Onko kenenkään muun synnytys ollut todella helvetin kivulias ja sietämätön? Siis semmoinen tunne, että kuolee siihen?

kun tuntui siltä, että koko alapää repeäisi. Se POLTTO oli aivan kamalaa!!!!! Mä huusin siinä miehelle, että mä en jaksa enää!!! No onneksi jaksoin sitten lopulta ponnistaa pojan ulos:).



Oli se silti positiivinen kokemus vaikka olikin helvetin kipeä synnytys (ilokaasua vain otin).

Mä olen kokenut olevani NIIIIIN yksin tämän asian kanssa. Kukaan tutuistani ei ole kokenut vastaavaa. Aina ovat olleet loppujen lopuksi tyytyväisiä synnytyksiinsä.

Minulla synnytys 9kk sitten oli aivan hirveä, kuolemanpelko oli kamala kokemus, en voi uskoa että selvisin hengissä ja että pienikin selvisi.



Synnytyksessäni meni kaikki pieleen ja 20 tunnin jälkeen pikkuinen syntyi hätäsektiolla viime hetkellä. Taju meni monta kertaa ja kaiken kukkuraksi meinasin tukehtua oksennukseeni. Synnytys oli käynnistetty. Olen nyt siis kokenut synnytyksen (ei mahtunutkaan) ja sektion, enkä ikinä synnytä enää alakautta.

Ei mulla ainakaan ole omasta synnytyksestäni selviä mielikuvia, varsinkin ne vaiheet kun sattui kaikkein eniten, on täysin hämärän peitossa. En tiedä mitä silloin tapahtui, mitä tehtiin ynnä muuta. Jälkeen päin tuntuu siltä, kuin yrittäisi muistaa känni-iltaa, että mitä kaikkea sitä tulikaan tehtyä. Yhtä sumeat muistikuvat kuin olisi ollut parin promillen humalassa...



Että joo, saahan sitä hehkuttaa että synnytys oli hieno, jos ei sitä pahinta kipua muista enää " osittaisen muistinmenetyksen" vuoksi...

esikoisen synnytys oli niin kamala etten vieläkään ole täysin toipunut (henkisesti) siitä.

Kuopuksen synnytys olikin sitten ns. helppo luomusynnytys ja siitä jäi hyvä mieli :) vaikka etukäteen kovasti pelotti. Luomusynnytystä en ollut toivonut mutta en ehtinyt mitään kipulääkitystä saamaan.

esikoisen synnytys oli todella helppo joten lähdin vähän niinkuin soitellen sotaan. sellasta kipua en olisi voinut edes kuvitella olevan olemassa. kätilö oli ihan tuskastunut muhun kun mä aloin itkeä kivusta, tiuskasi että mitä tahansa mutta lopeta tuo heti paikalla. pyysin epiduraalia, sanoi että anestesia lääkärillä on kiireellisempääkin tekemistä tässä sairaalassa kuin yksi synnyttäjä. (voi toki olla tottakin mutta mä pahotin mieleni tavasta jolla kaikki mun toiveet teilattiin) mä jouduin 10 tuntia makaamaan piuhoihin kytkettynä vasemmalla kyljelläni enkä saanut edes kättäni liikuttaa kun verenpainettani mitattiin koko ajan eli täytsin liikkumatta piti olla vaikka kuinka sattui. mitään kivunlievitystä en saanut, en edes ilokaasua. ponnistusvaiheen alkaessa kätilö huusi minulle että lakkaa säästelemästä itseäsi ei se lapsi tule sieltä muuten koskaan ulos. (ponnistusvaihe kesti 8 min, olipa helvetin kauan! 3 ponnistusta..) sain 3:n asteen repeämät jotka kätilö ompeli puuduttamatta. pyysin puudutusta mutta hän ei edes vastannut minulle. kaiken huippu oli kyllä se kun hän lopuksi oli lähdössä (työvuoro vaihtui) sanoi vielä mulle että kuinkas nyt sanotaan? ihan kuin olisin joku lapsi. siis kerjäsi kiitosta mun elämäni helvetillisimmistä tunneista!



mua harmittaa ettei mulla ollut ketään tukena siellä ja vielä enemmän harmittaa oma avuttomuus ja toisen armoilla oleminen. lapsia en enää koskaan tee, ennemmin kuolen! tämä kaikki tapahtui puolivuotta sitten joten ei tästä ole vielä edes niin mahdottomasti aikaa.

Onneksi kätilöt edes olivat mukavia.

Kirjoitin sinulle pitkän vastauksen, joka ilmeisesti jonkun välilyönnin puuttumisen vuoksi katsottiin linkitetyksi ja katosi. Harmittaa. Uuutta niin perusteellista en nyt ehdi vastata, mutta hakeudu pelkopolille juttelemaan asiasta, vaikka aikaa onkin jo kulunut.

klö

lamauttaa supistuksia, aiheuttaa ponnistuksen tarpeen häviämisen, ja sen, ettei osaa ponnistaa oikein. Synnytyksessä on kuitenkin tärkeää, että myös vauva selviäisi mahdollisimman hyvin, ja kaikki em. asiat nostavat kovasti riskejä vauvan suhteen.

ensin oli liian aikaista ja sitten liian myöhäistä. Aivan uskomattomat kivut, mutta esikoisen synnytyksestä en edes muista kaikkea. Mies on vaan kertonut, kun olin itkenyt ja huutanut kuin hullu...

En pystynyt nousemaan sängyltä, vaikka aikaisemmin olin ajatellut olevani mahdollisimman paljon pystyasennossa, jotta synnytys edistyisi luonnollisesti. Ei vaan riittänyt voimia enää mihinkään, makasin vain hiljaa enkä valittanutkaan suureen ääneen vaikka kipu oli järjetöntä. Mitään muistikuvia minulla ei ole tuosta pahimmasta vaiheesta ennen kivunlievityksen saamista. Hämärästi kyllä tajusin, että mies oli siinä vieressä sekä kätilö, mutta heidänkin äänensä tuntuivat kuuluvan jostain todella kaukaa. Olin täysin yksin kivun kanssa ja samalla iski sellainen alkukantainen pelko, että tämä taitaa nyt olla menoa sitten, kuolema täytyy olla seurauksena näin kovasta kivusta. Yllätyin siitä, etten todellakaan mennyt hysteeriseksi tai karjunut kurkku suorana, vaan käperryin täysin itseeni tajuamatta mitä ympärillä tapahtui.

Vierailija:

voisi muka ponnistaa tai edes kiljua. Kyseessä tuntui olevan jonkilainen eläviltä tappaminen tms. Kätilö oli ystävällinen, mutta en pystynyt oikeastaan ollenkaan kommunikoimaan tämän kanssa kivun takia, saati ymmärtämään mitä hän tarkoitti.

Sitten vasta sain epiduraalin+oksitosiinin (aiemmin pelkäsivät että synnytys pysähtyy jos antavat kun edistyi niin hitaasti). Lapsi syntyi 1h 30 min puudutuksen saamisesta.



Ei kyllä jäänyt traumoja.

oli helvetillinen. Kesti noin tunnin. (Kalvojen puhkaisulla käynnistetty, tipalla ei käynnistynyt vaikka 4 yritystä). Epiduraali alkoi vaikuttaa sopivasti ponnistusvaiheeseen joka oli sitten ihan ok. Imukupilla autettiin kun sydänäänet laskivat. Ponnistus kesti 45 minuuttia. Jälkisupistukset olivat kamalia (eihän niitä ensimmäisestä pitäisi edes olla)



Toisessa synnytyksessä sekä avautuminen (välillä sain spinaalin jonka keston ajan olo oli ok.) että ponnistusvaihe SIETÄMÄTTÖMIÄ! VArsinkin ponnistus.. ja kätilö toskasi tippojen kanssa ja tiuski ja syytteli. Ponnistus kesti pari tuntia ja seuraavat päivät olin kuin mankelista vedetty.



Kolmanteen valmistauduin pelkopolilla. Lupailtiin vaikka mitä puudutuksia. Onneksi äitipolin lääkäri kuitenkin sanoi että loppujen lopuksi anestesialääkäri päättää että suostuuko puuduttamaan. Ja että näitä herroja ei kärsi mennä neuvomaan. Eli siis ollaan lääkäreiden mielivallan alla. Jos ko. henkilöä ei naama/käyttäytyminen miellytä niin puudutusta ei tule. Lisäksi annoin itse painorajan jota suurempaa lasta en suostu synnyttämään. (Se otettiin todesta, ihanaa! Tosin suostuteltiin kovasti luopumaan sektiohaaveista).



Sitten synnytys käynnistettiin (kalvojen puhkaisulla, sanoin äitipolilääkäri) Aloitettiin kuitenkin oksitosiinitipalla. Siitä oli jo ensimmäisestä synnytyksestä kokemuksia, että ei käynnistä. Eikä käynnistänyt. Synnytyslääkärin mielestä ei ollu mitään syytä käynnistää synnytystä kalvojen puhkaisulla. Viikkoja oli 37 tuolloin ja käynnistyksen syynä sokeri/pelko isosta lapsesta ja synnytyspelko.



Kotiin siis. Onneksi synnytys käynnistyi itsekseen parin päivän päästä, ja vielä hiljalleen. En ollut edes varma, että onko se käynnissä. Ei mitään tunnissa avautumista! TUlikuuma kääre auttoi kipuun ja sairaalaan päästyäni olinkin jo 9 senttiä auki. Muutama erittäin kipeä supistus tuli sairaalassa. Sain, kun pyysin, pudendahlin(mitenhän se kirjoitetaan) ja se auttoi kai alapäähän mutta mahaan sattui niin vietävästi! Ponnistus kesti ja kesti... kätilö ei leikannut epparia vaikka anoin sitä. (Olisi varmaan nopeuttanut vähän).. Kuolemaakin pahempaa kipua!! Kätilö oli muuten ihan ok.



Ja niistä jälkisupistuksista ei varmaan kannata puhuakaan..



Pelkopolilla muuten sanoi kätilö että vain lapsen hyvää/parasta ajatellaan, ei äidin kipua. Selinmakuuasento (vinossa) on ainoa oikea. Ei siis liikuntaa, ei jakkaraa, kyykkyasentoa ym. joita lehdissä hehkutetaan. Ponnistuskin pitäisi synnytys" tuolissa" siis selinmakuulla. Sama miten sattuu.



Isien pitäisi pitää turpansa kiinni. Eivät kuulemma voi tietää että onko isän toive sama kuin äidin toive. (Tokakerralla mieheni välitti toiveitani kätilölle ja tuli teilatuksi.) Eivät voi tietää että onko isä edes toivottu henkilö mukana synnytyksessä vai väkisin tullut.



Mutta menkää toki pelkopolille. Kyllä se jo auttaa että saa " avautua" ja kertoa kokemansa!! Vaikka käytännön hyötyä siitä ei välttämättä olekaan, niin kyllä mieli kevenee ainakin.

miten te ootte selviytyneet tästä, pitää kyl hattua nostaa. on se kumma et ei oteta tosissaan kun sattuu!!!!!!!!!!!!!!!!1

itse kuulun siihen helppoihin synnyttäjiin, kolme lasta.

olen todella järkyttynyt =0

Lapsivedet meni rv 37:lla ja muuta ei sitten tapahtunutkaan. Jouduttiin käynnistämään. Mulla kohtu reagoi käynnistykseen niin, että " ylisupisteli" eli supistus ei loppunut välillä ollenkaan. Kohdunsuun avautuminen 3 cm -> 10 cm tapahtui alle tunnissa. Syöksysynnytys, johon ei auttanut mikään, vaikka epiduraali oli ehditty laittaa ja sitä vielä lisättiin ja suoneenkin meni jotain lääkettä.

Ja tää oli siis kolmas synnytys ja aivan kamala. Luulin oikeasti kuolevani, lapsi ei ollut laskeutunut/kiinnittynyt vaan tuli " ylhäältä" asti vauhdilla. Tunsin halkeavani ja vaikka kuinka kätilö tsemppas, tunsin sietokyvyn loppuneen. En jaksanut edes huutaa, taju oli lähteä ja verenpaineet laski 50/40.

Onneksi oli viimeinen synnytys ja kokemus johtui varmastikin tosta käynnistämisestä - ei ollut tippakäynnistys vaan lääkäri laittoi tabletin kohdunsuulle kun piti kuulemma nopeasti saada synnytys käyntiin ja lapsi maailmaan. Ennen käynnistystä vaan odotettiin 22 tuntia siitä kun vedet oli menneet ja mitään ei tapahtunut...

Niin ja tässä kolmannessa synnytyksessä ponnistusvaihe oli alle 4 minuuttia eli todellinen syöksysynnytys

- jouduin makaamaan noin 12 tuntia sänkyyn sidottuna

- lapsen sydänäänissä jatkuvia vaihteluita (kamala pelko lapsen puolesta)

- epiduraalista ei mitään hyötyä

- kätilö vähätteli kipuani, samoin paikalla vieraileva lääkäri

- toivoin kuolemaa ja harkitsin sängystä tiputtautumista

- viimeiset tunnit ennen sektiopäätöstä olin lähes tajuttomana ja kuumeisena infektion vuoksi

ja muutkin kaltoin kohdellut, mikä sairaala ollut kyseessä?

Aivan järkkyä touhua...

Pitääkö ehdottomasti hakeutua esim. Tammisaareen synnyttämään, jotta saa inhimillistä kohtelua??

t. ekaa vasta yrittävä

Ensimmäisessä oli plussaa se, että epiduraali auttoi jonkin aikaa. Koska alku oli ollut pitkä ja kivulias, en jaksanut enään kunnolla ponnistaa ja lapsi otettiin ulos imukupilla. Koko synnytyksen ajan jouduin makaamaan selälläni ja ponnistusvaiheen olin jalat telineissä. Kunnon repeämäthän siinä tuli.



Istukka ei suostunut irtoamaan, ja sitä revittiin kaksin käsin melkein puoli tuntia. Puolen vuoden jälkeenkin istuin kovalla alustalla hiukan varauksella.



Toinen lapsi syntyi 1,5 vuoden päästä, myös alakautta. Kaikki mahdolliset kivunlievitykset annettiin, mutta mikään ei tehonnut. Myös tällä kertaa makuutettiin koko synnytyksen ajan. Koska kivut oli kamalat, imin ilokaasua, että jotain helpotusta olisi ollut tarjolla, mutta sekin vietiin pois, kun en kuulemma keskittynyt synnytykseen tarpeeksi. Kun vauva lopulta oli pihalla, istukka ei suostunut irtoamaan tälläkään kertaa. Kun olin menettänyt melkein 2 litraa verta, kiidätettiin leikkaussaliin, jossa istukka irrotettiin leikkauksella. Tätä varten mut jouduttiin nukuttaan koska synnytyksen aikana ei epiduraali ollut auttanut ja siksi sitä ei voinut enää antaa.



No, kaikkien kivunlievitysten jälkeen ainoa mikä multa puutui, oli oikea jalka. Se oli 2 päivää täysin tunnoton. Ja kaiken lisäksi vauva sai synnytyksessä keuhkorepeämän ja joutui olemaan lastenosastolla kaksi viikkoa.



Olipa siis mukavat synnytyskokemukset. Nyt mulla on niin paha kohdunlaskeuma(tullut istukan kiskomisista), että syksyllä on edessä kohdunpoisto ja virtsarakon sekä peräsuolen korjausleikkaus.

En syytä sairaaloita, kätilöt ja lääkärit olivat ihania. Sain kivunlievitystä jota halusin, mutta pitkässsä synnytyksessä ehtii tulla vaiheita, joissa epiduraali ei vaikuta (ennen kuin saa uuden satsin ja kolmannen ja neljännen satsin...). Jostain syystä synnytykseni vaikeita.

Miksi he eivät usko, että sattuu? Turtuuko tuohon valitukseen vaan, kun sitä näkee päivästä ja vuodesta toiseen, vai missä vika. Aivan uskomattomia tarinoita tässäkin. En minä ainakaan valehdellut, kun sanoin että sattuu ja paljon. Miksi kätilöt eivät usko äitiä? Mistä voi yleensäkään toinen ihminen tietää, sattuuko toiseen ja miten paljon?



Jos kätilöillä on ajatuksena, että kipulääkettä tulisi välttää syntyvän vauvan terveyden vuoksi viimeiseen asti, niin miksi eivät sitten sano niin? Vaan toteavat, että et tarvitse mitään vielä. Omassa synnytyksessäni en saanut mitään järkevää perustelua siihen, miksi anestesialääkäriä ei voinut pyytää paikalle. Kätilö sanoi vain, että vielä sinua ei voi sattua niin paljon, että tarvitsisit mitään. Kuitenkaan hän ei voinut tarkastaa, miten pitkällä synnytys oikeasti oli vaikka oli juuri tullut vuoroon eikä tiennyt tilannettani. Tosi ihmeellinen asenne, ei ammattilaisen käytöstä ollenkaan. Olisin ymmärtänyt, jos tilanteessani olisi annettu jokin perustelu, esim. synnytys voi nyt pysähtyä, jos annetaan epiduraali.