Onko kenenkään muun synnytys ollut todella helvetin kivulias ja sietämätön? Siis semmoinen tunne, että kuolee siihen?

mä en enää lapsia tee, en uskalla synnyttää. yli kahden vuorokauden helvetti joka päättyi kun perätilassa oleva vauva ei sitten kumminkaan mahtunut syntymää alateitse, sydänäänet katosivat lähes täysin JA KÄTILÖ EI OLLUT SALISSA VAAN LUUHASI TIES MISSÄ. en ylettänyt sängyltä painamaan sitä nappia joka siinä apupöydällä oli koska olin letkuissa ja piuhoissa, kukaan ei kiinnittänyt avunhuutoihini huomiota koska ainahan saleissa huudetaan! anestesia lääkäri (sopivasti) oli ensimmäinen kun tuli sisään ja sitten lähdettiinkin ja helvetin lujaa leikaussaliin.



että satks, kiitän ja kumarran hyvästä palvelusta.

kipu meni sietokykyni yli ja halusin vain kuolla. kätilö yritti tsempata, että kannattaa kestää kun kyseessä on kuitenkin lapsen syntymä: iso aisa. vastasin ettei kiinnista enää, en kestä..



joku varmaan ihmettelee, mitä tarkoittaa kun sanon että kipu meni sietokyvyn yli.. sen tietää kun se menee.. silloin ei enää tsemppaa, ei enää yritä, luovuttaa.. ei valita enää, ei huuda, on vain ihan hiljaa ja toivoo kuolevansa.



jostain ihmeestä sain voimaa uskaltaa toista raskautta, ja synnyttämäänkin uskalsin.. oli eri sairaala ja erilainen systeemi, kipulääkkeet sain niin että kipu pysyi sietokyvyn rajoissa. kipeä' oli sekin mutta homma oli hallinnassa kokoajan, ja jäi hyvä kokemus.

joillekin synnytyksen jälkeen ja imetyksessä erittyvä oksitosiini-hormooni aiheuttaa osittaisen muistinmenetyksen... joten ihan ei kantsi uskoa niitä kaikkia ' ihana synnytys' juttuja



itse koin sellaista kipua, etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan, en voinut edes kuvitella. Vauva virhetarjonnassa ja repesin.

minun toistaiseski ainoa synnytykseni oli myös vaikeahko (ei mitään verrattuna moneen tämän ketjun juttuun). vedet meni mutta supistukset jousuttiin käynnistämään, mistä seurasi kätilökielellä astetta " napakammat" supistukset, yrjösin ja sekoilin ja meinasin lipua kipushokkiin, mutta sain kuin sainkin spinaalipuudutuksen. vaikka kipu lähti niin en meinannut tulla heti tolkkuihini, itkin ja sekoilin vielä jonkun aikaa.



spinaalista oli kuitenkin ponnistusvaiheessa semmoista haittaa etten tuntenut rinnasta alaspäin mitään, ja kohdun laiskotellessa minun olisi pitänyt pusertaa lapsi ulos pelkästään tunnottomien vatsalihasten voimalla, eikä siitä tullut mitään. olin tunnin ponnistamisen jälkeen niin väsynyt että tajunta hämärtyi aina supistusten välillä (en itse tiennyt milloin supistus tuli, kätilä joutui " herättämään" minut). lopulta lapsi autettiin imukupilla ulos ja siinä hötäkässä minä repesin.



sitten alkoikin salissa kiire kun paikalle juoksutettiin repeämälääkäri minua paikkaamaan. ensin eivät meinanneet löytää vuotopaikkaa ja kaikenkaikkiaan tikkaaminen kesti 2 tuntia. spinaali haihtui aika varhaisessa vaiheessa ja verenhukka oli sikäli suuri, etteivät enää antaneet kunnon lääkkeitä, vain ilokaasua, joka vaikutti ainoastaan yrjöttävästi. ulvoin ja huusin v*ttua ja s*atanaa koko tikkaamisen ajan ja ihan oikeasti sen toisen tunnin ajan luulin ettei se lopu ikinä. joka ainoan neulanpiston tunsin aivan tarkkaan, ja joka ainoan kosketuksen ja kaiken. ja repeämää löytyi siis kohdunsuulta kätilön tekemään eppariin saakka, aivan älyttömästi.



mutta, täytyy sanoa että monen muun kertomuksesta poiketen minulla oli todella ammattitaitoiset ja super-asialliset ihmiset sitä hommaa tekemässä. varsinkin siinä tikkaamisen pitkittyessä oikein ihailin (ja kehuinkin) kätilön ja lääkärin ammattilaisuutta, olivat kumpikin juuri tehtäviensä tasalla ja kohtelivat minua erittäin hyvin. olenkin ajatellut että jos olisivat olleet yhtään töykeitä ta ajattelemattomia niin muistot ko. operaatiosta olisivat huomattavasti mustemmat. nyt kun ajattelen tapahtunutta niin tavallaan tietysti tiedän että se oli kamalaa ja kesti kauan, mutta ei se enää " tunnu" siltä.

Itselläkin huono kokemus kys:n kätilöstä...

Minulla sektioon pääsemistä pitkitettiin ihan liikaa. Onneksi lapsi kuitenkin selvityi siitä kaikesta! Äidille jäi melkoiset traumat kaikesta tapahtuneesta :( Ei ole toista lasta tullut meidän perheeseen! Osastolla ei muutenkaan neuvottu juuri mitään. En ollut käynyt siellä koskaan. Ambulanssilla sinne menin toisesta sairaalasta. Kyselin hoitajilta että mistä löytyy mitäkin ja missä yleensä olen. Vastauksia en saanut. Onneksi huoneeseen tuli kaveri joka löysi kansion josta sain tietää tarvittavat tiedot!

ja eka yhdyntä synnytyksen jälkeen oli noin vuoden kuluttua.

kuopuksen syntymä olikin sitten lasten leikkiä,sen vedin ilman kivunlievitystä (syntyi vauhdilla) ja paraneminenkin oli nopeaa.

korjaava kokemus, joka on vienyt sen ekan synnytyksen kauhut pois mielestä. Itselläni myös näin. Mietin tosi pitkään sitä sektiota, mutta onneksi päätin kuitenkin yrittää alakautta - ja se toden totta oli helppo ja ihana kokemus, joka palautti myös itseluottamukseni tietyltä osin. Siis en tahallisesti sido itseluottamustani mihinkään synnytystapaan, mutta itselleni oli hieno kokemus se, että selvisin siitä, ja tosi hyvin selvisinkin. Ekasta kun en tuntenut selvinneeni...

pääsee pois, pois....



2x erittäin kivuliasta synnytystä takana ja kolmatta ei todellakaan tule.

Ei niitä ainakaan missään synnäreitten esittelysivuilla ja lehtien synnytysjutuissa mainosteta :D Julkisuudessa näkyy vaan niitä ihania, empaattisia ammattilaisia, jotka tukevat synnyttäjää yksilöllisesti, rohkaisevat liikkumaan ponnistusvaiheen aikana ja etsimään parhaan mahdollisen ponnistuasennon.



Minua kiinnostaa, mistä näitten ihannekuvien ja esim. tämän ketjun traagisten synnytyskertomusten välisessä ristiriidassa on kyse. Kaunistelevatko sairaalat vaan niin paljon? Entä kenen muistikuvat ovat niitä oikeita: ihanan synnytyksen kokeneen, kauhusynnytyksen kokeneen vaiko kenties synnytystä hoitaneen henkilökunnan?



Minulla ensimmäinen synnytykseni oli aivan ihana kokemus ja puhun siitä mielelläni, ja minusta ihanista kokemuksista pitää ehdottomasti puhua. On vähän loukkaavaa, että tässä ketjussa pari kirjoittajaa leimaa minun muistikuvani hormonihuurun kaunistelemiksi. Se on minun muistikuvani, muistan kaiken selvästi. En ikimaailmassa menisi väittämään kenenkään kauhukokemuksia jotenkin vääristyneiksi. Olen todella pahoillani kaikkien teidän puolesta ja toivon, että mahdollisimman moni hirveää kohtelua saanut jaksaisi antaa palautetta synnärilleen ja että synnytyskulttuuria saataisiin muutettua inhimillisemmäksi.



Mutta ei mikään tule muuttumaan niin kauan kun joka tuutista vaan toitotetaan, että AVOIMIN MIELIN SYNNYTTÄMÄÄN, EI MITÄÄN KÄSIKIRJOITUKSIA, LUOTA AMMATTILAISIIN. Tässä nyt näkee, millaisia osa niistä ammattilaisista on. Sen vuoksi minä en ainakaan jätä koko projektia niitten varaan vaan otan asioista selvää itse.

Ponnistuskivut oli niin hirveät ja ponnistaminen kesti pitkään ja loppujen lopuksi haettiin imukuppi kuten edellisessäkin synnytyksessä, eikä kahdesta spinaalista ollut enää mitään apua siinä vaiheessa. Kokemus oli hirveä, ja kun vauva viimein oli saatu ulos (oli avotarjonnassa) niin istukka ei meinannut syntyä millään, ei muuta kuin oksitosiinia vaan lisää, huusin ja itkin eikä kukaan tullut auttamaan edes parempaan asentoon pöydällä ennen kuin todella huusin suoraa huutoa. Vieläkin kylmät väreet menee selkäpiitä pitkin kun muistelen... Tuskin uskallan enää alakautta yrittää, oli tekemistä tässäkin että kakkosen uskalsin synnyttää alakautta kun esikoisen synnytys oli myöskin melkoisen rankka imukuppeineen. Ja tämä oli siis vielä rankempi...

Koko raskausaika oli äärimmäisen raskas ja synnytys kesti reippaat 30 tuntia, repesin niin pahasti, että minut ommeltiin leikkurissa ja reagoin voimakkaasti nukutusaineeseen. Minusta tuntui, ettei se kipu ikinä lopu ja olin varma, että henki lähtee..

Kiinnostaa tietää, että mitä mieltä olitte henkilökunnasta? Itselläni myös hirveä synnytys, sekä fyysisesti että henkisesti. Fyysisesti pahin kipu ei jättänyt pahimpia traumoja (vaikka sillä hetkellä halusin vain pois), koska siinä vaiheessa oli sellainen kätilö, johon pystyi luottamaan. Sen sijaan sellaisen kätilön kanssa, joka ei välittänyt kivustani yhtään, kipu oli täysin sietämätöntä. Eli siis minua kiinnostaa, onko paljon sellaisia synnytyksiä, joissa hyvästä henkilökunnasta huolimatta kipu on niin kamalaa, että jää hirveät traumat. Itse olen ymmärtänyt vasta ammattiapua saatuani, että pahemmin satutti kohtelu, ei fyysinen kipu.

välissä sain epiduraalin mutta 1,5 tunnin ponnistus meni ilman. Aluksi luulin kuolevani siihen, sitten ikään kuin " tottui" :/

Mitään traumoja ei jäänyt, aloin heti suunnitella seuraavaa lasta (jota ei kyllä oikeesti koskaan tule, lapsiluku täynnä).

Nyt ootan jo toista ( oli ylläri ) ja en halunnut tehdä aborttii. Ekasta synnytyksestä aivan helvetilliset muistot, en saanut muuta kun ilokaasua, kätilö huusi mulle ja itse olin satavarma että kuolen hetkenä minä hyvänsä, ketään tukihenkilöä ei ollut mukana. Jos toinen synnytys on nyt samanlainen, niin tarvitsen kyllä terapiaa ja pitkään. Olen myös kuullut monen tutun sanovat että kuinka oli helppo synnytys ja pitävät mua aivan hulluna, kun koin tuskia, heidän siis ilmeisesti vaikea ymmärtää, olen kuulemma vain kipuherkkä, mutta sitä en todellakaan ole!

Enpä ole minäkään vielä painajaisista toipunut.



Minulla on vasta vuosi aikaa siitä, mutta luulen että en koskaan toivu siitä henkisesti. Kaikki muut sanoo miten hienoa se oli, ja minulla tulee kyyneleet silmiin. Se oli aivan kamala kokemus!



Toisen lapseni saan takuulla sektiolla!

[/quote]

Toivottavasti sinä saat.

Koko avautumisvaiheen mulla oli ihana kätilö ja sain epiduraalin, siihen saakka oli kaikki ok. Kun alkoi siirtymävaihe avatumisesta ponnistamiseen vaihtui kätilö. Tuli hirveä akka, joka tiuski ja vähätteli kipuani. En saanut vaihtaa ponnistusasentoa vaan jouduin selällään punnaamaan. Väliliha jouduttiin leikkaamaan ja puudutuksista huolimatta se sattui ihan kamalasti. Siinä vaiheessa olin jo aivan välinpitämätön ja toivoin, että kuolisin. Kivut olivat muutenkin siinä vaiheessa niin kovat, että hyvä, kun olin edes tajuissani. No, lapsi saatiin onnellisesti maailmaan. Mutta heti, kun kätilö oli kaikki pakolliset kuviot tehnyt, hän häipyi ja jätti minut, mieheni ja lapsen sinne saliin ihan oman onnensa nojaan. Sitten pari tuntia myöhemmin tuli ja vei meidät osastolle. Ei mitään onnitteluja tai kiitoksia, että hyvinhän se synnytys lopulta meni. Paska kokemus ja paska kätilö. Onneksi lapsi oli ja on edelleen ihana ja se toinen synnytys olikin sitten jo aivan toisenlainen kokemus. Jos olisi ollut toisenlainen kätilö koko synnytyksen ajan niin varmaan kokemuskin olisi ollut toisenlainen.

eikä minkäänlaisia jälkikeskusteluja käyty. Olisin toivonut voivani jutella kätilön kanssa asiasta. Ei kuulema ole aihetta sen kummemmin vatvoa asiaa :( Neuvoivat kyllä, että valituksen voi jättää kirjallisesti.

Nyt on alkanut " traumat" helpottaa, synnytyksestä 1v. Olin varma että kuolen kipuun, muisti meni, taju lähti jne. Eipä auttanut epiduraali eikä muutkaan kivunlievitykset.. Avautumisvaihe oli minulla se pahin. Ponnistusvaiheen kestin, kun tiesin että se helvetti on pian ohi. 16 tuntia tuskailua ja itkua kipujen kanssa, huh.

Mitään muuta kivunlievitystä en saanut kuin ilokaasua. Ketään ei saatu saliin vaikka mies laukkasi ympäri osastoa ja minä huusin apua... henkinen puoli hyätyksi tulleena oli yhtä kamalaa kuin fyysinen helvetillinen kipu. En meinannut enää lopussa saada hengitettyä kivulta.



Avautuminen oli siis se helvetti, ponnistus ei tuntunut enää miltään siihen verrattuna. Toinen vauva on tulossa kesällä, pelkään saavani pakokauhukohtauksen kun menen synnytyssaliin... toivon jotenkin saavani tälläkertaa hyvitystä edelliseen kertaan, tuskin toteutuu paikallisessa sairaalassa kuitenkaan...



Mutta perkele, aion kestää! Niin kovasti lisää lapsia haluamme!