Onko kenenkään muun synnytys ollut todella helvetin kivulias ja sietämätön? Siis semmoinen tunne, että kuolee siihen?

no hei, valittakaa tällaisista hulluista kätilöistä. kirjallisesti kys. sairaalaan. hae vaikka synnyttäneitten osaston seinältä nimi ja osoite (joku potilasasiamies tai vastaava, kelle valituksen saa lähettää). muutenhan nämä sadistit saa jatkaa kiusaamistaan.

Ensimmäinen synnytykseni olisi taatusti ollut parempi kokemus, jos kätilöt ja lääkäri olisivat olleet inhimillisempiä. Kipuja vähäteltiin ja sektiopäätöstä venytettiin tuntikausia, vaikka vauvan sydänäänet olivat ajoittain heikot ja itse olin todella huonona.

jos synnytys pitkittyy ja olo on niin hirveä, että pelkää kuolevansa! Mutta luulen (hoitoalalla itsekin olen), että sanomalla oman mielipiteensä (tarvittaessa useamminkin) yhteisymmärrys löytyy paremmin. Kivusta sen verran, että sen kokeminen on yksilöllistä. Samanvahvuisen kivun voivat ihmiset kokea eri tavalla, ns. kipukynnys on yksilöllinen. Taitavat kipujen sietämisestä irvailevat kätilöt (sen kuvan sain joidenkin teksteistä), olla sitä " siedän kivun vaikka hampaat irvessä" - ryhmää. Itselleni kävi sektiossa niin, että spinaalipuudutus ei tehonnutkaan kunnolla toisella puolella vatsaani ja tunsin kipua siitä lähtien kun leikkaushaavaa levitettiin. Sain kipulääkettä suoraan suoneen ja osastollakin myöhemmin tabletteina. Työssäni olen sen verran oppinut, että kivut on otettava todesta ja hoidettava!

Kohtelu on täydellisen erilaista kuin minulla on ollut! Heti alusta asti minulle puhuttiin ystävällisesti, kyseltiin mitä toivon. Minua pidettiin salissa ja osastolla kuin kukkaa kämmenellä! olin ihan ihmeissäni miten sairaalassa palveltiin niin hyvin, koska olin kuullut kauheita juttuja. Synnytys kyllä itsessään oli aika kamala kun kesti niin kauan, mutta helpotti kun oli niin sympaattisia kätilöitä!Kiitos OYS!!!

Vierailija:

, että voikohan tähän kipuun kuolla. Se oli helvetillistä. Eka synnytys kesti 31 h, joista 4 tuntia olin auki 10 cm. Ponnisteltiin vaikka miten, revittiin imukupilla, muttei tullut alakautta, leikkuriin, diagnoosi tarjontavirhe (avosuinen plus otsa edellä). Tokaan synnytykseen menin toivoen, ettei sama voi toistua.

Ok, ei toistunut täysin, mutta 30 h kesti taas, auki 10 cm neljän tunnin ajan. Lapsi tuli tällä kertaa alakautta, mutta järkyt seuraukset alapäähän, ja niistä kärsin vieläkin puoli vuotta tokan synnytyksen jälkeen. Virtsaaminen ja ulostaminen ei toimi.

Kolmannen haluan sektiolla, vaikkei se sektiokaan ihana kokemus ole. Pelkään sitäkin.

Totta on, että lapsia on synnytetty maailman sivu ja se on luonnollisin tapahtuma mitä olla voi. Mutta nykyaika on vieraannuttanut ihmisen tästäkin tapahtumasta. Nuori, esikoistaan synnyttävä nainen voi olla aivan vieraassa sairaalaympäristössä ehkä ensimmäistä kertaa. Hän ei ole terveenä ihmisenä joutunut koskaan kärsimään kovasta kivusta. Hänellä voi olla pelkoja sairaalaa kohtaan, ehkä aikaisemmat kokemukset liittyvät pelkästään kuolemaan (sukulainen kuollut sairaalajakson jälkeen). Tuskin kukaan mitään voivottelua tai pään silitystä kaipaa, mutta hieman empatiaa ja ymmärtämystä.



tse olin aivan pihalla synnyttäneiden osastollakin, kun en ollut koskaan ennen sairaalassa ollut. Luotin valtavasti kätilöihin ja siihen että saan oikeasti lepoa ja tukea rankan synnytyksen jälkeen uudessa elämäntilanteessa. Ei todellakaan tultu kysymään, mitä kaipailisin. Imetysohjausta sai pyytämällä pyytää ja koko ajan tuntui, että vien toisen tärkeää aikaa. Hormonit tietysti jylläsivät, mutta olin aika järkyttynyt saamastani kohtelusta. No, nyt toisella kerralla tiedän, että oma apu paras apu.

Vierailija:

Mutta ei mikään tule muuttumaan niin kauan kun joka tuutista vaan toitotetaan, että AVOIMIN MIELIN SYNNYTTÄMÄÄN, EI MITÄÄN KÄSIKIRJOITUKSIA, LUOTA AMMATTILAISIIN. Tässä nyt näkee, millaisia osa niistä ammattilaisista on. Sen vuoksi minä en ainakaan jätä koko projektia niitten varaan vaan otan asioista selvää itse.

Itse olen sinänsä jäävi tähän ketjuun vastaamaan, koska synnytykseni ovat olleet kohtuullisen helppoja ja olen synnyttänyt ilman kivunlievitystä. Mutta olen myös valmistautunut synnytyksiini todella hyvin, ja opetellut ja HARJOITELLUT raskausaikana rentoutumista ja oikeanlaista liikkumista ja sen myötä onnistunut siinä myös synnytyksissä. Tiedän että se on auttanut, koska kun minua esim yritettiin makuuttaa sairaalassa, niin kivut varmaan 10-kertaistuivat. Minä sitten yksinkertaisesti hyppäsin pystyyn niin että monitorit lentelivät, ja onneksi kätilöl ei kovin pahasti suuttunut... Mutta kuitenkin, omissa synnytyksissäni en ole juurikaan kätilöiden apuja kaipaillut, molemmilla kerroilla on ollut vähän nyrpeät kätilöt, mutta se ei ole kaitannut, koska vain ponnistusvaiheessa heitä on tarvittu.

Joten jos jotain voi sanoa, niin yrittäkää hakeutua, jos mahdollista sairaaloihin, joilla on " lempeä" maine, ja valmistautukaa itse synnytyksiin niin paljon kuin mahdollista. Uskon, että kun on kokenut vaikean synnytyksen, jossa lääkkeetkään eivät ole auttaneet, on vaikea uskoa, että luomumetodit voisivat auttaa, mutta ne todella voivat auttaa ihan mielettömän paljon. Eikä niitä tietenkään pelkästään tarvitse käyttää, jos haluaa muuta, niin ottaa muuta. Mutta lisäapu ei ainakaan synnytyksessä ole koskaan haitaksi : )

Hyviä synnytyksiä kaikille.

Kannattaa myös muistaa, että epiduraali auttaa kipuun, mutta myös lamauttaa elimistön oman endorfiinien tuotannon. ELi kun epiduraalin vaikutus lakkaa, on synnyttäjä pahemmassa jamassa kuin luomusynnyttäjä keskimäärin (riippuen tietysti siitä, onko synnyttäjä ollut ihan paniikissa ja jännittänyt, se myös estää endorfiinien tuotantoa)



Itse siis olen synnyttänyt 2kertaa luomuna ja ponnistusvaiheet olleet kivuttomia, ensimmäinen synnytys oli muutenkin tosi helppo, toka kivuliaampi.

jaksanut enää tuntea kipua, mutta ponnistuttavat supistukset kulkivat läpi ruumiini, parin minuutin välein, minulla ei ollut mitään kontrollia, olin aivan puhki ja silti niitä tuli, en voinut mitään. Ennen kuin siihen oli päästy, kätilöt ja lääkärit olivat kiistelleet siitä, pitääkö sitä synnytyttä vauhdittaa vai ei, minut oli sotkettu niihin kiistoihin: " pääset tuskasta vaan synnyttämällä mahdollisimman nopeasti" " älä ikinä suostu vauhdittamiseen eli tippaan" . Minulle jäi kamalat painajaiset koko tilanteesta.



Toisen kanssa kävin etukäteen varmaan kymmenen keskustelua siitä, miten toimitaan missäkin tilanteessa. Synnytys meni hyvin, sain hetii alusta tipalla vauhditusta supistuksiin ja heti epiduraalin myös, olin puuduksissa koko ajan. Sain epiduraalia lisää vielä ponnistusvaiheessa.



Omiin kokemuksiini perustuen se tippa ja vauhditus ei ole yhtään huono asia: on kauheaa jos synnytys pitkittyy. Kaikkein oleellisinta on, että kivunlievityksestä huolehditaan riittävän järeästi alusta alkaen. Jos kivun tunne on kova, on mahdotonta rentoutua yhtään ja silloin sitä ehkä työskentelee niitä supistuksia vastaan. Minun syitäni epäonnistuneeseen synnytykseen:



1. Kivunlievitys riittämätön. Epiduraali annetaan liian myöhään. Amerikassa ollaan puuduksissa kokoa ajan, miski täällä ihannoidaan kipua?

2. Kipuun suhtaudutaan vähättelvästi. Kätilö paasaa hyvästä kivusta - ei sellaista ole.

3. Synnyttäjä pannaan päättämään asioista, joishin hän ei ole synnytystilanteessa kykenevä. Kätilö alkaa paasaamaan luomun puolesta tuntematta synnyttäjää.

Sellainen synnytys oli omien kokemusteni mukaan hyvä, ihana, uutta luova eikä kivun mustaama kauhea onkalo, jota ei ikinä halua muistella.

sukunimi alkaa L:lla, nuori, vaalea nainen.



Tämä kätilö joka ei uskonut lapsiveden menneen oli vanhempi, mustatukkainen, silmälasipäinen kätilö, n. 40v. En tiedä nimeä.

Kiitos osanotosta 71! mielestäni on todella hyvä että vaikeista synnytyksistä keskustellaan vaikka näin keskustelupalstalla, ainahan kaikki ei mene oppikirjojen mukaisesti!! (vaikka toki suurin osa synnytyksistä päättyy hyvin)

Mielestäni odotusaikana pitäisi synnytykseen ja yliaikaisuuten liittyvistä riskeistä puhua reilummin, tietysti rakentavaan sävyyn pelottelematta.

Ahdistaa todella kuulla aina vaan niistä puolen tunnin ponnistuksista ja iiiiihanista epiduraaleista.



t. pelkosektion toisella kerralla saanut

voisi muka ponnistaa tai edes kiljua. Kyseessä tuntui olevan jonkilainen eläviltä tappaminen tms. Kätilö oli ystävällinen, mutta en pystynyt oikeastaan ollenkaan kommunikoimaan tämän kanssa kivun takia, saati ymmärtämään mitä hän tarkoitti.

, että voikohan tähän kipuun kuolla. Se oli helvetillistä. Eka synnytys kesti 31 h, joista 4 tuntia olin auki 10 cm. Ponnisteltiin vaikka miten, revittiin imukupilla, muttei tullut alakautta, leikkuriin, diagnoosi tarjontavirhe (avosuinen plus otsa edellä). Tokaan synnytykseen menin toivoen, ettei sama voi toistua.

Ok, ei toistunut täysin, mutta 30 h kesti taas, auki 10 cm neljän tunnin ajan. Lapsi tuli tällä kertaa alakautta, mutta järkyt seuraukset alapäähän, ja niistä kärsin vieläkin puoli vuotta tokan synnytyksen jälkeen. Virtsaaminen ja ulostaminen ei toimi.



Kolmannen haluan sektiolla, vaikkei se sektiokaan ihana kokemus ole. Pelkään sitäkin.

En ymmärrä itsekkään ollenkaan näitä ihanan hehkuttajia. Molemmilla kerroilla olen heittänyt kaaressa yrjöä lähes joka supistuksella.



Eka kerta tietty pitkä kivulias avautumisvaihe, vannoin jo silloin et ei enää ikinä. Olisin perunut koko vauvan jos se nappia painamalla olisi onnistunut, ja todella tarkoitin sitä. Myöhemmin sain epiduraalin, joka auttoi kyllä. Ponnistusvaihe oli sit taas yhtä helvettiä. Hidasta menoa, ja repesin tosi paljon (tikkejä ei laskettu), myös virtsarakon suuntaan, kaks kätilöä piti mun käsistä kiinni, etten ois vienyt niitä repeilevään alapäähän! Kipu ei todellakaan kadonnut vauvan synnyttyä vaan repeämät jatkoivat ihan samaa kipua kuin ponnistaessa.



Toinen oli erilainen synnytys. Raju ja nopeampi. Mitään kipulääkkeitä en kerennyt saamaan, kaikki huoneet oli varattuja ja hoitajilla kiire. 1min supistus ja 30sek väliä. Järkyttävän kovat supistukset, koko keho kramppasi, huusin kuin leijona, puristin miehen sormia (ajattelin, et pari murtunutta sormea on aika vähäistä nyt). Ponnistusvaihe alkoi ihan itsestään kun kramppisupstukset alkoivat vaan mennä ponnistuskrampeiksi. Mies soitti kelloa varmaan 3 kertaa ennenkuin joku tuli kurkistamaan... sit yhtäkkiä huone täynnä porukkaa ja minä karjun ja kirpoilen. Ihme kyllä jälkeenpäin olo oli kuin ei olisi synnyttänytkään.



En osaa sanoa kumpi oli parempi, molemmat oli kivuntäytteistä kauhua. Ei mitään kaunista ja ihanaa. En aio tehdä enää lapsia, nyt on jo miehen vuoro olla raskaana, synnyttää ja imettää.

Minä en luullut kuolevani synnytyskipujen takia. Sen sijaan suunnittelin itsemurhaa keinona lopettaa sietämättömäksi kokemani kivut. Supisteluja oli noin 2,5 vuorokauden ajan. Joskin ensimmäisen vuorokauden aikana synnytys ei kait määritelmien mukaan ollut käynnissä, mutta uskon, että se heikensi kivunsietoani, kun en saanut kunnolla nukuttua.



En ole kuullut kenenkään muun suunnitelleen itsemurhaa synnytyksen aikana. Myönnän itsekin, että pääkoppani oli silloin aika sekaisin. En ole ikinä muuten ollut itsetuhoinen. Silloin ajattelin, että lähden sairaalasta kotiin ja ammun itseni mieheni aseella. En osaa ampua, en osaa ladata asetta, en tiedä missä ammukset on, en tiedä missä asekaapin avain on, eli ei realistinen ajatus, mutta niin vain ajattelin.



Tapahtumasta on aikaa nyt kahdeksan vuotta. Viisi vuotta tapahtuneen jälkeen kävin puolen vuoden ajan tyhjentämässä päätäni psykologille. Silti ajatus synnytyksestä edelleen nostaa kyyneleet silmiin.

just semmonen et teki mieli juosta itteni tajuttomaksi päin seinää, harmi etten ollut ponnistusvaiheessa enää liikuntakyvyllinen :D



teki mieli okentaa ja pyörtyä. ei tienny oikee miten olla...



lapset on nyt tehty, tosin ihanaa että pahimmat tunteet unohtuu samointein kun saa nyytin käteen. jälkisuparit oli kans kauheita!



ei ollut mitään kivunlievitystä.

eikä epiduraali auttanut yhtään.



Seuraavan lapsen sain kahdeksan vuoden päästä. Ekaan viiteen vuoteen en olis voinut ajatellakaan uusia synnytystä.



Psyykkinen valmistautuminen ja www. bebes . fi sivujen tiedot auttoi. Toka synnytys oli luomu mun tahdosta kun eteni sillein niin hyvin, sikakipeä mutta hyvä, eikä sietämättömän kipeä synnytys. Ehkä fyysisesti melkein kamalan kipeä mutta ei henkisesti. Toisesta ei jäänyt traumoja niinku ekasta. Ihan ok mieli.

Tämä ei missään nimessä niin helvetillinen kokemus kuin monella täällä. Mutta kummallisesti minua kohdeltiin. Tulossa piti olla ihan normaali synnytys, mutta jostain syystä kätilö oli sitä mieltä että ei saisi syntyä vielä kun paikalla ei ole lääkäriä. Yritti pakottaa minut esim. syömään ruokaa mikä on kovien supistusten päällä ollessa vähän vaikeaa. Ja hössötti koko ajan siitä ettei saisi vielä syntyä kyllä. Vaan minkäs teet, ei sitä alkanutta synnytystä puheilla (onneksi) keskeytetä.



Muutenkin minulla oli sellainen olo että minä joudun rauhoittelemaan kätilöä. Häntä kauhistutti se että olin valinnut synnyttää luomuna, ja hössötti koko ajan niistä kivuista, joita itse kestin oikein hyvin. Päätin että ääntäkään en perkele päästä ihan siksikin, että se kätilö rauhoittuisi. Outoa oli myös se että minulta ommeltiin repeämä joka oli ilmeisesti niin pieni ettei sitä olisi tarvinnut ommella, ja tuo ompelu oli ehdottomasti synnytyksen kivuliain osuus. Kätilö itse sanoi laittavansa "vähän isännän tikkiä" niin on paikat tiukemmat kuin ennen synnytystä, vaikka ei välttämättä hänestäkään sellaiseen pikku nirhaumaan ompeleita tarvisi. Harmi etten osannut sanoa EI mokomille isännäntikeille silloin nuorena.