä sukua sille münchausen by proxy -syndroomalle tai yksi sen ilmentymä?
Jos tuo 4 adhd-lasta saanut ajatteli kpl.annen jälkeen, että ei voi olla niin huono tuuri, että neljännellä kun on se?
Eli pelattiin uhkapeliä lapsen elämällä? Voi olla että tulee, voi olla tulematta... hups! Jestas oikeesti nyt.
Ei kai ADHD nyt noin vakava asia ole?
En usko, että esim perinnöllisyys neuvonnassa ohjataan, että ei kannata hankkia lapsia, jos on ADHD.
Se voi olla, jos liitännäisenä tulee mielialahäiriö, muita häiriöitä kuten dysleksia sekä luonnehäiriö.
Aika monella vangilla on ADHD.
Vankilassa ADHD:t on yliedustettuna just sen takia, että AIEMMIN NIITÄ EI OLE DIAGNOSOITU!!!! On vaan pidetty tyhminä, ilkeinä, epäonnistujina. Ja kun sellaista tolkutetaan lapselle päivästä toiseen, niin sellainen lapsesta tulee.
Onneksi nykyään ollaan jo fiksumpia ja osataan jo toimia paremmin.
Minulla on teini-ikäinen Asperger-poika, jonka kanssa on ollut tosi vaikeita vuosia etenkin ehkä jumittumistaipumuksen vuoksi. Nykyisin menee hyvin. Toinen lapseni on ns. tavis. Käsi sydämellä vastaan, että rakastan kumpaakin lastani yhtä paljon, siitä ei ole epäilystäkään. Kaikki ei vaan aina mene niin kuin Strömsössä, eikä hyvän elämän mittakaan ole aina se, että on helppoa. Olen lapseni kautta oppinut elämästä tosi paljon. Ilman häntä voisin minäkin täällä av:lla töräytellä kommentteja, että "vähän ryhtiä siihen kasvatukseen, olette vain laiskoja, jos lapset eivät tottele" tms. Jotenkin sellainen suhteellisuudentaju ja armollisuus ovat kehittyneet monessakin asiassa. Voi olla, että sinäkin olet avartanut monen ihmisen näkemyksiä. Voimia sinulle!