Onko kenenkään muun synnytys ollut todella helvetin kivulias ja sietämätön? Siis semmoinen tunne, että kuolee siihen?

Esikoinen syntyi lakitarjonnassa ja lopulta imukupilla. Itse synnytys kesti 14 tuntia, jota ennen supistelin epäsäännöllisesti vuorokauden. En halua muistella koko tapahtumaa muutenkuin että oli helvetin kova homma. Mieheni antoi minulle kiitollisena päivittäistä tukea ekat puoli vuotta toipuakseni kokemuksesta.

Minun tapauksessa se oli kamalaa. Kestän kyllä melkoisen paljon kipua. En tarvitse puudutteita esim. hammaslääkärissä jne. On ollut kaikenlaisia sairauksia elämän varrella ja kovia kipuja olen joutunut kärsimään. Mutta koskaan en ole niin kovaa kipua tuntenut kuin tuon kahden vuorokauden sisällä tunsin. Ei siinä mitkään hengittelyt auttaneet kun supistuksia tuli lähes tauotta... Olin minäkin päättänyt etukäteen että ei joku " synnytys" saa minua vaikeroimaan jne. Mutta toisin kävi :(

Neuvolassa aikoinaan juttelin tästä kokemuksesta. Hoitaja luki papereita ja ihmetteli kovasti kaikkea. Ehdotti että tekisin valituksen sairaalaan mutta siihen se sitten jäi. Ei riittänyt enää voimia mihinkään. Synnytys masensi minua pitkään. Onneksi nuo ajat ovat ohi!!!



44

t. ekan odottaja, ihan paskat housussa...

eri syistä tosin.



Yksi kamalista oli henkisesti, kun käynnistystä tehtiin 5päivää(tabletit ja tippa) ja vasta kuudentena päivänä syntyi. Käynnistykseen oli lääketieteellinen syy ja leikkaukseen ei haluttu lähteä. Olisi leikattu kuulemma seitsemäntenä päivänä.

Silloin syntyi kyllä nopeasti ja sain epiduraalin, joka vei täysin kivun (ihan kaiken koko ajaksi)enkä millään uskonut että lapsi on oikeasti syntynyt.



Seitsemäs lapseni kun syntyi, niin kohtelu oli kuin koiralla, ei ihmisellä. Minun ei katsottu tarvitsevan kivunleivitystä, kun kerran jo niin mones. (ajattelivatkohan, että lastentulo loppuu, kun kärsii tarpeeksi?!)Lopulta tarjosivat lämmitettyä hernepussia, kun en enää pysynyt tajuissani kovan kivun vuoksi. Mieskin oli aivan kauhuissaan.

Suurimmalla osalla kokemus ei ole yhtä järkyttävä! Pitäisköhän aloittaa ketju " helpoista" synnytyksistä, mulla nimittäin oli sellainen : )

Kaikki alkoi ihan hyvin, mutta kun tuli ponnistusvaihe, alkoi ongelmat. Ponnistusvaihetta kesti kolmatta tuntia ja sitten kun rupesin valittamaan, etten oikein jaksa, niin revittiin imukupilla pihalle. Mulle oli siinä vaiheessa ihan sama mitä tehdään ja vaikka sieltä syntyis avaruusolio, kunhan se kipu vaan loppuu.

Tuli pahat repeämät ja kasaan mua ommeltiin puoltoista tuntia.

Verta meni 2,4 litraa ja hemoglobiini tipahti jonnekin 70 nurkille.

Olin niin kipee, että makasin vuodepotilaana osastolla 5 päivää. Koeta nyt siinä sitten iloita vauvasta, kun on niin helvetin kipee... Onneks oli mies matkassa ja hän sitten hoiti vauvan. Kotiin kun päästiin, niin hän sai ruveta opettamaan mulle vaipanvaihtoa ja pukemista.



Minusta koko synnytyksessä pahinta oli ne jälkikivut.



Toisen lapsen tein reilu 3 vuotta myöhemmin. Silloin tehtiin synnytystapa-arvio (ja oli muuten sama kätilö, joka päätti että esikoinen tulee imukupilla.) ja alateitse määrättiin synnyttämään. Itse halusin sektion. Mä kyllä arvasin sen, etten sektioon pääse, kun näin kuka teki mulle arviota. No, kakkosen syntyminen meni ihan normaalisti.



Todella pahjoa synnytyskertomuksia täällä on :-( Jos miehet synnyttäis, kaikki lapset syntyis varmaan sektiolla.

Kivunlievitystä tulisi antaa äideille, siten edes osa kivuista saataisiin hallintaan. Liian usein kuulee juttuja, joissa kivunlievitstä ei ole ehditty, monesta aikaisemmasta pyynnöstä huolimatta, antaa. Toki joskus esim epiduraali ei onnistu, mutta silloin tulisi olla tarjota muita kivunlievityksiä.



Sairaalan henkilökunnan tulisi suhtautua tosissaan synnytyskipuun, eikä vähätellä sitä. Tälisella asennemuutoksella sataisiin jo paljon aikaan! Anestesialääkäreiden määrää synnäreillä tulisi lisätä, niin, että nämä " ei ehditty" tapaukset saataisiin loppumaan.

Vierailija:

eli moittikaapa siitä lääkäriä, jos ette sektiota ole saaneet

ja kyllä kannattaa tehdä kirjallinen valitus sairaalaan jos kokee saaneensa huonoa hoitoa ja/tai kohtelua

minä tein moni sivuisen kirjelman sinne

lakkas epiduraali vaikuttamasta enkä saanut enää lisää... ja oli yhtä helvettiä. päätin silloin että toista ei tule ikinä, uudestaan en aio normaalisti ainakaan synnyttää.

No aika kuultaa muistot, osittain, puhuin asiasta neuvolassa jo ennen kun olin ees raskaana ja sanoivat että pelkoon ei lasten hankkiminen saa kaatua.

uskaltauduin toisen kerran raskaaksi reilun 4 vuoden jälkeen ja olin koko ajan varma että kuolen synnytykseen... käytiin pelkopolilla ja siitä oli onneksi apua.

Mutta toinen synnytys meni hienosti, koko ajan oli jotain lääkettä saatavilla ja voisin sanoa että ekaan verrattuna toinen synnytys oli ihan taivaallisen ihana.

Jos eka olisi ollut tuollainen niin oisin tehnyt toisen lapsen heti perään, nyt lapislla 5 vuotta ikäeroa.

Itse olen edelleenkin noin vuosi synnytyksestä jotenkin kipsissä jos pitäisi yrittää puhua siitä. Siksi tämä ketju osui sopivasti kohdalleni.



Menin käynnistykseen ja salissa huomattiin, että vauva onkin perätilassa.

Perätilassa sokerivauvan synnyttäminen ei tullut mieleenikään (edelliset 4kg)ja niin päätettiin kääntää. Vauva käännettiin ja se anturi laitettiin päähän. (Oli siis jo aiemmin aamulla käynnistetty tipalla.)

Kesken synnytyksen tutkittaessa lääkäri huomasi, että tulollaan onkin vauvan jalka. lääkäri työnsi kätensä kohtuun ja en tiedä mitä teki, mutta supistuksissa tuntui, että kuolen.

No sitten lähdimme leikkuriin ja vauva leikattiin. Pääsin osastolle, jossa oli niin kamala kohtelu, että vieläkin mietin, että pitäisikö käydä puhumassa. Ensiksikin kipupumppu oli pois päältä(vahingossa?), toisekseen sain maata 2h ja kukaan ei käynyt kysymässä yhtään mitään. Vauva oli viety VTO:LLE ja hänen voinnistaan ei kertonut kukaan. Kun sitten lopulta sain kiemurreltua hälytysnappiin, niin erittäin kamala hoitaja kysyi että mikäs vaivaa ja toi lopulta panadolin, kun sanoin, että sattuu aika kovaa. Ja taas makasin tunnin. Vieruskaveri oli ihmeissään, että häntä käytiin katsomassa koko ajan ja kohtua painamassa liiankin kanssa. Vauvasta kysyessäni ilmeni sain tietää, että vauva on tipassa ja hengityskoneessa. Olin aivan paniikissa, että mikä vauvaa vaivaa, mutta muuta tietoa en saanut. Hoitajat eivät sitten kertoneet, että sinne olisi voinut soittaakin.. Toinen erikoinen juttu oli kun tämän hoitajan olisi pitänyt mitata verensokerini, niin ei sitä tehnyt, enkä minäkään pystynyt, niin yötuimaan huomasi, että ohoh, olipas unohtuneet, niin kehtasi sanoa minulle, että keksitään tähän jotain, paljonkos ne voisivat olla olleet..hohhohoijaa-ei keksitty.



Yöllä alkoivat heng?tysvaikeudet. Hoitaja siinä voivotteli, että voi voi mikähän se nyt tuli ja kun on niin kiire jne. Seuraavana päivänä äitini tuli käymään ja kauhistui minut nähdessään ja hälytti välittömäasti hoitajan. Olin kipeä ja henki kulki vain huonosti. Sitten tuli lääkäri, joka katsoi jalkojani, ei kertaakaan minua(äidin mukaan)ja etsi ilmeisesti laskimotukosta. Huomattiin, että kipupumppu oli asennettu väärin ja lääkkeet lakanassa.

Hoitaja kiskoi minut ylös sängystä ja kertoi samalla, että näin hänet kiskaistiin silloin ennen vanhaan ja kätilö oli humalassa jne.(terveisiä vaan jos kätilö itsensä tästä tunnistaa) Lievästi sanoen tuntui, että repeän. Seuraavaksi hän käski minun käski minun mennä röntgeniin, kun jostakin leikkaussalista puuttui jotkut pinsetit tms. instrumentti. Kävimme sitten siellä. Seuraavaksi huomasi, että lääkäri määrännyt keuhkokartoituksen hengitysvaikeuden vuoksi (etsitään keuhkoveritulppaa). Sanoi, että kävele sinne, matkaahan ei ole kuin muutama pitkä käytävä ja hissillä alas..

Voiko kukaan uskoa, että tälläistä muutamapäivä sitten leikattua äitiä, jolla epäillään keuhkoveritulppaa laitetaan kävelemään itse röntgenosastolle? Onneksi toinen hoitaja sanoi, ettei me voida laittaa kävellen, kun hädin tuskin henki kulkee pääsin sitten rullatuolissa.



Kun vihdoin pääsin sairaalasta ulos ajattelin, että en enää ikinä mene sinne. Ja kyllä kaikki tämä tapahtui Suomessa vuonna 2005 ja Tampereen yliopistollisessa sairaalassa.



PS. se hoitaja ei ole enää hommissa-kertoi, että on niin pa...duunia että oli töitä enää vähän aikaa jäljellä..Että älkää pelätkö tulevan teidän kohdalle.

että kaikenhuipuksi vauvalla ei ollut mitään ed. mainituista, eikä muutenkaan hätää. Diabetekseni vuoksi vain sokereita seurailivat, kun mies meni sinne katsomaan. Olivat ihmetelleet, että kun äitiä ei ole näkynyt, että eikö ole kiinnostunut=kamala loukkaus minulle, niin sen koin.

eli iso vauva avotarjonnassa. Revittiin lopulta imukupilla. Avautumisvaiheen kivut aivan helvetillisen hirveet koska epiduraali ei tehonnut!!=/ Ponnistusvaiheen alussa paracervikaalipuudutus auttoi jonkin aikaa, luojan kiitos!! en tiedä miten olisin selvinnyt, jos ei olisi auttanut! Toinen synnytys edessä pian ja pelottaa iahn hirveesti. Miten ihmeessä kestän jos kipu tule olemaan yhtä kovaa tai vielä kovempaa kuin 1. synnytyksessä?? Tai tuskin sen kovempaa voi enää ollakaan...

Tee valitus - ihan itsesi takia, pääset kunnolla laittamaan asioita ylös. Muuten et ehkä pääse tuosta yli lainkaan.



t. eräs ketjuun jo aiemmin kirjoittanut helvetilliset 2 viikkoa sairaalassa viettänyt, joka teki valituksen (ei tullut ikinä vastausta) ja sai itse paremman mielen. (Päijät-Hämeen Keskussairaalassa muuten minä)

Minulla alkoi supistella torstai-iltana kivuliaasti n. 10 min. välein ja lapsivettä alkoi luikkia. Kipu oli kuitenkin siedettävää ja sinnittelin aamuun asti kotiin, välillä supisteli jopa parin minuutin välein.

Aamulla lähdettiin sairaalalle, ja tietysti supistukset loppui.

Sanoin vastaanottavalle kätilölle että vedet meni mutta supistukset loppui juuri.

Kätilö tutki minut todella kovakouraisesti ja töksäytti, että sulla on varmaan vaan pissa karannut ja laittoi minut huoneeseen odottamaan. Mies lähti töihin ja supistukset alkoi taas, olin yksin ja väsynyt ja sattui.

Olin yksin iltapäivään asti, jolloin joku lääkäri tutki minut tosi kovakouraisesti, ja hän kysyi että mitä sinä tänne tulit. Minä olin jo ihan itku silmässä ja väsynyt, sanoin että vesi meni. Sitten onneksi lääkärin käsille hulahti sitä vettä ja minua uskottiin.

Supisteli kuulemma liian vähän, jouduin itse kävelemään synnyttämättömien osastolle. Siellä istuin käytävässä ja pidättelin itkua sillä koski niin kovaa. Vasta parin tunnin päästä tuli hoitaja kysymään että eikö sulla ole huonetta.

Pääsin huoneeseen mutta minut piti taluttaa kun koski niin, en saanut syötyä mitään. Mies tuli onneksi tueksi töistä, oli jo ilta.



Pääsin viimein klo 21 synnytyssaliin kun en meinannut pysyä tajuissani kivulta, mies varmaan oli jo jollekin ärähtänyt. Rukoilin kätilöltä epiduraalia, mutta kätilö sanoi että anestesialääkärillä on hommia. Otin ilokaasua, joka ei auttanut yhtään. Itkin ja pysyin hädin tuskin tajuissani, mies sanoi myöhemmin että olin ollut useasti tajuttomana.

Sain viimein epiduraalin 5 tunnin odotuksen jälkeen, itkin lääkärille ja rukoilin sektioita, olin aivan lopussa.

Kätilö tiuski minulle (siitä hetkestä lähtien kun tulimme saliin) ja kuulemma voisin aivan rauhassa lähteä kotiin, he eivät tällaisia vinkujia leikkaa. Pyysin saada nähdä lääkärin, joka myös kävi ja naureskeli kätilön kanssa että meillä ei leikata kuin hätätapaukset. He nauroivat minulle, ja sen jälkeen kätilö vasta vittuilikin ihan suoraan sanottuna. Minulla oli supistellut jo 1,5 vrk, olin aivan loppu, en jaksanut muuta kuin itkeä.

Onneksi epiduraali vaikutti viimein ja nukahdin hetkeksi.

Heräsin siinä kello kolme yöllä ja tunsin että kakka tulee, sanoin kätilölle joka tutki minut.

En tuntenut jalkojani enkä mitään epiduraalilta, joten kätilö lähti.



Kello oli puoli neljä kun aloin ponnistaa, kätilö ei ollut paikalla. Ponnistin ja tunsin kuolevani, lapsi syntyi puoli seitsemältä aamulla. Se tuska minkä tunsin ponnistaessani oli niin uskomaton, että sitä en voi sanoin kuvailla. Huusin kuin viimeistä päivää ja tunsin miten paikat repeytyvät. Sitä tuskaa ei voi mitenkään kuvailla, se on jotain aivan kamalaa! Kätilö huusi vieressä kuin hinaaja kaiken maailman solvauksia.

Heti kun lapsi oli ulkona, ja hän oli ommellut (" unohti" antaa puudutetta, koski ihan helvetisti) hän lähti nenä pystyssä ja toikaisi että tulihan se ulos hänen vuorollaan.

Minut pakotettiin heti suihkuun vaikka en pysynyt jaloillani, kätilöt vaan nauroi että istu sitten suihkun lattialla.

Samaten jouduin kävelemään synnyttäneiden osastolle kun saattavalla sairaanhoitajalla oli " kädet täynnä" . Olisin pyörtynyt jos mies ei olisi tukenut minua, olin valvonut ja synnyttänyt kaksi yötä enkä ollut syönyt tai juonut mitään.



Myöhemmin synnytyksen hoitanut kätilö kävi osastolla nälvimässä minulle, sen kuulemma kuuluukin sattua kun lapsi syntyy (mutta kuuluuko sen olla kidutusta, siksikö naista kidutetaan kun niin kuuluu olla?). Hän oli todella koppava ja ylimielinen.



Osastolla kukaan ei auttanut minua imetyksessä tai käynyt kysymässä miten voin tai voiko olla avuksi. Pyysin päästä kotiin mahdollisimman nopeasti ja onneksi pääsinkin.



Odotan nyt toista lasta ja anon pelkosektiota, jos en saa niin leikkaan ennemmin lapseni itse ulos kuin synnytän!

Se tuska oli niin kauheaa, ja se vaan kesti ja kesti....



Anteeksi kun kerroin näin yksityiskohtaisesti, en ole koskaan kertonut synnytyksestäni kellekään sillä en pysty puhumaan asiasta, mutta tuntui että te ymmärrätte.

Miksi Suomessa kohdellaan naisia ihan tarkoituksella huonosti, ei ihme että syntyvyys laskee!

tämä tapahtui KYSissä viime syksynä.



Kuulin juuri että pari kuukautta sitten siellä on kuollut vauva kun lääkäri ei suostunut sektioon, äiti oli yrittänyt synnyttää 3vrk kunnes vauva kuoli.

Osanottoni jos käyt täällä ja tunnistit itsesi, aivan kamalaa! Äitisi kertoi minulle, olen niin pahoillani vauvasi kohtalosta ja kamalasta kokemuksestasi!



Miksei ne voi leikata vaan ennemmin vauva tapetaan, kertokaa minulle se? Pelottaa mennä sinne synnyttämään!

toi 72! :((((((

Se oli HELVETTI. Kahteen vuoteen en voinut ajatellakaan synnytystä ilman hysteeristä itkukohtausta.



Onneksi toinen meni mukavasti, se tavallaan paransi haavat.

Minulla on vasta vuosi aikaa siitä, mutta luulen että en koskaan toivu siitä henkisesti. Kaikki muut sanoo miten hienoa se oli, ja minulla tulee kyyneleet silmiin. Se oli aivan kamala kokemus!



Toisen lapseni saan takuulla sektiolla!

Toinen synnytys taas oli aivan toisenlainen, kivut eivät olleet hirveät ja se oli nopeasti ohi. Toinen synnytys vei kauhean ensimmäisen synnytyksen muistot tiehensä ja enää en muistele sitä jatkuvasti. Aika paransi haavat minun kohdalla...

En pystynyt tekemään muuta kuin itkemään hysteerisesti, oikeasti luulin kuolevani siihen kipuun. Ja etukäteen kyllä mainostettiin kättäriä sairaalana jossa synnyttäjän toiveita kuunnellaan.