Olen niin normaali ja tasapainoinen, vaikka lapsuuteni oli kauhea

Kysy asiaa mieluiten itseltäsi. Tunnet itsesi parhaiten.

Vierailija kirjoitti:

Kysy asiaa mieluiten itseltäsi. Tunnet itsesi parhaiten.

Ainakin siinä kohtaa kannattaa mennä juttelemaan jos kokee että ei tunne itseään riittävän hyvin.

Koen, että tunnen itseni hyvin ja mielenterveyteni on ok. En ole piilotellut itseltäni mitään asioita, ts. muistelen asioita ajoittain,mutta olen tavallaan jättänyt ne taakseni ja omaksunut ehkä sellaisen selviytyjän identiteetin. Kuitenkin, kyse on aika rajuista asioista, joten mietin voivatko ne olla vaikuttamatta minuun tämän enempää.

Haluaisin tietää, onko muita jotka ovat ns. hyvin selvinneitä?

-ap

Olen itsekin selvinnyt monista vaikeista asioita. Olen empaattinen ja osaan asettua toisten asemaan. Ei ole mt-ongelmia ja elän ok elämää. En olisi minä vahva itseni jos en olisi elänyt vaikeaa elämää. Olen kääntänyt kaikki hirveät kokemukset voitokseni ja tykkään olla minä. Ei päihde eikä mt ongelmia!

Sama meillä isä kuoli kun olin pieni ja äiti hoiti minut ja siskon masentuneena. Ei ollut ihan helpoimmasta päästä ja oli väkivaaltaa ym. siskolla ollut parikymppisestä asti mt ongelmia. Minä omasta mielestäni ihan tasapainoinen ja olen työssä ja perheellinen mutta oon kans joskus miettinyt että leviääkö itelläki pakka joskus niinkun siskolla kävi.

Minun on kovin vaikea arvioida sitä miten kauhea lapsuus on ollut kun ei ole oikein vertailu kohtaa mutta koen selvinnee itse ihan hyvin asioista joihin toiset ovat tarvinneet ammattiapua. En osaa pitää itseäni myöskään selviytyjänä. En voi olla varma ettenkö kuitenkin haluaisi jonakin päivänä asioita käsitellä ammattia uniin turvin.

Öö ei. Mulla taas on ollut hyvä lapsuus ja esinuoruus, sit alkoivat jonkinnäköiset vaikeudet, ja mä taas koen, että se turvallinen ja hyvä lapsuus on auttanut mua hirveesti. Ettei se turvattomuus oo sieltä lapsesta asti kasautunut ym.

up

Aika lailla sama. Kiusattiin koulussa aina ja syynä kiusaamiseen kotiolot. En ala kaikkea selvittää tässä, mutta tuntuu, että jotkut masentuvat huomattavasti pienemmästä. En ole koskaan ajatellut, että koulukiusaamisen pitäisi vaikuttaa nykyisyyteen. Minulla on ollut siinä mielessä hyvä tuuri, että en ole koskaan joutunut työpaikkakiusatuksi. Kerran on tosin yritetty, mutta muut työtoverit tekivät selväksi, ettei täällä sellaista suvaita. Kyseessä oli nuori, joka oli palkattu vakituiseksi ja minä olin tukityöllistetty.

Ikä? Elätkö yksin vai parisuhteessa? Onko lapsia?

Mäkin luulin selvinneeni, mutta yllättävä romahdus tuli ilman varoitusta. Tapahtumista oli silloin 15 vuotta.

Masennuin ilman mitään akuuttia syytä. Makasin sängyssä ja itkin.

Olin rakentanut huolellisesti kulissit, ja niiden takana piileskelin itsekään tajuamatta.

Myöhemmin ystävät sanoivat huomanneensa, että kartoin tiettyjä asioita.

Minulla on nyt 40v alkanut kurja lapsuus oireilla. Kai tässä jotain ikäkriisiäkin on mukana, mutta huomaan sellaisia lapsuuden käytösmalleja ja taantumia itsessäni. Tähän asti olen ollut hyvinkin tasapainoinen ja elämässä olen kaikinpuolin pärjännyt. Vielä en ole keksinyt tapaa käsitellä näitä rakentavasti.

Ajattelin itekin aikanaan ihan samallalailla, kunnes se romahdus sit tuli ja olinki pitkällä sairaslomalla äippäloman jälkeen. Kai siihen eri elämän tilanteet vaikuttaa, mulla laukes noi traumat toisen lapsen syntymän kohdalla.

Tämmöisiä asioita on varmaan vaikea arvioida itse. Luin kerran lapsuusmuistelmat toisen maailmansodan ajalta. Kirjoittaja oli ollut lapsi ja oli joutunut pakenemaan milloin kenenkin aikuisen luo turvaan. Jälkisanoissa hän kirjoitti, että oli mielestään kasvanut tavalliseksi tasapainoiseksi aikuiseksi, jossa lapsuuden kauhut eivät näkyneet mitenkään, mutta kun hän oli maininnut asiasta omalle lapselleen, tämä oli ollut toista mieltä. Kirjoittajan lapsi siis näki äitinsä käytöksessä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Ikä? Elätkö yksin vai parisuhteessa? Onko lapsia?

Aika oleellinen kysymys. Viat ei ole välttämättä tulleet esille, kun ei ole ollut sitä kunnon koeajoa, joita parisuhdekriisit, huoli lapsista jne tuo esille. Jos ikää on se parikymmentä vuotta itsetuntemuskin vasta kehittymässä.

Monilla romahdus tulee sitten vasta 50-60-vuotiaana. Toisilla ei koskaan. Aidosti mhdotonta tietää. Ala ainakin resursoimaan nyt sitä että voisit käsitellä kokemuksiasi, esim säästämään rahaa terapiaan.

Ei se mahdotonta ole selvitä lapsuuden kauhuista ilman sen suurempia traumoja. Tai voi olla, että on jotain pieniä käytösmalleja, joista ei juuri ole haittaa normaaliin elämään.

Mutta joillakin voi olla, että vasta kymmenien vuosien päästä pystyy mieli käsittelemään kaikkea sitä kuormaa, mitä lapsuudesta kantaa mukana. Ja silloin voi tulla isompi tai pienempi romahdus.

Minulla on lapsia ja olen parisuhteessa, sekä vaativa akateeminen työ. Ikää yli 30v. ap

Minun miehelläni on aika rankka lapsuus. Hän on tavallaan yksi tasapainoisimpia ihmisiä, joita tiedän, mutta joissain pikkujutuissa reagoi aivan kohtuuttomasti. Esimerkiksi, jos sanon hänen komentavan lapsia liikaa (ei tee sitä usein, mutta joskus). Tuolloin hän on joskus saanut aivan totaalisen raivokohtauksen, eikä ota ollenkaan palautetta vastaan. Koska hänhän aina laittaa lasten parhaan edelle, toisin kuin isänsä.

Yksi kaveri on elänyt hirveän lapsuuden.

On mielestään täysin selvinnyt, mutta ei huomaa miten riitaisa ja ärtyvä on.

Ei mielestään tarvitse apua.

Ex-mies eli sairaassa perheessä. Perheen lapsi oli traumatisoitunut, oikutteleva, yksinkertainen äiti. Äiti kosti kärsimyksiään ilkeilemällä kaikille paitsi omille lapsilleen, jotka olivatkin täydellisiä. Ex-mies ei mielestään tarvinnut apua. Hän oli tunnevammainen, ei käsittänyt omaa käytöstään eikä missään tapauksessa suostunut kehittymään.

Kun lopulta mentiin pariterapiaan, terapeutti kysyi kummankin kotioloista. Mies alkoi puhua äidistään ja purskahti hillittömään itkuun. Siitä ei tullut loppua. Hän odotti, että terapeutti ratkaisee ongelmamme kahdella käynnillä.