Lue keskustelun säännöt.
Vihaan elämää erityislasten äitinä
04.10.2018 |
Että voinkaan vihata tätä elämää erityislasten äitinä. Toistakymmentä vuotta pelkkää itkua, huutoa, tappelua ja ongelmia. Ja lääkäreitä, terapioita, tutkimuksia ja kouluneuvotteluita. Ainoa ilo elämässäni on työ. Siitä voi repiä millaista elämäni on. Viikonloput odotan kädet ristissä, että tulisi maanantai ja pääsisi töihin lepäämään. Miten paljon kadunkaan lasten tekemistä, mutta näitä neurologisia vammoja ei tiennyt etukäteen, eikä sitä että ne tulisivat vielä kaikille kolmelle.
Kommentit (263)
Ymmärrän, erityislasten hoito on todella raskasta ja kun monet esim. autistiset lapset oikein imevät negatiivista energiaa, tekevät kiellettyjä juttuja ja usein hakevat huomiota niin. Erehdyin opiskelemaan lapsiin ja nuoriin suuntautuneeksi lähihoitajaksi ja Oon nyt olen avustajana integroidussa lapsiryhmässä päiväkodissa, jossa paljon erityisen tuen lapsia. Ryhmässä on monta autistista lasta, välillä käyttäytyvät eläimellisen arvaamattomasti. Eivät leiki juurikaan, lelut lentävät ja saattavat heittää leluja esim. laatikoista lattialle. Ulkoilussa karkailevat esim. ulkovarastoon ja tekevät kaikkea kiellettyä. On päivittäin hiuksista vetämistä, nipistelyä, raapimista, puremista yms. Mun kädet ovat ihan mustelmilla ja arvilla. Melutaso on välillä todella korkeaa luokkaa, kun kiljuvat ja saavat raivareita. Ruokailussa saan sietää, kun yrittävät syödä välillä ruokaa mun tai kavereiden lautasilta. Myös saattavat syljeskellä vettä esim. ruokailun aikana. Nukkumisen aikana lähinnä kiukuttelevat sänkyyn joutumista ja välillä huutavat aivan täysillä siellä. Mikäli olisin tiennyt mihin työhön joudun, olisin opiskellut eri alaa varmaan. Aika väsyttävää työtä tämä on. Toki välillä on ihan kivojakin päiviä, mutta liikaa noita autistisia lapsia. Kun heidän kanssaan esim. askartelee, niin syövät liimaa, saattavat syödä esim. paperia yms. Ovat yrittäneet syödä nastoja, nuppineuloja, saippuaa, nappeja, pikkuautojen renkaita ja jopa käsidesiä. Kaiken huipuksi joudun tekemään myöhäisiä työvuoroja enkä ole mukana työnkierrossa, koska oon avustajna. Tykkääkö joku tällaisesta työstä? Mietin jo nyt reilu vuoden jälkeen, että haenko kokonaan muualle. Rahaa on kuitenkin jostain saatava ennen opintoja ja töitäkään ei ole hyvin kaupungissa tarjolla. :( Itken lähes päivittäin töiden takia ja olen melkein masentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näkyi niin myöhään, ettei ehtinyt edes kolmatta jättää tekemättä?
Monet saavat diagnoosin vasta aikuisena, niin pikkulapsena saatu diagnoosi tai edes alakouluikäisenä on itse asiassa aikaisin saatu diagnoosi. Ei nää kuule ole aina niin helppoja ja yksinkertaisia asioita ole kuin saattaisi kuvitella.
Eikä lapsia tehdessä mieti sellaisia vaihtoehtoja esim. neurologisista poikkeavuuksista, joiden olemassaolosta ei edes tiedä siinä vaiheessa.
Kyllä lapsia tehdessä kannattaa miettiä yhtä ja toista. Esim. 30-vuotiaalla on jo 1/100 riski saada vammainen lapsi. Jos alkaa tehdä lapsia reilusti yli 30-v., kannattaa miettiä kuinka hyvin selviäisi ei pelkästään lapsen, vaan myös vammaisen lapsen kasvatuksesta. Ei sen pidä enää yllätyksenä tulla, jos riski on jo reilusti kohonnut. Nykyään kuitenkin on tietoa hyvin saatavilla.
Minkä tahansa ikäisellä on parin prosentin riski saada vammainen lapsi. Kehitysvammainen, liikuntavammainen, näkö- tai kuulovammainen jne.
Ainoa vamma, jonka todennäköisyys kasvaa äidin iän myötä, on Downin syndrooma. 30-vuotiaalla Down-lapsen todennäköisyys on 0,1 prosenttia, yksi tuhannesta. 40-vuotiaalla todennäköisyys on 0,9 prosenttia eli edelleen pienempi kuin yksi sadasta.
tulin raskaaksi eka kertaa 43 v ja kävin istukkanäytteessä. Terve vauva tuli maailmaan keisarin kyydillä. Paljosta olisin jäänyt paitsi ellei olisi omaa lasta. Äitinä olo on kyllä vaativaa mutta hyvin palkitsevaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kommentoisitko ystävällisesti ehdotuksiin, joita on esitetty arkenne helpottamiseksi.
Ketjun lukeneena, mitkä ne arjen helpottamisen ehdotukset olivatkaan?
En huomannut mitään toimivaa, lasu, harrastus?
Näistä näkee, että joo, ihmiset tarkoittavat hyvää, muttei tiedä kuitenkaan asiasta mitään. Enkä siitä syytä.
- eri, ei ap
No olihan siinä ehdotus ulkoistaa toimintaterapiat yms puolisolle. Meillä mies hoitaa lapsen toimintaterapiakäynnit koska hänen on helpompi kuskailla lasta kuin mun.
T: Se jonka lapsella todettiin ekaluokalla erityistarpeisuus.
Ainiin mutta eihän tämä toimikkaan jos ap:llä ei ole puolisoa jakamassa arkea.
Lapsilla on silti aivan varmasti isä. Jonka kuuluu tehdä oma osuutensa. AP voi vaikka ilmoittaa että ei ole enää lähihuoltaja, hoitakoot isä sitä hommaa välillä.
Jos isä ei ole lainkaan kuvioissa mukana (oliko näin?), niin törkeämpää ehdotusta ei lasten kannalta voi olla. Ei ne lapsetkaan "vammoistaan" nauti, heidän elämänsä on oikeasti vaikeaa, ja siinä sitten pitäisi vaihtaa ympäristöä ja hoitajaksi joku ilmeisen epämotivoitunut, käytännössä vieras ihminen, joka ei ymmärrä lasten asioista mitään. Ennemmin oikeasti joku ammattitaitoinen virallisestikin vieras ihminen... Ap tarvitsee ja ansaitsee apua, mutta ei sen takia lasten pidä kärsiä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näitä samoja sairauksia löytyy suvusta, diagnosoitu nyt lasten diagnoosien jälkeen. Eipä isovanhempien lapsuudessa tai edes vanhempien paljon neurologisia diagnooseja vielä annettu eikä osattu tutkiakaan.
ap
Oletko provo? Jos kenelläkään suvussa ei ole diagnosoitu vaikka piirteitä on, niin silloin ei ole kyse neurologisesta SAIRAUDESTA vaan ominaisuudesta. t. Erityislapsia meilläkin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.
Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.
Tietämättä juuri tästä jutusta sen enempää niin noin yleisesti nuoren kokemattoman äidin on hirmu hankalaa alkaa diagnosoimaan taapero-ikäisiä lapsiaan. Pistetään vain sen piikkiin, että jotkut piltit ovat rauhattomampia ja kun ikää tulee niin luonne rauhoittuu. Ajatellaan, että "meno ja meininki" kuuluu kyseiseen ikään ja ainahan tenavat ovat mekastaneet. Itse tunnen montakin "villiä kauhukakaraa", joista on tullut ihan rauhallisia ja toimissaan menestyviä nuoria. Sitä on vaikea maallikon lähteä arvioimaan pikku-taaperon neurologisia tiloja.
Tämä on kyllä hyvin nurinkurinen ja jopa vastuuton tapa ajatella asiaa: Eli toivotaan jotain x, mitä ei välttämättä realistisesti ajateltuna koskaan tapahdu ja tehdään tämän toiveajattelun pohjalta lisää lapsia, vaikka tämän hetkinen tilanne kertoo, etteivät rahkeet riitä. Kyllä musta näistä asioistakin pitää pystyä käymään keskustelua, niin ikävältä syyllistämiseltä kuin se varmaan kuulostaakin. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea perheen lasten parhaasta. Ajatellaan, et vanhemman (käytännössä äidin) mieltä ei saa pahoittaa, mut täytyy esim mun mielestä neuvoloissa ym pystyä toppuuttelemaan, jos käytös on vastuuntunnotonta ja lapsia tehtaillaan (en näillä viimeisellä kommentilla viittaa erityisesti ap:n tilanteeseen, vaan yleisemmin ottaen)
En minäkään lasten tehtailua ymmärrä, mutta onhan aika yleistä tämäkin, että väsyneelle äidille sanotaan, että "kohta helpottaa, kun lapsi vain vähänkin kasvaa. Sitten saat nukkua ja lapsella on jo järkeä päässä. Niin oli meilläkin, yöt valvoin Mirkka-Petterin kanssa, mutta sitten se vain helpotti ja nyt voin jo hymyillä asialle. Onneksi tehtiin Pauliina-Valtteri parin vuoden ikäerolla, sillä sehän on ollut aina tosi helppo lapsi ja nyt niillä on tosi hyvin seuraa toisistaan. Eri asia olisi, jos olisi isompi ikäero. Nyt lapset leikkivät nätisti keskenään ja minä voin lukea lehden rauhassa." Minä ainakin olen kuullut tämän lohduttavaksi tarkoitetun kommentin aika monta kertaa äitien jutellessa keskenään. Ei siinä ajatella, että KAIKILLA EI HELPOTA. Eli mikään uskomaton uuno ei välttämättä ole monen erityislapsen äitikään, vaikka jälkiviisaana on helppo puhua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
Lapsellani on tuo myös. Miksi ei kannata hankkia lapsia? Miksi valitsit toisen samaa sairastavan, kun periytyy sitten todennäköisemmin?
Millä tavalla sua haittaa tuo ADD?
En tiennyt alkuvaiheessa että puolisollani on ADD, selvisi vasta paljon myöhemmin kun meni tutkimuksiin. Sitä kautta aloin myös ymmärtää, että itselläni on myös ADD, oireet meni niin yksi yhteen. Jälkeenpäin selvisi, että kummallakin on vanhempi jolta tuo on periytynyt, oma isäni ei siis ollut aikaisemmin tuosta mitään puhunut.
Se että meillä kummallakin on ADD on sekä hyvä että huono asia. Ymmärrämme toisiamme todella hyvin ja varmaan tämä on jollain tavalla hitsannut meitä sitä kautta myös yhteen. Toisaalta olemme kummatkin hajamielisiä ja arjen rutiinien ylläpitö on välillä vaikeaa. Itselläni suurin vaikeudet on toiminnanohjauksessa, en saa asioita aloitettua, ja rutiinien ylläpidossa. Ottaen huomioon miten lapsiperheessä nämä ominaisuudet ovat ehdottoman tärkeitä, en näe itseäni oikein äitimateriaalina. Pelottaa myös tulevaisuus. Työttömyys tulee tulevaisuudessa luultavasti vain lisääntymään ja jos jo normaalille lapselle navigointi hyvään ja turvalliseen työpaikkaan on haastavaa, niin saati sitten jollekin erikoislapselle. Minusta tuntuu, että en voi tarjota lapselle tarvittavia eväitä. Olisi kamalaa herätä joku päivä siihen ajatukseen, että olen vain siirtänyt omat geneettiset ongelmani seuraavalle sukupolvelle ja mikään ei muutu.
Toisaalta ADD/ADHD piirteissä on valtavasti sellaisia asioita, joita tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitaan: luovuus ja kyky ajatella uudella tavalla ja uudesta näkökulmasta. Kyky innostua. Kyky keskittyä itseä kiinnostavaan asiaan. Kyky hypätä yhdestä tehtävästä toiseen nopeasti. Jos näiöle erityislapsille saisi vaan vahvan itseluottamuksen valettua, niin en usko että tulevaisuus on ehdottoman synkkä nimenomaan heille.
Ad(h)d nimenomaan ei pysty yleensä siirtymään tehtävästä toiseen eikä innostumaan annetuista tehtävistä. He voivat kyllä menestyä silti hyvinkin.
Erityislapset äiti kirjoitti:
Eikä riitä, että arki itsessään on rankkaa, vaan lisäksi omiin työpäiviin pitää mahduttaa terapioita, koulun palavereja tms. Psykologi vaihtuu lähes joka kerta ja aina on sama asenne ihmisellä, jota en ole koskaan ennen nähnyt: ”jaaha äiti on sitten edelleen töissä toisella paikkakunnalla tms.” Pitäisikö sitä työstäänkin luopua, vaikka se on se henkireikä joka auttaa pysymään järjissään. Olisiko helpompaa lääkäreille, jos elettäisiin sossun varoilla?
No mua ainakin kannustettiin elämään toimeentulotuella. Tein muutenkin lyhyttä päivää, mutta se ei kelvannut, kun en voinut tulla milloin mihinkin mihin aikaan vaan. En ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset, joilla on normaalit lapset eivät voi lainkaan ymmärtää mitä tällainen elämä on. Minulla ei ole mitään omaa elämää, en voi käydä missään yksin, teini-ikäiset erityislapset ovat joka ikisen sekunnin koulun ulkopuolella kotona ilman kaveria ja tappelevat keskenään, sotkevat kaiken (siis todella kaiken; koko arki-ilta menee joka päivä siivoamiseeen), eivät muista eivätkä opi mitään, kulkevat jalassa kiinni höpöttämässä vuorokauden ympäri ja yksi lapsista ei edes nuku kuin 4-5 tuntia vuorokaudessa. Olen niin loppu oleva kävelevä zombi, joka nauttii töissä mm. tunteesta, että vessassa saa käydä yksin. Minulla on myös kauhea ahdistus, kun en saa koskaan olla hetkeäkään yksin, vaan aina joku on fyysisesti kiinni minussa. Samoin ympärivuorokauden jatkuva mölinä, ulina, vinkuna ja höpötys tekee hulluksi.
T: ap
Mistä he ovat perineet piirteensä? Ei millään pahalla, mutta oletko itse minkälainen? Osaatko hakea apua, vaikka tukiperhettä jonkun yhdistyksen kautta?
Olen itse erityisÄIDIN lapsi, ja tiedän asian toisesta näkökulmasta. Millaista on kun on itse terve mutta perheen aikuiset eivät.
Tämä on vielä surullisempaa ja raskaampaa, ei lapsen pitäisi miettiä vanhemman pärjäämistä, saati sitten miettiä kykeneekö luottamaan vanhempaan.
Voisiko joku kertoa, mistä / miten Ap:n olisi mahdollista saada apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa, itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .
Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..
Adhd on keksittyjen diagnoosien äiti. Lapsista 99% on vilkkaita pienenä jopa murrosikään saakka.
Nyt on vaan muodikasta nimittää sitä ahdh:ksi
Epäilen samaa, kasarilla diagnosoitiin MBD -lapsia. Taitaa olla niin että osa adhd lapsista ei sovi ns. normi muottiin, niin läsäytetään niille adhd diagnoosi.
Kiitos rehellisestä aloituksesta, ap! Täällä kohtalotoveri, elämä on erittäin raskasta. Erityislapsen asioiden hoitaminen on todella väsyttävää: täytät sivukaupalla kaavakkeita, hakemus sinne, hakemus tänne. Istutaan kokouksissa milloin missäkin klinikoilla. Soitetaan, selvitetään, varataan aikaa. Arki lapsen kanssa on hankalaa, mikään ei suju, kun aivot eivät toimi normaalisti. Tällaista tämä on, raahautumista päivästä toiseen väsyneenä ja ahdistuneena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.
Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.
Katso kun kaikilla, toisin kuin sulla, ei ole se Elämässä täydellistymisen opintokokonaisuus (ETÄ100) suoritettuna ennen kuin tulee tehtyä elämän tärkeitä päätöksiä. Olemme ihmisiä ja siten erehtyväisiä. Lapsen kohdalla hankalampi painaa undo-nappia, eikö?
Jeesustelu ei auta ap:ta yhtään joten nielepä jeesustelusi, ikävä ihminen.
Juuri siitä syystä lasten hankkimista tulee harkita erittäin tarkoin, että sitä peruuttamis-vaihtoehtoa ei ole. Pakko tämä on voida sanoa, eikä sinun tarvitse alkaa nimittelemään muita.
Ei ole pakko sanoa. Voi olla myös normaali ja myötätuntoinen ihminen. Oletko kuullut sellaisesta?
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku kertoa, mistä / miten Ap:n olisi mahdollista saada apua?
Taitaa mennä kuuroille korville apu neuvot kun ei ole oikeasti ”vihaan elämääni erityislasten äitinä” ap:tä. Taitaa olla ap joku joka luulee että kaikki erityislasten äidit inhoaa elämäänsä ja haluavat apua.
Hieman ristiriitaista muutenkin, sillä yleensä kyllä erityislasten perheet saavat apua kun pyytävät, varsinkin jos jo diagnoosit on tehty ja ovat systeemissä asiakkaina. Ihme jos ap:lle ei ole esitetty mitä apua on mahdollista saada. Varmasti on ollut erilaisia neuvotteluja missä näitä on käyty läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä lasten toinen vanhempi? Delegoi hänelle kaikki terapia- ym. palaverit.
Aika usein toinen vanhemmista (mies) on kadonnut muihin maisemiin, kun elämä erityislasten kanssa on niin rankkaa. Tämä siis nähty lähipiirissä. Siinä sitten lasten kanssa jääneellä on tuplasti rankempaa kuin ennen ja samaan aikaan toinen vanhemmista viettää leppoisaa elämää tai pahimmassa tapauksessa perustaa uuden, paremman perheen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
Lapsellani on tuo myös. Miksi ei kannata hankkia lapsia? Miksi valitsit toisen samaa sairastavan, kun periytyy sitten todennäköisemmin?
Millä tavalla sua haittaa tuo ADD?
En tiennyt alkuvaiheessa että puolisollani on ADD, selvisi vasta paljon myöhemmin kun meni tutkimuksiin. Sitä kautta aloin myös ymmärtää, että itselläni on myös ADD, oireet meni niin yksi yhteen. Jälkeenpäin selvisi, että kummallakin on vanhempi jolta tuo on periytynyt, oma isäni ei siis ollut aikaisemmin tuosta mitään puhunut.
Se että meillä kummallakin on ADD on sekä hyvä että huono asia. Ymmärrämme toisiamme todella hyvin ja varmaan tämä on jollain tavalla hitsannut meitä sitä kautta myös yhteen. Toisaalta olemme kummatkin hajamielisiä ja arjen rutiinien ylläpitö on välillä vaikeaa. Itselläni suurin vaikeudet on toiminnanohjauksessa, en saa asioita aloitettua, ja rutiinien ylläpidossa. Ottaen huomioon miten lapsiperheessä nämä ominaisuudet ovat ehdottoman tärkeitä, en näe itseäni oikein äitimateriaalina. Pelottaa myös tulevaisuus. Työttömyys tulee tulevaisuudessa luultavasti vain lisääntymään ja jos jo normaalille lapselle navigointi hyvään ja turvalliseen työpaikkaan on haastavaa, niin saati sitten jollekin erikoislapselle. Minusta tuntuu, että en voi tarjota lapselle tarvittavia eväitä. Olisi kamalaa herätä joku päivä siihen ajatukseen, että olen vain siirtänyt omat geneettiset ongelmani seuraavalle sukupolvelle ja mikään ei muutu.
Kiitos vastauksesta. Uskon, että sinusta tulisi ihan hyvä äiti.
En osaa kuvitella, että lapseni ei tekisi lapsia, koska pelkäsi ADD:n periytyvän. Jos haluaa lapsia, se on todella voimakas tarve. Ehkä se kaikkein voimakkain. (Eihän ihmiskunta olisi muutoin lisääntynyt. Lasten haluaminen periytyy. Eli hoivavietti.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama aloitus olllut ennenkin ja samanlainen keskustelu siitä. Mierin vaan, että miksei ap hae apua? Mikä siinä on?
Eiköhän tämä ole selvä juttu taas. Provo joka pyörii täällä. Ei ole ap:ta täällä kertomassa tilanteestaan vaan provo esittää oman mielikuvan mukaan muokattua ap esimerkkiä. Tarkoitus? Tuottaa keskustelua ja yleistä löpinää tällaisen aiheen tiimoilta kun erityislapset ja jaksaminen. Mutta koska ei ole aito ap eikä aito tarina, ei kannata ottaa niin vakavasti tätäkään tarinointia keksittyine yksityiskohtineen...
Jos on uuvuksissa ja vaikka masentunut niin ei se ole niin helppoa hakea apua.
En ole tuo ensimmäinen provoa epäilevä, mutta sama tuli mullakin mieleen. Onhan se toki rankkaa, jos on haastava erityislapsi tai vielä useampi. Ja sekin on totta, että masentuneena ei välttämättä jaksa hakea apua. Mutta jokin tuossa ap:n kirjoituksessa tökkii. Ensinnäkään hän ei kerro millä tavalla erityisiä lapsensa ovat. Muut kommentoijat ovat ottaneet esille ADHD:n, ei ap. Hän vain kertoo että lapset eivät opi mitään ja vain mölisevät ja ovat hänessä kiinni koko ajan. Ei oikein kuulosta ADHD:ltä. Itsekin erityislapsen äitinä tunnistan hetkiä, jolloin seinät tuntuu kaatuvan päälle, mutta ne on vain hetkiä. Niitä toisenlaisiakin hetkiä on, ja usein. Lisäksi nykyisin on todella paljon tietoa saatavilla ja ihan toimivia käytännön ohjeita. Ap:lle niitä on tässä hankala antaa, koska hän ei kerro, mistä se "mölinä" ja oppimisvaikeus johtuu, mikä siellä on takana. Joko ap on niin totaalisen masentunut, että ei kykene itse tekemään tilanteelle mitään (jolloin hänen todellakin tulisi hakea apua itselleen ihan terveydenhuollon kautta) tai sitten tämä on keksittyä tarinaa.
Minäki vihaan elämääni erityislapsen äitipuolena. Tai niinä vkl kun hän on meillä. Todella raskasta ja vkl jälkeen tuntuu aina kun olisi jyrän alle jäänyt. Että tsemppiä vaan niille keillä elämä on semmosta jokapäivä ja kokoajan.. 🙄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
Lapsellani on tuo myös. Miksi ei kannata hankkia lapsia? Miksi valitsit toisen samaa sairastavan, kun periytyy sitten todennäköisemmin?
Millä tavalla sua haittaa tuo ADD?
En tiennyt alkuvaiheessa että puolisollani on ADD, selvisi vasta paljon myöhemmin kun meni tutkimuksiin. Sitä kautta aloin myös ymmärtää, että itselläni on myös ADD, oireet meni niin yksi yhteen. Jälkeenpäin
selvisi, että kummallakin on vanhempi jolta tuo on periytynyt, oma isäni ei siis ollut aikaisemmin tuosta
mitään puhunut.
Se että meillä kummallakin on ADD on sekä hyvä että huono asia. Ymmärrämme toisiamme todella hyvin ja varmaan tämä on jollain tavalla hitsannut meitä sitä kautta myös yhteen. Toisaalta olemme kummatkin hajamielisiä ja arjen rutiinien ylläpitö on välillä vaikeaa. Itselläni suurin vaikeudet on toiminnanohjauksessa, en saa asioita aloitettua, ja rutiinien ylläpidossa. Ottaen huomioon miten lapsiperheessä nämä ominaisuudet ovat ehdottoman tärkeitä, en näe itseäni oikein äitimateriaalina. Pelottaa myös tulevaisuus. Työttömyys tulee tulevaisuudessa luultavasti vain lisääntymään ja jos jo normaalille lapselle navigointi hyvään ja turvalliseen työpaikkaan on haastavaa, niin saati sitten jollekin erikoislapselle. Minusta tuntuu, että en voi tarjota lapselle tarvittavia eväitä. Olisi kamalaa herätä joku päivä siihen ajatukseen, että olen vain siirtänyt omat geneettiset ongelmani seuraavalle sukupolvelle ja mikään ei muutu.
Kiitos vastauksesta. Uskon, että sinusta tulisi ihan hyvä äiti.
En osaa kuvitella, että lapseni ei tekisi lapsia, koska pelkäsi ADD:n periytyvän. Jos haluaa lapsia, se on todella voimakas tarve. Ehkä se kaikkein voimakkain. (Eihän ihmiskunta olisi muutoin lisääntynyt. Lasten haluaminen periytyy. Eli hoivavietti.)
Jos järkevästi tiedostaa omat rajoitteensa ja voimakkaan periytyvyyden, on todella viisasta olla tekemättä
lapsia! Hoivavietin voi kohdistaa johonkin muuhun asiaan joka ei kuormita liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku kertoa, mistä / miten Ap:n olisi mahdollista saada apua?
Taitaa mennä kuuroille korville apu neuvot kun ei ole oikeasti ”vihaan elämääni erityislasten äitinä” ap:tä. Taitaa olla ap joku joka luulee että kaikki erityislasten äidit inhoaa elämäänsä ja haluavat apua.
Hieman ristiriitaista muutenkin, sillä yleensä kyllä erityislasten perheet saavat apua kun pyytävät, varsinkin jos jo diagnoosit on tehty ja ovat systeemissä asiakkaina. Ihme jos ap:lle ei ole esitetty mitä apua on mahdollista saada. Varmasti on ollut erilaisia neuvotteluja missä näitä on käyty läpi.
Riippuu paikkakunnasta ja hoitoalan ihmisistä, miten saa apua vai saako. Jos ap on itsekin vähän erityinen, hän ei hae apua.
Äitini teki saman 5 vuodessa ,vaihtoi välissä miestä ja lähti vuosiksi työelämästä. Ja kyllä, hän on neurologisesti rampa. Niin oli elämämmekin suurimmaksi osaksi.