Lue keskustelun säännöt.
Vihaan elämää erityislasten äitinä
04.10.2018 |
Että voinkaan vihata tätä elämää erityislasten äitinä. Toistakymmentä vuotta pelkkää itkua, huutoa, tappelua ja ongelmia. Ja lääkäreitä, terapioita, tutkimuksia ja kouluneuvotteluita. Ainoa ilo elämässäni on työ. Siitä voi repiä millaista elämäni on. Viikonloput odotan kädet ristissä, että tulisi maanantai ja pääsisi töihin lepäämään. Miten paljon kadunkaan lasten tekemistä, mutta näitä neurologisia vammoja ei tiennyt etukäteen, eikä sitä että ne tulisivat vielä kaikille kolmelle.
Kommentit (263)
Vierailija kirjoitti:
Pärjääköhän adhd-vanhempi paremmin adhd-lapsensa kanssa, kun ovat samassa rytmissä.
Ei, sekä vanhempi että lapset (ja mummokin) pyörivät ympäriinsä sotkemassa ja etsimässä kadonneita tavaroita, eikä normaaleja arjen asioita saada hoidettua. Olisi voinut valita miehen tarkemmin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vihasin elämääni kolmen erityislapsen äitipuolena. Yritin sietää päivittäistä draamaa vuoden verran ja tein päätöksen että nostan kytkintä.
Lasten isäkään ei ’sietänyt’ lasten läsnäoloaikoja ilman oluen lipittelyä, siinä oli toinen syy lähteä. Päivääkään en ole katunut että häippäsin.
Vierailija kirjoitti:
Vanha juutalainen sananlasku:
"Vähän lapsia, vähän iloja. Paljon lapsia, paljon huolia."
Erityislasten kohdalla jo kolmekin lasta aiheuttaa paljon huolia.
"Nolla lasta, ja elämä silkkaa juhlaa."
Vierailija kirjoitti:
Laittaisin lapset laitokseen, jos itse alkaisin vihaamaan elämäni heidän takiaan. Kyllä lapsi myös erityislapsi aistii mielialoja ja ei varmasti tee hyvää asua tuollaisessa ilmapiirissä. Lisäksi laitos on monesti hyvä ratkaisu erityislapselle/nuorelle sillä arki on rutiin omaista, tämä on monesti yksi tärkeimmistä asioista mihin panostaa, muiden ikäisten seura on myös korvaamatonta, ei äiti voi korvata ystävää.
Ketään noin vaan laitokseen saa. 😀
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laittaisin lapset laitokseen, jos itse alkaisin vihaamaan elämäni heidän takiaan. Kyllä lapsi myös erityislapsi aistii mielialoja ja ei varmasti tee hyvää asua tuollaisessa ilmapiirissä. Lisäksi laitos on monesti hyvä ratkaisu erityislapselle/nuorelle sillä arki on rutiin omaista, tämä on monesti yksi tärkeimmistä asioista mihin panostaa, muiden ikäisten seura on myös korvaamatonta, ei äiti voi korvata ystävää.
Ketään noin vaan laitokseen saa. 😀
Mä kans mietin että kuka kirjoittaa noin idioottimaisia kommentteja tyyliin ”laitokseen vaan, jotta on rutiineja ka kavereita.” Meinasin just tulla sanomaan samaa että kyllä on mäntti vanhempi jos lapsensa laitokseen laittaisi kovin heppoisin perustein ja tuskin se että ei ole tiukat rutiinit tai kavereita riitä todellakaan perusteeksi laitoshoidolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tyypillistä että ongelmia alkaa ilmaantua vasta taaperoiässä. Itsehhän sain kuusivuotiaana asperger ja ADHD-diagnoosit. Olin hankala ja huomionkipeä, ja sitten tahallaan hankala saadakseni huomiota kun vanhemmilla työ imi kaiken energian neljältä lapselta (olin ainoa erityislapsi). Koko elämän sai kuulla ettei minuun voi luottaa, ei pysty ymmärtämään eikä kannata kuunnella kun ei sieltä tule mitään tärkeää.
Tarkoitukseni ei ole siis syyllistää erityislasten äitejä, vaan varoittaa siitä että lapset kyllä huomaavat että olette puhki, ja imevät kuin sieni kaiken sen turhautumisen mitä koette heihin. Eli olisi tosi tärkeä että saatte apua ja omaa rauhaa. Teidän oma turhautuminen ja energian puute voi saada lapset käyttäytymään vaan huonommin mistä syntyy itseään ruokkiva noidankehä, niinkuin meillä kävi. Kotona oli lopuksi niin huono ilmapiiri että oli pakko lähteä sieltä, ja kärsin varmaan loppuelämäni siitä tunteesta että olen hirveä ihminen enkä pysty mihinkään, kun sellasta viestiä sai lapsesta asti.
Jos ette vaan millään jaksa ettekä saa apua, niin kannattaa miettiä olisiko aika antaa lapsi jollekkin muulle. Tässä pitää kuitenkin miettiä myös lapsen parasta. Ei ole häpeällistä eikä väärin myöntää ettei vaan pysty. Itselleni (ja väittäisin myös äidilleni) elämän yksi parhaita asioita oli kun muutin pois ja pääsin eroon hänen jatkuvasta stressistään. Rakastamme yhä toisiamme mutta molemmat tietää että se oli hirheä helpotus.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa, itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .
Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..
Meillä on vähän saman tyylinen tilanne! Tai no, "vain" yksi ADHD-lapsi. Minäkin sain diagnoosin vasta sen jälkeen kun lapseni sai omansa (omat oireet tosin aikuisiässä lieventyneet melkolailla.). Olen todella iloinen kaikesta avusta, mitä tuo pieni ihminen saa! On mieskin, mutta kokee asiat jotenkin hyvin eri näkövinkkelistä kuin minä.
T. Toinen tyhmä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon tuon olevan kamalaa. Voin vain toivoa voimia jaksamiseen! Ne mukulat on vaan kestettävä, kun ne on tehnyt. Meidän maassa kun ei voi laittaa lapsia laitokseen, jos niitä ei halua pitää. Etkö saisi mistään apua arkeen? Tuo kuulostaa liian suurelta taakalta kantaa.
Katso tv 1 Perjantai nyt, aiheena erityislapset! Myöhemmin näkyy Areenasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äippä123 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kokemusta erityislapsista luokanopettajan työn kautta. Rakastan suorastaan autisteja, aspergereja ja erityisesti adhd-lapsia. He ovat niin moniulotteisen aitoja ja luovia ja hauskoja ja yllättäviä. Innostuvia. Ihan mahtavia lapsia. On suorastaan rikollista, ettei heitä tällä hetkellä pystytä ohjaamaan paremmin ja löytämään omat vahvuudet ja itsetunnon.
Kaiken a ja o on se, että itsellä on voimavaroja olla läsnä lapsen kanssa siinä hetkessä ja tukea ja ohjata sitä sosiaalisesti vaativaa lasta ja heti jumittumisen hetkellä olla ohjaamassa oikeaan suuntaan. Ammattihenkilönä se onnistuu helpommin, kun on tietty tunne-etäisyys lapseen.
Kotona oman lapsen keskittymättömyys ja koheltaminen saa alta aikayksikön näkemään punaista. Oppilaiden kanssa pinna on tuhat kertaa pidempi.Kiitos viisaudestasi ja viestistäsi <3
Purskahdin itkuun tämän luettuani.
(Minulla erityislapsi.)
Minulla oli samanlainen suhtautuminen erityislapsiin harkkariaikoina. Jaksoin heidän kanssaan ihan miljoonasti enemmän kuin normaalilasten kanssa, ja pinnani oli pitkä kuin hevosen häntäjouhi. Normilasten kanssa napsahti kielet poikki saman tien, en vaan jaksanut sitä alituista marinaa että terveet ja normaalit lapset eivät halua tai pysty muka tekemään jotain vaikka oikeasti mitään oikeaa estettä ei ole. Sen sijaan nämä ihanuudet pienryhmissä ryhtyivät melkein mihin vain, tosin omissa rajoissaan. Se oli ehkä huimin ero näissä ryhmissä. Toisilla oli oikeasti esteitä, toisilla ei, ja kummat silti tekivät ja vielä pidempään. Opin paljon ja valtavasti. Onhan se eri asia opettaa tekemään jotain koulussa kuin kotona, mutta uskottavasti siihen äitiin puretaan pahemmat karikot ja laitetaan eniten hanttiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan omista lapsista varsin helppoa päästä eroon. Järjestelmän nimi on "lastensuojelu". Sinne vaan kertomaan, kuinka vedät huumeita joka päivä ja harjoitat prostituutiota kotonasi etkä anna ruokaa lapsille, niin varmasti löytyy tenaville uudet kodit. Sen sijaan kun pyytää apua tai tukiperhettä, niin ei varmasti heru...
Meillä myös asustelee puolison erityislapsi. On juurikin tuollainen roikkuja, äärimmäisen omaehtoinen ja kitisee joka ainoasta asiasta. M I K Ä Ä N ei onnistu, jollei hän satu olemaan sillä päällä, että tahtoo tällä kerralla esim. vessa-asiansa hoitaa niinkuin kouluikäisen jo kuuluu. Ei ole adhd, vaan psyykkisesti sairas.
Ja kyllä. Raskasta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä myös asustelee puolison erityislapsi. On juurikin tuollainen roikkuja, äärimmäisen omaehtoinen ja kitisee joka ainoasta asiasta. M I K Ä Ä N ei onnistu, jollei hän satu olemaan sillä päällä, että tahtoo tällä kerralla esim. vessa-asiansa hoitaa niinkuin kouluikäisen jo kuuluu. Ei ole adhd, vaan psyykkisesti sairas.
Ja kyllä. Raskasta on.
Tuo kuulostaa siltä kuin lapsen vanhemmat olisivat hemmotelleet lasta. Lasta ei ole taidettu kannustaa itse yrittämään, vaan hänen eteensä on tehty asiat. Johdonmukaisuus puuttunut kasvatuksesta.
Nykyään on taidettu unohtaa, että lapselta voi vaatia omatoimisuutta. Kaikesta ei tarvitse neuvotella eikä päästää helpolla. Se kostautuu vanhemmiten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näitä samoja sairauksia löytyy suvusta, diagnosoitu nyt lasten diagnoosien jälkeen. Eipä isovanhempien lapsuudessa tai edes vanhempien paljon neurologisia diagnooseja vielä annettu eikä osattu tutkiakaan.
ap
Juuri näin! Aiemmin myös elämäntahti oli rauhallisempi ja selkeärakenteinen, ja nepsy-lapsi pystyi helpommin toimimaan arjessa, kun virikkeitä oli vähemmän ja rutiinit hyvin selkeät (agraariyhteiskunta). Vaahteramäen Eemeli on hyvä kuvaus oman aikansa villiviikarista satoine puu-ukkoineen.
Eemeli on ihana lapsi, ja vieläpä viisas ja empaattinenkin. Lindgrenin ylistyslaulu lapselle!
Oikeesti! Eemeli on ihan ok, enempi on vikaa isässään jonka impulssikontrolli on zero. Usein nämä diagnoosit kuuluisivat osaamattomille ja henkisesti umpilaiskoille vanhemmille.
Vierailija kirjoitti:
Huh. Ei käy kateeksi. Valehtelematta, toi on yksi syistä miksi olen jättänyt lapset tekemättä.
Niin on. En kestäisi symbioosia ja hoitopalaverejä, olen lukenut kuinka ammattilaiset katsovat ylhäältäpäin ja antavat typeriä neuvoja. Kokenutkin omaishoitajana tätä. Lapsia en ole sentään erehtynyt tekemään, omaishoitajana olen saanut näistä asioista tarpeekseni.
Ymmärrän aloittajaa. Meillä on kuopus 11 vuotias ja vasta nyt olen niin kyllästynyt takkuilevaan arkeen hänen kanssaan, että olen havahtunut (opettajan myötävaikutuksella) hakemaan tilanteeseen ulkopuolista apua. Todennäköisesti lapsella on lievä ADHD tai vastaava. Sitä aletaan vasta tutkimaan. Arki on kuitenkin päivittäistä vääntöä joka ikisestä asiasta. Mikään ei mene perille, vaan vieressä joutuu vahtimaan. Vain pelaaminen ja kaverien kanssa törttöily kiinnostaa.
Toisen lapsen kanssa elämä on helppoa ja mutkatonta. Elämä olisi todella auvoista, mikäli molemmat lapsemme olisivat esikoisen kaltaisia.
Hirvittää ajatellakin, kuinka raskasta elämä on vielä pahemmin oireilevien lasten kanssa. Tsemppiä aloittajalle. Minä olisin jo laittamassa hoitolaitokseen noin vaikeita tapauksia.
Jos vanhempi (kuka tahansa) ei enää jaksa, voiko hän hyväksygtävästi ns hylätä lapsensa?
Joskus ulkopuolisena miettii joidenkin tragedioiden sattuessa.
Siis luovuttaa lapset kerta kaikkiaan viranomaisille. Ja nyt eikä pitkän prossessin jälkeen.
Ohis, meillä kolme lasta; jotka ovat syntyneet neljässä vuodessa, oikeastaan esikoisen ja kuopuksen ikäero on neljä vuotta ja 17 pv. Ja siinä välissä vielä keskimmäinen. Olihan ne vuodet aika pyöritystä, M mutta nyt kaikki jo nuoria aikuisia, ja ilman mitään diagnooseja. Meni kaikki kerralla, pois olin töistä yhtäsoittoa kahdeksan vuotta, mutta on sitä sen jälkeen ehtinyt käydä töissä ihan riittämiin..