Onko kenenkään muun synnytys ollut todella helvetin kivulias ja sietämätön? Siis semmoinen tunne, että kuolee siihen?

järkyttävä kokemus oli ja sitä seuraava kuukausi yhtä kauheaa kun repesin niin pahasti. Siksi mulla varmaan onkin vain yksi lapsi, nyt jo 12v.

Ja sen takia meillä ei enempää lapsia olekaan, en enää kestänyt ajatusta sen toistumisesta.



Kummallakin kerralla kivunlievitys meni pieleen (=en saanut lievitystä)ja molemmissa lapsi oli jumissa, hapet romahti ja jouduttiin tekemään eppari, sitten imukuppi ja kaupan päälle repesin vielä pahasti (kun sen imukupin kanssa väkisin revittiin ulos). Siis KAKSI kertaa tämä kuvio.



Olin niin loppu, myös minulla meni kipu jo sietorajan yli, eli olisin ampunut itseni välittömästi jos olisin aseen saanut. Ei kiinnostanut vauva, ei henkiinjääminen, vain se saa*anallinen kipu oli läsnä. En pystynyt edes puhumaan enkä huutamaan kun alkoi taju mennä.



Kun vauvat olivat syntyneet, en kyennyt iloitsemaan, en itkemään, en edes kysymään kumpi tuli, koska olin loppu. Repeämien tikkaus siinä ei enää tuntunut miltään.



En pystynyt istumaan puoleentoista kuukauteen. Imetin makuullani :/



Kiitos Helsingin Naistenklinikka. Siellä ei äitiä kuunnella.

tai en traumatisoitunut, ja menen kyllä uudestaankin jos luonto suo, mutta se oli kyllä ihan hirveää. Avautumisen loppuvaiheessa olisin ihan oikeasti halunnut kuolla (siis olisin tappanut itseni jos se olisi onnistunut) ja ponnistamisen aikana en enää pystynyt edes toivomaan kuolemaa, kipu oli niin järjetöntä.



Mustakin tuntui tosi pahalta, kun "kaikki" muut suhtautuivat niin kevyesti synnytykseen ja kukaan ei kuunnellut vaan sanoivat vaan, että "no, oli se varmaan sen arvoista" - tietenkin oli, mutta olisin kaivannut että edes joku olisi vähän säälinyt mua silloin.



Seuraavalla kerralla aion kirjata synnytyssuunnitelmaan että haluan kaikki mahdolliset puudutteet ja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa (ei välttämättä onnistu, tiedän).

ei sattunut yhtään, oli hienoa, mahtavia kokemuksia kaikki synnytykset, sairaalassa aina 3 yötä kuin hotellissa, ilmaiset ruuat ja hyvä palvelu. 10 Lasta nyt ja vauvakuumetta pukkaa. Lasten hoitaminen on ihanan helppoa, saa lomailla kotona eikä tartte mennä töihin. JA lapsilisiä virtaa, rahan tuloa ei voi estää.



Mä en voi ymmärtää teitä, jotka itkette kun kotona lasten kanssa on rankkaa ja synnytys muka sattuu, imettäminen ei onnistu ja valvominenkin muka väsyttää. Se on hei elämää. Sitten vielä, ette osaa vahtia niitä lapsia. Ne muka ehtii karkaamaan valtatien vierelle juoksentelemaan, tippumaan kalliolta, hukkumaan lähilampeen ja kaatamaan kuumaa juomaa päällensä, kuristuvat verhoihin ja mitä nyt kaikkea teille sattuukaan. Miten se on mahdollista, kun mikään ei ole helpompaa kuin ilmaisella rahalla hoitaa lapsia ja synnyttää niitä ilmaiseksi huippusairaaloissa. Tehdään lisää lapsia, eiks jeh?

Valvoin kaksi vuorokautta putkeen ja kivunlievitys epäonnistui heti alkuunsa. Sain kaksi piikkiä selkään ja myös aquarakkuloita kokeiltiin, mutta niillä ei ollut vaikutusta!, joten en kyennyt nukkumaan ollenkaan.



Ensimmäinen epi auttoi hetken. Kalvojen puhkaisujen jälkeen nousi kuume ja eikun antibioottia suoneen. Avautumisvaihe kesti sen verran kauan, että univelasta, kuumeesta yms. johtuen olin ihan puhkipoikki ja aivan äärirajoilla siinä vaiheessa, kun piti tai sai vihdoin ponnistaa. Huusin, kirosin tms, kun epit eivät enää vaikuttaneet ja enempää ei voitu antaa. Lopulta olin aika lailla jo tajunnan rajamailla.



Tyttö tuli maailmaan imukupin avulla ja tehtiin viilto välilihaan, joka tikattiin.



Yllättävän nopeasi toivuin tolpilleni tuosta, mutta melkoinen koettemus oli. Kätilöt jaksoivat kyllä tsempata, mitä nyt muilta synnytyksiltä kerkesivät.

objektiivisesti mitenkään vaikea synnytys ja kätilöt olivat tosi kivoja. Te, jotka olette toipuneet noista hirveistä repeämistä ym. vammoista ja tylystä kohtelusta, kaikki sympatiat ja ihailuni teille!

tai en traumatisoitunut, ja menen kyllä uudestaankin jos luonto suo, mutta se oli kyllä ihan hirveää. Avautumisen loppuvaiheessa olisin ihan oikeasti halunnut kuolla (siis olisin tappanut itseni jos se olisi onnistunut) ja ponnistamisen aikana en enää pystynyt edes toivomaan kuolemaa, kipu oli niin järjetöntä.

Mustakin tuntui tosi pahalta, kun "kaikki" muut suhtautuivat niin kevyesti synnytykseen ja kukaan ei kuunnellut vaan sanoivat vaan, että "no, oli se varmaan sen arvoista" - tietenkin oli, mutta olisin kaivannut että edes joku olisi vähän säälinyt mua silloin.

Seuraavalla kerralla aion kirjata synnytyssuunnitelmaan että haluan kaikki mahdolliset puudutteet ja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa (ei välttämättä onnistu, tiedän).

mulla korkea kipykynnys peritty kait sekin. Spinaalinn kun sain katosi kivut täysin ja pientä painetta ponnistusvaiheessa. Eka synnytys oli vähän kivuliaampi kesti puolitoista vuorokautta. Neljäs syntyy kohtapuoliin ja ihme kyllä nyt jännittää enemmän kuin aikasemmin en tiedä miksi.

takana, toinen niistä käynnistetty. Toisessa (käynnistetyssä) synnytyksessä todella helvetillistä kipua kesti 15 min, mutta sekin tuntui ikuisuudelta! En ihmettele että kauhu on jäänyt niille, joilla se kesti tunteja!



Mulla oli ongelmana raskaushepatoosi, jonka takia jouduin käynnistykseen. Vauva ei laskeutunut millään, edes pinniä ei saatu päähän, mutta lapsivesien yhtäkkisen menon jälkeen vauva kirjaimellisesti romahti alas ja tuli ulos, kaikki 15 minuutissa. Se oli niin tuskallista etten voi sanoin kuvailla! Ja olen todellakin rauhallinen synnyttäjä, joka ei turhasta huutele. Muistan vaan että päästin suustani omituista mölinää, äänet kuulostivat kaukaisilta, kaikki oli sumeaa... Jotain kätilön ohjeita kuulin, mutta en pystynyt liikkumaan. Jossain välissä sain valitettua että antakaa jotain, sama mitä...



Outoa tässä kaikessa oli kuitenkin se, että mun kroppa oikeasti ponnisti lapsen itse pihalle! En kuullut ponnistuskehoitusta mutta huomasin ponnistavani itsestään supistusten mukaan. Sitten kuulin kun kätilö huusi, että älä niin lujaa! Ilmeisesti ponnistin aika kovaa. Itku kyllä tuli kun se oli ohi. Onneksi sitä tuskaa ei ollut sen kauempaa.

synnytys ja lopulta sektio kun ei mahtunutkaan, että seuraavaan pyysin sektion jo etukäteen - kyseessä oli kaksoset niin kukaan ei edes väittänyt vastaan, en halunnut kahden lapsen henkeä riskeerata rikkinäisen lantion vuoksi (vanhoja murtumia).



Ihmeellistä synnytyksessä on se, että missä muussa tahansa operaatiossa saat lääkettä, ymmärtämystä ja huolenpitoa ja lisäksi pitää toipua kaikessa rauhassa. Synnytyksen jälkeen tämä ei ole mahdollista ellet ole jo kuolemassa kertakaikkiaan. Sektion jälkeen alkaa arkirumba välittömästi, alatiesynnytyksen repeämiä ei parannella vaan aletaan elää heti normaalia elämää, nostellaan kaikkea eikä taatusti levätä.

Jos minulle on tehty sektiota vastaava operaatio muusta syystä (kasvain vatsaontelossa) niin kyllä makuutetaan ja lepuutetaan ja kotonakin saa nostella vain maitopurkkia tai kahvipannua jne.



Mielestäni lapsenteosta jotenkin rangaistaan, ajatellaan kun on äiti niin sitä jaksaa eikä äidit tarvitse lepoa ja äitejä saa kohdella huonosti jo sairaalassa.

Ei mulla ainakaan ole omasta synnytyksestäni selviä mielikuvia, varsinkin ne vaiheet kun sattui kaikkein eniten, on täysin hämärän peitossa. En tiedä mitä silloin tapahtui, mitä tehtiin ynnä muuta. Jälkeen päin tuntuu siltä, kuin yrittäisi muistaa känni-iltaa, että mitä kaikkea sitä tulikaan tehtyä. Yhtä sumeat muistikuvat kuin olisi ollut parin promillen humalassa... Että joo, saahan sitä hehkuttaa että synnytys oli hieno, jos ei sitä pahinta kipua muista enää " osittaisen muistinmenetyksen" vuoksi...

olin oksitosiinitipassa, kalvot puhkaistiin, kohdunkaulan puudutuksen sain kahteen otteeseen. Toinen tuli kun juuri olin menettämässä tajuni. Muistan sen, ja että huusin kivusta. Mutta pari viikkoa myöhemmin kun muistelin tapahtumaa, en muistanut enää yhtään miltä se kipu tuntui.

Sen verran muistan etten kyllä ole väittänyt synnytystä "ihanaksi"..

ennen vauvan syntymää on "kuolelman kivuissa". Ainakin itsellä näin neljässä luomusynnytyksessä kuoleman kivut on kestäneet tunti - 20 min.

Ja löysin oman traumaattisen kertomukseni täältä. Kun sitä vuosia sitten kirjoitin olin ihan varma että ei enää ikinä lapsia mutta toisinhan siinä sitten kävi. Tosin meni 10 vuotta ennen kuin tämä toinen lapsi syntyi!



Ennen toisen lapsen syntymää kävin puhumassa peloistani ja ikävistä kokemuksista. Luvattiin että ei laiteta tippaa lisäämään supistuksia eikä "rääkätä" muutenkaan, tehdään sektio jos synnytys pitkittyy jne. MUTTA, mitään ei noista lupauksista pidetty vaikka niistä oli erikseen kirjattu papereihin. Toinenkin synnytykseni kesti 2 vuorokautta, olin tipassa tuntikausia, kipuja ei lievitetty tarpeeksi jne. Mutta nyt lapsi syntyi alakautta. Sain repeämiä joita korjailtiin leikkauksessa vuoden päästä tapahtuneesta ja ponnistusvaiheessa päässäni naksahti jokin ja kuntoni romahti ja jouduin aivokuvauksiin. Että semmoista kivaa. Joku vika päähäni jäi tuosta kun mm. huimaukset alkoivat joista en vieläkään ole päässyt täysin eroon...



Mä en vaan voi tajuta tätä naisten rääkkäystä?! Jos miehet synnyttäis niin olen 100% varma että tämmöisiä kauhukertomuksia ei olisi olemassakaan. Ainakaan tässä meidän yhteiskunnassa. Kyllähän se kipu kuuluu asiaan mutta jotain rajaa senkin kanssa ja pitäisihän sitä synnyttäjää kohdella kuin ihmistä? Että mua ottaa kupoliin vielkin nää kaikki jutut!

ketju jossa ei tarvitse yrittää kaunistella synnytystä ettei joku ensisynnyttäjä ala pelkäämään, vaan voi kertoa että mun eka synnytys oli surrealistista painajaista lähes 40 tuntia. Joku kirjoitti aiemmin, että sen vaan tietää, kun kipu menee "yli" ja niin se tosiaan menee. Ei silloin ole voimia mihinkään, ei näe mitään, ei kuule mitään, ei pysty liikkumaan eikä puhumaan, ei ajattelemaan, ei ole edes olemassa. Sitä vaan makaa siinä ja kokee aidosti, että kuolema on todellinen ja lähenee koko ajan. Aivan kuin vajoaisi jonnekin kylmään, mustaan veteen ja tietää että pian kaikki loppuu, ja saa jumalauta edes hetken armahduksen tästä helvetistä.

Synnyttäjiä voitaisiin auttaa paljon enemmänkin, mutta eihän sitä tietenkään pidetä tärkeänä.



Kaikkein aivovammaisimpia ovat ne kätilöt, jotka vain naureskelevat tyytyväisinä, kun synnyttäjä itkee. Tuli taas esiin siinä tanan kätilöt-sarjassa.

Lukiessani nämä jutut olen todella iloinen että valitsin sektion odottaessani ensimmäistä lastani. Minuun iski silloin loppuvaiheessa kauhea synnytyspelko ja olin varma etten pysty siihen. Lääkäri lupasi heti sektion ja nyt kolmen sektion jälkeen voin olla tyytyväinen päätökseeni.



Hyvät naiset, jos ette uskalla synnyttää alakautta niin vaaditkaa ihmeessä sektio! Ei niitä lapsia tarvitse jättää tekemättä synnytyspelon takia!

Minulla on vasta vuosi aikaa siitä, mutta luulen että en koskaan toivu siitä henkisesti. Kaikki muut sanoo miten hienoa se oli, ja minulla tulee kyyneleet silmiin. Se oli aivan kamala kokemus! Toisen lapseni saan takuulla sektiolla!

ei siitä toivu, eikä sitä kipua unohda 'kun saa vauvan syliin'.

Sekään ei yhtään auta kun kaverit ja hoitohenkilökunta sanovat, että 'sattuu se kaikkia, me vaan koetaan se kipu niin eri tavalla'

>:(

Onneksi toinen synnytys oli ns. normaali.

Se oli semmoinen ihana kokemus, ja kipukin unohtui kun sai vauvan syliin :)

En voi silti sanoa että olisin henkisesti toipunut siitä ensimmäisestä kauheasta synnytyksestä.

Ulkopuolisten kommentit ja asenteet eivät kuitenkaan enää satuta.

kuten useilla muillakin. Ensimmäisen synnytyksen kipukokemus ja kuolemanpelko on muistissa, mutta jotenkin siitä ei saa enää samalla tavalla kiinni. Muistan vaan päivitelleeni synnytyksen jälkeen, että miten tämä tieto synnytysten kamaluudesta ei kulje seuraaville sukupolville. Kai se kuitenkin on niin, että tämä hetkellinen järjetön kipu on vaan käytävä läpi, jos haluaa lapsia. Ja kun se synnytys alateitse on riskittömämpi kuin keisarinleikkaus, niin sitä tarjotaan ensisijaisena vaihtoehtona.



Ihmisten päiden koko on kasvanut vuosituhansien saatossa, siis syntyvien lapsienkin ja naisen lantio taas tätä nykyä on pienemään päin. Iso vauvan pää, ikävä synnytys. Kiitos muotimaailman. Ilmeisesti naiset ovat niin itsetuhoisia, että suosivat muottia, joka takaa naiselle ikuisen kärsimyksen. Kyllä tiedostan, että evoluutio ei ole niin nopeaa, mutta toisaalta, jos vain pienilantioiset naiset lisääntyisivät, niin kehitys voisi saada ikävän nopean käänteen.

sarjassa joku kätilö naureskeli synnytystuskissaan olevalle naiselle, että minä en sitten ole sellainen kätilö joka tarjoaa sääliä ja kipulääkkeitä. Piti ihan kahteen kertaan katsoa tuo kohta, että voiko noin ammattitaidotonta kätilöä olla olemassakaan. Mitä jos sairaanhoitaja sanoisi noin leikkaukseen menevälle ihmiselle?



Jotenkin omituinen täytyy kätilön olla, jos siinä, toisen kärvistellessä vieressä hirveissä kivuissa, ei riitä empatia asettumaan toisen ihmisen asemaan edes sen vertaa, että pitäisi sen suunsa kiinni.

minulla jäi kuopuksen syntymästä trauma kyllä varmaan loppuiäksi.



Aluksi synnytys sujui hyvin, sitä kesti noin 18h. Tämä oli toinen synnytys, ensimmäinen alatiesynnytys (yritys). Olin innoissani, koska en missään tapauksessa olisi halunnut sektiota. Esikoinen syntyi sektiolla perätilan vuoksi, ja koin sektion jälkeisen ajan todella kivuliaaksi.



No, synnytys eteni hienosti. Sain epiduraalia ja ilokaasua. Kätilö oli todella ihana. Sitten siirryttiin ponnistusvaiheeseen. Epiduraalin vaikutus oli jo poissa. Puoli tuntia ponnistelin ja vauva vaan ei lähtenyt sieltä tulemaan. Sitten vaihtui kätilöillä vuoro. Minulle tuli kätilö, joka jatkoi ponnistus"tsemppausta". Hän muun muassa sanoi minulle, että "Käyttäydyt kuin viisivuotias", koska itkin ja vähän huusin ja olin tuskissani ja sanoin, että en pysty ponnistamaan. Sattui siis todella paljon.



Kätilö jatkoi minun "tsemppaamistani" sanomalla, että jos en ponnista kunnolla (yritin kyllä koko ajan..), niin sitten pitää hakea lääkäri ja imukuppi. Ja kätilö puhui todella kylmästi nämä "tsemppaukset". No kun ponnistusvaihetta oli kestänyt taas puoli tuntia (yhteensä siis tunti), tuli lääkäri ja haki sen imukupin. Kivut oli muutenkin jo niin kovat, etten edes huomannut, kun imukuppi laitettiin. Kaksi kertaa minua käskettiin ponnistamaan ja lääkäri kiskoi naama irvessä imukupilla. No, mitään ei tapahtunut.



Sitten lääkäri irrotti imukupin, työnsi kädellään vauvan synnytyskanavasta takaisin päin ja sanoi, että hätäsektio. Kun vauva työnnettiin takaisin mahaan päin, niin se sattui! Menin aivan shokkiin siitä, että joudun leikkaukseen. No, kauaa en ehtinyt panikoida ja olla hysteerinen, minut nukutettiin, ja noin 5min hätäsektiopäätöksestä kului, niin oli terve vauva maailmassa.



Vauvani oli virhetarjonnassa ja siksi ei alatiesynnytys onnistunut. Kätilö oli hieman pahoillaan käytöksestään jälkikäteen, kun tuli vuodeosastolle juttelemaan. En muistele kätilöä pahalla, mutta kokonaisuudessaan tämä synnytykseni jätti kyllä pahat jäljet mieleeni.

Voi apua apua!!! Oli nyt sitten pakko lukea läpi tämäkin ketju! t. ekan odottaja, ihan paskat housussa...

se kaikilla näin mene. Onneksi tuttavillani on mennyt kivuttomammin.