Lue keskustelun säännöt.
Vihaan elämää erityislasten äitinä
04.10.2018 |
Että voinkaan vihata tätä elämää erityislasten äitinä. Toistakymmentä vuotta pelkkää itkua, huutoa, tappelua ja ongelmia. Ja lääkäreitä, terapioita, tutkimuksia ja kouluneuvotteluita. Ainoa ilo elämässäni on työ. Siitä voi repiä millaista elämäni on. Viikonloput odotan kädet ristissä, että tulisi maanantai ja pääsisi töihin lepäämään. Miten paljon kadunkaan lasten tekemistä, mutta näitä neurologisia vammoja ei tiennyt etukäteen, eikä sitä että ne tulisivat vielä kaikille kolmelle.
Kommentit (263)
Voin kuvitella, että raskasta on. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama aloitus olllut ennenkin ja samanlainen keskustelu siitä. Mierin vaan, että miksei ap hae apua? Mikä siinä on?
Eiköhän tämä ole selvä juttu taas. Provo joka pyörii täällä. Ei ole ap:ta täällä kertomassa tilanteestaan vaan provo esittää oman mielikuvan mukaan muokattua ap esimerkkiä. Tarkoitus? Tuottaa keskustelua ja yleistä löpinää tällaisen aiheen tiimoilta kun erityislapset ja jaksaminen. Mutta koska ei ole aito ap eikä aito tarina, ei kannata ottaa niin vakavasti tätäkään tarinointia keksittyine yksityiskohtineen...
Jos on uuvuksissa ja vaikka masentunut niin ei se ole niin helppoa hakea apua.
En ole tuo ensimmäinen provoa epäilevä, mutta sama tuli mullakin mieleen. Onhan se toki rankkaa, jos on haastava erityislapsi tai vielä useampi. Ja sekin on totta, että masentuneena ei välttämättä jaksa hakea apua. Mutta jokin tuossa ap:n kirjoituksessa tökkii. Ensinnäkään hän ei kerro millä tavalla erityisiä lapsensa ovat. Muut kommentoijat ovat ottaneet esille ADHD:n, ei ap. Hän vain kertoo että lapset eivät opi mitään ja vain mölisevät ja ovat hänessä kiinni koko ajan. Ei oikein kuulosta ADHD:ltä. Itsekin erityislapsen äitinä tunnistan hetkiä, jolloin seinät tuntuu kaatuvan päälle, mutta ne on vain hetkiä. Niitä toisenlaisiakin hetkiä on, ja usein. Lisäksi nykyisin on todella paljon tietoa saatavilla ja ihan toimivia käytännön ohjeita. Ap:lle niitä on tässä hankala antaa, koska hän ei kerro, mistä se "mölinä" ja oppimisvaikeus johtuu, mikä siellä on takana. Joko ap on niin totaalisen masentunut, että ei kykene itse tekemään tilanteelle mitään (jolloin hänen todellakin tulisi hakea apua itselleen ihan terveydenhuollon kautta) tai sitten tämä on keksittyä tarinaa.
Keksittyä tarinaa tai ei ainakaan kenenkään äidin omaa tarinaa omista lapsistaan. Kuulostaa jonkun toisen tarinoinnilta jostain kuvitteellisesta esimerkistä. Hieman ristiriitaista puhua mölinästä ja 20 vuotta erityislasten äitinä olemisesta, mutta ei sen tarkemmin lasten erityispiirteistä tai diagnosoinnista. Ei kuulosta että lasten oma vanhempi puhuisi noin omista lapsistaan vaan joku vieras joka ei tiedä mistään yhtään mitään.
Lasten haluaminen ei kyllä ole mielestäni sama kuin hoivavietti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa, itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .
Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..
Adhd on keksittyjen diagnoosien äiti. Lapsista 99% on vilkkaita pienenä jopa murrosikään saakka.
Nyt on vaan muodikasta nimittää sitä ahdh:ksiEpäilen samaa, kasarilla diagnosoitiin MBD -lapsia. Taitaa olla niin että osa adhd lapsista ei sovi ns. normi muottiin, niin läsäytetään niille adhd diagnoosi.
Taas joku, joka ei tiedä mitään. Adhd näkyy aivokuvissa, vaikuttaa aineenvaihduntaan, sotkee unirytmin ja tekee omasta ja muiden elämästä vaikeaa.
Miksi asia pitää kieltää, kun sitä ei ymmärrä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
Lapsellani on tuo myös. Miksi ei kannata hankkia lapsia? Miksi valitsit toisen samaa sairastavan, kun periytyy sitten todennäköisemmin?
Millä tavalla sua haittaa tuo ADD?
En tiennyt alkuvaiheessa että puolisollani on ADD, selvisi vasta paljon myöhemmin kun meni tutkimuksiin. Sitä kautta aloin myös ymmärtää, että itselläni on myös ADD, oireet meni niin yksi yhteen. Jälkeenpäin selvisi, että kummallakin on vanhempi jolta tuo on periytynyt, oma isäni ei siis ollut aikaisemmin tuosta mitään puhunut.
Se että meillä kummallakin on ADD on sekä hyvä että huono asia. Ymmärrämme toisiamme todella hyvin ja varmaan tämä on jollain tavalla hitsannut meitä sitä kautta myös yhteen. Toisaalta olemme kummatkin hajamielisiä ja arjen rutiinien ylläpitö on välillä vaikeaa. Itselläni suurin vaikeudet on toiminnanohjauksessa, en saa asioita aloitettua, ja rutiinien ylläpidossa. Ottaen huomioon miten lapsiperheessä nämä ominaisuudet ovat ehdottoman tärkeitä, en näe itseäni oikein äitimateriaalina. Pelottaa myös tulevaisuus. Työttömyys tulee tulevaisuudessa luultavasti vain lisääntymään ja jos jo normaalille lapselle navigointi hyvään ja turvalliseen työpaikkaan on haastavaa, niin saati sitten jollekin erikoislapselle. Minusta tuntuu, että en voi tarjota lapselle tarvittavia eväitä. Olisi kamalaa herätä joku päivä siihen ajatukseen, että olen vain siirtänyt omat geneettiset ongelmani seuraavalle sukupolvelle ja mikään ei muutu.
Kiitos vastauksesta. Uskon, että sinusta tulisi ihan hyvä äiti.
En osaa kuvitella, että lapseni ei tekisi lapsia, koska pelkäsi ADD:n periytyvän. Jos haluaa lapsia, se on todella voimakas tarve. Ehkä se kaikkein voimakkain. (Eihän ihmiskunta olisi muutoin lisääntynyt. Lasten haluaminen periytyy. Eli hoivavietti.)
Varmaankaan minulla tuo tarve ei ole kovinkaan kummoinen koska olen asian kanssa ihan sinut. Voi olla, että mikäli minulla olisi ihan vimmattu halu saada lapsia, niin yrittäisin hankkia niitä kaikesta muusta huolimatta. Minun tapauksessani on siis ihan helppoa olla "järkevä":
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monesti olen miettinyt, että miten ihmeessä erityislasten vanhemmat jaksavat. Itse en jaksaisi varmaan edes normaalin lapsen kanssa, vammaisesta puhumattakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä lasten toinen vanhempi? Delegoi hänelle kaikki terapia- ym. palaverit.
Aika usein toinen vanhemmista (mies) on kadonnut muihin maisemiin, kun elämä erityislasten kanssa on niin rankkaa. Tämä siis nähty lähipiirissä. Siinä sitten lasten kanssa jääneellä on tuplasti rankempaa kuin ennen ja samaan aikaan toinen vanhemmista viettää leppoisaa elämää tai pahimmassa tapauksessa perustaa uuden, paremman perheen.
Kyllä minä monesti ihmettelen, että mieheni on pysynyt tässä rinnalla kaikki nämä vuodet, vaikka meillä on ollut ihan tolkuttoman raskasta. Pelkkää surua ja murhetta jo viidentoista vuoden ajan. Kuolemaa, sairautta.. eipä juuri ole vastoinkäymistä, jota emme olisi joutuneet kohtaamaan. Mieheni taitaa olla harvinainen mies. Liian harvoin tulee kiitettyä, kun olen itse niin loppu ja käpertynyt tähän omaan kuplaani kärsivänä ja surevana äitinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erityislapset äiti kirjoitti:
Eikä riitä, että arki itsessään on rankkaa, vaan lisäksi omiin työpäiviin pitää mahduttaa terapioita, koulun palavereja tms. Psykologi vaihtuu lähes joka kerta ja aina on sama asenne ihmisellä, jota en ole koskaan ennen nähnyt: ”jaaha äiti on sitten edelleen töissä toisella paikkakunnalla tms.” Pitäisikö sitä työstäänkin luopua, vaikka se on se henkireikä joka auttaa pysymään järjissään. Olisiko helpompaa lääkäreille, jos elettäisiin sossun varoilla?
No mua ainakin kannustettiin elämään toimeentulotuella. Tein muutenkin lyhyttä päivää, mutta se ei kelvannut, kun en voinut tulla milloin mihinkin mihin aikaan vaan. En ymmärrä.
Erityislapsen vanhemman on vaikea toimia niin, ettei moitteita tulisi. Kun käy töissä, niin huomautellaan, että kyllä lapsen asioille olisi järjestettävä aikaa, olisi oltava aamuisin lähettämässä kouluun ja iltapäivisin ajoissa takaisin kotona ja lisäksi tietysti huolehdittava lääkäri- ja kuntoutus ym. käynnit keskellä päivää. Ja jos on kotona, niin huomautellaan, että olisi hyvä, jos ei niin kovin keskittyisi lapsen hoitamiseen, vaan olisi hyvä käydä töissä, jotta pysyy työelämän kärryillä mukana ja lapsikin näkisi miten tavallista normaalia elämää eletään.
Pakko kysyä teiltä äidit, että koetteko rakastavanne lapsianne? Mä itse olen asperger ja kuulemma revin melkein vanhempieni avioliiton riekaleiksi. Äitini tunnusti että huonoimpina hetkinä katui hankintaani. Tuntui hirveältä kuulla se mutta ymmärrän. Mun lapsuus ja nuoruus oli niin vaikea, ja vaikka nyt aikuisiällä näyttää että mulla menee hyvin, kannan ihan tolkutonta syyllisyyttä siitä että synnyin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä lasten isä on? Et kai nyt ole yksinhuoltajaksi hankkiutunut kaiken lisäksi?
Miehet yleensä älyävät näissä tilanteissa häippästä.
Vierailija kirjoitti:
Pakko kysyä teiltä äidit, että koetteko rakastavanne lapsianne? Mä itse olen asperger ja kuulemma revin melkein vanhempieni avioliiton riekaleiksi. Äitini tunnusti että huonoimpina hetkinä katui hankintaani. Tuntui hirveältä kuulla se mutta ymmärrän. Mun lapsuus ja nuoruus oli niin vaikea, ja vaikka nyt aikuisiällä näyttää että mulla menee hyvin, kannan ihan tolkutonta syyllisyyttä siitä että synnyin.
Halaus sinulle. Kunpa osaisit nähdä itsesi tärkeänä ja arvokkaana. Rakastan pikkuista erityislastani yli kaiken ja kerron sen hänelle joka päivä. Silti tässä on paljon myös ristiriitaisia tunteita mukana ja lapsen käytös usein täysin sietämätöntä. Välillä mieleen tulee raadollinen kysymys, millaista elämäni olisi, jos en olisi koskaan ryhtynyt tähän äitiysprojektiin, joka on itselleni ollut ennennäkemättömän kivikkoinen tie. Olisinko onnellinen, sillä nyt en sitä ole. Elämä on taistelua ja selviytymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pakko kysyä teiltä äidit, että koetteko rakastavanne lapsianne? Mä itse olen asperger ja kuulemma revin melkein vanhempieni avioliiton riekaleiksi. Äitini tunnusti että huonoimpina hetkinä katui hankintaani. Tuntui hirveältä kuulla se mutta ymmärrän. Mun lapsuus ja nuoruus oli niin vaikea, ja vaikka nyt aikuisiällä näyttää että mulla menee hyvin, kannan ihan tolkutonta syyllisyyttä siitä että synnyin.
Minä ainakin rakastan erityistäni, varmaan vielä tavallista enemmän juuri niiden hänen kanssaan koettujen vaikeuksien vuoksi, niiden kautta tunneside on väkisinkin voimakkaampi. Eihän se ole hänen syynsä millaiseksi sattui syntymään, itsehän minä olen hänet tehnyt ja tähän maailmaan tuonut. Silti minäkin olen hetkittäin katunut, mutta se nyt on ihan luonnollinen ajatus niinä hetkinä, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Eli on päiviä, jotka vaihtaisin pois, mutta silti päivääkään en vaihtaisi pois - jos saat ajatuksesta kiinni :)
Mä keksin. Ap ei ole hakenut apua koska ap ei tarvitse apua koska ap:ta ja kyseistä keissiä ei ole vaan tämä on keksitty juttu.
Jos oikeasti olisi tuo ap olemassa kyseisillä ongelmilla hän olisi kyllä jo avautunut hoitoringille ahdingostaan ja avun tarpeestaan. Juu juu, monen vuoden jälkeen tullaan vaan av:lle itkemään tyyliin: olen niin poikki...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
No eihän ADD itsessään tee vanhemmasta huonoa tai pilaa lapsen elämää,kuulostaa aikamoiselta liioittelulta. Toki adhd.ta on eri tasoista,teillä ilmeisesti hyvin vaikeana molemmilla ja mukana liitännäisoireita? Olen itse adhd ja uskon sen periytyneen vanhemmiltani,molemmat kuitenkin korkeasti koulutettuja ja elämässään pärjänneitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
No eihän ADD itsessään tee vanhemmasta huonoa tai pilaa lapsen elämää,kuulostaa aikamoiselta liioittelulta. Toki adhd.ta on eri tasoista,teillä ilmeisesti hyvin vaikeana molemmilla ja mukana liitännäisoireita? Olen itse adhd ja uskon sen periytyneen vanhemmiltani,molemmat kuitenkin korkeasti koulutettuja ja elämässään pärjänneitä.
Olemme molemmat lähestulkoon keski-ikäisiä ja tosiaan hyvin pienituloisia, pärjääminen on vaikeaa. Minulla myös vaikea matemaattinen oppimishäiriö. Sellainen perusturvallisuuden tunne puuttuu, ja jos ei luota omaan pärjäämiseen niin eipä se innosta lastentekoonkaan. Mitään alkoholiongelmaa tai muuta sekoilutaustaa ei kuitenkaan kummallakaan meillä ole.
Vetää sanattomaksi, ei oo sanoja millä lohduttaa, enkä ees osaa kuvitella miltä susta tuntuu ku itellä ei oo tommosesta kokemusta..etkö saa vapaata vkonloppua ees kerran kuussa et vois viedä jonnekki tuettuun asumiseen? Äidinkin voimat on rajalliset, ei pysty venyä loputtomasti..kaikesta huolimatta voimia ja jaksamista sulle ja koko perheelle!
.
Mulla kaksi adhd-lasta. Samaistun ap.n tilanteeseen. Ensimmäinen sai dg 9-vuotiaana, toinen 8-vuotiaana. Ongelmia toki ollut koko ajan.
Vaatikaa niitä erityisluokkia ja erityisopettajia ja koulunkäyntiavustajia lisää.
Kenenkään etu ei ole, että kaikki kärsivät.
Valtavasti tsemppiä ap, en kyllä pysty edes kuvittelemaan kuinka raskas rasti sinulla on.
Minusta on aivan typerää demonisoida vanhempia, jotka sanovat ettei jaksa, kun ihan selkeää tuossa tilanteessa ettei se vanhemmuus voi tuossa tilanteessa olla muuta kuin hanurista.
Saa aina miettimään, että uskaltaako sitä ollenkaan hankkia lapsia...
Siis pöllikö ap jonkun toisen aloituksen? Tämä sanasta sanaan on aloitettu jo paljon aiemmin...