Olen niin normaali ja tasapainoinen, vaikka lapsuuteni oli kauhea

Minä olen muuten tasapainoinen kyllä ja elämä mennyt hyvin, mutta huomaan, etten siedä ollenkaan toisten tarvitsevuutta, poislukien omat lapset, joille olen hyvinkin empaattinen. Jos mieheni on vaikka sairaana, en kestä yhtään, että kertoilee olostaan tai pyytää apua johonkin. Töissä avunpyynnöt lähinnä aiheuttavat ärtymystä. Jne.

Niin, itsehän en mitään apua koskaan saanut edes lapsena. Äiti/isä ei lohduttanut, totesivat vaan, että älä valita. Sairaana ei kukaan hoivannut. Jne.

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

No ihan kokemuksesta, tuon voit sanoa vasta kuolivuoteellasi. On hienoa, että elämäsi menee hyvin ja olet tasapainoinen ja toivottavasti tuo olo jatkuu. Mutta edelleen, joku kriisi elämässäsi (esim) voi laukaista näitä juttuja sinullekin.

Mun mielestäni näitä hyvin selvinneitä pitäisi tutkia enemmän, ja vertailla heikommin selvinneisiin. Itse olen siis elänyt huonon lapsuuden ja romahdin täysin heti päästyäni pois kotoa. En ole sen jälkeen päässyt jaloilleni. Ikää on 30v.

Olisi mielenkiintoista tietää, johtuuko se perimästä vai tavasta käsitellä niitä asioita. Itselläni on hyvin aktiivinen alitajunta esimerkiksi. Se tuo kaikki kauhut helposti pintaan. Sen vuoksi en varmaankaan ole niin sanotusti selvinnyt.

Ne paremmin selviytyneiden selvitymiskeinot ja ajatusmallit voisi auttaa ihmisiä selviämään.

Tietysti täytyy muistaa, että ihmisen mieli yrittää aina suojella itseään. Dissosiaatio on yksi tällainen keino. Mieli jotenkin eristää jotkut muistot tai tunteet jonnekin alitajunnan puolelle tai sellaiselle "osastolle", ettei siihen liity tunteita. Suurimman osan ajasta mustakin tuntuu, että menneisyyteni sattui jollekulle toiselle ja muistikuvat on hataria. Samalla mun aivot on jatkuvasti hälytystilassa edelleen. Ehkä joillain on vain toimivampi suojamekanismi. Kun pahat tapahtumat on ohi, mieli jatkaa toimintaansa kuten ennenkin, vaikka pahat asiat onkin "eristyksissä". Sille, miten tuo mekanismi kullakin luonnostaan toimii, ei varmaan mahda oikein mitään.

Ehkä paremmin selvinneiden aivot tunnistavat paremmin sen, milloin ollaan oikeasti turvassa.

Mulla on taas ollut normaali hyvä lapsuus ja ei ikinä ongelmia koulussa mutta ongelmia alkoi tulemaan vasta aikuisiällä. Niin että ei se että kaikki Ei ole mennyt ihan putkeen johdu aina jostain lapsuusiän ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Itse koen selviytyneeni sillä että asia on käsitelty vaikka en siihen ulkopuolista apua ole tarvinnutkaan. Tai sanotaanko että asian käsittely olisi luultavasti ollut helpompaa jos olisin halunnut hakea, mutta nyt on menty ilman. Olen asioiden kanssa nykyisin tasapainossa eikä asiat ole mielessä kuin erittäin harvoin, en oikeastaan koe tarvetta itse pitää niitä esillä ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.

On muita hyvin selvinneitä. Tämähän on punainen vaate kaikille ammattiuhreille tai joiden elämän juju on olla ikuinen uhri. Samasta perheestä toinen uhriutuu toinen ottaa itse vastuun omasta hyvinvoinnistaan.

Kaikki me olemme kokemustemme summia. Kaikki mennyt vaikuttaa, kuin myös nykytila ja tulevaisuuden näkymät ja haaveet. Jos elämässä onnetonta jaksoa seuraa onnellinen jakso, voi hyvinkin olla, että sen ja valoisan tulevaisuuden avulla selviää tasapainoisena ja onnellisena eteenpäin ilman mitään suuria märehtimisiä. Jos tilanne muuttuu, voi traumoja tulla uudelleen pintaan tai sitten ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Myöhemmin saatat masentua. Kannattais käydä juttelemassa, ei siinä häviä muuta kuin rahaa.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestäni näitä hyvin selvinneitä pitäisi tutkia enemmän, ja vertailla heikommin selvinneisiin. Itse olen siis elänyt huonon lapsuuden ja romahdin täysin heti päästyäni pois kotoa. En ole sen jälkeen päässyt jaloilleni. Ikää on 30v.

Olisi mielenkiintoista tietää, johtuuko se perimästä vai tavasta käsitellä niitä asioita. Itselläni on hyvin aktiivinen alitajunta esimerkiksi. Se tuo kaikki kauhut helposti pintaan. Sen vuoksi en varmaankaan ole niin sanotusti selvinnyt.

Ne paremmin selviytyneiden selvitymiskeinot ja ajatusmallit voisi auttaa ihmisiä selviämään.

Tietysti täytyy muistaa, että ihmisen mieli yrittää aina suojella itseään. Dissosiaatio on yksi tällainen keino. Mieli jotenkin eristää jotkut muistot tai tunteet jonnekin alitajunnan puolelle tai sellaiselle "osastolle", ettei siihen liity tunteita. Suurimman osan ajasta mustakin tuntuu, että menneisyyteni sattui jollekulle toiselle ja muistikuvat on hataria. Samalla mun aivot on jatkuvasti hälytystilassa edelleen. Ehkä joillain on vain toimivampi suojamekanismi. Kun pahat tapahtumat on ohi, mieli jatkaa toimintaansa kuten ennenkin, vaikka pahat asiat onkin "eristyksissä". Sille, miten tuo mekanismi kullakin luonnostaan toimii, ei varmaan mahda oikein mitään.

Ehkä paremmin selvinneiden aivot tunnistavat paremmin sen, milloin ollaan oikeasti turvassa.

Tässä pääset mielestäni asian ytimeen, ja tätä pohdintaa hain aloituksellani. Itse olen käynyt läpi kivisen tien, esim. nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa. Tavallaan olenkin silloin käsitellyt asioita monella tapaa. Lapsuudenperheeni ei ollut aivan onneton, oli juoppo isä ja sensitiivinen äiti. Oli rakkautta, mutta myös paljon ongelmia. Isompi juttu oli sen sijaan koulukiusaaminen, jota oli oikeastaan koko ala-asteen. Kuitenkin koen, että elämässä on aina ollut sellaisia kantavia asioita ja olen jo hyvin pienenä suuntautunut vahvasti tulevaan. Pystyn hyvin reflektoimaan itseni ja tunteitani. Tutkimusten perusteella tiedetään, että eri ihmisillä on erilainen resilienssi, joka vaikuttaa selviytymiseen (jos haluat lukea käsitteestä).

Varoittelut siitä, että kuka vain voi milloin vain sortua, ovat tavallaan turhia. Se voi nimittäin tapahtua kenelle vain, oli millainen lapsuus vain. 

-ap

Miten siis lapsuutesi oli kauhea vähän yksityiskohtaisemmin. Kiinnostaa vaan tietää mitkä oliko vanhemmilla päihteiden käyttöä tms. kun se että oli vain kamalaa ei oikein avaa asiaa yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.

Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.

-ap

Olen miettinyt samaa. Minulla oli erittäin vaikeaa lapsuudenperheessäni ja senkin jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Väitän, että työkaverini tai muut minut huonommin tunteva yllättyisi todella taustastani.

Olen naimisissa, minulla on lapsia, olen korkeakoulutettu ja minulla on haastava työ. Olen kohta 50, eikä minkäänlaista romahdusta ole tuntunut. Ainoa mikä ehkä kielii vaikeuksista elämässäni on, että olen suorittaja. Tajusin jo lapsena olevani oman onneni seppä ja että voin luottaa vain itseeni. Tämä on piiskannut opinnoissa ja työelämässä hyviin suorituksiin ja nostanut minua hyviin asemiin.

Toisaalta, kun olen tämän itsessäni tajunnut, niin olen oppinut myös rahoittamaan itseäni ja tarkoituksella myös keksimään rentoutuskeinoja. Olen siis jaksanut hyvin tätä elämäntyyliä. Tajuan myös kohdella omia lapsiani ilman suuria vaatimuksia ja haluan, että heillä on helpompi elämä. Toisinaan saatan jopa liiaksi siloitella heidän polkujaan.

Muissa ihmisissä minua kyllä ärsyttää suuresti valitus turhasta, laiskuus kun olisi mahdollisuudet vaikka mihin ja se, että joillekin kaikki on vain tipahtanut eteen ilman ponnisteluja (suhteet). Tuntuu, että harvemmin ihmiset tajuavat olla kiitollisia siitä mitä heillä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.

Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.

-ap

Resilienssi vaikuttaa toki siihen, miten arkielämästä selviytyy, mutta kyllä se menneisyys vaan näkyy meissä kaikissa. Ja sinähän olet käynyt terapiassa, joten olet saanut apua selviytymiseen. Tietyt temperamenttipiirteet ja sosiaaliset sekä ympäristöstä tulleet seikat auttavat joitakin ihmisiä selviytymään joistakin asioista paremmin, se on totta. Kaikilla meistä on oma henkilökohtainen murtumispisteemme.

Luulen, että paljon vaikuttaa sekin, miten itse on asian kokenut jo lapsena. Minua kiusattiin koulussa (verbaalisesti, ei fyysisesti), mutta tapanani oli pistää teflonpinta päälle ja antaa mennä toisesta korvasta ulos. Asia ei erityisemmin siis vaikuttanut, vaikka yksinäisyys välillä pahalta tuntuikin. Samoin isäni oli alkoholisti, siitäkin ajattelin rationaalisesti, että juokoot itsensä hengiltä, ei kiinnosta.

Voi ehkä ajatella, että suhtauduin vastoinkäymisiin aika tunnekylmästi. Minulla on se sama tapa edelleen.

Mutta en ole kokenut näitä tapahtumia millään tapaa traumaattisiksi. Jos taas olisi itkenyt, surrut, ottanut asiat kovin raskaasti, voisi nyt olla erilainen katsanto asioihin.

Eli tänä päivänä elän hyvinkin onnellista elämää, minulla on hyvä parisuhde ja perhe, mukava työ, ystäviä ja nautin elämästä. Ainoastaan tuo tietty kylmyys on edelleen vastoinkäymisten edessä. Toimin, en vatvo.

Vierailija kirjoitti:

On muita hyvin selvinneitä. Tämähän on punainen vaate kaikille ammattiuhreille tai joiden elämän juju on olla ikuinen uhri. Samasta perheestä toinen uhriutuu toinen ottaa itse vastuun omasta hyvinvoinnistaan.

Kyllä, tämä on yksi pointti. Luonne vaikuttaa pitkälti.

Mutta silti on mahdollista, että se selviytyjäkin jossain vaiheessa romahtaa ja osasyynä mahdollisesti ovat lapsuuden kokemukset. 

Täälläkin yksi monella tavalla vaikeasta taustasta huolimatta hyvin selvinnyt jo isoäiti-ikäinen.

Koen, että minua on auttanut geneettinen vahvuus- kun olen tutkinut sukuni naisten tarinaa kaikilla on ollut jotain vaikeutta mutta niistä on romahtamatta selvitty.Äly, luovuus, hyvä huumori,positiivisuus ja pienistä asioista nauttimisen kyky- niistä on oma selviytymiseni rakennettu.Nuorena oli muitakin coping- mekanismeja,jälkeenpäin katsottuna ei aina hyödyllisiä mutta siinä kohdassa välttämättömiä.

Sanoisin, että nauti elämästä pelkäämättä huomista.Kukaan ei voi ennustaa juuri sinun tulevaisuuttasi...ja paras kosto on hyvä elämä.

Toinen juttu taas on medikalisaatio jota tässäkin ketjussa harrastetaan- Freudin perintönä vaikea lapsuus johtaa automaattisesti ongelmiin ja taustan "kohtaamisen" ja "selvittelyn" tarpeeseen "juttelun" keinoin- jossa taas saatetaan kaivaa ja rakentaa niitä ongelmia ihmiselle joka ei niutä muuten koe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.

Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.

-ap

Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?